Yhteiskunnan maallistuminen ja uskonnottomien määrän lisääntyminen moninaistavat kuoleman tapakulttuuria nyt ja tulevaisuudessa. Yhdenvertaisuuden edistämisessä on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Kuolema pyritään sulkemaan piiloon suomalaisesta kulttuurista. Hautaustoimikin on typistetty kirkollisasiaksi. Jos ohitetaan itse kuoleminen ja siihen liittyvät hoidot, kuoleman kulttuuriin kuuluvat hautajaiskulttuuri ja vainajan ruumiin tai tuhkan hautaaminen hautausmaille taikka tuhkan sijoittaminen hautausmaiden ulkopuolelle maahan tai veteen. Lisäksi on kyse mahdollisista muistomerkeistä, kuten hautakivistä tai nimilaatoista, sekä vainajan muistamisesta ja muistelemisesta.

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Heidän kuolemansa ja hautajaisensa sekä ruumiin tai tuhkan kätkeminen koskettavat arviolta ainakin miljoonaa muuta ihmistä: läheisiä, muita sukulaisia, ystäviä, naapureita, työkavereita.

Yhteiskunnan maallistumiskehityksen myötä myös uskonnottomien hautajaisten osuus on kasvamassa. Vielä se tosin tulee hiljaa perässä, kun toisaalla siviilivihkimisten osuus on jo yli puolet avioliittoon vihkimisistä.

Siviilihautajaisten kulttuurisessa kehityksessä on haasteena vanhentunut ja uskonnottomia syrjivä hautaustoimilaki, joka delegoi koko asian evankelis-luterilaiselle kirkolle. Tästä seuraa, että seremoniatiloja hautajaisiin, joissa vainaja on arkussa ennen arkkuhautausta tai tuhkausta, on huonosti ja epävarmasti saatavilla. Pulaa on erityisesti uskonnollisesti tunnustuksettomista hautajaistiloista.

Osa evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista ei vuokraa hautausmaidensa kappeleita uskonnottomiin hautajaisiin uskonnollisideologisista syistä, osa seurakunnista vuokraa varsin korkeaan hintaan kuitenkin edellyttäen, että mitään uskonnollisia symboleita ei saa tilapäisesti peittää.

Perinteisesti uskonnottomia hautausseremonioita on pidetty ulkona haudalla, arkun hautaan laskun yhteydessä, minkä jälkeen on tyypillisesti järjestetty muistotilaisuus sisätiloissa. Muistotilaisuuden pitopaikkojahan on hyvin saatavilla: kotien lisäksi ravintoloita, kerhohuoneita, seuran- ja työväentaloja.

Tuhkausten osuus hautauksissa on kasvanut koko maassa jo noin 65 prosenttiin ja pääkaupunkiseudulla yli 90 prosenttiin. Tämä ei sinänsä poista tarvetta hautajaistilaan, jossa vainaja on arkussa paikalla. Krematorioiden kappelit ovat Hietaniemen krematorion kappeleita lukuun ottamatta kirkon hautausmaihin kuuluvia.

Tässä tilanteessa on varsinkin uskonnottomien hautauskulttuurissa tapahtunut osittaista siirtymistä niin sanottuun suoratuhkaukseen, jolloin vain läheisimmät hyvästelevät vainajan ennen ruumiin tuhkausta. Tällöin tuhkauksen jälkeen sosiaalinen hautajaistilaisuus järjestetään usein muistotilaisuutena. Muistotilaisuudessa vainajan tuhkauurna voi olla tilassa läsnä, mutta tilaisuutta on voinut myös edeltää uurnanlaskuseremonia hautausmaalla tai vainajan tuhkan laskeminen maahan tai veteen.

Vuonna 2023 noin yhdeksän prosenttia vainajista sijoitettiin tuhkana evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaiden ulkopuolelle. Vainajien tuhkan sijoittaminen hautausmaiden ulkopuolelle todennäköisesti lisääntyy yleisen maallistumiskehityksen ja hautauskulttuurin monimuotoistumisen myötä. Kehitystä vauhdittaa evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaiden maksujen korotukset, kun valtion budjetista hautaustoimeen myönnetty avustus, 114 miljoonaa euroa vuonna 2024, on ilmeisesti vähentymässä.

Tällä hetkellä evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat saavat hautausmailleen valtion avustusta kuntalaisten määrän mukaan noin 20 euroa kuntalaista kohden vuodessa. Tässä jakoperusteessa ei oteta huomioon, että moni kuntalainen ei ole evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, eikä sitä, että monen vainajan tuhka sijoitetaankin hautausmaan ulkopuolelle.

Vapaa-ajattelijayhdistysten ylläpitämille tai muille yksityisille hautausmaille valtion avustusta ei ole myönnetty ollenkaan, vaikka monilla niistä on omilla paikkakunnillaan huomionarvoinen kulttuurihistoriallinen merkitys. Tämä on syrjivää. Valtiovallan tulisi tunnistaa ja tunnustaa myös yksityisten hautausmaiden kulttuurihistoriallinen ja kulttuuripoliittinen merkitys.

Yhdenvertaisuuden edistämisvelvoitteen näkökulmasta hautaustoimen julkista avustamista tulisi kehittää suoriteperustaiseen suuntaan. Määrärahoja tulisi kohdistaa myös tunnustuksettomien seremoniatilojen ja uusien krematorioiden rakentamiseen. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaat eivät ole halukkaita tarjoamaan tunnustuksettomia seremoniatiloja uskonnottomiin hautajaistilaisuuksiin – toisin kuin Ruotsissa.

Uskonnottomien siviilihautajaisten perinne on kehittynyt jo 1920-luvulta lähtien vapaa-ajattelijayhdistysten piirissä. Myös muut sekulaarit järjestöt ovat tarjonneet puhujia hautajaisiin. Vuonna 1999 siviilijärjestöt perustivat Pro-Seremoniat-palvelukeskuksen, joka on tarjonnut neuvontaa sekä puhujia ja musiikin esittäjiä hautajaisiin. Puhujapalvelu ulottuu myös muistotilaisuuksiin.

Siviilihautajaisten puhujapalvelua ei pystytä tarjoamaan maksutta – toisin kuin papin puhe evankelis-luterilaisen kirkon siunaustilaisuuksissa. Kirkollisten siunaustilaisuuksien maksuttomuus perustuu kirkollisverojärjestelmän yli miljardin euron vuosituoton tuomiin resursseihin. Uskonnottomien yleisjärjestöille, kuten Vapaa-ajattelijain liitolle tai Humanistiliitolle, ei ole valtion budjetissa esitetty mitään vakiintunutta yleisavustusta vuosiin. Toiminta-avustuksen palauttaminen vähentäisi sekulaarijärjestöjen ja ylipäänsä uskonnottomien syrjintää.

Uskonnollisesti tunnustuksettoman puhujapalvelun hinta on yli 300 euroa, mikä sisältää läheisten haastattelun ja uniikin puheen laadinnan ja pitämisen sekä hautajaistilaisuuden sujuvuuden varmistamisen. Vain eräissä vapaa-ajattelijayhdistyksissä omien jäsenten hautajaisiin puhuja tarjotaan maksuttomasti. Uskonnottomien hautajaispuheiden kehitys on osa suomalaista kuoleman kulttuuria, joka tulisi ottaa huomioon kulttuuripolitiikassa yleensä.

Uskonnottomien hautajaisten puhujapalvelu on myös taloudellisesti laajeneva toimiala, joka tarjoaa mahdollisuuksia uusillekin puhujille osa-aikaiseen toimintaan. Puhujia tarvitaan myös häihin ja nimiäisiin. Pro-Seremoniat on vuosittain tarjonnut puhujakoulutusta ja uusien puhujien perehdytystä. Hautaustoimilain mukaan hautaus on toimitettava vainajan katsomusta ja toiveita kunnioittaen.

Kuoleman kulttuurin monipuolistuminen edellyttää uskonnollisesti ja katsomuksellisesti tunnustuksettomien seremoniatilojen lisäämistä. Nykyiset sairaaloiden hiljentymishuoneet tai rakenteilla olevat kuolematilat eivät yleensä sovellu kuin varsin pieniin jäähyväistilaisuuksiin. Tiloja voisi olla mahdollista järjestää sairaaloiden ja uusien krematorioiden yhteyteen. Tässä tarvitaan hyvinvointialueiden toimia.

Tarvitaan myös uusia tuhkan sijoituspaikkoja sekä maalle että vesistöihin kautta maan. Merelle tai järviin osoitettujen, veneiden käyttöä edellyttävien paikkojen lisäksi tarvitaan paikkoja myös veden äärelle tuhkan veteen laskemiseen joko sirotellen tai nopeasti hajoavassa vesiuurnassa. Sirottelupaikkojen lisäksi kysyntää on myös vainajien muistamispaikoille. Kuoleman kulttuurin monipuolistamisessa tarvitaan kuntien, mutta myös Metsähallituksen ja muidenkin suurten maa- ja vesialueiden omistajien toimia.

Siviilihautajaiset ovat kasvava työllistäjä muusikoille ja puhujille, hautajaistilojen tarjoajille, hautaustoimistoille ja hautausmaiden ylläpitäjille. Puheita ja esiintymisiä voi olla niin saattotilaisuuksissa kuin muistotilaisuuksissa. Tilojen tarjoajat voivat miettiä myös arkun läsnäolon mahdollistamista. Hautaustoimistoille siviilihautajaisten järjestäminen tarjoaa mahdollisuuden osoittaa palveluhaluaan ja -kykyään myös perinteisistä kaavoista poikkeaviin ratkaisuihin. Hautausmaiden ja niiden ulkopuolisiin sirottelupaikkoihin voi syntyä uudenlaisia vainajien muistelupaikkoja. Hyvä kello kauas kuuluu.

Suomalainen kuoleman kulttuuri muuttuu lähivuosina suuresti niin kuin parisuhteiden solmimisen ja virallistamisen tai vauvojen nimenannon kulttuuri ovat jo muuttuneet.

Esa Ylikoski
Artikkeli on julkaistu Kulttuurivihkoissa 6/2024

Poikien ja nuorten miesten uskonnollisuuden lisääntyminen nousi mediassa huhtikuussa vahvasti esille. Uutisoinnin tiedot perustuivat suureksi osaksi kirkon taholta vielä osittain julkaisemattomiin kyselytietoihin. Kirkon uusi Gallup Ecclesiastica on vasta lähinnä kirkon sisäisessä käytössä, vaikka joitakin tuloksia kerrotaan tipoittain. Myös kirkon tekemät rippikoulukyselyt vuosilta 2019-2023 ovat pääosin julkistamatta. Nuorisobarometri 2023 on tarkoitus julkistaa vasta 21. toukokuuta.

Rippikoulukyselyistä vuosien 2019-2022 tietoihin perustuu julkaisu Kati Tervo-Niemelä & Jouko Porkka, Does Religion Contribute to Youth Wellbeing. Vuoden 2023 tiedot ovat mukana ainakin kirkon tilaisuudessa pidetyssä alustuksessa Jouko Porkka & Jari Pulkkinen, Rippikoulukysely 2023 ja kv rippikoulututkimus 2022.

Uskonnollisuus
Rippikoulukyselyn uskonnollisuuden kasvutiedot perustuvat kysymyksiin ”Uskon, että Jumala on olemassa (%)” ja ”Uskon, että Jeesus on noussut kuolleista (%)”, kummassakin asteikolla 1-7, ne jotka valinneet 5-7 vuosina 2019, 2020, 2021, 2022, 2023.

