Skip to main content

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Yhdenvertaisuuden puolesta​

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Tavoitteemme
Liity jäseneksi
Käy kaupassa
Testaa, oletko vapaa-ajattelija!

Uskonnottomuus Suomessa

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
3.7.2026
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Uskonnottomuus Suomessa on Esa Ylikosken vuonna 2026 editoima ja päivittämä artikkeli, joka julkaistiin 2016 teoksessa Monien uskontojen ja katsomusten Suomi (Kirkon tutkimuskeskuksen verkkojulkaisuja 48).

Johdanto
”Humanistiset käsitykset ja arvot ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta, ja ne kuuluvat useimpien yhteiskuntien historiaan ympäri maailman. Humanismi on tulos pitkästä vapaan ajattelun perinteestä, joka on innoittanut monia maailman suuria ajattelijoita ja luovia taiteilijoita sekä synnyttänyt tieteen. Moderni humanismi on merkitystä ja etiikkaa koskevien pohdintojen kulminaatio.” (Modernin humanismin julistus, Humanists International)

Uskonnottomuus on nykyään merkittävä osa maailman ja Suomen vakaumuksellista kenttää. Vapaus uskonnottomuuteen on kehittynyt Suomen itsenäisyyden aikana vaiheittain. Maallistumiskehitys eteni vähitellen, mutta nopeutui erityisesti 2000-luvulla.
Kansainvälisesti ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapauden tilanne vaihtelee huomattavasti eri maissa. Kansainvälisen humanistiliiton Ajatuksen vapaus, Freedom Thought 2025 -raportissa Suomen valtiokirkollinen tilanne saa kriittistä huomiota rakenteellisesta syrjinnästä, mutta on kaukana huonoimmista maista.

Sekulaari filosofia kehittyi antiikin Kreikassa ja sitten valistuksen ja luonnontieteiden kehityksen aikana. Tiedepohjainen maailmankuva on naturalistinen eikä ilmiöiden selittämiseen ei tarvita yliluonnollista. Humanistit katsovat, että ihminen kykenee itse kriittisellä ja rationaalisella ajattelulla rakentamaan luotettavan, jatkuvasti kehittyvän kuvan maailmasta. Ihmisen elämä on ainutlaatuista ja ainutkertaista. Humanistinen etiikka on ihmislähtöistä.

Suomessa hallitusmuoto vuonna 1919 ja vuoden 1923 alussa voimaan tullut uskonnonvapauslaki antoivat kansalaisille mahdollisuuden olla kuulumatta mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Vuosituhannen vaihteessa uudistetussa perustuslaissa (11 §) ja uskonnonvapauslaissa uskonnottomuuden vapaus ilmaistiin aiempaa selvemmin. Kenenkään ei tarvitse osallistua omantuntonsa vastaisesti uskonnonharjoitukseen.
Perustuslain 6 § kieltää syrjinnän myös uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Yhdenvertaisuuslaki velvoittaa suunnitelmalliseen syrjimättömyyden edistämiseen, muun muassa oppilaitoksia laatimaan yhdenvertaisuussuunnitelmat ja tarkastelemaan tilannetta säännöllisesti.

Suomessa on silti yhä käytäntöjä, jotka asettavat ihmiset eriarvoiseen asemaan heidän katsomuksensa perusteella. Uskonnottomien perustamien järjestöjen tavoitteena on valtio, jossa ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta eikä uskonnollisia yhdyskuntia suosita tai syrjitä julkisen vallan toimesta.

Uskonnottomuus on laajempi ilmiö kuin mitä se on suomalaisessa keskustelussa yleensä esitetty. Uskonnottomia eivät ole vain esimerkiksi itsensä ateisteiksi tai agnostikoiksi identifioineet ihmiset, eivätkä vain Humanistiliiton tai Vapaa-ajattelijain liiton jäsenet ja kannattajat. Uskonnottomia voivat olla myös skeptikot ja uskontojen suhteen välinpitämättömät. Uskonnottomia löytyy tätä nykyä puoluepoliittisesti laidasta laitaan, vaikka kirkosta eronneita, siviilirekisteriin kuuluvia leimattiin 1930-luvulla ja myöhemminkin kommunisteiksi.

Nyt 2000-luvulla julkisuudessa näkee myös evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluvia, jotka sanovat ajatuksiltaan olevansa ateisteja. Juutalaisissa seurakunnissa tämä on pitkäaikainen ilmiö. Kirkon ja muidenkin uskonnollisten yhdyskuntien jäsenkunnissa on varsinkin nyt, ja on aiemminkin ollut, ajatuksellisesti uskonnottomia ihmisiä.
Toisaalta uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomissa voi olla hyvinkin uskonnollisia ihmisiä. Ihmisten mielipiteet, uskomukset ja identiteetit voivat olla vahvassa ristiriidassa heidän muodollisen uskonnollisen asemansa kanssa. Sen vuoksi uskonnottomuus ilmiönä sekä sosiaalisena ja kulttuurisena käsitteenä on kehittyvä ja vaatii tulkintaa tilastolukujen taakse.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin määrittelee uskonnottomiin kuuluvan ateisteja, agnostikkoja, skeptikkoja ja uskontojen suhteen välinpitämättömiä. Myös uskonnon ja omantunnon vapauden perusoikeuden yhteydessä uskonnottomuus nähdään erilaisten ihmisten monimuotoisena ja laajana katsomuksellisena ryhmittymänä.

Tässä luvussa tarkastellaan uskonnottomuuden aatteellista historiaa, järjestöjen syntyä, tavoitteita ja vaikutusta suomalaiseen yhteiskuntaan sekä keskustellaan uskonnosta ja uskonnottomuudesta tämän päivän Suomessa tuoreimpien tilastotutkimusten pohjalta.

Uskonto ja uskonnottomuus arvotarkastelussa
Katsomusten henkilökohtaistuminen ja moninaistuminen tulee esiin Kirkon tutkimuskeskuksen teettämässä laajaa otosta käyttäneessä Gallup Ecclesiastica -kyselytutkimuksessa, joka julkaistiin vuonna 2024. Ev.-lut. kirkon jäsenosuus vuoden 2025 lopussa oli 61,1 %.
Tulokset kuvaavat myös uskonnottomuutta. Suomalaisten katsomukselliset ja hengelliset identiteetit ilmenivät kyselyssä seuraavasti: pakana 4 %, ateisti 22 %, etsijä 24 %, uskonnoton ihminen 26 %, agnostikko 35 %, humanisti 50 %. Valinnat ovat osaksi päällekkäisiä. Luterilaiseksi itsensä identifioi 49 %, uskovaksi 24 %, uskonnolliseksi ihmiseksi 26 %, uskonnollisesti konservatiiviseksi 10 %, uudestisyntyneeksi kristityksi 6 %.

Suomalaisten usko tai epäusko Jumalaan muuttui tutkimuksen mukaan varsin nopeasti vuodesta 2007 vuoteen 2011, ja muutos jatkuin hieman hitaampaa vauhtia vuoteen 2024, kuten taulukko osoittaa:
Väite
samaa mieltä 2007 % – 2011 % – 2024 %
En usko Jumalan olemassaoloon 11 – 21 – 27
Epäilen Jumalan olemassaoloa 6 – 7 – 10
Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan 37 – 27 – 19
Uskon Jumalaan, joskin eri tavalla kuin kirkko opettaa 27 – 23 – 19
En oikein tiedä, uskonko Jumalaan vai 19 – 17 – 18

Jumalan olemassaoloon uskomattomien määrän lisääntyminen on tilastollisesti ja kulttuurisesti erittäin huomattava muutos. Kyseessä oli samalla sukupolvi-ilmiö, sillä nuorempi sukupolvi valitsi huomattavasti enemmän uskonnottomuuteen viittaavia vaihtoehtoja kuin iäkkäämmät. Kuitenkin vuonna 2024 nuorin ikäpolvi vastasi hieman uskonnollisemmin kuin kaksi aiempaa sukupolvea.

Myös suomalaisten usko Jeesusta koskeviin opetuksiin on laskenut. Vuonna 2024 seuraavia väitteitä totena pitävien osuus oli seuraava: Jeesus sovitti kuolemallaan ihmisten synnit (26 %), Jeesus nousi kuolleista (27 %) Jeesus oli Jumalan poika (34 %).
Toisenlaisia lukemia kyselyssä saatiin, kun aiheena oli suomalaisten suhtautuminen kristillisiin elementteihin valtion tai kunnan ylläpitämissä instituutioissa. Vaihtoehtoon ”Suvivirren laulu koulujen päättäjäisissä” suhtautui yhä vuonna 2022 erittäin myönteisesti 53 % ja melko myönteisesti 22 %. Muukin uskonnon näkyminen kouluissa sai enemmistön tuen.

Poikkeuksena on kuitenkin pantava merkille, että ”Seurakunnan edustajan pitämä päivänavaus kouluissa” suhtautui erittäin myönteisesti vain 21 % ja melko myönteisesti 24 %. Myönteisesti suhtautuvia oli siis alle puolet. On myös mielenkiintoista, että suhtautumista koulupäiviin liitettäviin koulujumalanpalveluksiin ei ole kysytty missään kyselyssä. Valitettavasti asiaa ei ole kysytty myöskään Nuorisobarometrin kyselyissä. Valtiopäivien avajais- ja päättäjäisjumalanpalveluksiin suhtautui myönteisesti vajaa puolet (45 %) suomalaisista. Samoin vähemmistö suhtautui myönteisesti uskonnollisiin symboleihin pukeutumisessa.

Seurakuntakyselyjen 2024 ja 2020 mukaan 92 prosentilla seurakunnista oli yhteistyötä kirkkovuoden juhlien sisältöön liittyvissä tapahtumissa varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen kanssa. Ala- ja yläkoulujen kanssa peräti 97 prosentilla seurakunnista oli koulujumalanpalvelus (esim. joulukirkko) vuonna 2020.
Moraalikäsitysten muutos Suomessa on 2000-luvulla selvä: niiden osuus, jotka ”eivät koskaan hyväksyisi” avioeroa, aborttia, eutanasiaa, homoseksuaalisuutta, on hyvin pieni. Sekulaarin etiikka ilmenee Suomessa perhe-elämässä muun muassa avoliittojen yleisyytenä ja siviilivihkimisten yleistymisenä.

Sekulaarin humanismin historiaa
Kuten alussa mainittiin, sekulaari humanismi ei ole moderni ilmiö, vaan sen juuret ovat antiikin Kreikassa. Protagoras asetti ihmisen kaiken mitaksi, Demokritos alkoi tutkia luontoa ja kehitti atomiopin, Hippokrates etsi sairauksille syitä ja Sokrates opetti kansalaisia kyselemään. Renessanssin humanistinen kulttuurivirtaus perustui antiikin sivistysihanteeseen ja korosti inhimillisen ja luonnontutkimuksen sekä jumaluusopin välistä eroa.

Humanismi on sanana joskus ongelmallinen. Monelle se merkitsee yleisesti inhimillistä ja suvaitsevaista elämänasennetta. Toiset rajaavat sanan tarkoittavan humanistisia tieteitä. Joka tapauksessa humanismi on tulos pitkästä vapaan ajattelun perinteestä. Se on innoittanut monia suuria ajattelijoita ja luovia taiteilijoita. Humanismi ymmärretään yleensä länsimaisena ajatteluna, mutta myös muissa kulttuureissa on ulottuvuuksia, joissa näkyy samoja piirteitä.

Euroopassa humanismista tuli renessanssin myötä kulttuurivirtaus, joka perustui antiikin sivistysihanteeseen. Uuden ajan alun murros luonnontieteissä mullisti ajattelua. Korostettiin ihmisen saavutuksia ja mahdollisuuksia. Tieteen filosofiassa empirismi oli tärkeää humanismin kannalta. Tieto syntyy kokemusten ja havaintojen avulla. Locke, Hume ja Hobbes loivat pohjaa valistusajattelulle. Nimitys vapaa-ajattelija on peräisin 1600-luvun Englannista, missä se tarkoitti valtionkirkon opista poikkeavaa ajattelua.
Valistusajattelijat vaativat demokratiaa ja tasa-arvoa lain edessä. He arvostelivat sotia sekä sokeaa uskoa valtion ja kirkon arvovaltaan. Kehitys ei ole lineaarista, mutta 1700-luvun lopulta lähtien ajatukset, jotka ovat humanisteille tärkeitä, ovat pysyneet keskustelussa. Olennainen merkitys tiedepohjaisen maailmankuvan leviämiselle on luonnontieteiden kehityksellä 1800- ja 1900-luvuilla.

