Mainitsin kesäkuun blogissani, että suomalaisista korkeintaan neljäsosa uskoo jumalaan. Tuo muistinvaraisesti mainittu tietoni oli ehkä vähän optimistinen ja valikoitua totuutta, sillä tarkkaan ottaen tuon suuruusluokan tuloksia tutkimuksissa on saatu kysyttäessä, kuinka moni uskoo kristinuskon jumalaan. Sen päälle tulevat muunlaiseen jumalaan uskovat. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisusta “Uskonto arjessa ja juhlassa – Suomen evankelis-luterilainen kirkko vuosina 2016 – 2019” ilmenee, että vuonna 2019 tehdyssä kyselyssä väitteeseen “Uskon kristinuskon opettamaan Jumalaan” myönteisesti vastasi juuri täsmälleen 25 prosenttia, mutta mukana oli myös väite “Uskon Jumalaan, joskin varsin eri tavalla kuin kirkko opettaa”, ja siihen vastasi myönteisesti 18 prosenttia.
Toisaalta, kuten kesäkuun blogissa myös huomautin, tulokset riippuvat kysyjästä ja kysymyksenasettelusta. Eräskin aika hämmentävä tulos on, että kun kysyttiin ihmisiltä kantaa väitteisiin “Uskon jumalaan” ja “Uskon, että jumala on olemassa”, niin ensin mainittuun myöntävästi vastasi suurempi osa kuin jälkimmäiseen. Sehän on analyyttisesti ajatellen täysin järjenvastainen tulos. Jos lauseilla “Uskon jumalaan” ja “Uskon, että jumala on olemassa” on jokin merkitysero, niin kaiken järjen mukaan ensimmäisen mukaan ajattelevien ihmisten pitäisi olla osajoukko jälkimmäisen mukaan ajattelevista.
(Viittaan tässä ruotsalaiseen uskontotutkija David Thurfjelliin, joka on maininnut, että ruotsalaisista jopa yli kaksinkertainen määrä vastaa myöntävästi kysymykseen “Uskotko jumalaan” verrattuna kysymykseen “Uskotko, että jumala on olemassa”, luvut ovat olleet yli 40 % vs. noin 20 %, joskus 2010-luvulla. Mitkä sitten ovat olleet kysymysten täsmälliset ruotsinkieliset sanamuodot ja sisältävätkö ne jonkin sellaisen nyanssieron, jota suomenkieliset käännökset eivät täysin toista, sitä en tiedä.)
Varmaankin monen mielestä nuo lauseet ovat aivan sama asia, mutta voi niille sellaisen merkityseron ymmärtää, että lause “Uskon jumalaan” tarkoittaa pelkän olemassaolokysymyksen lisäksi jotain sen suuntaista lisävaatimusta kuin “Luotan jumalaan” tai “Uskon, että jumala pitää meistä huolta”. Mutta näin ymmärrettynä ihmisten, jotka uskovat “jumalaan” pitäisi aivan ehdottomasti olla osajoukko ihmisistä, jotka uskovat “että jumala on olemassa”, onhan ehdoton edellytys sille, että jumala pitää ihmisistä huolta, kuitenkin se, että jumala on olemassa.
Miten sitten on mahdollista, että kyselytutkimuksessa osuudet ovat juuri toisin päin? Siten, että ihmiset eivät ole läheskään niin analyyttisiä ja johdonmukaisia, että ajattelisivat kysymystä eri sanamuodoissa saman ajattelutavan pohjalta. Jos kysymys on, “Uskotko, että jumala on olemassa”, niin kysymys indikoi analyyttistä pohdintaa. Vastaaja ehkä lähtee mielessään kasaamaan todisteita sille, onko jumala olemassa vai ei. Moni tulee siihen tulokseen, että eipä riittäviä todisteita ole, joten vastaus kallistuu kieltäväksi. Mutta jos kysymys on, “Uskotko jumalaan”, se herättääkin monessa tunnetason pohdintaa, ja ilmenee tarve luottaa siihen, että jokin korkeampi voima meitä ehkä sentään kaitsee ja välittää meistä, että emme ole aivan yksin pieninä ihmisinä suuressa maailmassa. Voi olla, että tuossa kirkon tutkimuskeskuksen nelivuotiskatsauksessakin tulisi pienempi uskovien osuus, jos kysymys olisi “Uskon, että on olemassa kristinuskon opettama jumala” eikä “Uskon kristinuskon opettamaan jumalaan”.
Lisäksi tendenssi jumalaan uskovien määrässä on selvästi laskeva, kuten juuri tuosta samasta nelivuotiskatsauksestakin ilmenee verrattaessa vastauksia täsmälleen samoihin kysymyksiin vuosikymmenien mittaan. Vuonna 1977 mitatusta luvusta, että 51 prosenttia uskoi kristinuskon jumalaan, on tultu tasaisesti alaspäin 25 prosenttiin, ja muunlaiseen jumalaan uskovien määräkin on ainakin viime aikoina lähtenyt laskevaan suuntaan, vuoden 2002 korkeimmasta tuloksesta, 31 prosenttia, se on laskenut uusimpaan, aikasarjan pienimpään 18 prosenttiin. Voidaan olettaa, että nyt, kun tuon viime tutkimuksen tekohetkestä on taas jo neljä vuotta, tämän hetken todelliset osuudet ovatkin pienemmät.
Jos nyt palataan taas kesäkuun blogini kontekstiin, ministereille oli varmasti sentään selvää, että vannoessaan valaansa “kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän jumalan edessä” he vannoivat sitä juuri kristinuskon jumalalle, eivätkä esimerkiksi lentävälle spagettihirviölle tai muulle, joka ei määritelmänsäkään mukaan olisi kaikkivaltias ja kaikkitietävä. Eli mitä luultavimmin suurin osa heistä vannoi valaa olennolle, jonka olemassaoloon eivät itse usko.
Mikko Mäkitalo,
28.7.2023