Tuon mukaan tyttörippikoululaisista 35 % ja poikarippikoululaisista 36 % uskoi Jumalaan vuonna 2019, mutta kun vuonna 2023 tyttörippikoululaisista 37 % uskoi Jumalaan, poikarippikoululaisten usko oli kasvanut 50 %:iin.

Vastaavasti vuonna 2019 tyttörippikoululaisista 31 % ja poikarippikoululaisista 35 % uskoi, että Jeesus on noussut kuolleista, mutta kun vuonna 2023 tyttörippikoululaisista 34 % uskoi Jeesuksen nousseen kuolleista, poikarippikoululaisten usko oli kasvanut 47 %:iin.

Muutos poikien vastauksissa näyttää selvältä. Toisaalta, jos olisin Jumala, en olisi kovin tyytyväinen uskoon arvolla 5/7 enkä edes arvolla 6/7. Minulla ei ole tietoa, millainen oli rippikoululaisten usko arvolla 7/7. Toivottavasti se tieto julkaistaan myös. Selkeästi ja vahvasti uskovien osuus lienee selvästi mainittuja lukemia pienempi.

Konservatiivisuus
Rippikoulukyselyn muista kysymyksistä nostettiin esille vuoden 2023 tietoja, joiden tulkittiin kuvaavan nimenomaan poikien konservatiivisuuden kasvua. Tulkinta lienee oikea alla olevan valossa.

Tytöistä 51 % ja pojista vain 26 % vastasi myönteisesti kysymykseen ”Tunnen myötätuntoa heitä kohtaan, jotka ovat heikommassa asemassa kuin minä. Arvot 7 (%) asteikolla 1-7.”
Kun tytöistä 37 % oli täysin samaa mieltä ja 27 % jokseenkin samaa mieltä, että ”Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa (%) (v 2023)”, pojista täysin samaa mieltä oli vain 9 % ja jokseenkin samaa mieltä 14 %. Pojista siis vain vajaa neljännes (23 %) oli jollain lailla samaa mieltä, tytöistä liki 2/3 (64 %).

Kysymykseen ”Maahanmuutto on myönteinen asia Suomen tulevaisuudelle (%). (2023 kesä)” tytöistä 18 % oli täysin samaa mieltä ja 31 % jokseenkin samaa mieltä, pojista täysin samaa mieltä oli vain 9 % ja jokseenkin samaa mieltä 19 %. Pojista siis 28 % oli jollain lailla samaa mieltä kysymyksen väitteelle, tytöistä 49 %.

Halu kuulua kirkkoon
Kysymyksessä ”Haluan kuulua kirkkoon. Arvo 7 (%) asteikolla 1-7” muutos on kuitenkin huomattavasti vähäisempää. Kun vuonna 2019 tyttörippikoululaisista 27 % ja poikarippikoululaisista 20 % halusi kuulua kirkkoon, vuonna 2023 tyttörippikoululaisista 25 % ja poikarippikoululaisista 24 % halusi kuulua kirkkoon. Tyttöjen halu oli hieman vähentynyt ja poikien hieman lisääntynyt.

Tässä kuten muissakin kysymyksissä, jossa on käytetty asteikkoa 1-7, on syytä kiinnittää huomiota, onko raportoitu vastauksia arvoon 7 vai 5-7. Vuonna 2019 oli kirkkoon kuulumishalukkuudesta saatu arvoilla 5-7 tulos 57 % (https://vapaa-ajattelijat.fi/wp-content/uploads/2019/11/va-2019-3.pdf).

Ero 7/7 ja 5-7/7 vastausten välillä
Tämä arvojen 7 ja 5-7 ero näkyy myös kysymyksessä ”Ympäristön suojelemiseen liittyvät asiat ovat minulle tärkeitä (%).” Tulokset asteikolla 1-7 eroavat arvon 7 ja arvojen 5-7 välillä. Arvon 7 valitsi rippikoulutytöistä 30 % ja rippikoulupojista 16 %. Arvoilla 5-7 lukemat olivat kuitenkin tytöillä 75 % ja pojilla 55 %. Väljemmillä kriteereillä yli puolet pojistakin pitää ympäristön suojelua tärkeänä.

Mainittakoon, että vuodesta 2019 vuoteen 2023 ympäristön suojelun tärkeys oli vähentynyt arvolla 5-7 sekä tytöillä että pojilla 10 prosenttiyksikköä (85 %  75 % ja 64 %  55 %). Arvolla 7 rippikoulutytöillä ympäristönsuojelus tärkeys oli laskenut 47 %:sta 30 %:iin ja pojilla 22 %:sta 16 %:iin.

Yleisarvio muutoksesta
Voidaan siis todeta, että heti rippikoulun jälkeen mitattuna vuonna 2023 pojista 50 % uskoi Jumalaan ja 47 % Jeesuksen ylösnousemukseen (Arvot 5-7), mutta vain 26 % tunsi myötätuntoa heikommassa asemassa olevia kohtaan (Arvo 7), vain 23 % (9 + 14) oli täysin tai jokseenkin sitä mieltä, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt pitäisi ottaa paremmin huomioon yhteiskunnassa ja 28 % (9 + 19) oli täysin tai jokseenkin samaa mieltä maahanmuuton myönteisyydestä Suomen tulevaisuudelle.

Voitaneen todeta, että vuonna 2023 on kysymys ennen muuta konservatiivisuuden kasvusta ja toissijaisesti uskonnollisuuden kasvusta väljästi arvoilla 5-7/7. Näin edellyttäen, että ilmaisua konservatiivisuus voidaan käyttää edellä mainittujen seikkojen perusteella. Vuoden 2023 eduskuntavaalien edellä pidettyjen nuorisovaalien tuloksista kiinnitettiin huomiota kristillis-sosiaaliseksi puolueeksi julistautuneiden perussuomalaisten erityisen suureen kannatukseen monissa kouluissa, mikä liittynee tai ainakin sivuaa edellä esitettyä.

Rippikoulututkimukset 2019-23 on tehty ns. kokonaistutkimuksella (ei otannalla) niissä seurakunnissa, jotka tulleet mukaan. Vastausprosentti on niissä yleensä yli 50 %. Ulkopuolelle jääneissä se on tietysti 0 %. Tuo 39 % on siis suhteessa kaikkiin viime vuoden rippikoululaisiin. Näin ollen tulokset ovat aika luotettavia. Tosin en tiedä, minkä tyyppiset seurakunnat ovat jääneet pois ja vinouttaisiko se tulosta hieman.

Esa Ylikoski

Ruben Stillerin ohjelmassa tuli uusintana Kirkon tutkimuksen ja koulutuksen johtajan Hanna Salomäen haastattelu. Kumpikin dissasi kilpaa milleniaaleja, jotka ovat maallistunein sukupolvi toistaiseksi. Kiinnitin huomiota, että kouluasioista puhuttaessa Hanna Salomäki korosti väestön enemmistön ja milleniaalien mielipide-eroja suhtautumisessa uskonnonopetukseen ja suvivirteen, mutta hän ohitti kokonaan kysymyksen ev.-lut. kirkon seurakuntien uskonnollisten tilaisuuksien tuomisesta koulujen ja päiväkotien ohjelmaan.

Kuitenkin juuri kirkon jumalanpalvelusten ja uskonnollisten päivänavausten tuominen koulupäivän ohjelmaan on avoin keskustelukysymys. Sitä ei pitäisi ohittaa, siitä ei pidä vaieta. Se on oikeastaan avoin haava, sillä tunnustukselliset tilaisuudet ovat ristiriidassa opetussuunnitelman ja varhaiskasvatuksen perusteiden linjaaman ”uskonnollisen, katsomuksellisen ja puoluepoliittisen sitouttamattomuuden” kanssa.

Puoluepoliittinen sitouttamattomuus kouluissa ja päiväkodeissa yleensä toteutuu, kun puolueet vahtivat toisiaan, mutta kuka valvoo ev.-lut. kirkon vip-korttia ja ohituskaistaa pitää omia uskonnollisia tilaisuuksiaan kouluajalla? Vapaa-ajattelijat ovat yrittäneet, mutta valtio on kiitokseksi lakkauttanut Vapaa-ajattelijain liiton valtionavustuksen. Myös oppilaiden ja päiväkotilasten vanhemmat yrittävät, mutta instituution ojentaminen ei ole yhtään helppoa.

Kirkolliset tilaisuudet aiheuttavat suurta ylimääräistä vaivaa kouluille ja päiväkodeille, koska niiden johdosta lapset pitää jakaa kahteen ryhmään. Rehtorin ja opettajien pitää lähettää koteihin viestejä ja joissa kehotetaan valitsemaan esimerkiksi kirkkojumalanpalveluksen ja sille vaihtoehtoisen tilaisuuden välillä.

Tämä valintapakko voi olla hyvin kiusallista; se rikkoo arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojaa. Valtion ei pitäisi pakottaa ihmisiä ilmaisemaan uskonnollista tai uskonnotonta kantaansa lastensa kautta. Eihän vanhempia pakoteta kertomaan sitäkään, miten äänestää vaaleissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjausta yksityisyyden suojasta ei Suomessa nyt noudateta.

Lasten jakaminen kahteen ryhmään voi altistaa lapsia kiusaamiselle ja syrjinnälle. Ja vaikka kiusaamista ja syrjintää ei tapahtuisikaan, vanhemmat helposti pelkäävät sitä. Käytännössä toistaiseksi etupäässä pelätään uskonnollista painostusta, jos lasta ei laiteta kirkolliseen tilaisuuteen. Voidaan toki päinvastoin kuvitella myös painostusta olemaan osallistumatta uskonnollisiin tilaisuuksiin, vaikka siitä ei ole vielä ollut merkkejä, koska kirkollinen hegemonia on ollut vahvaa kouluissa.

Kahden rinnakkaisen ohjelman organisointi ja valvominen aiheuttavat myös ylimääräistä työtä. Onko päiväkodeissa edes kaksinkertaista määrää henkilöstöäkään ryhmän kahtia jakamisen vaatimalla tavalla?

Kouluille, rehtoreille ja opettajille sekä vanhemmille ja oppilaille olisi suuri helpotus, kun koulu varsinaisten oppituntien lisäksi voisikin keskittyä kaikille sopivaan yhteiseen toimintaan, kuten teemapäiviin ja retkiin. Toistaiseksi liian harvat päiväkodit ja koulut ovat päättäneet keskittyä vain kaikille sopivaan, opetussuunnitelman mukaiseen toimintaan.

Avainsanatarkaluontoinen tieto arkaluontoisen tiedon yksityisuyden suoja Hanna Salomäki henkilöstön riittävyys kirkon tutkimus ja koulutus koululaisjumalanpalvelus opetussuunnitelma opetussuunnitelman perusteet päiväkoti peruskoulu Ruben Stiller uskonnolinen sitouttamattomuus uskonnollinen päivänavaus uskonnolliset tilaisuudet kouluissa varhaiskasvatuksen perusteet varhaiskasvatus yksityisyyden suoja

Tasavallan presidentti antaa tänään 1.3. virkaan astuessaan juhlallisen vakuutuksen. Hän ei ole joutunut valitsemaan uskonnollisesti julistuksellisen valan ja uskonnollisesti neutraalin juhlallisen vakuutuksen välillä, toisin kuin korkeat virkamiehet, ministerit ja armeijan alokkaat.

Tasavallan presidentin lisäksi myös kaikki oikeuden tuomarit ja todistajat antavat tätä nykyä maallisen vakuutuksen. Lakia muutettiin jokunen vuosi sitten niin, että valinnasta uskonnollisen valan ja uskonnollisesti neutraalin vakuutuksen välillä luovuttiin. Raamattu ei ole enää oikeussalissa todistajan edessä Suomen lain vaihtoehtona.