Uskonnottomien järjestäytyminen Suomessa
Uskonnottomia oli Suomessa jo ennen itsenäistymistä, vaikka uskonnottomuutta ei virallisesti tunnustettukaan. Oli myös muita uskonnonvapauden vaatijoita. Vuonna 1887 perustettiin Suomen uskonnonvapaus- ja suvaitsevaisuusyhdistys, jonka toiminnan aloittamiseen vaadittavan perustamisluvan senaatti kuitenkin yksimielisesti hylkäsi. Yhdistyksen perustajiin kuului kirjailija Minna Canth. Uskonnonvapauden lainsäädännölliset avaukset autonomian ajan lopulla olivat hyvin varovaisia, kun vuonna 1889 säädetty eriuskolaislaki koski vain protestanttisia suuntauksia, ei siis edes katolista kristinuskoa, muista uskonnoista puhumattakaan.

Vuosisadan vaihduttua ilmeni uutta uskontokriittistä kansalaistoimintaa, vieläpä kansalaistottelemattomuutta. Niinpä yhdessä asuvia pariskuntia, jotka kieltäytyivät kirkollisesta vihkimisestä, tuomittiin oikeudessa kristilliseen avioliittoon 1900-luvun alussa. Helsingin yliopistossa toimi vuodesta 1905 Prometheus-yhdistys, joka toi esiin uskonnottomia käsityksiä. Sen perusti Edvard Westermark yhdessä Rolf Lagerborgin kanssa, kantavia jäseniä olivat muun muassa Wilhelm Bolin, Yrjö Hirn, Rafael Karsten ja Ernst Lampén.

Myös vuosisadan vaihteessa nousseella Suomen työväenliikkeellä oli kansainvälisen työväenliikkeen myötävaikutuksella valtavirtana kirkkokriittisyys. Sosialidemokraattisen puolueen Forssan kokouksen (1903) ohjelma oli selkeä ja ajankohtaan nähden radikaali, aikaansa edellä: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”

Vasta itsenäisyyden alkuvuosina säädetty uskonnonvapauslaki, joka tuli voimaan vuoden 1923 alussa, mahdollisti virallisesti uskontoihin kuulumattomuuden ja oikeuden valtakirkosta eroamiseen. Uskontokuntien ulkopuolelle sai nyt siirtyä. Kirkosta erottiinkin ensimmäisinä vuosina melko runsaasti. Hallitusmuoto takasi uskonnonvapauden periaatteessa, mutta käytännön tilanne yhteiskunnassa ei ollut niin hyvä. Kirkosta eronneita pidettiin monin paikoin ajatuksiltaan epäilyttävinä eikä esimerkiksi mielellään otettu töihin.

Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistystoimintaa syntyi ja sai lailliset toimintaoikeudet vasta 1930-luvun puolivälin jälkeen suurimmissa kaupungeissa. Vuonna 1937 perustettiin siviilirekisteriläisyhdistysten valtakunnallinen liitto. Yhdistykset ja liitto vaativat uskonnottomille oikeuksia ja alkoivat myös itse tarjota palveluja, kuten hautapuhujia ja neuvontaa. Toisaalta 1930-luvun alussa järjestöt koettiin tai niitä leimattiin uskonnon vastaisiksi. Niitä myös lakkautettiin, kun yhdistyksiä väitettiin kommunistisiksi ja kommunistien toiminta oli maassa siihen aikaan kiellettyä.

Poliittisen tilanteen muututtua toisen maailmansodan jälkeen siviilirekisteriläisyhdistysten keskusliiton nimeksi muutettiin vuonna 1945 Vapaa-ajattelijain liitto. Se tuli osaksi kansainvälistä vapaa-ajattelijaliikettä. Vapaa-ajattelijain julkikuvaan vaikutti kansainvälinen tilanne. Kun Neuvostoliitto koettiin ateistisena valtiona, ateisti ei uskontotieteen tutkija, dosentti Teemu Tairan mukaan ole taannoin tarkoittanut tavalliselle kansalle pelkästään jumalankieltäjää, vaan termi on assosioitunut kommunismiin. Totta onkin, että monet vapaa-ajattelijat olivat aikanaan sosialisteja tai vasemmistolaisia. Kuitenkin myös kylmän sodan aikana toiminnassa oli mukana porvarillista sivistyneistöä, kuten Väinö T. Aaltonen ja Väinö Voipio.

Vapaa-ajattelijayhdistyksiä perustettiin eri puolille maata, ja jäsenmäärä nousi tuhansiin. Suurimmat yhdistykset perustivat myös uskonnottomia hautausmaita, joita on nyt kymmenen eri puolilla Suomea. Myös hautapuhujatoiminta oli tärkeällä sijalla. Toisaalta yhdistykset järjestivät puhe- ja keskustelutilaisuuksia, joissa arvosteltiin kirkon etuoikeuksia ja valtiokirkkojärjestelmää. Helsingin vapaa-ajattelijat järjesti suurta huomiota saaneen paneelikeskustelun Hannu Salaman Juhannustansseista nostetun jumalanpilkkaoikeudenkäynnin johdosta.

Suomen Humanistiliiton perustaminen vuonna 1968 liittyi uskonnottomien katsomusaineen vaatimuksiin. Mukana aluksi olivat Matti Luoma, Kari-Mikael Strömmer, Timo Vasama ja Gun Winter. Muita keskeisiä henkilöitä humanistiliiton toiminnassa ovat olleet esimerkiksi Jussi Pikkusaari, Pekka Elo ja Jussi Tuovinen.
Humanistiliitolla ei ole ollut palkattuja toimihenkilöitä eikä toimitiloja. Keskeisimmät tapahtumat ovat keväällä seminaari ja syksyllä humanisminpäivät, joita on järjestetty jo lähes 40 vuotena. Niillä käsitellään jäseniä kiinnostavia humanismin laajaan sisältöön liittyviä asioita. Tieteisiin ja yhteiskuntaan liittyvien aiheiden lisäksi ihmisoikeus- ja kehityskysymykset ovat tärkeitä.

Humanistiliiton periaateohjelmassa todetaan, että jokaisella on oikeus ajatuksen vapauteen. Tästä syystä liitto haluaa edistää avointa keskustelua ja arvovalloista vapaata ajattelua ja uskonnoista riippumatonta etiikkaa. Tieteen katsotaan tarjoavan parhaat menettelytavat kaikkeuden toiminnan selvittämiseen ja pyrkimys tietoon ja valistukseen ovat liiton toiminnan keskeisiä tavoitteita. Humanistiliitto näkee moraalin ihmisen omana luomuksena, joka syntyy ja kehittyy yksilön ja yhteisön keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja siksi jokainen yksilö on vastuussa toiminnastaan itselleen ja muille.

Vapaa-ajattelijain liitto luonnehtii itseään uskonnottomien etu-, ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestöksi, joka myös edistää tiedepohjaista maailmankuvaa ja rationaalista ajattelua sekä humanistista etiikkaa ja elämänkatsomusta. Yhteiskunnallisten vaatimusten lähtökohtana ovat ihmisten yhdenvertainen kohtelu sekä uskonnon ja vakaumuksen vapaus. Liitto toimii valtakunnallisesti, ja siihen kuuluu 16 pääosin alueellisesti tai maakunnallisesti toimivaa jäsenyhdistystä. Järjestö julkaisee Vapaa Ajattelija -lehteä. Liitolla on toimitila Helsingissä ja tätä nykyä yksi puolipäiväinen työntekijä.
Vapaaehtoistyöllä on ratkaiseva rooli paitsi vapaa-ajattelijain yhdistyksissä myös liiton toiminnassa. Internetin käyttö on viime vuosina noussut tärkeälle sijalle, ja omien ja yhdistysten nettisivujen lisäksi liitto pitää yllä muun muassa uskonnonvapaus.fi -sivustoa. Myös erilaisilla projekteilla on omat nettisivunsa, ja vapaa-ajattelijat ovat läsnä myös sosiaalisessa mediassa. Tamperelaisten vapaa-ajattelijain perustaman eroakirkosta.fi -palvelun kautta kirkosta on eronnut noin miljoona jäsentä.

Suomessa toimii myös vuonna 1987 perustettu Skepsis ry, poliittisesti, aatteellisesti ja uskonnollisesti sitoutumaton tiedejärjestö, joka keskittyy kriittisen tiedon edistämiseen.
Prometheus- eli protu-leirit puolestaan ovat uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitoutumattomia ”aikuistumisleirejä” 14-15 vuotiaille peruskoulun 8. luokan käyneille. Leirejä järjestää uskonnottomien yhteistyöllä vuonna 1990 perustama Prometheus-leirin tuki ry. Suurin osa leireille osallistuvista on ollut uskontokuntiin kuulumattomia, mutta myös kirkon jäseniä ja rippikoulun käyneitäkin on joukossa. Protu-leirejä on nykyään myös iältään peruskohderyhmää vanhempia.

Uskonnottomien järjestöt tekevät yhteistyötä nimenomaan uskonnonvapauteen sekä sekulaarin kulttuurin edistämiseen liittyvissä kysymyksissä. Kulttuuritoiminnassa myös elämän kiertokulkuun ja käännekohtiin liittyvät juhlat ovat tärkeitä. Vapaa-ajattelijat, Humanistit, Protu ja muutamat yksityiset henkilöt perustivat vuonna 1999 yhdessä Pro-Seremoniat palvelukeskuksen, joka tarjoaa tietoa ja puhujapalvelua uskontokuntiin sitoutumattomien perheiden juhliin. Nimiäiset, häät ja hautajaiset saa näin järjestettyä juhlavasti. Vainajan vakaumuksen kunnioittaminen on siviilihautajaisten lähtökohtana.

Humanistiliitto ja Vapaa-ajattelijain liitto ovat jäseniä Kansainvälisessä humanistiliitossa Humanists International sekä European Policy Forumissa EPF ja European Humanists Services Networkissa EHSN. Kansanvälinen humanistiliitto on kattojärjestö, joka kokoaa humanisteja, ateisteja, rationalisteja, vapaa-ajattelijoita ja muita uskonnottomia. Se on edustettuna YK:n ihmisoikeustoimielimissä, ja EPF on edustettuna Euroopan Neuvostossa ja Euroopan Unionissa. Pohjoismaisten järjestöjen yhteistyö on ollut säännöllistä.

Uskonnottomuus ja järjestöjen tavoitteita yhteiskunnassa
Uskonnottomien järjestöjen tavoitteina on ollut lisätä ihmisten yhdenvertaista kohtelua uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta sekä purkaa julkisoikeudellisen aseman saaneiden valtionkirkkojen erityiskohtelua suomalaisessa yhteiskunnassa. Humanistiliitto ja Vapaa-ajattelijoiden liitto ajavat julkisen vallan toimintaan suurempaa painoarvoa uskonnonvapauden ns. negatiiviselle ulottuvuudelle, johon sisältyy oikeus olla kuulumatta uskonnolliseen yhdyskuntaan, oikeus erota siitä sekä oikeus olla osallistumatta uskonnonharjoitukseen.
Viime aikoina uskonnottomien järjestöt ovat kiinnittäneet huomiota ja vedonneet Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksiin liittyen yksityisyyden suojaan, koska uskontoa tai uskonnottomuutta voidaan pitää arkaluontoisena tietona. Julkisen vallan ei tule vaatia ihmisiä ja perheitä paljastamaan suoraan tai epäsuorasti katsomustaan samoin kuin heitä ei vaadita kertomaan poliittista kantaansakaan. Esimerkiksi koulujen ei tulisi liittää jumalanpalveluksia lukuvuoden ja koulutyöpäivän ohjelmaan, koska päätös osallistua tai jäädä pois voidaan kokea kiusallisena ja painostavana.