Suomessa olisi paikallaan muuttaa käytäntöjä niin, että myös alokkaat, ministerit ja virkamiehet saisivat hoitaa juhlallisen velvoittautumisen samaan tapaan kuin nyt tasavallan presidentti ja tuomarit. Onhan kaikilla maamme palveluksessa maallinen tehtävä.

Ja kun juhlallinen vakuutus sopii puolustusvoimain ylipäällikölle, sen pitäisi sopia myös alokkaille varusmiespalveluksessa.

Vapaa-ajattelijain liitto on tehnyt aloitteita siirtymisestä kaikille yhteiseen virkamiesvakuutukseen, ministerin vakuutukseen ja alokkaiden juhlalliseen vakuutukseen.

Jos vala-sanan käyttöä haluttaisiin muutoksesta säädettäessä jossain kohtaa, esimerkiksi armeijassa, välttämättä jatkaa, sen sisältö voisi olla uskonnollisesti neutraali, ilman uskonnollista julistusta. Olemme kuitenkin muistuttaneet, että armeijassa juhlallinen vakuutus säädettiin jo itsenäisyyden alussa, vuonna 1919, eli ennen uskonnonvapauslakia, joten se on aivan yhtä perinteinen kuin sotilasvalakin.

Avainsanatjuhlallinen vakuutus ministerinvakuutus tasavallan presidentin juhlallinen vakuutus tasavallan presidentin virkaanastuminen todistajanvakuutus tuomarinvakuutus uskonnollisesti julistuksellinen uskonnollisesti neutraali Vapaa-ajattelijain liitto

Kirkon rippikouluille houkutellaan myös nuoria, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Kirkollahan on ns. lähetyskäskynsä ”menkää ja tehkää kaikki…”. Rippikoululeirille saatuja nuoria houkutellaan sitten leirien aikana myös kirkon jäseniksi. Tänä vuonna yli 1500 nuorta onkin liittynyt rippikoulujen kautta. Se on enemmän kuin mitä protuleireille mahtui tai mahtuu ensi kesänä. Kirkon jäseniksi liittyvät oppilaat menettävät oikeutensa osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen.

Rippikouluille houkuttelussa on myös kyseenalaisia puolia. Ensinnäkin kirkko on suostutellut peruskoulut rippikoulujen markkinointialustaksi. Markkinointia on oppituntienkin aikana, ja markkinointitilaisuuksia alaikäisille pidetään koulupäivän ja jopa oppituntien aikana. Ensimmäiset kesää 2024 koskevat tilaisuudet pidettiin eräissä kouluissa jo aivan lukukauden alussa, jopa elokuussa 2023.

Toiseksi, vuotta vanhemmat isoset saattavat osallistua alaikäisiin kohdistuvaan houkutteluun tavoilla, joihin voi liukua huomaamattakin kyseenalaisia keinoja. Ysiluokkalaisilla voi olla moniin kasiluokkalaisiin lattiatasolla jonkinsorttista auktoriteettiasemaa tai muunlaista mageeta vaikuttajaroolia. Harvoin voidaan puhua tietoisesta groomingista, joka tarkoittaa lapsen houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin. Kun viikon leireihin poissa kotoa saattaa 14-15-16-vuotialla nuorilla liittyä myös erilaisia seksuaalisia latauksia, leireille houkuttelun tietoisia tai tiedostamattomia keinoja on paikallaan nostaa kriittiseen keskusteluun. Eettinen vastuu sekä ennakkomarkkinointiin että leirin kulkuun liittyen on myös kirkon isoskoulutuksella.

Edellä sanottu pätee muutettavat muuttaen myös protuleireihin ja apuohjaajien eli apparien koulutukseen. Kun protuleireille kuitenkin haetaan eri puolilta maata eikä vain leiripaikkakunnalta, edellä kuvattua lähiyhteisössä ja kouluissa tapahtuvaa markkinointia tai houkuttelua ei käytännössä juuri päässe tapahtumaan. Eettinen vastuu painottuu enemmän leirin toteutukseen.

Toisenlainen rippileireille houkuttelun keino on raha. Kerrotaan legendaa, että rippijuhlissa nuori saa rutkasti rahaa ja arvokkaita lahjoja. Sellainen tarina voi kuitenkin olla vahvaa liioittelua, puuttumista toisen perheen asioihin. Ehkäpä uskontokuntiin kuulumattomissa perhepiireissä olisi saatettu antaa aivan ilman kirkollista konfirmaatiota runsaita lahjoja 15-vuotisjuhlavuoden merkeissä opintosuorituksista ja muiden kesäleirien jälkeen. Erään konfirmoidun kerrotaankin saaneen lahjaksi mopon sijaan tietokirjan, mikä oli hänelle pettymys.

Avainsanatalaikäisille markkinointi grooming houkuttelu markkinointialusta protu protuleiri protuleirit rippikoulu rippikoululeirit rippikoulumarkkinointi

Olen ollut vapaa-ajattelijoiden toiminnassa mukana nyt toistakymmentä vuotta. Alusta asti minua veti puoleensa ryhmässä keskusteleminen ja se, miten kukaan ei lähtenyt kyseenalaistamaan silloin, kun puheenaiheena oli (ja edelleen useimmiten on) uskontojen järjettömyys ja Suomen valtionkirkon uskomaton vaikutusvalta. Kukaan vapareissa ei tule sanomaan, ”mutta kun Kirkko tekee niin paljon hyvää…” tai perustelemaan että ”kristillinen moraali on kaiken perusta” tai että ”kymmenen käskyä on edelleen hyvä elämänohje” (tästä viimeisestä voisi tehdä ihan kokonaan oman ränttinsä, ja varmaan teenkin).

Kun vaparit tai nyttemin ”vapsut” kokoontuvat, on meillä aina joku ns. asiallinen syy – mietimme tiedotusta, suunnittelemme tapahtumia ja kampanjoita, joilla saisimme muutkin ihmiset ajattelemaan omilla aivoillaan tai sitten yksinkertaisesti pidämme yhdistyksen kokousta, jossa päätetään rutiiniasioista. Viime vuosina on Tampereen yhdistyksen omistamalla kerhotilalla, alettu järjestää Vapaaklubi Live -tapahtumia, jossa on lyhyehkö alustus jostain meitä kiinnostavasta aiheesta ja sen jälkeen vapaata keskustelua. Tästä striimataan Youtubeen alkuosa, jonka jälkeen tilaisuuden luonne muuttuu rennommaksi ja avoimemmaksi, kun kamerat ovat pois päältä.

Kun ns. asialliset asiat on hoidettu, alkaa epävirallinen osuus, joka on minulle yksi toiminnan antoisimmista puolista. Tottakai kirkon ja valtion tuskallisen hitaasti etenevä erilleen kampeaminen ja tieteellisen maailmankuvan edistäminen ovat tärkeitä juttuja, mutta sen lisäksi aktiiviporukasta on tullut minulle läheinen ystäväpiiri, jossa on monta luotettavaa ihmistä. Muutenkin porukka luo turvallisen tilan, jossa saa olla oma itsensä. Me ajattelemme monista muista asioita täysin eri tavalla, esimerkkinä vaikkapa puoluepolitiikka, josta löytyy kaikenlaisia laitoja ja keskitien kulkijoita, tai kissojen vapaa ulkoilu, erilaiset ruokavaliot ja harrastukset…

Ja arvatkaas mitä! Niistäkin osaamme puhua maltillisesti ja kunnioittavasti ja siirtyä johonkin ihan muuhun aiheeseen, jos huomaamme, että keskustelu alkaa ajautua väittelyksi. Tämä avoin ja vapaasti ajatteleva, hyväksyvä ja kunnioittava keskustelukulttuuri ja ne ihmiset, jotka sen ovat aikaansaaneet on suurin syy minulle pysyä aktiivisena Tampereen vapaa-ajattelijat ry:n jäsenenä.

Esa Ylikosken aloituspuheenvuoro Veritasforumin keskustelutilaisuudessa Jumalat luokkahuoneissa
12.10.2023 Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Toisena keskustelijana oli piispa Teemu Laajasalo.

Hyvät kuulijat!
Jumalat luokkahuoneessa -otsikon ymmärrän niin, että tarkoitetaan myös luokan ja koulun seinien ulkopuolella tapahtuvaa pedagogista toimintaa, teemapäiviä, opintokäyntejä ja muuta yhteistä toimintaa.
Ja otsikon ”jumalat” johdattaa ymmärtämään, että kysymys ei ole vain oppiaineesta, opetuksesta. Kysymys on myös koulupäiviin liitetyistä jumalanpalveluksista kirkossa ja hartauksista koulussa, ev.-lut. kirkon uskonnollisista tilaisuuksista, jotka eivät ole koulun opetusta. Tämä on erikoinen tilanne, kun uskonnonharjoituksen järjestäminen ei ole koulun lakisääteisiä tehtäviä ja opetussuunnitelman linjaus on ”uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus”.

Teesini on, että uskonto on ylikorostunut koulussa. Voi sanoa ”yli lakisääteisen” ja myös lakisääteisesti. Näin sekä oppiaineena että noiden koulupäiviin liitettyjen ev.-lut. kirkon uskonnollisten tilaisuuksien kautta. Uskonto on kirkon etuoikeus, bonusetuna pakollisuus jäsenille.
Uskontoa on koulussa liikaa. Sitä opetetaan ekalta luokalta vikalle joka vuosi. Jos ajatellaan eduskuntavaalien äänioikeutettuja, yhteiskuntaoppia heille opetettiin vasta 9. luokalla tai keskikoulun viidennellä. Ennen yhteiskuntaoppia uskontoa opetettiin kahdeksan vuotta! Tulokset, myös vaalitulokset ovat nähtävissä!?
Vapaa-ajattelijain perusvaatimuksena on valtion ja kirkon ero eli kirkon julkisoikeudellisen erityisaseman sekä koulujen uskonnonopetuksen lopettaminen.
Toki uskonto on merkittävä ilmiö maailmassa ja Suomessa, mutta ainakin yhtä merkittäviä ovat yhteiskunta ja maallinen kulttuuri, taiteet, kirjallisuus, kuvataide, musiikki. Niistä kaikista pitää opettaa. Uskonnoista voisi opettaa erillisen oppiaineen sijaan mainiosti eri asiayhteyksissä, ympäristöopin tapa- ja kulttuurikasvatuksessa, historiassa, maantiedossa, yhteiskuntaopissa, taideaineissa sekä etiikassa ja filosofiassa.
Etiikan ja filosofian yhteydessä elämänkatsomustiedon ainutlaatuiset, ilmiö- ja oppilaslähtöiset sisällölliset ja pedagogiset innovaatiot voisivat elää ja kehittyä.

Uskonto erillisenä oppiaineena nostaa toistuvat, totuusarvoltaan kyseenalaiset kertomukset ja todistamattomat väittämät tavallisten oppiaineiden yläpuolelle, pilviin. Uskontojen käsittely koulussa pitäisi palauttaa reaalimaailman ja reaaliaineiden tasolle. Toki se vaatii perusteellista opetussuunnitelmatyötä.
Opetuksen tulee nojata tiedepohjaisuuteen, rationaalisuuteen, kriittisyyteen sekä humanistiseen ymmärrykseen siitä, että yhteiskunta, kulttuuri, moraali, etiikka, lait ja ihmisoikeussopimukset ovat ihmisten tekoa.