Itsenäisyyden alun uskonnonvapauslain myötä kansakoulussa aloitettiin uskonnottomille uskonnonhistorian ja siveysopin opetus. Oppiainetta ja sen oppikirjoja arvosteltiin liian uskontopainotteiseksi. Arvostelu kiihtyi varsinkin peruskoulun tulon jälkeen, ja uskonnottomien järjestöjen edustajat tekivät asiasta kanteluja YK:n ihmisoikeustoimielimiin. Opetussisältöjä alettiinkin uudistaa niin, että uskonnollinen viitekehys poistui.

Kun laki, tuntijako ja opetussuunnitelma uusittiin, vuonna 1985 oppiaineen nimeksi tuli elämänkatsomustieto (ET). Vuonna 2003 elämänkatsomustiedon asema parani, kun siitä tuli periaatteessa ensisijainen katsomusaine uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille. Aiemmin oli pitänyt ensin hakea ”vapautusta” uskonnonopetuksesta.

Humanistiliitto ja Vapaa-ajattelijain liitto ovat ajaneet ET:n aseman vahvistamista kouluissa sekä nyt myös aineen avaamista kaikille valittavaksi katsomusaineeksi uskonnon rinnalle. Liittojen mielestä kuntien koulutoimet ja rehtorit voisivat aktiivisemmin tukea vielä vajaakäytössä olevan ET:n oppilasryhmien muodostumista, koska kyse on uskontokuntiin kuulumattoman lapsen pääsystä oikeuksiinsa. ET:n aseman turvaamista pidetään tärkeänä myös kunnissa epävirallisesti aloitetuissa katsomusaineiden osittaisen yhteisopetuksen ratkaisuissa.
Uskonnottomien oikeuksiin on kiinnitetty huomiota myös varhaiskasvatuksessa, jonka toiminnan tavoitteisiin ei enää 1.8.2015 lähtien ole kuulunut uskontokasvatuksen tukeminen. Silti päiväkotien ja koulujen toimintaan liitetään yhä myös tunnustuksellista uskonnonharjoitusta, kuten jumalanpalveluksia kirkossa, hartaustilaisuuksia, ”pikkukirkkoja” päiväkodeissa, aamuhartauksia koulujen päivänavauksina sekä paikoin myös ruokarukoiluttamista päiväkodeissa ja koulujen alaluokilla.

Uskonnottomien järjestöt ovat esittäneet yhtäältä vaihtoehtoisen, ei-uskonnollisen ohjelman kehittämistä ja tarjoamista tasavertaisesti uskonnollisille tilaisuuksille, ja näitä onkin alettu kehittää. Järjestöt ovat myös tuoneet esiin, että tunnustuksellisen uskonnonharjoituksen liittämisestä koulutyöpäivään voisi ja tulisi luopua, koska sellainen ei kuulu koulun ja varhaiskasvatuksen lakisääteisiin tehtäviin ja opetus- ja varhaiskasvatussuunnitelmien mukaan opetuksen tulee olla uskonnollisesti sitouttamatonta. Uskonnonharjoitus voisi jäädä perheen, seurakunnan ja yksilön asiaksi varsinaisen koulutyöpäivän ulkopuolelle.

Perusoikeusuudistus 1990-luvulla paransi ja selkeytti uskonnottomien uskonnonvapautta ja yhdenvertaisuutta Suomessa. Uskonnon ja omantunnon vapautta koskeva 11 § uudistui, selkeytyi ja laajeni merkittävästi, sillä siinä sanotaan: ”Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.” Positiivisena oikeutena todetaan ”oikeus ilmaista vakaumus”. Yhdenvertaisuus uskontojen ja vakaumusten suhteen vahvistui 6 §:ssa: ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan – – uskonnon, vakaumuksen – – tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Viimeisen 30 vuoden aikana uskonnottomien järjestöjen erinäisiä osatavoitteita on toteutunut samalla kun yhteiskunta on maallistunut. On pyritty vähentämään valtiovallan kytköstä evankelis-luterilaiseen ja ortodoksiseen kirkkoon, tunnustuksellisuutta julkisissa instituutioissa ja julkisissa palveluissa sekä kirkollisten toimintojen valtionrahoitteisuutta.

Vaikka kirkollisverojärjestelmä jatkuukin, evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon muuhun rahoitukseen on tullut muutoksia; ensin yhteisöjen kirkollisverosta siirryttiin yhteisöveron jako-osuuteen ja vuoden 2016 alusta siirryttiin budjettirahoitukseen samalla kun kirkon ns. yhteiskunnallisen toiminnan käyttökohteet lueteltiin. Aiemmin valtio maksoi suoraan tuomiokapitulien menot, mutta vuodesta 1996 lähtien evankelis-luterilainen kirkko ja vuodesta 2006 ortodoksinen kirkko ovat maksaneet itse piispojensa palkan.
Uskonnottomien järjestöt ovat ehdottaneet, että em. kirkot siirtyisivät jäsenmaksujensa keruussa kirkollisverotuksesta samantapaiseen käytäntöön kuin yhdistyksillä tai ammattiliitoilla. Edelleen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa määrittävä kirkkolaki mainitaan perustuslaissa ja säädetään vain kirkolliskokouksen esityksestä. Vuoden 2000 perustuslain muutoksessa sitä ehdotettiin poistettavaksi, mutta ajatus jäi luonnoksen asteelle. Vuonna 2024 perustuslakivaliokunta lausuessaan kirkkolain muutosehdotukseen samalla totesi uudistustarpeen.

Oikeuslaitos on maallistunut ja nykyään uskonnollisesti sitoutumaton. Käräjäoikeudessa todistajan uskonnollinen vala poistui vuoden 2016 alusta. Myös tuomarit alkoivat vuonna 2017 antaa virkaan astuessaan vain katsomuksellisesti neutraalin vakuutuksen.
Evankelis-luterilaisen kirkon hautausmailla on keskeinen rooli hautaustoimessa. Vuoden 2004 hautaustoimilaki tosin määrää, ettei kirkon jäsenyys saa vaikuttaa hautapaikan hintaan. Lisäksi seurakuntien hautausmailla on oltava tarjolla myös tunnustukseton hauta-alue. Hautausmaiden kappelien myöntämisessä uskonnottomiin saattotilaisuuksiin on ollut vaihtelevaa käytäntöä. Kappelien käyttökiellot on koettu mielivaltaisina ja epäoikeudenmukaisina, kun seurakunnat kuitenkin saavat hautaustoimeen valtion tukea. Vapaa-ajattelijain yhdistysten ylläpitämät hautausmaat eivät ole saaneet julkista tukea, mikä myös on koettu epäoikeudenmukaisena.

Uskonnottomien järjestöjen ajama uskonnonvapauden ns. negatiivinen ulottuvuus on edennyt vaiheittain, askel askeleelta. Käsitteenä se syntyi jo perustuslakivaliokunnan tulkinnassa 1980-luvulla mutta kirjattiin perustuslakiin julkilausutun selvästi vuonna 2000. Kuitenkin uskonnonvapauden tulkinta on vakiintunut koskemaan myös valtiokirkkojen jäseniä vasta aivan viime vuosina. Valtion tai kunnan asiana ei ole pakottaa luterilaiseen kirkkoon kuuluvia peruskoululaisia tai lukiolaisia oppilaitoksen toimintaan liitettyyn jumalanpalvelukseen taikka varusmies- ja naisten vapaaehtoista asepalvelusta suorittavia kenttähartauteen. Kouluissa ja lukioissa uskonnonopetuksen pakollisuus ja elämänkatsomustiedon valinnan kielto kirkon jäseneksi liitetyillä kuitenkin jatkuu, mikä rikkoo yhdenvertaisuutta ja on vastoin lapsen oikeuksien sopimuksen 2. artiklaa.

Yhdenvertaisuuslain voimaantulo vuonna 2016 oli merkittävä askel myös uskonnottomien näkökulmasta. Poikkeamisista yhdenvertaisuuden pääsääntöön myös uskontoon tai vakaumukseen liittyen tulee säätää lailla. Positiivisen erityiskohtelun mahdollisuus on tarkoitettu vain heikommassa asemassa olevan ryhmän tilanteen parantamiseen. Oppilaitosten ja muidenkin julkisten laitosten pitää laatia yhdenvertaisuussuunnitelmat, ja yhdenvertaisuuden toteutumisen ja edistämistyön onnistumista pitää alkaa säännöllisesti arvioida.

Nykypäivän haasteet ja tulevaisuus
Vuosituhannen vaihduttua Suomessa käynnistyi viralliselta asemaltaan uskonnottomien määrän aiempaa huomattavasti nopeampi lisääntyminen. Kun vuonna 2000 rekisteröityihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia oli 12,7 prosenttia, vuonna 2011 ylittyi 20 prosentin. Nyt 2026 lukemat ovat 36 prosenttia ja kaksi miljoonaa.

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat ovat vähemmistöpoliittisesta näkökulmasta erittäin suuri vähemmistö. Ihmisoikeuksien näkökulmasta ei pidä laskea vähemmistöjen tai enemmistöjen prosentteja, vaan katsoa yksilöitä ja ihmisoikeuksia. Käytännössä Suomessa on ollut tyypillistä vähätellä uskonnottomien katsomuksellisia oikeuksia vetoamalla uskonnottomien pieneen määrään. Uskonnottomien katsomuksellisten ihmisoikeuksien kunnioittamista ei ole aina koettu julkisen vallan kunnia-asiana. Tämä perinne ja sen myötä toiseuden kokeminen on jatkunut näihin päiviin kouluissa ja päiväkodeissa sekä armeijassa.
Tutkija Teemu Taira katsoi jo yli 10 vuotta sitten, että ateismi ja uskonnottomuus ovat enenevissä määrin sukupolvikysymyksiä Nuoret suomalaiset eivät enää assosioineet ateismia kommunismiin, vaan esimerkiksi luonnontiede ja näkyvät ateistipuhujat kuten Richard Dawkins olivat nousseet sen tilalle. Ateismi ja uskonnottomuus olivat normalisoituneet. Aiemmin saatettiin erota kirkosta vastalauseena vanhoille arvoille, tai koska uskontoa ei koettu tarpeelliseksi. Kirkkoon saatettiin liittyä esimerkiksi avioliiton solmimista varten. Nykysukupolvelle ateismi ja uskonnottomuus ovat pysyvämpiä olotiloja.

Vapaa-ajattelijain liitto ja Humanistiliitto ovat ennen ja jälkeen eduskuntavaalien esittäneet puolueille tavoitteitaan uuden hallituksen hallitusohjelmaan. Tavoitteet eivät kuitenkaan päässeet muodostettujen hallitusten uudistuslistalle. Yhä vuonna 2026 ja 2027 keskustellaan ev.-lut. kirkon julkisoikeudellisesta erityisasemasta ja kirkon ja valtion suhteen selkeyttämisestä. Neutraliteettiperiaatteen noudattaminen julkisen vallan instituutioiden toiminnassa ja julkisten palvelujen toteuttamisessa koetaan vajaaksi. Uskonnottomien järjestöillä on tavoitteita myös sananvapauden, lasten oikeuksien ja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen yhdenvertaisen kohtelun suhteen.
Ihmisoikeuksien, myös uskonnon ja omantunnon vapauden sekä yhdenvertaisuuden toteuttamisessa tarvitaan yhteistyötä erilaisten katsomuksellisten ryhmien ja eri tavalla ajattelevien ihmisten kesken. Humanistit ja Vapaa-ajattelijat ovat olleet mukana YK:n julistaman, helmikuun ensimmäisellä viikolla vuosittain pidettävän uskontojen ja katsomusten yhteisymmärrysviikon valmisteluissa yhdessä uskonnollisten yhdyskuntien kanssa.

Yhteiskunnallista kehitystyötä on ajateltava ihmis- ja perusoikeuspohjaisesti niin Suomessa kuin kansainvälisessä yhteistyössäkin. Ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus sekä yhdenvertaisuus ja syrjimättömyys käytännössä eivät ole itsestään selvyyksiä, vaan vaativat yhä edistämistä ja siihen liittyvää vuoropuhelua. Jäsenyys uskonnollisessa tai muussa yhteisössä ei tarkoita erityisoikeuksien puolustamista ja ajamista. Uskonnottomien toivomien uudistusten toteutukseen eduskunnassa tarvitaan myös ev.-lut. kirkon jäsenten tukea, koska kansanedustajista enemmistö kuulunee vuoden 2027 vaalien jälkeenkin kirkkoon.

Taiteet, tieteet, tekniikka, oikeus- ja valtiolliset järjestelmät ovat syntyneet sosiaalisessa kanssakäymisessä kumulatiivisesti ihmisten ja yhteisöjen vuorovaikutuksen tuloksena. Mutta ihminen on siirtänyt myös tuhon kulttuuria sukupolvelta toiselle. Siksi on tärkeää, että erilaiset humanistiset tahot, olivatpa ne uskonnollisia tai uskonnottomia, pyrkivät yhteiskuntarauhan ja maailmanrauhan parantamisessa yhteistyöhön. Ihmisoikeudet ovat yleismaailmallisia. Tämän päivän maailmassa ihmiset todella tarvitsevat empatiaa, suvaitsevaisuutta ja erilaisuuden sietokykyä.

Lähteitä
• Haastettu Kirkko. Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2008-2011. Kirkon tutkimuskeskus 2012.
• Kirkko epävarmuuksien ajassa Suomen evankelis-luterilainen kirkko 2020–2023. Kirkon tutkimus ja koulutus Helsinki 2024
• Hirvelä, Päivi – Heikkilä, Satu 2013. Ihmisoikeudet – käsikirja EIT:n oikeuskäytäntöön. Edita: Helsinki.
• Mäntysalo, Jori 2015. Maallistumisen historia 1994 -2015. Vapaa Ajattelija -lehti 4/2015, s. 12-13.
• Mäntysalo, Jori 2025, Maallistumisen historia 2016–2025. Vapaa Ajattelija -lehti 2/2025, s. 5.
• Peiponen, Irma 2015. Sekulaari humanismi. Osa 1, Humanisti 3/2015, s. 4-9 ja osa 2, Humanisti 4/2015, s. 4-9.

Kirjoittaja Esa Ylikoski on filosofian maisteri, joka on aiemmin toiminut historian ja yhteiskuntaopin opettajana yläkoulussa ja lukiossa. Sittemmin hän jäi eläkkeelle Humanistisen ammattikorkeakoulun lehtorin sekä tutkimus-, kehittämistyön ja innovaatiotoiminnan TKI-päällikkönä. Hän oli Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämistyöryhmän jäsen 2022-24. Hän on toiminut mm. Vapaa Ajattelija -lehden päätoimittajana 2016-2025.

Avainsanat

Suvivirsi ja Vapaa-ajattelijain kärkitavoitteet

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
6.6.2026
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Suvivirsi ei ole ollut Vapaa-ajattelijain toiminnan asialistalla viime vuosina, vaan huomiomme ja tiedotustoimintamme on kohdistunut tietoisesti muihin kouluasioihin. Niinpä Yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöksen aiheuttama toukokuun lopun ”suvivirsikohu” yllätti meidät, ja siinä oli tällä kertaa aivan erikoislaatuisia piirteitä.

Käsittelen sitä tässä kirjoituksessani Suvivirttä hieman myöhemmin, mutta jos arvoisa lukijalle sopii, palautan mieleen mihin asioihin olemme paneutuneet Suvivirren sijaan.

1) Elämänkatsomustiedon kieltoa oppilaiden kirkon jäsenyyden vuoksi on vaadittu poistettavaksi kiireesti peruskoulu- ja lukiolaista. Nykytilanne rikkoo yhdenvertaisuutta ja lapsen oikeuksia. Elämänkatsomustiedon opetusjärjestelyjä on vaadittu parannettavaksi ja aineesta tiedottamista kehitettäväksi jo esiopetuksessa. Kenenkään ET-opetukseen oikeutetun ei tule joutua jämään pois aineen opetuksesta syrjivän lukujärjestyksen tai opetusjärjestelyn vuoksi.

2) Ev.-lut. kirkon eriskummallista etuoikeutta saada koulujumalanpalveluksiaan (esim. ”kevätkirkko”) lukuvuoden ja koulupäivän ohjelmaan on vaadittu poistettavaksi. (Kirkko voikoon hyvin järjestää ja tarjota uskonnollisia tilaisuuksiaan lapsiperheille ja nuorille vapaa-ajalla.) Näin vältytään myös rinnakkaisten vaihtoehtoisten tilaisuuksien järjestämiseltä ja niistä tiedottamiselta. Vältytään myös huoltajille lähetettävistä kyselyistä, kumpaan ohjelmaan osallistuu, kun olemme todenneet vastaamisen olevan ongelmallista arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojan kannalta.

3) Jos kirkon koulujumalanpalveluksia tai muita uskonnollisia tilaisuuksia kuitenkin liitetään koulutyöhön, niille on valmisteltava, tiedotettava ja järjestettävä hyvää rinnakkaista, vaihtoehtoista ohjelmaa. Sen toteuttamiseen tarvitaan useita opettajia. Uskonnollisesti sitouttamaton ohjelma on esiteltävä tiedotuksessa vähintäänkin yhdenvertaisena uskonnollisen yhdyskunnan ohjelman kanssa.

4) Edellä oleva kantamme uskonnollisista tilaisuuksista koskee myös varhaiskasvatusta eli päiväkotien toimintaa. Päiväkoteja ja kouluja ei saa käyttää uskonnollisen lapsilähetystyön alustana.

5) Koulujen yhteisten juhlien osalta olemme kiinnittäneet kriittistä huomiota uskonnollisten elementtien, kuvaelmien ja virsien liiallisuuteen. Kun perustuslakivaliokunta on katsonut, että yksittäinen virsi tai uskonnollinen elementti ei tee koko yhteisestä juhlasta uskonnollista, se tarkoittaa, että virsiä ja uskonnollisia elementtejä ei sitten pidä oleman sen enempää, tai koko juhlan luonne muuttuu.

Entä Suvivirsi?!

Suvivirren sisällyttämiseen kevätjuhlan ohjelmaan Vapaa-ajattelijain liitto ei ole ottanut erityisemmin kantaa. Toki se ei ole kouluille pakollinen ohjelmanumero ja virren voi korvata samaan säveleen tehdyllä suvilaululla. Mutta emme ole järjestönä kampanjoineet Suvivirttä vastaan ja sen kieltämisen puolesta.

Tämä johtuu myös siitä, että useiden gallupkyselyjen perustella suomalaisista noin 75-80 prosenttia suhtautuu myönteisesti Suvivirteen koulun kevätjuhlan ohjelmassa. On haluttu suunnata huomio ongelmiin, joissa on helpompi saada edistystä ja jotka ovat selvästi ongelmallisia uskonnottomien yhdenvertaisuuden ja katsomusvapauden kannalta.

Kirkon Gallup Ecclesiasticasta on ilmennyt, että vain vähemmistö väestöstä suhtautuu myönteisesti seurakuntien päivänavauksiin kouluissa. Erityisen kielteisesti niihin suhtautuivat kouluikäisten lasten huoltajien ikäluokat. Eikä koulupäiviin liitetyillä jumalanpalveluksillakaan ei ole likikään samanlaista kannatusta kuin Suvivirrellä. Tosin kirkko ja Nuorisobarometri eivät ole tohtineet kysyä jumalanpalveluksiin suhtautumisesta.

Tältäkin pohjalta on ymmärrettävää, että Vapaa-ajattelijain koulujen kehittämiseen tähtäävässä toiminnassa kriittinen huomio on kohdistettu uskonnollista sitouttamattomuutta rikkoviin ev.-lut. kirkon uskonnollisiin tilaisuuksiin eikä Suvivirteen kevätjuhlassa.

Suosituksia ei ole annettu

Pitäisikö kevätjuhlan ohjelmaan liitettyä Suvivirttä laulaa vai olla laulamatta vai kenties poistua paikalta? Vapaa-ajattelijain liitto ja yhdistykset eivät ole siihenkään ottaneet selvää kantaa eivätkä antaneet siitä jäsenilleen ja muille uskonnottomille mitään suosituksia, Sellaiset eivät ole yleensäkään tapana. Vapaa-ajattelijat ajattelevat ja toimivat vapaasti.

Täytyy todeta, että emme ole juuri ollenkaan pitäneet esillä Opetushallituksen ohjeissa koko ajan ollutta mahdollisuutta, että jos kevätjuhlan ohjelmassa on Suvivirsi eli lauletun rukouksen virrenveisuuta, siitä on tuon ohjeen mukaan tiedotettava ja tilaisuudesta on oltava mahdollisuus poistua huomiota herättämättä. Olisi varmaan pitänyt.

Lauri Ojalan ja perheen pojan oikeustaistelu jo vuosia ennen yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätöstä oli jäänyt varsin vähälle huomiolle julkaisuissamme. (Helsingin VAbaarissa ja Tampereen Vapaaklubissa asia tosin oli esillä.) Niinpä Ojalan pojan toukokuun lopulla saama myönteinen ratkaisu Espoon kaupunkiin kohdistuvine 10 000 euron uhkasakkoineen ja pohjalla ja Laurille esitettyine hyvitysmaksuineen (2500 ja 750 euroa) pääsi yllättämään meidät.

Samoin meidät yllätti erityisesti iltapäivälehdissä ja muissakin lehdissä sekä some-kanavilla noussut päätöksen masinoitu arvostelu ja Lauri Ojalaan kohdistuva loukkaavien solvausten suuri määrä. Laurin ensi vaiheessa saamien tukiviestien määrä jäi paljon pienemmäksi hänen ja lautakunnan päätöksen paheksunta.

On selvä, että Vapaa-ajattelijain liitto tukee perustuslain 11. §:ssä säädettyä ja Opetushallituksen ohjeissa konkretisoitua mahdollisuutta poistua kevätjuhlasta virrenveisuun ajaksi. Emme voi olla tukematta. Kun kevätjuhlaan yleensä osallistuvat myös oppilaan huoltajat, jokainen perhe tietenkin ratkaisee suhtautumisensa tilanteeseen.

Vapaa-ajattelijain liitto ei ole yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakunnan päätökseen jälkeenkään antanut mitään kannanottoa ja suositusta siitä, miten yksityisten ihmisten asiaan tulisi vastaavissa tilanteissa jatkossa suhtautua.

Juridinen ja objektiivinen tosiasia on, että kaikki virret ovat uskonnollisia, laulettuja rukouksia, joiden veisaamiseen ei kenenkään pakko osallistua.

Toisaalta suomalaisilla on asiasta miljoona subjektiivista totuutta, mielipidettä. Kaikki eivät vaan pidä Suvivirttä niin uskonnollisena, kun sen ensimmäinen säkeistö on uskonnoton. Myös monet vapaa-ajattelijain jäsenet perheineen ovat yleisesti osallistuneet kevätjuhlaan, jonka ohjelmassa on ollut Suvivirsi. He ovat saattaneet pitää sitä kulttuurisena ilmiönä eikä uskonnonharjoittamisena.

Joulukuu tulla jolkuttaa

Koulun joulujuhla on kevätjuhlaa hajanaisempi virsineen, joulukuvaelmineen ja -evankeliumeineen, ja jotkut koulut kasaavat sinne liikaa uskonnollisia elementtejä. Enkeli taivaan – virressä on myös kiusallinen pystyyn pönkäisyn rituaali kunniaa Jumalalle -kohdassa. Sitä ei joka koulussa ole ohjelmassa, mutta jos on, sen sijainti pitäisi olla tarkkaan ohjelmassa. Kaikissa koulun joulujuhlissa ei uskonnollisia elementtejä edes ole mukana.

Tältä pohjalta lähdemme keskustelleen eteenpäin. Joulujuhlien uskonnollisella ohjelmalla ei ole samanlaista statusta ja symbolista merkitystä kuin Suvivirrellä. On myös perinteisiä kaikille sopivia joululauluja. Mikä niistä on paras, vai saisivatko lapset päättää?

Esa Ylikoski

Avainsanat

Nuorisobarometri 2025: Nuoriso on ihan paineissa

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
11.3.2026
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Nuorisobarometrissa 2025 teemana ovat nuorten kokemat paineet. Tutkimuksen perusjoukko on Manner-Suomessa vakituisesti asuvat 15–29-vuotiaat. Vastaajia oli 2312.

Uskonnosta tai uskonnottomuudesta ei kysytty erikseen, mutta kysyttiin kuitenkin vähemmistöön kuulumisen ja syrjintäkokemuksen perusteella.