Jos kuitenkin poliittisesti päätetään, että erillisiä katsomusaineita, uskontoa ja elämänkatsomustietoa, opetetaan edelleen, niiden opetusta on perusteltua keskittää joillekin luokkatasoille. Miksi uskontoa pitäisi olla joka vuosi alusta alkaen? Kysymys ei oikeastaan olekaan opettamisesta, vaan ideologisesta indoktrinaatiosta, uskonnon juurruttamisesta, totuttamisesta tuputukseen pienestä pitäen. Niin valtio tekee epäluonnollista luonnolliseksi, kasvattaa uskonnon merkitystä keinotekoisesti.

Siis: kolmena tai neljänä ensimmäisenä kouluvuotena ei vielä olisi uskonnonopetusta. Tietopuolinen opetus uskonnoista ja katsomuksista sopii paremmin samaan vaiheeseen kuin reaaliaineidenkin opetus alkaa.
ET-kiellosta
Elämänkatsomustiedon opiskelun valinnan mahdollisuus on lailla kielletty lapsilta ja nuorilta, jotka on liitetty kirkon jäseneksi – aina 18 ikävuoteen asti. Jos lapsi ei ole kirkon jäsen, huoltajat voivat valita elämänkatsomustiedon ja uskonnon välillä. Heille rehtorit usein tyrkyttävät uskonnon valitsemista, kun, voi voi, meillä ET-ryhmä on naapurikoulussa.

Tämä epäsymmetrinen tilanne rikkoo yhdenvertaisuutta ja on lapsen oikeuksien sopimuksen 2. artiklan vastainen. Näin ovat todenneet muun muassa yhdenvertaisuusvaltuutettu ja lapsiasiavaltuutettu lausunnoissaan.
Holhoavan lain ET-kiellon epäreiluutta korostaa katsomuksellisesti monenlaisten perheiden lisääntyminen. Huoltajilla ei likikään aina ole sama katsomus. Silti toinen huoltaja voi kieltää joka 16-17-vuotialta lukiolaiselta ET:n, taannoin lapsikasteen nojalla. Kielto tavallaan syrjii, alentaa aineen arvoa, kun useimmat eivät saa sitä opiskella?!
Itselleni tuli myönteinen kokemus ET:n avaamisesta, kun 90-luvulla joitakin vuosia sain opettaa ET:tä aikuislukion opetussuunnitelman mukaan aikuisille, joista monet olivat kirkon jäseniä ja sitten valitsivat ET-vaihtoehdon. No problems.
Kun tarun mukaan Prometheus oli kahlehdittuna 30 vuotta, ET on ollut sitä jo 38 vuotta.
Jos elämänkatsomustietoa ei avata vaihtoehdoksi uskonnon rinnalle, syrjinnän jatkaminen vie luottamuksen kaikilta katsomusaineiden uudistuksilta. Syrjintää jatkamalla syntyisi vain syrjiviä uudistuksia.
Elämänkatsomustiedon opiskelumahdollisuus peruskoulussa ja lukiossa on tärkeä oikeus uskonnottomille ja muillekin. Monet uskonnottomat, myös vapaa-ajattelijat pelkäävät ET:n likvidoimista, ainutlaatuisen kehitystyön, sisällöllisten ja pedagogisten saavutusten häviämistä, oppiaineen ja sen nykyisen nousun pään katkaisemista.
Pelätään, että uskonnottomille tulisi ET:n sijaan pakollinen katsomusaine, joka nykyisten uskonnonopettajien opettamana olisi käytännössä lähellä nykyistä uskontoa. Hyväkään opetussuunnitelma ei välttämättä toteutuisi. Vain ET:n lakkautus toteutuisi.

Suurta epäluottamusta synnyttävät seuraavat seikat:
1) Ev.-lut. kirkon uskonnolliset tilaisuudet koulupäivinä sen kun jatkuvat opetussuunnitelman sitouttamattomuuslinjauksesta huolimatta.
2) Nykyinen uskonnonopetus ja oppimateriaalit ovat käytännössä tunnustuksellisen luontoisia varsinkin alakoulussa, Raamatun kertomuksia opetetaan tosina.
3) Uskonnon ja elämänkatsomustiedon osittainen yhteisopetus on yleensä toteutettu ET-oppilaiden näkökulmasta häikäilemättömän syrjivästi, uskonnon ehdoilla.
4) Luottamuksen vie, että ET on kielletty oppiaine suurimmalle osalle oppilaita ja lukiolaisia.

Hyvät kuulijat! Uskonnonvapaushan täyttää jo 104 vuotta. Monet uskontotieteilijät ovat sitä mieltä, että laajan, täyden uskonnonvapauden toteutumisen edellytys on yhdenvertaisuus, syrjimättömyys uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta.
Yhden uskonnon epäreilut eli syrjivät etuoikeudet rikkovat ihmisten yhdenvertaisuuden lisäksi myös uskonnon ja katsomuksen vapautta. Kouluissa tämä ilmenee äärimmäisen selvästi.

ET kehittynyt syrjinnän oloissa
Kun jäsenille pakollinen uskonnonopetus tuli 100 vuotta sitten, sen rinnalle säädettiin uskontojen historia ja siveysoppi. Sen historia on uskonnottomien syvän syrjinnän historiaa, niin sisällössä kuin toteutuksessa – tai toteuttamattomuudessa.
Vasta 1980-luvun alussa, vapaa-ajattelijain kantelun johdosta, YK:n ihmisoikeuskomitea totesi aineen liian uskontopainotteiseksi. Tuloksena oli uusi oppiaine, elämänkatsomustieto, vuonna 1985. Se oli saavutus.
Valitettavasti myös elämänkatsomustiedon historia on uskonnottomien syrjinnän historiaa. Silti, ET:n opiskelumahdollisuus peruskoulussa ja lukiossa oli ja on erittäin tärkeä oikeus uskonnottomille. Oikeus välttää lapsen opetuksessa vuodesta toiseen jatkuvat kertomukset niin juuttaanmaan julmurijumalasta kuin taivasta tai kadotusta julistavasta Jeesuksesta kävelemässä tai makaamassa. Se on saavutus. ET:n sisällön ja pedagogiikan kehitys on saavutus. Siitä ei hevin luovuta.
Kun aloin opettaa ET:tä heti vuonna 1985 yläkoulussa, vanhempien piti hakea vapautusta uskonnonopetuksesta, jotta lapsi pääsi ET-opetukseen. Ainetta syrjittiin lailla – mutta myös käytännössä.
Kuten VTT Jarkko Vesikansa on osoittanut, 1980-luvulla mm. Opetushallituksen pyrkimyksiä vastaan toimi oikeistokonservatiivisten rehtorien verkosto, ja siinä tuoksinassa myös viattomat, kuten ET kärsivät. Opetusryhmien perustamista vaikeutettiin, ja opetusjärjestelyt olivat hankalia.
Vasta 2000-luvulla ET tuli muodollisesti uskontokuntaan kuulumattomien ensisijaiseksi katsomusaineeksi, sekin toteutettiin viiveellä.
Vapaa-ajattelijain vuonna 2021 järjestämän kyselyn yli 400 vastauksessa tuli esille ET:n kahtalainen tilanne nyt. Yhtäältä huoltajilta tuli kiitosta oppiaineelle ja opettajille, ja toisaalta kerrottiin syrjivistä puutteista.
Vaikka ET:n oppilasosuus on Helsingissä noussut jo 30 prosentin tuntumaan, valtakunnallisesti osuus on pienempi kuin aineeseen oikeutettujen osuus. ET on vajaakäytössä. Jos koulutulokkaan huoltajille jo ½ vuotta ennen koulua kerrottiin, että ET-ryhmää ei ole tai se on naapurikoulussa tai netissä, monet ”valitsivat” uskonnonopetuksen vastentahtoisesti.
Nyt ET:n oppilasosuus kasvaa vauhdikkaasti. Kun vauvojen kirkkoon liittäminen vähentyy, yhä useampi ekaluokkalainen pääsee oikeuksiinsa myös käytännössä. Ilman avaamistakin. Mutta vasta ET:n avaaminen lopettaisi ET:n syrjinnän.
Mitä useampi opiskelee elämänkatsomustietoa, sitä vähemmän jumalia vilisee luokkahuoneissa ja ylipäätään koulupäivien aikana oppilaiden mielessä.

Uskonnolliset tilaisuudet koulupäivien ulkopuolelle
Kuten alussa sanoin, Jumalat luokkahuoneessa ei siis tarkoita vain oppiainetta, opetusta. On ev.-lut. kirkkojumalanpalveluksiin ja aamuhartauksia. Tunnustuksellista ja sitouttavaa. Seurakunnilla on ohituskaista ja vip-kortti kouluihin. Koulut toimivat lähetystyön ja markkinoinnin alustana.
Voisi puhua henkisellä tasolla ensiyön oikeudesta, paitsi että pikku murmelit heräävät uudestaan, ei taas samaan päivään, vaan samanlaiseen kirkkovuoteen, kuka 9 kuka 12 vuotta perätysten. Kun monia on herätetty jo päiväkodissa 4 vuotta, siitä kertyy jo 16 vuotta – kauemmin kuin elinkautinen vankeustuomio.
Me vapaa-ajattelijatkin olemme olleet aika kädettömiä tämän edessä. Ja muita ei ole kiinnostanut. Vasta nyt, kun uskontokuntiin kuulumattomat oppilaiden vanhemmat ovat sosiaalisen median kautta löytäneet tietoa ja vertaistukea toisistaan, tilanne on muuttumassa. Kaikki kodit eivät alistu. Kanteluita on sadellut.
AVIn ja muiden oikeudenvalvojien sana ei silti kuulu eikä leviä – ainakaan naapurikouluun tai naapurikuntaan. Tai se ei tehoa. Monet huoltajat kokevat olevansa uskonnollisten ja vaihtoehtoisten tilaisuuksien loputtomassa suossa, jo päiväkodeista alkaen.
Mielestämme kirkollisten tilaisuuksien aika ja paikka on koulu- ja päiväkotipäivien ulkopuolella. Tällöin
1. rehtorien ja opettajien aikaa ja energiaa säästyy, kun ei tarvitse laatia tiedotteita koteihin kirkollisesta ja vaihtoehtoista tilaisuudesta eikä jakaa lapsia kahteen ryhmään.
2. perheiden yksityisyyden suoja paranee, sillä huoltajien ei tarvitse lapsensa kaut-ta paljastaa perheen mielipidettä valtakirkon uskonnollisiin tilaisuuksiin eikä kokea sosiaalista painetta, kun uskonto tai katsomus katsotaan arkaluontoiseksi tiedoksi,
3. oppilaiden leimautumisen ja muiden haitallisten seuraamusten riski vähentyy ja koulun huolehtimisvelvollisuus poistuu edes tältä osin.
4. opettajien työtehtävät jakautuvat tasaisemmin, kun heitä ei tarvitse jakaa juma-lanpalvelusten valvojiin tai vaihtoehtoisen ohjelman suunnittelijoihin ja toteut-tajin. Usein ET-ope saa järjestääkseen tunnin ohjelman, kun kollegat kököttävät kirkossa.
5. koulu voi keskittyä perustoimintaansa ja yhteisiin juhliin – tai käyttää vapautu-va aika jonkin uuden, kaikille sopivan ja kaikille tarkoitetun iloisen teemata-pahtuman innovointiin ja järjestämiseen.