Ilmeni, että vähemmistöön koki kuuluvansa uskonnollisen vakaumuksen perusteella 10 prosenttia nuorista ja uskonnottoman vakaumuksen perusteella 7 prosenttia.

Hanna Salomäen mukaan suuri osa nuorista tulkitsee yhteiskunnallisen valtavirran olevan nykyään maallista, jolloin tulkinta ympäröivän yhteisön maallisuudesta vaikuttaa vastauksiin.

Uskonnollisen vakaumuksen vuoksi koetusta syrjinnästä kertoi 6 prosenttia ja uskonnottoman vakaumuksen vuoksi koetusta syrjinnästä 3 prosenttia nuorista.

Olisi ollut mielenkiintoista saada erikseen tieto 15-19-vuotiaiden kokemuksista. Heillä syrjintäkokemuksia on oletettavasti enemmän. Arvelen kuitenkin, että kouluissa olevaan uskonnolliseen hegemoniaan ja uskonnottomiin kohdistuvaan rakenteellisen syrjintään on sosiaalistuttu jo päiväkoti-ikäisestä alkaen.

”Keneltä koet saavasi tukea elämiseen paineiden kanssa tai niiden ratkomiseen?” Tähän kysymykseen vastasi 77 % kaverit, 69 % vanhemmat tai huoltajat, 45 % sisarukset, 42 % seurustelukumppani, 23 % some, 16 % joku muu tuttu aikuinen, 13 % oppilaitos, 13 % (palvelut (nuorisotyöntekijä, terapeutti) ja 4 % Muu. Uskonnon osuus jäi siis pieneksi.

Katsomuksellisuuteen liittyvistä tuen antajista oli kysyttäessä mainittu seurakunta, uskonto, jumala(t) ja toisaalta Protu-yhteisö (yhteensä 13 mainintaa). Näiden uskontoon tai katsomukseen viittaamisen määrä on hyvin pieni verrattuna vastausten kokonaismäärään.

Sateenkaarinuoret päätyvät muita harvemmin uskonnollisiin yhteisöihin. Se ei ole ihme, koska uskonnollisia argumentteja käytetään myös yleisesti sateenkaarivähemmistöjen arvon kieltämiseen.

Puolet vastaajista piti itseään arvoliberaalina ja reilu seitsemäsosa (15 %) arvokonservatiivina. Itseään arvoliberaalina piti naisista kaksi kolmesta (64 %) ja miehistä hieman enemmän kuin joka kolmannes (37 %). Ulottuvuuden arvokonservatiiviseen päätyyn itsensä sijoitti vain kuusi prosenttia naisista ja neljännes miehistä (23 %). Sukupuolten väliset erot ovat siis selkeät arvoliberaali–arvokonservatiivi-ulottuvuudella.

Myös tuosta kysymyksestä olisi mielenkiintoista saada tietoa erikseen 15-19-vuotiaiden vastauksista. Näkyykö rippikoululaiskyselyissä ilmennyt lisääntynyt poikien konservatiivisuus Nuorisobarometrin tuloksissa.

Kyselyn perusjoukko oli jaettu ositteiseen iän (15–19, 20–24, 25–29), juridisen sukupuolen ja äidinkielen (suomi, ruotsi, muu) mukaan. Vastaamispyyntö oli lähetetty 20 000 nuorelle. Eri ositteisiin jakautuneita vastauksia nettikyselyssä oli saatu yhtensä 2312.

Esa Ylikoski

Avainsanat

Kirkon lapsilähetystyö ja rippikoulumarkkinointi on laajaa

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
1.3.2026
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Vaikka maallistuminen etenee ja evankelis-luterilaisen etuoikeuskirkon jäsenosuus laskee ja asemat heikkenevät, kirkko panee vastaan ja myös pyrkii etenemään, missä vain voi. Siihen sitä velvoittaa niin sanottu lähetyskäsky: ”Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni.” Tämä toimeksianto koskee myös suomalaisia ja aivan erityisesti lapsia.

Juuri lapsi- ja nuoristyöllään kirkko pyrkii etenemään, mikäli lapset ovat suojattomia sen lapsilähetystyöltä. Kirkolla on ei vain satoja vaan tuhansia palkallisia työntekijöitä, joilla riittää päivisin aikaa mennä lasten tykö, jos vaan annetaan. Ja kyllähän maan sadat ja tuhannet päiväkodit ja koulut antavat, kun kerran ovat ennenkin antaneet. ”Uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus” kyllä, mutta ei koske ev.-lut. kirkkoa.

Kirkon uskonnollisten tilaisuuksien vaikutuspiiriin tuodaan myös uskonnottomien kotien lapset jo päiväkodeissa. Sama meno jatkuu peruskouluissa. Puhutaan siis 12 – 13 vuoden yhtäjaksoisesta vaikuttamisesta, niin avoimesta kuin piilovaikuttamisesta eli indoktrinaatiosta. Pelkästään runsas läsnäolo vuodesta toiseen on indoktrinoivaa, kun samaan aikaan esimerkiksi kansalaisjärjestöjen läsnäolo kouluissa on varsin vähäistä.

Kirkon uskonnollisten tilaisuuksien liittäminen päiväkotien ja koulujen ohjelmaan pitäisi saada loppumaan. Niiden tulisi saada keskittyä varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelmien mukaiseen toimintaan. Näin myös vältytään henkilöstön ylimääräiseltä työltä, kun lapsia ei tarvitse jaotella kahteen ryhmään, kirkolliseen ohjelmaan ja vaihtoehtoiseen ohjelmaan osallistuviin.

Myös koulujen toimiminen kirkon rippikoulumarkkinoinnin alustana tulisi saada loppumaan. Niin sanottujen rippikouluinfojen tuominen 8. luokan alussa kouluihin on 14-vuotiaisiin kohdistuvaa maksullisten leirien markkinointia ja käytännössä lähetystyötä. Kirkko tavoittaisi jäseninään olevat nuoret aivan hyvin seurakuntataloillaan. Kouluun tuotujen tilaisuuksien kohderyhmänä ovatkin nuoret, jotka eivät ole kirkon jäseniä.

Yli viikon kestävien kesäleirien tarkoituksena on selvästi saada leirille tulleet nuoret, jotka eivät ole jäseniä, liittymään jäseniksi. Voidaan puhua perustellusti aivopesuleireistä, jossa sekulaari maailmankatsomus pyritään siirtämään pois evankelis-luterilaisen uskontunnustuksen tieltä. Jopa lähetyskäskyä opetellaan ulkoa.

Mitä uskonnottomat vanhemmat voivat tehdä?

Jos syksyn 2025 markkinointi onnistui saamaan ilmoittautumisen kesän 2026 leirille, ilmoittautumisen voi perua. Sen tilalle voi kehittää muuta ohjelmaa, kuten jonkun muun leirin ja mikäli mahdollista matkan kotimaassa tai ulkomailla.

Syksyn 2026 markkinointi-iskujen varalle voisi suunnitella hyvää ohjelmaa vuoden 2027 kesälle. Yhtenä vaihtoehtona on myös protuleiri. Sille on hyvä olla vaihtoehto b, koska kaikki eivät ehkä mahdu myöskään tuon vuoden leireille.

Vanhemmat voivat myös nyt keväällä ilmoittaa koulun rehtorille, että he eivät halua lapseensa kohdistuvaa rippikoulumarkkinointia koulupäivän aikana koulun tiloissa.

Kriittistä huomiota on aiheellista kohdistaa myös niin sanottujen isosten eli juuri rippikoulun käyneiden ja seuraavana kesänä apuohjaajina toimivien harjoittama ei-kirkollisten nuorten houkuttelu. Siinä voi olla epäeettisiä rippileirigroomingin piirteitä. Onhan hienoa, kun pääsee viikoksi pois kotoa, ja lopuksi voi saada rutkasti rahaa.
Esa Ylikoski

Avainsanat

Syrjintää ilman hyväksyttävää perustetta

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
29.10.2025
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Vaikka piispojen mukaan kirkko ja valtio erotettiin jo 1860-luvulla, evankelis-luterilaisen kirkon etuoikeudet ja julkisoikeudellinen erityisasema, myös piispojen virkamiesrooli, jatkuvat 2020-luvulla ja tuntuvat vuosi vuodelta yhä kummallisemmilta. Ne rikkovat ihmisten yhdenvertaisuutta uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta.

Perustuslain 6 §:n mukaan ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan” myöskään uskonnon tai vakaumuksen perusteella. Tämä koskee sekä syrjimistä että suosimista. Kirkkoa suositaan, muita syrjitään – ilman hyväksyttäviä perusteita.

Kun maallistuminen etenee ja ev.-lut. kirkon jäsenmäärä vähenee, tämä tuntuu vanhentuneelta. Kirkon aikuisjäsenten väestöosuus on jo alle 60 prosenttia, ja 30-40-vuotiaiden ikäryhmissä väestöosuus on alle 50 prosenttia. Helsingissä kirkon jäseniä on alle 45 prosenttia.

Kuinka kauan kansanedustajat ja puolueiden päättäjät voivat jatkaa niin kuin minkään ei tarvitsisi muuttua?! Eduskuntavaalit ovat vuonna 2027. Kansainvälisen Freedom of Thought -raportin mukaan Suomen tilannetta leimaa systeeminen syrjintä, kirkon julkisoikeudellinen erityisaseman aiheuttama rakenteellinen syrjintä. Etuoikeuksille ei ole hyväksyttävää perustetta.

Perustuslain 76 §:n mukaan eduskunta voi hyväksyä kirkkolain vain kirkolliskokouksen esittämän tekstin mukaisesti. Tälle ei ole hyväksyttävää perustetta. Patentti- ja rekisterihallitus PRH voisi hoitaa kirkon sääntöjen tarkastuksen niin kuin muidenkin yhteisöjen. Jos tarvitaan lakia, se pitää säätää kuin kaikki muutkin lait.

Uskonnonopetuksen suuri määrä ja opetuksen pakollisuus kirkon jäsenille ilmentää kirkon ylivaltaa peruskoulussa ja lukiossa. Elämänkatsomustietoa on syrjitty 40 vuotta niin säädöksillä kuin käytännön tasolla – ilman mitään hyväksyttävää perustetta.
Verottajan ja ulosottovoudin käyttö kirkon jäsenmaksujen perintään on suosimista. Kirkosta eroajien rankaisu kirkollisverovelvollisuudella koko eroamisvuoden loppuun on syrjimistä. Millekään näistä ei ole hyväksyttävää perustetta.

Yleinen hautaustoimi on jätetty ev.-lut. kirkon uskonnottomia syrjiväksi monopoliksi, joka on valtion hallinnossa ”kirkollisasia”. Vaikka kirkko saa lähes 100 miljoonaa euroa valtion budjettiavustusta, seurakuntien kappelit on tarkoitettu kirkollisiin hautajaisiin eikä muiden ihmisten hautajaistiloista ole huolehdittu. Eri asemaan asettamiselle ei ole hyväksyttävää perustetta.

Uskonnon rekisteröinti väestötiedoissa johtuu vain kirkon verotustarpeista ja uskonnonopetuksen pakollisuudesta. Sille ei ole hyväksyttävää perustetta. Seurakuntien rinnakkaistoiminnalle vauvojen rekisteröinnissä

Uskonnon rekisteröinti väestötiedoissa on tarpeeton ja johtuu vain kirkon verotustarpeista ja uskonnonopetuksen pakollisuudesta. Sille ei ole hyväksyttävää perustetta, kuten ei seurakuntien rinnakkaistoiminnalle vauvojen rekisteröinnissä.

Eduskunnan valtiopäivien avajaisten ohjelmassa on avajaisjumalanpalvelus ja eduskuntakauden päättäjäisten ohjelmassa päättäjäisjumalanpalvelus. Tunnustuksettoman tilaisuuden eri asemaan asettamiselle ei ole hyväksyttävää perustetta.

Juhlallisessa velvoittautumisessa moniin julkisiin tehtäviin yhä käytetään uskonnollisesti julistuksellista valaa (virkamiehet, ministerit, varusmiehet ja sotilaat). Tällaiselle arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojan rikkomiselle ei ole hyväksyttävää perustetta.

Valtio maksaa pappien palkat puolustusvoimissa ja vankiloissa. Pappien yksinomaiselle erityisasemalle henkisen tuen järjestämisessä suljettuihin oloihin ei ole hyväksyttävää perustetta.

Ammatillisen kriisiavun ja henkisen tuen resurssointi ja kehittäminen sosiaali- ja terveydenhuollossa sekä puolustusvoimissa on puutteellista.

Teologialla on yliopistoissa erillinen tiedekunta, joka hoitaa maksutta myös kirkon pappien koulutuksesta suurimman osan. Oppiaineet riittäisivät. Tälle suosimiselle ei ole hyväksyttävää perustetta.

Lakisääteiset jumalanpalvelukset ja hartausohjelmat Yleisradion radio- ja tv-kanavilla ovat erityisoikeus, johon ei ole hyväksyttävää perustetta.

Jumalan pilkkaaminen on kriminalisoitu rikoslaissa; rangaistuksena sakko tai vankeutta. Tällekään ei ole hyväksyttävää perustetta.
Käytännössä ev.-lut. kirkon jumalanpalveluksia ja hartauksia liitetään päiväkotien ja koulujen päiväohjelmaan, vaikka opetussuunnitelmassa on linjattu ”uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus”.

Avainsanat

ET:n avaamista esitetään lukioon mutta ei perusopetukseen

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
5.3.2025
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Elämänkatsomustiedon avaamista esitetään vain lukioon mutta ei perusopetukseen

Opetushallituksen katsomusaineiden kehittämisryhmän (2023-24) loppuraportti on vihdoin julkaistu. Raportti sisältää eri tahoille pettymyksiä, hyviä uutisia sekä mielenkiintoisia aloitteita.
https://www.oph.fi/fi/uutiset/2025/katsomusaineiden-kehittamisryhman-loppuraportti-julki-osa-ehdotuksista-vaatii

Vapaa-ajattelijan kannalta selvä iso plussa on esitys, että ”epäyhdenvertaisuuden korjaamiseksi lainsäädäntöä muutettaisiin siten, että katsomusaineiden valinta avattaisiin opiskelijoille lukiokoulutuksessa”. Osa työryhmän jäsenistä jätti siitä eriävän mielipiteensä.

Tätä plussaa isompi miinus kuitenkin on, että katsomusaineiden valintaa ei avata perusopetuksessa, vaikka tarve epäyhdenvertaisuuden korjaamiseksi on suurempi kuin lukiossa. Siihen puolestaan jätti eriävän mielipiteen Vapaa-ajattelijain edustajana työryhmässä ollut Esa Ylikoski.

Myönteistä tähän liittyen on kuitenkin tuen ilmaisu sille, että ”katsomusaineiden valinnanvapauden epäyhdenvertaisuus ratkaistaan lyhyen aikavälin tavoitteena”.

Niin ikään erittäin hyvä ajatus on lisätä keinoja, joilla voidaan vahvistaa katsomusaineiden opetuksen järjestämiseen liittyvää laillisuusvalvontaa. Samoin on hyvin tarpeellista, että katsomusaineiden opettajien täydennyskoulutustarve huomioidaan riippumatta katsomusaineiden opetuksen järjestämismallista.

Ns. hybridimallia kokeillaan

Erityistä huomiota ansaitsee esitys siitä, että toteutetaan tutkimukseen perustuva opetuskokeilu osittain integroidusta katsomusaineiden opetuksesta perusopetuksessa. Virallisen opetuskokeilun ei tarvitsisi perustua vain nykyisiin opetussuunnitelmiin. Esimerkiksi etiikan osuutta voisi lisätä. Mikä olisi yhteisen opetuksen ja mikä eriytetyn opetuksen osuus, voisi luultavasti myös vaihdella kokeilussa.

Esitetään myös työryhmää, joka hahmottelee katsomusaineiden opettamisen kehittämiseksi esimerkiksi pedagogisia ja didaktisia ratkaisuja sekä mahdollisia katsomusaineiden opettamisen yhteisiä malleja, muotoja ja sisältöjä.

Edellä esitetyt tarkoittavat sitä, että elämänkatsomustieto oppilaineensa säilyy ja että sen kasvu ja vahvistuminen uskonnottomien näkökulmasta korostuu. Samalla loppuraportti ei esitä julkisissa keskusteluissa esillä ollutta kaikille yhteistä katsomusainetta (tai uskontotietoa, elämänkatsomustietoa).

Raportissa mainitut tiedot katsomusaineiden oppilasosuuksista ovat vuodelta 2022. Uusimmat tiedot lukuvuodesta 2024-2025 kertovat, että elämänkatsomustiedon vuosikasvu on 1-2 prosenttiyksikköä lukuvuoteen 2023-2024 verrattuna, ja samaa luokkaa oli viime lukuvuoden kasvu lukuvuoteen 2022- 2023 verrattuna. Näin olleen 11,1 prosentin lukema on tällä hetkellä noin 13 prosenttia. Helsingissä oppilasosuus on yli 30 prosenttia, ja elämänkatsomustieto on suurin katsomusaine 14 peruskoulussa.

Varsinkin pääkaupunkiseudulla varsin merkittävää olisi, että oppilas tai opiskelija ei jatkossa voisi olla osallistumatta koulun katsomusaineiden opetukseen. Nykylainsäädännön mukaan se on mahdollista osalle oppilaita ja opiskelijoita. Oppilaan ja opiskelijan oikeus osallistua oman uskonnollisen yhdyskuntansa antamaan opetukseen poistettaisiin katsomusaineiden opetusta korvaavan opetuksen tai muun toiminnan sijaan.

Myönteistä olisi aikuisten perusopetusta koskevaa muutos siten, että vastaavasti kuin lukiokoulutuksessa, aikuisten perusopetuksessa opiskelevien alle 18-vuotiaiden katsomusaineisiin liittyvistä valinnoista päättää huoltajan sijaan opiskelija itse.

Lyhyen aikavälin ratkaisuna ylioppilastutkintoon lisätään islamin uskonnon koe. Tämä edellyttää, että islamin uskonto mainitaan valtioneuvoston asetuksessa ylioppilastutkinnosta.

Työryhmän selvä enemmistö ei kannattanut Ylikosken esittämää vähennystä katsomusaineisiin käytettäviin oppitunteihin eikä uskontojen ja katsomusten käsittelyä useiden eri oppiaineiden kautta.

Vapaa-ajattelijain edustajalta eriävä mielipide:

Alla Esa Ylikosken eriävät mielipiteet siitä, että perusopetus jätettiin pois elämänkatsomustiedon avaamisesta, ja siitä, että oppituntimääräkysymys ohitettiin.

”Raporttiluonnoksessa todettu vakava yhdenvertaisuusongelma koskee perusopetusta laadullisesti yhtä lailla kuin lukiota ja määrällisesti moninkertaisesti, koska peruskoulun kesto on 9 vuotta, siinä on koko ikäluokka ja sen suorittaminen on käytännössä pakollista. Lasten syrjintä jatkuu, eikä sitä muuta se, että valintojen tekeminen tai sen mahdollisuuden puuttuminen on lapsen huoltajien vastuulla.
Nykytilanne ja sen jatkuminen aiheuttavat eriskummallisen varjon elämänkatsomustiedon päälle oppiaineena, koska jotain epäilyttävää siinä ilmeisesti on, kun se on niin monilta kielletty, vaikka asiallisesti aineessa ei ole mitään vikaa, päinvastoin. Oikeasti tässä vakavassa yhdenvertaisuusongelmassa on kysymys lasten ja nuorten uskonnollisesta valtiokirkollisesta holhouksesta, johon koululaitos on alistettu ja johon ilmeisesti edelleen halutaan suostua, mikä on Suomelle häpeällistä.

Elämänkatsomustieto on tämän periaatteellisen syrjinnän ja siihen nojaavan käytännön tason syrjinnän vuoksi edelleen vajaakäytössä, vaikka elämänkatsomustiedon oppilasosuus nouseekin vuosi vuodelta; uusimmat tiedot lukuvuodesta 2024-2025 kertovat, että elämänkatsomustiedon vuosikasvu on 1-2 prosenttiyksikköä lukuvuoteen 2023-2024 verrattuna, ja samaa luokkaa oli viime lukuvuoden kasvu lukuvuoteen 2022- 2023 verrattuna.”

”Toivon, että ministeriössä ja eduskunnassa tämä vakava yhdenvertaisuusongelma puretaan nopeasti. Esimerkiksi katsomusaineiden osittaisen yhteisopetuksen kokeilun kannalta olisi tarpeen, että elämänkatsomustieto ei olisi syrjityssä asemassa minkään kokoisissa kunnissa ja kouluissa.”

Tämän lisäksi Ylikoski nosti esiin oppituntimäärän ja uskonnonopetuksen tarpeen:

”Mielestäni perusopetuksessa katsomusaineiden tuntimäärää, joka on nyt 10 vuosiviikkotuntia tuntien kattaen kaikki vuosiluokat 1-9, tulisi tarkastella kriittisesti katsomusopetuksen kehittämisen yhteydessä. Uskonnonopetusta on peruskoulussa tarpeettoman paljon. Sen aloittaminen jo 1. luokalla antaa lapsille ylikorostuneen kuvan uskontojen ja kirkkojen merkityksestä eettisen ja moraalisen käyttäytymisen ja lainsäädännön lähteenä.

Vähintään alkuopetukseen luokille 1-2 ei tarvita katsomusopetusta, koska hyvät tavat ja yhteistyö voidaan opettaa ihmisoikeusperustaisesti ja järkiperäisesti ilman viittauksia uskontoihin ja katsomuksiin. Ylemmillä luokalla yksi viikkotunti riittää. Näin katsomusaineiden vuosiviikkotuntimääräksi tulisi seitsemän, vähennystä kolme. Tämä ei vähentäisi aineenopettajien opetuksen tuntimääriä, koska yläkoulussa tuntimäärä pysyisi samana.

Edellisen lisäksi toin mieluusti esille Vapaa-ajattelijain liiton periaatekannan, jonka mukaan uskonnoista ja katsomuksista opettaminen voidaan Suomenkin koulussa hoitaa erityisten katsomusaineiden sijaan muiden oppiaineiden kautta asianomaisissa kohdissa. Uskonnoista ja katsomuksista voidaan opettaa ainakin historiassa, maantiedossa, yhteiskuntaopissa, kuvaamataiteessa, musiikissa, äidinkielessä ja osin myös oppilaille vieraissa kielissä. Näiden lisäksi etiikan opetus voitaisiin aloittaa jo perusopetuksessa, kun se on nyt lukiossa kaikille pakollisena aineena.”

Avainsanat

KD kuntavaaliohjelma herättää kysymään koulujumalanpalveluksista

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
18.2.2025
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Kristillisdemokraattien kuntavaaliohjelman esittelyssä puheenjohtaja Essayah valitti kristillisten perinteiden ja kulttuurin olevan uhattuna päiväkodeissa ja kouluissa. Hän totesi, että kristilliset juhlat kuuluvat suomalaiseen kulttuuriperinteeseen samalla tavalla kuin esimerkiksi Kalevala. Median keskustelupalstoilla nämä kristillisdemokraattien ulostulot herättivät laajaa ja suorasanaista kritiikkiä.

Itse kuntavaaliohjelmassa sanotaan näin: ”Tutustuminen suomalaisiin perinteisiin ja maamme kristilliseen kulttuuriin on tärkeä osa varhaiskasvatusta ja esiopetusta.” ja ”Kouluissa on tärkeää vaalia suomalaista kristillistä kulttuuria ja perinteitä. Ne antavat aineksia oman identiteetin rakentamiseen sekä luovat pohjan muiden kulttuurien ymmärtämiselle ja arvostamiselle. Esimerkiksi joulukuvaelma tai Suvivirsi ovat tärkeä osa suomalaista koulujen kulttuuriperintöä.”

Kuntavaaliohjelmassa on mielenkiintoinen, merkille pantava asia. Siinä ei suoraan vaadita koulujumalanpalvelusten ja ylipäätään uskonnollisten tilaisuuksien liittämistä koulu- ja päiväkotipäivien ohjelmaan.

Kristillisdemokraattien uhriutuminen on keinotekoista siihen nähden, että tosiasiassa koulujen ja päiväkotien toimintaan yhä hyvin laajasti liitetään uskonnollista toimintaa, kuten koulujumalanpalveluksia ja hartauksia. Peräti 97 prosenttia yli 300 ev.-lut. seurakunnasta järjestää koulujumalanpalveluksia, ilmenee kirkon nelivuotiskertomuksia.