Tutkittua tietoa ei voi korvata uskomuksilla; Tekoälyn tuomat uudet mahdollisuudet; Eettiset ja sosiaaliset haasteet; Liberaali demokratia; (Vahvistavat tekijät. Heikentävät tekijät, Toimijat)

Tutkittua tietoa ei voi korvata uskomuksilla.

Vapaa-ajatteluun mielestäni sisältyy automaattisesti kriittinen suhtautuminen uskontojen lisäksi kaikkiin muihinkin uskoon perustuviin näkemyksiin. Olemme kaiken aikaa usein huomaamattamme monenlaisen vaikuttamisen kohteena. Varsinkin uusi tietokoneavusteinen media edellyttää medialukutaidon päivitystä.

Olemme edelleen myös perinteisen median indoktrinaation kohteena. Esimerkiksi keväällä ilmestynyt Uskontolukutaito -kirja asettaa jo kirjan nimen valinnalla uskonnon ensisijaiseen asemaan vaikka tarjolla olisi ollut parempi vaihtoehto, katsomuslukutaito, joka ei olisi marginalisoinut uskonnottomuutta katsomuksena.

Vastaavalla tavalla valtavirran uusliberaali taloustiede pyrkii marginalisoimaan kaikki muut suuntaukset. Nyt kuitenkin globaalien ympäristöuhkien myötä on perinteisten heterodoksisten suuntausten rinnalle noussut myös uusia haastajia. Tiedollinen talous (knowledge-based economy), hyvinvointipohjainen talous (well-being economy), Degrowth ja steady-state ekonomia ovat kaikki suuntauksia, jotka haastavat perinteisen kasvuun perustuvan talousmallin. Näillä on monia yhteisiä piirteitä, mutta myös eroja.

Kasvun käsitteen tulkinta: Tiedollinen talous ja hyvinvointipohjainen talous keskittyvät uudenlaisen kasvun mahdollistamiseen. Ne pyrkivät edistämään taloudellista kasvua tiedon, innovaatioiden ja hyvinvoinnin kautta. Toisaalta Degrowth ja steady-state ekonomia kyseenalaistavat kasvun välttämättömyyden ja korostavat talouden tasapainoa ja kestävyyttä luonnonrajojen puitteissa.

Kulutuksen rooli: Tiedollisessa taloudessa ja hyvinvointipohjaisessa taloudessa kulutuksen roolia ei välttämättä kyseenalaisteta, vaan niissä pyritään kehittämään kestävämpiä ja laadukkaampia kulutusmalleja. Degrowth ja steady-state ekonomia sen sijaan haastavat kulutuskeskeisen kasvun paradigman ja korostavat tarvetta vähentää kokonaiskulutusta ja siirtyä kohti kestävämpiä elämäntapoja.

Talouden mittarit: Hyvinvointipohjainen talous painottaa talouden mittareita, jotka huomioivat laajemmin hyvinvoinnin ja elämänlaadun ulottuvuudet, kuten terveys, koulutus, ympäristö ja tasa-arvo. Tiedollinen talous korostaa innovaatioita ja teknologista kehitystä talouden kasvun moottoreina. Degrowth ja steady-state ekonomia puolestaan kyseenalaistavat perinteiset talouden mittarit, kuten bruttokansantuotteen, ja ehdottavat vaihtoehtoisia mittareita, jotka ottavat huomioon kestävän kehityksen tavoitteet.

Ekologinen kestävyys: Kaikki nämä suuntaukset korostavat tarvetta siirtyä ekologisesti kestävään talouteen. Ne pyrkivät vähentämään ympäristövaikutuksia ja edistämään kestävää luonnonvarojen käyttöä. Degrowth ja steady-state ekonomia painottavat vähemmän kasvua ja kulutusta, kun taas tiedollinen talous ja hyvinvointipohjainen talous pyrkivät kehittämään kestävää kasvua ja kulutusta.

Kestävän kehityksen tavoite: Kaikki suuntaukset jakavat yhteisen päämäärän edistää kestävää kehitystä. Ne pyrkivät löytämään tapoja, joilla talous voi toimia pitkällä aikavälillä kestävänä ja tasapainoisena ekosysteemin rajojen sisällä.

Ihmisten hyvinvointi: Sekä hyvinvointipohjainen talous että Degrowth ja steady-state ekonomia korostavat ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua taloudellisen kasvun tavoittelun sijaan. Ne pyrkivät löytämään kestäviä tapoja tyydyttää ihmisten tarpeet ja parantaa heidän elämänlaatuaan.

Luonnonvarojen kestävä käyttö: Kaikki nämä suuntaukset tunnistavat tarpeen vähentää luonnonvarojen kulutusta ja pyrkivät kehittämään kestävämpiä resurssien käyttötapoja. Ne painottavat ekologista kestävyyttä ja pyrkivät minimoimaan ympäristövaikutukset taloudellisen toiminnan kautta.

Kriittinen ajattelu: Kaikki nämä suuntaukset edustavat kriittistä ajattelua perinteisen talousjärjestelmän suhteen. Ne haastavat vallitsevat taloudelliset paradigmat ja pyrkivät löytämään vaihtoehtoisia malleja ja käytäntöjä, jotka ovat paremmin sopusoinnussa kestävyyden ja ihmisten hyvinvoinnin kanssa.

Tekoälyn tuomat uudet mahdollisuudet

Tekoälyn kehittyminen voi tarjota useita mahdollisuuksia edistää kestävän kehityksen ja yhteisten tavoitteiden saavuttamista.

Resurssien tehokas käyttö: Tekoälyä voidaan hyödyntää resurssien tehokkaassa hallinnassa ja käytössä. Esimerkiksi tekoälyä voidaan soveltaa älykkäiden energiaverkkojen (smart grid) kehittämiseen, jolloin sähkön kysyntää ja tarjontaa voidaan tasapainottaa optimoiden energiankulutusta ja vähentäen päästöjä.

Ympäristönvalvonta ja ennustaminen: Tekoälyä voidaan käyttää ympäristön tilan valvomiseen, kuten metsien seurantaan, ilmanlaadun mittaukseen tai meriekosysteemien tarkkailuun. Lisäksi tekoälypohjaiset ennustemallit voivat auttaa arvioimaan ympäristömuutosten vaikutuksia ja auttamaan päätöksenteossa.

Kulutuskäyttäytymisen muuttaminen: Tekoäly voi auttaa muuttamaan kulutuskäyttäytymistä kestävämpään suuntaan. Esimerkiksi personoidut suositukset ja algoritmit voivat auttaa ihmisiä tekemään ympäristöystävällisempiä valintoja ja edistää kestävien tuotteiden ja palveluiden käyttöä.

Kiertotalouden edistäminen: Tekoälyllä on potentiaalia edistää kiertotaloutta, jossa resursseja hyödynnetään tehokkaasti ja jätteet minimoidaan. Esimerkiksi tekoälyä voidaan käyttää jätehuollon optimoimiseen, kierrätysmateriaalien jäljittämiseen ja resurssien uudelleenkäyttöön liittyvissä prosesseissa.

Tiedon analysointi ja päätöksenteko: Tekoälyllä on kyky analysoida suuria tietomääriä ja tunnistaa monimutkaisia riippuvuussuhteita. Tämä voi auttaa tukemaan päätöksentekoa kestävyyden edistämisessä, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa, kaupunkisuunnittelussa tai liikenteen optimoinnissa.

Eettiset ja sosiaaliset haasteet

On tärkeää huomata, että tekoälyllä on myös eettisiä ja sosiaalisia haasteita, jotka on otettava huomioon sen soveltamisessa.

Reiluus ja tasa-arvo: Tekoälyjärjestelmien kehittämisessä on varmistettava, että niitä käytetään oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti kaikkien ihmisten hyödyksi. On vältettävä tekoälyn aiheuttamaa eriarvoisuutta, syrjintää tai syvennettyjä kuiluja eri yhteiskuntaryhmien välillä.

Tietosuoja ja yksityisyys: Tekoälyn käyttöön liittyy usein suuria määriä henkilökohtaista tietoa. On tärkeää varmistaa asianmukainen tietosuoja ja yksityisyydensuoja, jotta ihmisten luottamus säilyy ja heitä suojellaan väärinkäytöksiltä.

Vastuullisuus ja läpinäkyvyys: Tekoälyjärjestelmien tulisi olla vastuullisia ja läpinäkyviä. Niiden toimintaa tulisi pystyä ymmärtämään ja selittämään, jotta päätöksentekoon liittyvät perusteet ja vaikutukset ovat avoimia ja oikeutettuja.

Työllisyys ja työvoiman muutos: Tekoälyn kehittyminen voi vaikuttaa työvoiman rakenteeseen ja työtehtäviin. On tärkeää varmistaa, että siirtymävaiheessa tarjotaan riittävästi tukea ja koulutusta työntekijöille, joiden työtehtävät voivat muuttua tai hävitä tekoälyn automatisoinnin seurauksena.

Ekokriittisyys: Tekoälyn kehityksessä on otettava huomioon sen ympäristövaikutukset. Tietokoneiden ja palvelinten energiankulutus sekä elektronisen jätteen hallinta ovat tärkeitä näkökohtia, jotka on otettava huomioon tekoälyteknologian kehittämisessä ja käytössä.

Liberaali demokratia

Nämä haasteet voivat kuitenkin toimia mahdollisuuksina integroida kestävän kehityksen periaatteet tekoälyn kehitykseen. Tarvitaan eettisiä suuntaviivoja, lainsäädäntöä ja sääntelyä varmistamaan, että tekoälyllä on positiivinen vaikutus kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi ja että sen käyttö tapahtuu ihmisten hyvinvoinnin ja ympäristön kestävyyden periaatteella.

Tekoälyn kehittyminen voi sekä vahvistaa että heikentää liberaalin demokratian asemaa, ja sen vaikutus riippuu siitä, miten sitä käytetään ja millaisia toimenpiteitä toteutetaan sen seurauksena. Tässä on joitakin näkökohtia:

Vahvistavat tekijät

Tietoon perustuva päätöksenteko: Tekoäly voi tarjota laajempaa ja parempaa tietoa päätöksenteon tueksi. Tämä voi vahvistaa liberaalin demokratian periaatetta kansalaisten osallistumisesta ja vaikuttamisesta päätöksiin.

Osallistuminen ja vuorovaikutus: Tekoälypohjaiset järjestelmät voivat tarjota uusia osallistumisen ja vuorovaikutuksen muotoja kansalaisten ja päättäjien välillä. Esimerkiksi älykkäät keskustelufoorumit tai päätöksentekoprosessien avoimuutta lisäävät työkalut voivat edistää laajempaa osallistumista demokraattisessa päätöksenteossa.

Tehokkuus ja paremmat palvelut: Tekoälyllä on mahdollisuus parantaa julkisen sektorin palveluita ja hallinnollisia prosesseja. Tämä voi johtaa tehokkaampaan hallintoon ja parempaan kansalaisten palveluun, mikä vahvistaa liberaalin demokratian toimintaa ja legitimiteettiä.

Heikentävät tekijät

Tietosuoja ja yksityisyys: Tekoälyn käyttöön liittyy huoli tietosuojasta ja yksityisyydestä. Jos tekoälyjärjestelmät keräävät ja analysoivat laajoja määriä henkilökohtaista tietoa ilman asianmukaista suojaa, se voi vaarantaa yksilön vapauden ja heikentää liberaalin demokratian periaatteita.

Valttikorttien keskittyminen: Tekoälyn kehityksessä on riski, että valta ja resurssit keskittyvät harvoille toimijoille, kuten suurille teknologiayrityksille tai valtiollisille toimijoille. Tämä voi heikentää demokratian periaatetta tasavertaisesta osallistumisesta ja tasa-arvosta.