Kristillisdemokraattien näkökulmasta pullat ovatkin hyvin uunissa. Ne ovat niin hyvin uunissa, että koko asiasta on paras vaieta. Niin vaikenee myös kirkko ja sitä myötäilevä media.

Kirkon Gallup Ecclesiastica ja Nuorisobarometri kysyvät kerta toisensa jälkeen mielipidettä Suvivirrestä, mutta sen sijaan ne eivät suin surminkaan ole kysyneet kansalaisten tai nuorten suhtautumista ev.-lut. kirkon jumalanpalvelusten liittämiseen koulu- ja päiväkotipäiviin.

Kyselytutkimusten mukaan suomalaiset uskovat Suvivirteen, mutta eivät Jeesukseen eikä Jumalan. Entä uskovatko he koululaisjumalanpalvelusten tarpeellisuuteen? Sitä ei uskalleta kysyä.

Tosin Gallup Ecclesiasticassa (2022) oli kysytty koko väestön suhtautumista ”seurakunnan edustajan pitämään päivänavaukseen kouluissa”. Vain vähemmistö, 45 prosenttia, suhtautui myönteisesti. Erityisesti 30-39-vuotiaiden ikäryhmässä niihin suhtauduttiin kielteisesti.

Jos päivänavauksiinkin suhtaudutaan kriittisesti, on todennäköistä, että kirkkojumalanpalveluksiin kouluajalla suhtaudutaan vielä kriittisemmin.

Niinpä kuntavaaleissa ja kuntien koulutoimessa onkin syytä nostaa esille tämä Opetushallituksen ohje; “Opetuksen järjestäjä voi päätyä myös siihen, ettei koulun työsuunnitelmassa määriteltynä työaikana järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia.” (Opetushallitus-3903-2022.)

Päiväkotilasten ja koululaisten vanhemmilla herääkin kysymys, miksi Suvivirsi koulun kevätjuhlassa ei riitäkään, vaan lisäksi tarvitaankin ”kevätkirkko” eli ev.-lut. jumalanpalvelus kirkossa? Miksi pääsiäisen monipuolinen käsittely koulussa ei riitä, vaan tarvitaankin vielä ”pääsiäiskirkko” eli ev.-lut. jumalanpalvelus kirkossa?

Vanhempien lisäksi myös opettajat ovat alkaneet kysyä asiasta hyvin käytännönläheisesti työtehtäviinsä liittyen.

Perustuslakivaliokunnan päätöksen mukaan uskonnolliselle tilaisuudelle pitää järjestää rinnakkainen, kaikille sopiva katsomuksellisesti neutraali ohjelma, koska kenenkään ei tarvitse osallistua uskonnonharjoittamiseen.

Tästä seuraa, että henkilökunnan pitää kaikille yhteisen kevätjuhlan lisäksi valmistella ja toteuttaa keväinen rinnakkainen ohjelma oppilaille, jotka eivät osallistu ev.-lut. jumalanpalvelukseen ”kevätkirkossa”. Ja valmistella ja toteuttaa varhaiskeväinen ohjelma heille, jotka eivät osallistu pääsiäiskirkkojumalanpalvelukseen kouluajalla. Niin kuin opettajilla ei olisi muutakin tekemistä!

Koulupäivään liitetty jumalanpalvelus aiheuttaa myös sen, että koulun pitää aina kysyä vanhemmilta, kumpaan ohjelmaan lapsi osallistuu, jumalanpalvelukseen vain rinnakkaiseen, kaikille sopivaan ohjelmaan, ja laatia sen mukaiset oppilaslistat sekä valvoa, että oppilaat osallistuvat heille ilmoitettuun vaihtoehtoon. Onko tässä mitään järkeä?

Eikö tunnustuksellinen uskonnonharjoitus, kuten rukoilu ole henkilökohtainen ja intiimi asia? Eivätkö uskonnolliset tilaisuudet lapsille ole nimenomaan kodin ja mahdollisen seurakunnan asia? Eiväthän ne edes kuulu lain mukaan eivätkä opetussuunnitelman ja varhaiskasvatuksen perusteiden mukaan kunnan palkkaamien opettajien ja varhaiskasvattajin työtehtäviin.

Nyt on aika ottaa kunnissa oikeudellisesti helppo selkeyttävä askel: Koulut ja päiväkodit ovat uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitoutumattomia ja niiden opetus ja kasvatus ovat sitouttamatonta.

Avainsanat

Kommentti Perussuomalaisten kuntavaaliohjelmaan

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
16.2.2025
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Hei! Perussuomalaisten kuntavaaliohjelmassa julistetaan kouluille: ”Suomi on kristillinen maa ja se saa näkyä ja kuulua.” Perustelun sijaan vedotaan tyhmyyteen: ”Emme voi luopua perinteistämme vain koska joukossamme on ihmisiä, jotka ovat liian tyhmiä ymmärtääkseen näkemänsä.” Ohjelman tekstissäkään ei tätä kantaa mitenkään perustella.

Pitääkö perinnejulistus ymmärtää, että perussuomalaisille suvivirsi koulun kevätjuhlassa ei riitäkään, vaan että aina tarvitaan vielä lisäksi ”kevätkirkko” eli ev.-lut. jumalanpalvelus kirkossa? Että pääsiäisen monipuolinen käsittely koulussa ei riitä, vaan aina tarvitaan vielä ”pääsiäiskirkko” eli ev.-lut. jumalanpalvelus kirkossa?

Perustuslakivaliokunnan päätöksen mukaan uskonnolliselle tilaisuudelle pitää järjestää rinnakkainen, kaikille sopiva katsomuksellisesti neutraali ohjelma, koska kenenkään ei tarvitse osallistua uskonnonharjoittamiseen. Kai se on teille ok?

Tästä seuraa, että henkilökunnan pitää kaikille yhteisen kevätjuhlan lisäksi valmistella ja toteuttaa keväinen rinnakkainen ohjelma oppilaille, jotka eivät osallistu ev.-lut. jumalanpalvelukseen ”kevätkirkossa”. Ja valmistella ja toteuttaa varhaiskeväinen ohjelma heille, jotka eivät osallistu pääsiäiskirkkojumalanpalvelukseen kouluajalla. Niin kuin opettajilla ei olisi muutakin tekemistä!

Kai ymmärrätte, että koulupäivään liitetyn jumalanpalveluksen takia koulun pitää aina kysyä vanhemmilta, kumpaan ohjelmaan lapsi osallistuu, jumalanpalvelukseen vain rinnakkaiseen, kaikille sopivaan ohjelmaan ja laatia sen mukaiset oppilaslistat sekä valvoa, että oppilaat osallistuvat heille ilmoitettuun vaihtoehtoon. Onko tässä mitään järkeä?

Huomasin kuitenkin kuntavaaliohjelmassanne tyhmyysjulistuksen lisäksi myös järkeä: ”Perheiden rooli lasten ja nuorten kasvattamisessa on tietenkin ensiarvoinen. Koulu, kunta tai laajemmin valtio ei voi toimia joka asian hoitajana, muuten kuin silloin, kun mikään muu ei ole mahdollista.”

Tämä sopii mainiosti tunnustuksellisiin uskonnonharjoitustilaisuuksiin! Eivätkö ne ole kodin ja mahdollisen seurakunnan asia, ei kunnan palkkaamien opettajien ja varhaiskasvattajin työasia?!

Tervevettä järkeä ja jotain rajaa tarjoaakin tähän Opetushallituksen ohje; “Opetuksen järjestäjä voi päätyä myös siihen, ettei koulun työsuunnitelmassa määriteltynä työaikana järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia.” (Opetushallitus-3903-2022)

Ottakaa järki käteen ja alkakaa kunnissa ajaa ja kannattaa tätä Opetushallituksen tarjoamaa selkeyttävää ratkaisua koulun ja kirkon suhteeseen. Tervettä järkeä ja tiettyjä rajoja tarvitaan lisää. Maltilliseen koulun ja kirkon suhteen uudistamiseen kunnissa!

Esa Ylikoski

Avainsanat

Viesti kansanedustaja, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurviselle

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
7.2.2025
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Kansanedustaja, eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Kurvinen

Hei! Kommentoin kirjoitustanne Järviseudun sanomissa 26.1.2025. Mielestänne ”uskontokielteisyys tai uskontojen piilottaminen julkisesta tilasta olisi uskonnonvapauden irvikuva”. Torjutte ”tulkinnat, joiden mukaan Suvivirsi koulujen juhlissa, tilaisuuden pitäminen kirkossa taikka Jeesuksen nimen mainitseminen sivulauseessa” loukkaisivat uskonnottomien uskonnonvapautta. Mielestänne Suomessa ”on oltava mahdollisuus ja oikeus avoimesti tuoda esiin ja käsitellä uskonnollisia asioita”. Uskonnottomien vakaumuksen huomioiminen ei voi tarkoittaa sitä, että poistamme kaikki kristilliseen perintöön ja historiaan liittyvän kulttuuristamme.

Kristilliset perinteet sopivat oikeusvaltioon 

Olette käyttänyt monen muu poliitikon tavoin puhetapaa, jossa menevät sekaisin puurot ja vellit, sotketaan eri asioita. Ehkä olette turvautunut ns. toisen käden tietoihin ilman lähdekritiikkiä. Siten tulette lyöneeksi äitiä, joka vain teki kantelun yhdenvertaisuus- ja tasa-arvolautakuntaan siitä, että koulu oli toiminut vastoin Opetushallituksen ohjeita. Sivalteluanne ei hillitse se, että lautakunta yksimielisesti totesi perheen lapsen oikeuksia loukatun ja että koulu myönsi virheensä, jossa ei ollut kysymys Jeesuksen nimen mainitsemisesta.

Suvivirren kieltäminen on 10-20 vuotta esiintynyt lähinnä suomalaisten kristilliskonservatiivisten poliitikkojen kevätpuheissa, sillä perustuslakivaliokunnan tulkinta koulun yhteisestä kevätjuhlasta on ollut koulujen tavanomaista käytäntöä, vaikka virret eivät pakollisia olekaan. Puutteita on paikoin ilmennyt perustuslakivaliokunnan linjaamassa mahdollisuudessa poistua juhlasta virren esittämisen ajaksi.

”Tilaisuuden pitämistä kirkossa” hämärretään nytkin joko tahallaan tai tietämättömyyttään. Koulun yhteisiä juhla on voitu lähinnä poikkeuksellisesti pitää kirkossa, vaikka oikeudenvalvojat evät ole pitäneet sitä suositeltavana. Myös opintokäynnit kirkkoon voivat olla opetussuunnitelman mukaisia.
Sen sijaan koulupäiviin liitetyt uskonnolliset tilaisuudet, kuten ev.-lut. seurakunnan koululaisjumalanpalvelukset kirkossa, ovat eri asia. Ne eivät ole opetusta. Niille pitää järjestää Opetushallituksen ohjeen mukaan ”vaihtoehtoista ohjelmaa” eli katsomuksellisesti neutraalia, kaikille sopivaa ohjelmaa samaan aikaan. Uskonnonharjoitustilaisuudet eivät ole perusopetuslaissa mainittua toimintaa eikä opetussuunnitelman mukaista opetusta, jonka tulee olla sitouttamatonta. Jumalanpalvelukset ja hartaudet ovat selkeästi tunnustuksellisia ja sitouttavia. Sellaiseksi katsotaan myös gospelkonsertti.

Kyllä, Suomessa ”on oltava mahdollisuus ja oikeus avoimesti tuoda esiin ja käsitellä uskonnollisia asioita”. Esimerkiksi Vapaa-ajattelijain liitto ry ei ole esittänyt, että ”poistaisimme kaikki kristilliseen perintöön ja historiaan liittyvän kulttuuristamme”.

Uskonnollisten asioiden käsittely ei kuitenkaan tarkoita, että kouluilla ja päiväkodeilla olisi velvollisuus sisällyttää toimintaansa ev.-lut. kirkon uskonnollisia tilaisuuksia, kuten jumalanpalveluksia ja hartauksia. Hartaus ei ole käsittelyä, eikä käsittely jumalanpalvelus.
Käytännössä kuitenkin uskonnollisia tilaisuuksia sisällytetään koulu- ja päiväkotipäiviin. Kirkon nelivuotiskertomusten mukaan 97 % seurakunnista järjestää koululaisjumalanpalveluksia ja 80 % uskonnollisia päivänavauksia.

Opetushallituksen ohjeen mukaan kuitenkin “Opetuksen järjestäjä voi päätyä myös siihen, ettei koulun työsuunnitelmassa määriteltynä työaikana järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia.” (Opetushallitus-3903-2022)

Kirkonmiesten puheissa ”tilaisuuden pitäminen kirkossa” tarkoittaa ennen muuta puolustuspuhetta koululaisjumalanpalveluksille. Sitä ei kuitenkaan yleensä sanota suoraan, koska asialle ei ole kansalaisten enemmistön kannatusta. Vanhaa käytäntöä puolustetaan ns. sammutetun lyhdyin.
Kirkon Gallup Ecclesiastican (2024) mukaan väestöstä alle puolet kannatti seurakuntien päivänavauksia kouluissa. Vähäisintä kannatus oli 30-39-vuotaiden keskuudessa. Koululaisten kirkkojumalanpalveluksien kannatusta ei ole uskallettu mitata, ei kirkon toimesta eikä Nuorisobarometrissakaan. Suvivirrelle kevätjuhlassa mitataan turvallisesti kerta toisensa jälkeen kannatusta, mutta koululaisjumalanpalvelukselle kirkossa ei.

Tässä tiedoksenne eräitä uskonnottomien näkökohtia asiaan. Keskustelua uskonnon asemasta kouluissa ja varhaiskasvatuksessa käydään jatkossakin. Vapaa-ajattelijain liitto esitti tammikuussa 2025 alla seuraavan ehdotuksen Selkeyttä koulun ja kirkon rooleihin: https://vapaa-ajattelijat.fi/blog/selkeytta-koulun-ja-kirkon-rooleihin/

Esa Ylikoski

Avainsanat

Kuoleman kulttuuri monipuolistuu

Esa Ylikoski
Esa Ylikoski
11.1.2025
Kirjoittajan kaikki artikkelit

Yhteiskunnan maallistuminen ja uskonnottomien määrän lisääntyminen moninaistavat kuoleman tapakulttuuria nyt ja tulevaisuudessa. Yhdenvertaisuuden edistämisessä on kuitenkin vielä paljon tehtävää.

Kuolema pyritään sulkemaan piiloon suomalaisesta kulttuurista. Hautaustoimikin on typistetty kirkollisasiaksi. Jos ohitetaan itse kuoleminen ja siihen liittyvät hoidot, kuoleman kulttuuriin kuuluvat hautajaiskulttuuri ja vainajan ruumiin tai tuhkan hautaaminen hautausmaille taikka tuhkan sijoittaminen hautausmaiden ulkopuolelle maahan tai veteen. Lisäksi on kyse mahdollisista muistomerkeistä, kuten hautakivistä tai nimilaatoista, sekä vainajan muistamisesta ja muistelemisesta.

Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä. Heidän kuolemansa ja hautajaisensa sekä ruumiin tai tuhkan kätkeminen koskettavat arviolta ainakin miljoonaa muuta ihmistä: läheisiä, muita sukulaisia, ystäviä, naapureita, työkavereita.

Yhteiskunnan maallistumiskehityksen myötä myös uskonnottomien hautajaisten osuus on kasvamassa. Vielä se tosin tulee hiljaa perässä, kun toisaalla siviilivihkimisten osuus on jo yli puolet avioliittoon vihkimisistä.

Siviilihautajaisten kulttuurisessa kehityksessä on haasteena vanhentunut ja uskonnottomia syrjivä hautaustoimilaki, joka delegoi koko asian evankelis-luterilaiselle kirkolle. Tästä seuraa, että seremoniatiloja hautajaisiin, joissa vainaja on arkussa ennen arkkuhautausta tai tuhkausta, on huonosti ja epävarmasti saatavilla. Pulaa on erityisesti uskonnollisesti tunnustuksettomista hautajaistiloista.

Osa evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnista ei vuokraa hautausmaidensa kappeleita uskonnottomiin hautajaisiin uskonnollisideologisista syistä, osa seurakunnista vuokraa varsin korkeaan hintaan kuitenkin edellyttäen, että mitään uskonnollisia symboleita ei saa tilapäisesti peittää.

Perinteisesti uskonnottomia hautausseremonioita on pidetty ulkona haudalla, arkun hautaan laskun yhteydessä, minkä jälkeen on tyypillisesti järjestetty muistotilaisuus sisätiloissa. Muistotilaisuuden pitopaikkojahan on hyvin saatavilla: kotien lisäksi ravintoloita, kerhohuoneita, seuran- ja työväentaloja.

Tuhkausten osuus hautauksissa on kasvanut koko maassa jo noin 65 prosenttiin ja pääkaupunkiseudulla yli 90 prosenttiin. Tämä ei sinänsä poista tarvetta hautajaistilaan, jossa vainaja on arkussa paikalla. Krematorioiden kappelit ovat Hietaniemen krematorion kappeleita lukuun ottamatta kirkon hautausmaihin kuuluvia.

Tässä tilanteessa on varsinkin uskonnottomien hautauskulttuurissa tapahtunut osittaista siirtymistä niin sanottuun suoratuhkaukseen, jolloin vain läheisimmät hyvästelevät vainajan ennen ruumiin tuhkausta. Tällöin tuhkauksen jälkeen sosiaalinen hautajaistilaisuus järjestetään usein muistotilaisuutena. Muistotilaisuudessa vainajan tuhkauurna voi olla tilassa läsnä, mutta tilaisuutta on voinut myös edeltää uurnanlaskuseremonia hautausmaalla tai vainajan tuhkan laskeminen maahan tai veteen.

Vuonna 2023 noin yhdeksän prosenttia vainajista sijoitettiin tuhkana evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaiden ulkopuolelle. Vainajien tuhkan sijoittaminen hautausmaiden ulkopuolelle todennäköisesti lisääntyy yleisen maallistumiskehityksen ja hautauskulttuurin monimuotoistumisen myötä. Kehitystä vauhdittaa evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaiden maksujen korotukset, kun valtion budjetista hautaustoimeen myönnetty avustus, 114 miljoonaa euroa vuonna 2024, on ilmeisesti vähentymässä.

Tällä hetkellä evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnat saavat hautausmailleen valtion avustusta kuntalaisten määrän mukaan noin 20 euroa kuntalaista kohden vuodessa. Tässä jakoperusteessa ei oteta huomioon, että moni kuntalainen ei ole evankelis-luterilaisen kirkon jäsen, eikä sitä, että monen vainajan tuhka sijoitetaankin hautausmaan ulkopuolelle.

Vapaa-ajattelijayhdistysten ylläpitämille tai muille yksityisille hautausmaille valtion avustusta ei ole myönnetty ollenkaan, vaikka monilla niistä on omilla paikkakunnillaan huomionarvoinen kulttuurihistoriallinen merkitys. Tämä on syrjivää. Valtiovallan tulisi tunnistaa ja tunnustaa myös yksityisten hautausmaiden kulttuurihistoriallinen ja kulttuuripoliittinen merkitys.

Yhdenvertaisuuden edistämisvelvoitteen näkökulmasta hautaustoimen julkista avustamista tulisi kehittää suoriteperustaiseen suuntaan. Määrärahoja tulisi kohdistaa myös tunnustuksettomien seremoniatilojen ja uusien krematorioiden rakentamiseen. Suomessa evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaat eivät ole halukkaita tarjoamaan tunnustuksettomia seremoniatiloja uskonnottomiin hautajaistilaisuuksiin – toisin kuin Ruotsissa.

Uskonnottomien siviilihautajaisten perinne on kehittynyt jo 1920-luvulta lähtien vapaa-ajattelijayhdistysten piirissä. Myös muut sekulaarit järjestöt ovat tarjonneet puhujia hautajaisiin. Vuonna 1999 siviilijärjestöt perustivat Pro-Seremoniat-palvelukeskuksen, joka on tarjonnut neuvontaa sekä puhujia ja musiikin esittäjiä hautajaisiin. Puhujapalvelu ulottuu myös muistotilaisuuksiin.

Siviilihautajaisten puhujapalvelua ei pystytä tarjoamaan maksutta – toisin kuin papin puhe evankelis-luterilaisen kirkon siunaustilaisuuksissa. Kirkollisten siunaustilaisuuksien maksuttomuus perustuu kirkollisverojärjestelmän yli miljardin euron vuosituoton tuomiin resursseihin. Uskonnottomien yleisjärjestöille, kuten Vapaa-ajattelijain liitolle tai Humanistiliitolle, ei ole valtion budjetissa esitetty mitään vakiintunutta yleisavustusta vuosiin. Toiminta-avustuksen palauttaminen vähentäisi sekulaarijärjestöjen ja ylipäänsä uskonnottomien syrjintää.

Uskonnollisesti tunnustuksettoman puhujapalvelun hinta on yli 300 euroa, mikä sisältää läheisten haastattelun ja uniikin puheen laadinnan ja pitämisen sekä hautajaistilaisuuden sujuvuuden varmistamisen. Vain eräissä vapaa-ajattelijayhdistyksissä omien jäsenten hautajaisiin puhuja tarjotaan maksuttomasti. Uskonnottomien hautajaispuheiden kehitys on osa suomalaista kuoleman kulttuuria, joka tulisi ottaa huomioon kulttuuripolitiikassa yleensä.

Uskonnottomien hautajaisten puhujapalvelu on myös taloudellisesti laajeneva toimiala, joka tarjoaa mahdollisuuksia uusillekin puhujille osa-aikaiseen toimintaan. Puhujia tarvitaan myös häihin ja nimiäisiin. Pro-Seremoniat on vuosittain tarjonnut puhujakoulutusta ja uusien puhujien perehdytystä. Hautaustoimilain mukaan hautaus on toimitettava vainajan katsomusta ja toiveita kunnioittaen.

Kuoleman kulttuurin monipuolistuminen edellyttää uskonnollisesti ja katsomuksellisesti tunnustuksettomien seremoniatilojen lisäämistä. Nykyiset sairaaloiden hiljentymishuoneet tai rakenteilla olevat kuolematilat eivät yleensä sovellu kuin varsin pieniin jäähyväistilaisuuksiin. Tiloja voisi olla mahdollista järjestää sairaaloiden ja uusien krematorioiden yhteyteen. Tässä tarvitaan hyvinvointialueiden toimia.

Tarvitaan myös uusia tuhkan sijoituspaikkoja sekä maalle että vesistöihin kautta maan. Merelle tai järviin osoitettujen, veneiden käyttöä edellyttävien paikkojen lisäksi tarvitaan paikkoja myös veden äärelle tuhkan veteen laskemiseen joko sirotellen tai nopeasti hajoavassa vesiuurnassa. Sirottelupaikkojen lisäksi kysyntää on myös vainajien muistamispaikoille. Kuoleman kulttuurin monipuolistamisessa tarvitaan kuntien, mutta myös Metsähallituksen ja muidenkin suurten maa- ja vesialueiden omistajien toimia.

Siviilihautajaiset ovat kasvava työllistäjä muusikoille ja puhujille, hautajaistilojen tarjoajille, hautaustoimistoille ja hautausmaiden ylläpitäjille. Puheita ja esiintymisiä voi olla niin saattotilaisuuksissa kuin muistotilaisuuksissa. Tilojen tarjoajat voivat miettiä myös arkun läsnäolon mahdollistamista. Hautaustoimistoille siviilihautajaisten järjestäminen tarjoaa mahdollisuuden osoittaa palveluhaluaan ja -kykyään myös perinteisistä kaavoista poikkeaviin ratkaisuihin. Hautausmaiden ja niiden ulkopuolisiin sirottelupaikkoihin voi syntyä uudenlaisia vainajien muistelupaikkoja. Hyvä kello kauas kuuluu.

Suomalainen kuoleman kulttuuri muuttuu lähivuosina suuresti niin kuin parisuhteiden solmimisen ja virallistamisen tai vauvojen nimenannon kulttuuri ovat jo muuttuneet.

Esa Ylikoski
Artikkeli on julkaistu Kulttuurivihkoissa 6/2024

Avainsanat