Algoritminen syrjintä ja vääristymät: Tekoälypohjaiset päätökset voivat altistua algoritmiselle syrjinnälle ja vääristymille. Jos algoritmit perustuvat epätasa-arvoisiin tai vinoutuneisiin tietoihin, ne voivat tuottaa epäoikeudenmukaisia tai syrjiviä tuloksia, mikä voi heikentää demokraattisen

Manipulaatio ja disinformaatio: Tekoälyn kehitys voi lisätä mahdollisuuksia manipuloida tietoa ja levittää disinformaatiota. Tekoälypohjaiset järjestelmät voivat kohdentaa ja personoida sisältöä käyttäjille, mikä voi luoda informaatio- ja näkemyksellisiä kuplia. Tällainen manipulaatio ja disinformaatio voivat heikentää demokraattista keskustelua ja päätöksentekoa.

Työllisyys ja tulonjakotekijät: Tekoälyn automatisointi voi vaikuttaa työllisyyteen ja tulonjakoon. Jos tekoäly korvaa ihmistyövoimaa merkittävästi, se voi johtaa työpaikkojen vähenemiseen ja taloudellisiin epätasa-arvoihin, mikä saattaa heikentää liberaalin demokratian periaatteita.

Toimijat

On tärkeää, että yhteiskunta ja poliittiset toimijat tunnistavat nämä haasteet ja pyrkivät ohjaamaan tekoälyn kehitystä liberaalin demokratian arvojen ja periaatteiden suuntaan. Tarvitaan lainsäädäntöä, sääntelyä ja eettisiä ohjeita, jotka suojaavat yksilöiden oikeuksia, varmistavat tasa-arvon, avoimuuden ja vastuullisuuden, ja edistävät osallistumista ja demokraattista päätöksentekoa myös tekoälyn ja kaikkien uusien medioiden käytössä.

On tärkeää, että myös Vapaa-ajattelijat kansalaisjärjestönä ovat tässä työssä mukana. Tämä edellyttää toimintamme joukkoistamista ja sitä, että otamme laajasti haltuun uudet tiedonhankinnan, ryhmätyön ja vaikuttamisen välineet ja kehitämme itsellemme toimivat yhteistyön käytännöt.

AvainsanatDegrowth knowledge-based economy Liberaali demokratia steady-state ekonomia Tekoäly well-being economy

Metafysiikka ja magia on humpuukia; Osmo Pekosen artikkeli; Kari Enqvistin vastaus; Timo Karjalaisen kirjoitus

Metafysiikka ja magia on humpuukia

Timo Karjalaisen juttu Se toimiva magia (Vapaa Ajattelija 4/2022) liittyy kiinnostavalla tavalla Kari Enqvistin kirjoitukseen Kadonneen substanssin metsästys (niin & näin 3/98), jossa hän kommentoi Osmo Pekosen kirjoitusta Mihin metafysiikkaa tarvitaan (niin & näin 2/98). Enqvist toteaa Pekosen päätyneen nostamaan matematiikan fysiikan metatieteeksi ja näin mielestäni nyt tekee myös Karjalainen omassa jutussaan.

Naturalismin mukaan kaikki oleva on osa luontoa, eikä sen ylä- ja/tai ulkopuolella ole mitään metafysiikkaa, ei varsinkaan magiaa. Metafysiikka ja magia on humpuukia. Selvennän tätä väitettä seuraavassa kommentoimalla ensin Pekosen, sitten Enqvistin ja lopuksi Karjalaisen kirjoitusta.

Osmo Pekosen artikkeli

Osmo Pekonen: Mihin metafysiikkaa tarvitaan (niin & näin 2/98) https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn982-14.pdf

Osmo Pekonen aloittaa artikkelinsa sitaatilla: “Metafysiikka voidaan olettaa tarpeelliseksi niin kauan kuin uskomme, että kaikella on ollut jokin alku. Jos maailmankaikkeus kuitenkin on täysin suljettu ja reunaton, sillä ei ole sen enempää alkua kuin loppuakaan. Se vain on olemassa. Mihin silloin enää metafysiikkaa tarvitaan?”

Sitaatti on tekaistu vaihtamalla Stephen Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia eräässä lauseessa sanojen ‘Jumala’ ja ‘Luoja’ paikalle sana ‘metafysiikka’. (Mikä Pekosen mukaan olisi ollut jopa selkeämpi muotoilu.)

Ylimmällä sijalla ihmisten mielissä tänä päivänä tieteiden hierarkiassa on fysiikka. Sen tavoite on kehittää paljon mainostettu Kaiken Teoria, yhtenäiskenttäteoria, joka selittäisi kaiken. Tämänkaltaiset haaveet Pekosen mukaan suorastaan huutavat osakseen filosofista kritiikkiä. Kysymystä, ’Mitä oleva on’, on pohdittu menneisyydestä aina tähän päivään asti. Se on itse asiassa kysymys siitä ’mitä substanssi on’. Fyysikot eivät kuitenkaan enää katso tarvitsevansa luonnon kuvaamisessa minkäänlaista metafysiikkaa.

Esimerkiksi kaikenlaisen metafysiikan ja varsinkin teologien yritykset tutkia substanssia Enqvist kuittaa naurahduksella: “Jokainen voi luonnollisesti uskoa mihin haluaa, oli kyseessä sitten menninkäiset tai QED [kvanttielektrodynamiikka], ja jos joku tahtoo kieltää tieteen arvon ja elää pelkän oikukkaan mielikuvituksen varassa, sekin on hänen oma asiansa.” (Kari Enqvist: Näkymätön todellisuus, WSOY 1996)

Fysiikankin yläpuolella on kuitenkin yksi tieteenala, jolle Pekosen mukaan Enqvistkään ei naura, nimittäin matematiikka, jonka saavutuksista myös fysiikan kehittyminen on säännöllisesti osoittautunut riippuvaiseksi. Esimerkiksi QED on ollut jo vuosikymmeniä kriisissä, koska sen matemaattista rakennetta ei ymmärretä. Tiettyjä peukalosääntöjä (ns. normalisointeja) soveltaen yhtälöt antavat fysikaalisesti oikeita tuloksia, mutta kukaan ei tiedä miksi.

Eikö matematiikka näin ole eräänlaista metafysiikkaa suhteessaan fysiikkaan, koska fyysikot vain pukevat fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä esitettyyn muotoon?

Enqvist kirjoittaa: “…kieli, jota joka tapauksessa käytämme, on matematiikan koko rajaton ja universaali rakennelma. Se auttaa meitä eteenpäin ja avaa meille ovia, joita emme tienneet olevan olemassakaan. Tuntuu siltä, että matematiikan avulla voimme kurottaa ajattelumme ulkopuolelle, ja niin kuin kvanttikenttäteoriatkin osoittavat, maailman muoto on matemaattinen.” (Kari Enqvist: Näkymätön todellisuus, WSOY 1996)

Mielestäni edellä sanottu osoittaa vain sen, että fysiikan lait toimivan matematiikan mukaisesti, koska ne on kuvattu matematiikan avulla. Se taas miten hyvin ne kuvaavat todellisuutta voidaan selvittää vain empiirisillä kokeilla.

Pekonen huomauttaa, että matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan. Rokotteena on Kurt Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet; matematiikka ei sulkeudu itseensä: Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa sen aksioomajärjestelmä miten tahansa. Myöskään matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikalla itsellään.

Gödelin epätäydellisyyslause osoittaa matematiikan olevan vain atolli tietämättömyyden valtameressä, koska tiedämme olevan kysymyksiä, joihin emme voi milloinkaan periaatteessakaan vastata.

Pekosen mielestä Aristoteleen peruskysymys mikä on substanssi? on edelleen polttavan ajankohtainen: “Ellei olisi mitään muuta substanssia luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella, luonnontiede olisi tosiaankin ensimmäinen tiede.”

Näin mielestäni myös on. Empiirisen luonnontieteen yläpuolelle ei tarvitse olettaa mitään ensimmäistä filosofiaa. Naturalismi vastustaa kaikkea magiaa ja mystiikkaa. Sen mukaan kaikki maailmassa voidaan ymmärtää osana luontoa ja selittää luonnontieteiden menetelmien avulla, joka on ainoa tapa päätyä luotettavaan tietoon.

Henkimaailmaan taipuvaiset tahot tietysti arvostelevat naturalismia ankarasti. Esimerkiksi W. V. Quinen kriitikot ovat esittäneet, että hän haluaa korvata filosofian luonnontieteellä, ontologian fysiikalla tai tietoteorian empiirisellä psykologialla. Mielestäni tämä pitääkin nähdä kritiikin asemasta hyvänä ja suositeltavana tutkimusohjelman tiivistelmänä.

Filosofian ja tieteen välillä on vain aste-ero: arkijärki, filosofia ja tiede muodostavat jatkumon, jossa filosofia on vain siirtymävaiheen esitieteellistä pohdiskelua. Mitään ensimmäistä filosofiaa ei tarvita; myöskään matematiikkaa ei tule yrittää sellaiseksi kohottaa.

Kari Enqvistin vastaus

Kari Enqvist: Kadonneen substanssin metsästys (niin & näin 3/98) https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn983-02.pdf

Metafysiikan roolista on Enqvistin mielestä olemassa Pekosen näkemyksestä poikkeava toinen, perustellumpi näkökanta: ”metafysiikka ei ole kuollut mutta fysiikka on nielaissut sen kuin valas aikoinaan Joonan.”

Edellä sanotun mukaan matematiikka ei olisi vain keino kuvata fyysisestä todellisuudesta, vaan suorastaan sen osa. Eikö tämä tee myös fysiikasta metafysiikkaa?

Enqvist arvelee Pekosen viittaavan kokeelliseen fysiikkaan hänen kirjoittaessa, että fyysikot vain pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon, jonka löytöjä teoreettiset selitykset sitten seuraavat.

Enqvist toteaa, että monilla fysiikan alueilla marssijärjestys on edelleen sama, mutta teorialla ei ole vain selittävä rooli vaan se myös ennakoi uutta. Niinpä voidaan sanoa, että metafysiikka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sitä ei vain enää kutsuta metafysiikaksi vaan teoreettiseksifysiikaksi ja teoreettisen fysiikan kieli on matematiikan kieli.

Enqvist kuitenkin täsmentää, että fysiikassa matematiikka ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan apuväline. Usein sitä käytetään tavalla, joka saa matemaatikot näkemään painajaisia. Käyttämämme teoriat ovat efektiivisiä ja voimassa vain tietyllä, rajoitetulla sovellusalueella.

Efektiivisyyteen liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena.

Enqvistin mukaan, vaikka matematiikka olisi fysiikan ainoa kieli, ei sen ominaisuuksista kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä itse kuvailun kohteesta eli luonnosta. Matematiikka sallii myös empiiristen kokemusten tuloksista monin tavoin poikkeavia luonnonlakeja; tunnettujen voimien lisäksi äärettömän määrän erilaisia voimia ja todellisuuksia.

Lisäksi Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan matematiikkaan sisältyy lausumia, joiden totuusarvoa emme pysty matematiikan sisällä määrittämään. Luonto, ja sitä kautta olemassa olevan maailman substanssi, ei hyödynnä matematiikan koko rikkautta.

Enqvistin mukaan on kuitenkin selvää, että emme löydä rajojamme ellemme jatkuvasti pyri yhä lähemmäs maailman substanssia eli etsimään Pekosen haihatteluna pitämää Teoriaa kaikesta. Hän myös korostaa, että tässä prosessissa uuden metafysiikan – eli teoreettisen fysiikan – rooli poikkeaa vanhasta siinä, että se ei milloinkaan kadota empiriaa silmistään.

”Tämän vuoksi metafysiikka [=matematiikka] ilman fysiikkaa ei voi milloinkaan toivoa kykenevänsä sanoa mitään oikeaa, oleellista tai lopullista maailman substanssista. Matematiikka on liian kattavaa; pelkkä filosofinen järkeily efektiiviseen todellisuuteensa vangittuna liian rajoitettua. Siksi meidän on pakko kääntyä fysiikan puoleen.” sanoo Kari Enqvist.

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Enqvist kuitenkin jättää selvittämättä miten ja missä tämä uusi metafysiikka on olemassa. Itse omaksumani fiktionalistisen käsityksen mukaan kaikki matematiikan entiteetit samoin kuin muutkin teoreettiset käsitteet ovat olemassa vain mielen geeneinä eli meemeinä; subjektiivisina ajattelutottumuksina.

Emme koe todellisuutta naiivin realismin mukaisesti suoraan sellaisena kuin se on vaan muodostamme siitä epäsuoran realismin mukaisia representaatioita, joiden avulla ajattelemme. Nämä representaatiot koostuvat meemeistä. Meemi on sanan suppeimmasa merkityksessä vain arkiajattelun mukainen ajatusmuoto eli ajattelutottumus, joka kehittyy esitieteellisen filosofisen pohdinnan kautta tieteellisksi todeksi tai epätodeksi testattavissa olevaksi hypoteesiksi ja teoriaksi. Näissä kaikissa vaiheissa mielen mekanismit ovat perustaltaan samanlaisia; vain mielikuvituksessamme olevia representaatioita; ei itse todellisuutta.

Teoreettinen fysiikka onkin lähinnä eräänlaista fysiikan futurologiaa; filosofian kaltaista esitieteellistä pohdiskelua. Vasta empiirinen tiede voi osoittaa teorioiden ja todellisuuden toiminnallisen yhtäpitävyyden. Todellisuus eli ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumattomat materian objektit ja prosessit (liike) eivät itse ole fysiikkaa. Fysiikka vain kuvaa todellisuutta jollakin tarkkuudella. Materian sisällä ei myöskään ole matematiikkaa, vaikka teoreettisen fysiikan sisällä onkin! Matematiikka on vain osa materian kuvaamiseen käytettyä kieltä, eikä materiaa itseään! Teoreettinen fysiikka onkin vain filosofian kaltaista esitieteellistä pohdintaa, jonka tulokset on varmennettava empiirisesti. Jos kuvittelemme matematiikan sekä muut teoreettiset entiteetit todellisuuden rakenteiksi, tulee ajattelusta platonismia tai monadologista metafysiikkaa.

Enqvist käyttää myös emergenssin käsitettä omaperäisellä tavalla. Reduktio ja emergenssi käsitettä käytetään yleisestikin kovin monella tavalla. On kuitenkin turhaa kiivailla siitä mikä on termien oikeaoppista käyttöä. Tärkeämpää on ymmärtää mitä niillä missäkin tapauksessa tarkoitetaan.

Tavallisesti ajatellaan, että objektijoukon emergenssissä syntyy uusi toiminnallisuuden taso, joka ei ole selitettävissä vain sen osien toiminnalla. Uusi emergentti toiminta ei redusoidu tyhjentävästi sen osien toiminnoiksi; kokonaisuus on enemmän kuin sen osien summa.

Emergenssistä puhutaan myös, kun vain mukavuussyistä otetaan käyttöön ylemmän tason käsitteet, vaikka kokonaisuuden toiminta redusoituu tyhjentävästi osien toiminnoiksi. Esimerkiksi toteamus, että efektiivisyyteen (todenmukaisuuteen riittävällä tarkkuudella) liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena, ei kuvaa aitoa emergenssiä; kokonaisuus ei ole enemmän kuin osiensa summa.

Se seikka jää kuitenkin aina selvittämättä – myös Enqistiltä – miten uusi aito emergentti toiminnallisuus on materiaalisesti olemassa ja mitä sille tapahtuu, kun emergentin toiminnallisuuden mahdollistama kokonaisuus purkautuu osikseen. Kuvaan Itse tätä mielenfilosofiaan ja neurotieteeseen liittyvissä pohdinnoissa käsittellä redusoituva emergenssi: mieli on aivomaterian prosessien (meemien) joukko; aidosti emergenttiä aivomaterian prosessien toimintaa eli enemmän kuin osiensa summa. Prosessit pysähtyvät ja mielen olemassaolo päättyy aivokuolemaan ja aivojen materiaaliset objektit redusoituvat materian kiertokulkuun.

Matematiikan entiteetit ovat mielen fiktiivisiä representaatioita, joilla ei ole vastinetta mielen ulkopuolisessa todellisuudessa. Ne ovat vain mielikuvituksen tuottamia ajattelun apuneuvoja; fiktiivisiä meemejä.

Timo Karjalaisen kirjoitus

Timo Karjalainen kirjoitti Se toimiva magia -otsikolla Pääsihteerin palstalla (Vapaa Ajattelija 4/2022), että matematiikka on taianomainen tapa selvittää ikuisia totuuksia, jotka ovat ehdottoman luotettavia. Karjalainen pohtii onko matematiikka luonnontiedettä vai filosofiaa ja toteaa, että luonnontieteille matematiikka on työkalu, mutta luonto on vain sen lainalaisuuksien eräs erikoistapaus.

Karjalainen toteaa ja kysyy: ”Itse asiassa kaiken luonnontieteen keskeisin löydös on se, että luonto noudattaa matematiikan lakeja. … Miksi luonto noudattaa matematiikan lakeja? Kuinka syvälle sisäkkäin luonnossa on uusia matemaattisia rakenteita? Kykenemmekö löytämään ne kaikki- ja jos niitä on rajallinen määrä, mistä tiedämme löytäneemme kaikki?”

Ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata, että luonto näyttää noudattavan matemaattisia lakeja siksi, että kuvaamme luonnonlait matemaattisesti. Ei siinä sen kummempaa magiaa ole. Toiseen kysymykseen sisältyy implisiittinen oletus, että matemaattiset rakenteet olisivat todellisuuteen sisältyviä entiteettejä. Miten ja missä ne ovat olemassa, ellemme oleta Platonin ikuisten ideoiden taivasta, monadeita, tai jotakin muuta henkimaailmaa olevaksi? Kolmas kysymys toistaa oletuksen, että matematiikan entiteetit ovat jollakin maagisella tavalla olemassa ja puhtaalla järjellä löydettävissä. Tulkintani mukaan Karjalainen kallistuu tässä Enqvistiä enemmän, mutta kuitenkin Pekosta vähemmän platonismiin.

”Platonismin ongelmana on se, missä ja millä tavalla matemaattiset oliot tarkkaan ottaen ovat olemassa, ja kuinka saamme tietoa niistä? Onko jossain olemassa fysikaalisesta maailmastamme täysin erillinen maailma, jossa matemaattiset entiteetit sijaitsevat? Kuinka meillä on pääsy tähän maailmaan, ja teemme löytöjä näitä entiteettejä koskevista totuuksista?”, kysyy Wikipedia.

Itse olen omaksunut tästä fiktionalistisen kannan, jonka mukaan lukuja ja muita matemaattisia entiteettejä ei ole olemassa muualla kuin, vain fiktioina. Toisinsanoen niillä ei ole mielemme ulkopuolista olemassaoloa.

Karjalainen kysyy ja vastaa: ”Kuinka tämä filosofinen peli ’matematiikka’ sitten antaa meille taianomaisesti tietoa maailmasta? Kyse on siitä, että luonto noudattaa matematiikan lakeja, ja matemaattisten päätelmien ehdottomasta ja yleispätevästä luonteesta. Kun matemaattisella päättelyllä päädytään johonkin tulokseen, asia on todellakin niin ja myös pysyy sellaisena.”

Naturalistina olen tästä täysin eri mieltä: universumissa vaikuttaa vain luonnonlait; todellista on vain fyysinen luonto; kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti selitettävissä; kaikki mitä on olemassa on osa luontoa; tieteessä on käytettävä vain luonnontieteellisiä metodeja; magiaa ja yliluonnollisia ilmiöitä ei tule olettaa olevaksi. Tiivistetty wikipedian hakusanasta Naturalismi_(filosofia).

Geneettinen evoluutio tuotti meille mielikuva-ajatteluun eli emergentin kyvyn muistella menneitä ja pohtia sen avulla vaihtoehtoja ennen uusiin toimiin ryhtymistä. Se kehittyi sitten edelleen elekielen kautta puhekieleksi ja symboliseksi ajatteluksi. Tästä taas käynnistyi kulttuurin yhä jatkuva memeettinen evoluutio ja sen myötä kaikenlainen satuilu uskonnoista tieteisiin. Kaikki uskonnot, luulot ja teoriat – myös matematiikka – ovat vain mielissä olevia meemejä, joista jokaisella on oma käsitys sikäli, kuin on mitään käsitystä. Yksilöiden subjektiiviset käsitykset kehittyvät ja lähestyvät toisiaan (ainakin omassa kuplassaan) kuten geneettisten algoritmien ratkaisujoukko ilman, että jaettua kollektiivista käsitystä on missään.

Kuten jo aiemmin totesin, käsityksemme maailmasta on epäsuora todellisuuden representaatio. Se koostuu meemeistä eli ajatustottumuksista, jotka ovat olemassa vain aivojemme subjektiivisina prosesseina. Ajattelumme on näiden prosessien toimintaa. Prosessien toiminta pysähtyy aivokuolemasa ja samalla päättyy mielen olemassaolo. Mitään sielua ei jää kummittelemaan tämän- eikä tuonpuoleisuuteen.

Kykymme muodostaa representaatioita todellisuudesta mahdollisti representaatioiden luomisen myös fiktioista. Näitä on kahta sorttia: hyödyllisiä (kuten matematiikka) ja hyödyttömiä (kuten uskonnot). Kaikki ”a priori tieto” on viimekädessä vain mielikuvituksen tuotetta, kulttuurisesti kumuloitunutta ja jalostunutta empiristä kokemusta; pelkkiä ajatustottumuksia eli meemejä. Niitä ei ole olemassa kuin mielikuvituksessamme. Mielemme ulkopuolella matemaattiset entiteetit ovat vain tahroja paperilla tai muuta sellaista. Mitään matemaattista metafysiikkaa ja varsinkaan magiaa ei ole olemassa.

Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.

Avainsanatfiktionalismi filosofia fysiikka magia metafysiikka naturalismi

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen; Sosiaalinen tietovaranto; Semanttiset kentät; Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena, Roolit ja symboliuniversumit; Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena;

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen

Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin kirjoittama kirja Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (1966) on julkaistu suomeksi vuonna 1994. Kirjassa esitetty sosiaalisen konstruktion käsite on saanut vahvasti vaikutteita Alfred Schütziltä.

Seuraavassa tiivistelmässä esitetyt Wikipedian kirjaesittelystä poimitut ja omien käsitysteni mukaisiksi tuunatut tuumailut eivät kaikilta osin vastaa kirjassa esitettyjä ajatuksia.

Sosiaalinen tietovaranto

Ihmisryhmät tuottavat vuorovaikutuksessaan representaatioita toistensa toiminnasta, joista muotoutuu vastavuoroisia rooleja toiminta- ja ajattelutottumuksia, jokaiselle yksilölle viimekädessä omanlaisiaan.

Nämä subjektiivisina käsityksinä omaksutut roolit ilmenevät yhteisön käyttäytymisenä ja muokkautuvat keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja samalla institutionalislituvat. Käsitteiden määritelmät sisällytetään yhteiskuntaan yksilöiden yhdensuuntaistuneina subjektiivisina käsityksinä. Sosiaalisen todellisuuden voidaan näin sanoa olevan sosiaalisesti rakentunut, mutta se on objektiivisesti olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä.

Aiemmat teoriat keskittyivät vain pieneen osaan koko yhteisöllisestä tietovarannosta eli tieteelliseen teoreettiseen tietoon ja jättivät huomioimatta tavat, yleiset tulkinnat, instituutiot, rutiinit, tottumukset, kuka-on-kuka ja kuka-tekee-mitä –tiedon ja roolit, jotka kattavat paljon suuremman osan yhteiskunnan tiedosta.

“– Teoreettinen tieto on kuitenkin vain pieni, eikä missään tapauksessa tärkein osa siitä, mikä käy yhteiskunnallisesta tiedosta. Tärkein instituutiojärjestelmää koskeva tieto on esiteoreettista tietoa. Tämä tieto on sen loppusumma, ”minkä jokainen tietää” sosiaalisesta maailmasta, kokoelma elämänohjeita, sivellisyyskäsityksiä, sananlaskuiksi muotoiltuja viisauksia, arvoja ja uskomuksia, myyttejä ja niin edelleen.” (s. 78-79)

Semanttiset kentät

Tietovaranto on sosiaalisesti jakautunutta ja semanttisiin kenttiin luokiteltua. Tietoalueiden dynaaminen jakautuminen ja niiden väliset riippuvuudet muodostavat sosiaalisen tietovarannon rakenteen. Vaikka tämä kulttuurinen tietämys on monella tavoin tallentunut fyysiseen ympäristöömme, on se kuitenkin merkityksellisenä ja intentionaalista toimintaa synnyttävänä olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä (siltä osin kuin yksilöllä on näistä asioista mitään käsitystä).

Kielellä on tärkeä osa arkitodellisuuden rakentumisen tulkinnassa, mutta mitään yhteistä täysin samalla tavalla ymmärrettyä kieltä ei ole olemassa. Jokaisella on oma enemmän tai vähemmän muiden kanssa yhteensopiva subjektiivinen mielenkieli. Tämän rajoituksen puitteissa kieli kuitenkin kykenee myös ylittämään jokapäiväisen elämän kokonaisuuden ”– kurottautuen alueille, jotka ovat sekä käytännössä että periaatteessa arkikokemuksen saavuttamattomissa” (s. 51)

Berger ja Luckmann ovat perineet suuren osan kielen funktioon ja symboleihin liittyvistä ajatuksistaan George Herbert Meadilta ja muilta symbolisen interaktionismin kehittäjiltä; myös ajatuksen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. On tärkeää huomata, että fakta (tieteelliset käsitykset) ja fiktiot (ismit ja uskonnot) tallentuvat mieleen rakenteeltaan samanlaisina prosesseina; meemeinä eli ajattelu- ja toimintatottumuksina.

“Jokapäiväisen elämän [koettuun] todellisuuteen verrattuna muut todellisuudet ilmenevät äärellisinä merkitysalueina, perustodellisuuden ympäröiminä merkitysten ja kokemusten saarekkeina.” (s. 35)

Merkit ja kieli mahdollistavat jokapäiväisen elämän todellisuuden rakentumisen siltä osin kuin kieli on objektivoituvat subjektiivisiin mieliin riittävän yhdenmukaisesti, jotta merkitysten välittyminen ymmärrettävällä tavalla mahdollistuu. Tällöin ”– kielestä voi tulla valtava, tuleville sukupolville säilyvien merkitysten ja kokemusten varasto [… joka ] tyypittää kokemuksia. Tämän ansiosta voin ryhmitellä kokemukseni laajoiksi kategorioiksi, jolloin niistä tulee mielekkäitä paitsi itselleni myös lähimmäisilleni.” (s. 46-49)

Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena

“Yhteiskunnallinen järjestys on ihmisen tuotosta tai – täsmällisemmin ilmaisten – jatkuvaa inhimillistä tuotantoa.” (s. 64).

Instituutioitumisen alkuperä on totunnaistumisessa ja tavoissa (jotka muotoutuvat yhteisestä havainnoinnista ja toimintatapojen yhteisymmärryksestä). Tämä vähentää epävarmuutta ja uhan tunnetta ja sallii meidän rajoittuneen tarkkaavaisuutemme kohdistua muihin asioihin kun instituutioituneiden rutiinien voi olettaa jatkuvan sovittuun tapaan.

“Totunnaistuminen rajoittaa valintamahdollisuuksia, mitä voidaan pitää tärkeänä psykologisena etuna […] Tärkein hyöty on se, että he (ihmiset) voivat ennakoida toistensa toimintaa, jolloin heidän vuorovaikutuksensa muuttuu ennustettavaksi […] Monenlaisista tehtävistä voi nyt suoriutua alhaisella tarkkaavaisuustasolla, kun toisen joka ikinen toiminto ei enää merkitse vaaran mahdollisuutta tai hämmästyksen aihetta. “ (s. 66-70).

Käsitys sosiaalisten (institutionaalisten) maailmojen itsenäisestä objektiivisesta olemassaolosta on harhaa. Ne ovat olemassa vain yhteisön jäsenten mieliin hajautuneina enemmän tai vähemmän yhdenmukaisina käsityksinä, jotka siirtyvät subjektiivisesti ymmärrettyinä myös seuraavien sukupolvien yksilöille. Ne koetaan jonain mikä on ”annettua”, ”muuttumatonta” ja ”itsestäänselvää”. Sosiaalinen maailma kaikenkattavana ja valmiina todellisuutena asettuu luonnon tavoin vastakkain yksilön kanssa eikä sosialisaation varhaisvaiheissa lapsi juurikaan kykene erottamaan toisistaan luonnonilmiöiden ja sosiaalisten muodosteiden objektiivisuutta (s. 72-73). Jokainen omaksuu käsityksensä pitkälti hänelle merkityksellisten vanhempien välittämänä, mutta kuitenkin omalla subjektiivisella tavallaan.

Roolit ja symboliuniversumit

Instituution jäsenet toimivat erilaisissa erikoistuneissa rooleissa, mikä johtaa asiantuntijuuteen (toistetun interaktion kautta). Asiantuntija keskittyy jatkuvasti samaan toimenpiteeseen ja oppii sen logiikan paremmin. Erikoistuminen syventää tietämystä, mikä synnyttää vähäisistä resursseista ja tulkinnoista kilpailevat aliuniversumit.

“Yhteiskunnan tietovaranto rakentuu sen mukaisesti, mikä on yleisesti relevanttia ja mikä on relevanttia vain tietyille rooleille […] ja työnjaon seurauksena roolispesifi tieto lisääntyy nopeammin kuin yleisesti relevantti kaikkien saavutettavissa oleva tieto. [Tästä seuraava] merkitysmaailmojen määrän ja monimutkaisuuden kasvu tekee niistä ulkopuolisille yhä vaikeammin lähestyttäviä” (s. 91-101).

Symboliset universumi on ”kaiken tietämisen” uskomusten kokoelma, jotka ”asettaa kaiken oikeaan paikkaan” (selittää minkä takia ihmiset toimivat valitsemallaan tavalla). Sanonnat, moraaliset ihanteet, kansanviisaudet, mytologia, uskonnot ja muut metafyysiset traditiot ja arvojärjestelmät ovat osa symbolista universumia. Ne ovat kaikki tapoja legitimoida luotuja instituutioita.

Universumin ylläpito viittaa toimenpiteisiin, joihin eliitti ryhtyy symbolisen universumin menettäessä merkitystään. Näin tapahtuu esimerkiksi sukupolvittaisissa siirtymissä tai yhteiskunnan kohdatessa toisen yhteiskunnan, jolla on hyvin erilainen historia ja erilaiset institutionaaliset rakenteet.

”Vanhimmat tiedossamme olevat universumia ylläpitävät käsitteellistämisyritykset ovat muodoltaan mytologisia […] tyydymme erottamaan teologisen ajattelun mytologisesta edeltäjästään yksinkertaisesti suuremman teoreettisen systematian perusteella […] Moderni tiede edustaa ääriaskelta tässä kehityksessä” (s. 121-128).

Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena

Sosialisaatio on kaksivaiheinen prosessi, jossa yksilö sulautetaan osaksi yhteiskuntaa ja sen institutionaalista rakennetta.

Yksilö ei synny yhteiskunnan jäseneksi, mutta hänellä on synnynnäinen taipumus sosiaalisuuteen. Jokainen käy elämässään läpi tapahtumasarjan, jonka kuluessa hän saa valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen dialektiikkaan (s. 147-148). “Onnistuneella sosialisaatiolla tarkoitamme korkeaa symmetriaa objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden (ja tietenkin myös identiteetin) välillä” (s. 185). Tähän lainauksen liittyen on tärkeää huomata, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin tuosta objektiivisesti koetusta sosiaalisesta todellisuudesta subjektiivinen käsitys, eikä sitä ole fyysisen luonnon tavoin edes olemassa. Se on olemassa vain yhteisön jäsenten subjektiivisina mielteinä.

Lapsuuden primäärisosialisaatio on emotionaalisesti latautunutta, eikä sitä juuri kyseenalaisteta. Sekundaarisosialisaatio sen sijaan on roolikohtaisen tiedon omaksumista (harjoittelun, rituaalien ja koulutuksen avulla) ja siksi myös primäärisosialisaatiota helpommin kyseenalaistettavissa.

Keskustelu pyrkii subjektiivisen todellisuuden ylläpitoon. Mikä äkkiseltään vaikuttaa hyödyttömältä ja merkityksettömältä kommunikaatiolta onkin itse asiassa jatkuvaa oman ajatusmaailman (subjektiivisen todellisuuden) varmistamista ja jatkuvaa implisiittistä kielellistä merkitysneuvottelua.

Jokapäiväisen elämän objektiivisena koettu todellisuus ylläpitää itseään sisällyttämällä itsensä rutiineihin, jossa yksilön vuorovaikutus toisten kanssa uusintaa sitä jatkuvasti. ”Suurin osa jokapäiväisestä keskustelusta pitää yllä subjektiivista todellisuutta” (s. 168-173) ja on siten tärkeä osa memeettistä evoluutiota, jossa subjektiiviset käsitykset (meemit eli ajattelu- ja käyttäytymistottumukset) kehittyvät kuin geneettisten algoritmien ratkaisujoukko ilman, että yhteisesti jaettuja käsityksiä on missään itsenäisesti olemassa.

AvainsanatObkektiivinen todellisuus Roolit Semanttiset kentät Sosiaalinen tietovaranto Subjektiivinen todellisuus Symboliuniversumi Todellisuus Yhteiskunta

Yhdenvertaisuuden puolesta

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Kuoleman kulttuuri monipuolistuu

Rippikoulukyselyjen satoa

Lipsahtiko Hanna Salomäki demagogian puolelle ohittaessaan kirkolliset tilaisuudet kouluissa?

Uskontoneutraali juhlallinen velvoittautuminen sopisi kaikille

Uskonnottomien kotien nuoria houkutellaan kirkon rippileireille ja jäseniksi myös kyseenalaisin keinoin

Mikä vetoaa vapaa-ajattelussa?

Uskonnonopetuksesta ja uskonnollisista tilaisuuksista koulussa

Näin ajattelen (osa 12)