Olemme tässä viime viikoina saaneet seurata uutisointia paavin terveydentilasta. Kiinnostaa tai ei, paavin keuhkokuumeesta on ollut vaikeaa välttyä kuulemasta. Tilanne on minusta on vähän absurdi. Paavi käyttää valtaa katolisessa kirkossa, joka Suomessa on hyvin pieni, eikä minkään paaviin liittyvän oikeastaan pitäisi olla Suomessa kovinkaan kiinnostavaa. Minusta tuntuu, että viime vuosikymmeninä kuitenkin paavista on tullut jonkinlainen ilmiö. Samaan aikaan, kun Suomessa pitkään valtauskonnon asemaa pitänyt luterilaisuus menettää jäsenistöä ja tuntuu tylsältä ja vanhanaikaiselta, katoliseen kirkkoon liittyvä tietynlainen teatraalisuus, taiteellisuus ja näyttävyys vetoaa.
En muista, että joskus nuoruuteni 80-luvulla paavia olisi täällä Suomessa juurikaan seurattu. Paavi oli silloin jonkinlainen ulkomailla vaikuttava erikoisuus, jonka olemassaolo varmaankin tiedettiin ja tiedostettiin, mutta joka ei juurikaan suomalaisiin vaikuttanut. Paavinahan siihen aikaan oli pitkäaikainen Johannes Paavali II, ja kun hän sitten lopulta kuoli, ei sekään minusta ollut mikään suuri uutinen, kuten ei vielä hänen seuraajansa valintakaan. Vasta sitten sen jälkeen kaikki paaviin liittyvä on alkanut nousta meilläkin yleiseksi puheenaiheeksi ja esimerkiksi uuden paavin valinnasta kertova rituaali valkoinen savu on muodostunut yleisesti tunnetuksi käsitteeksi.
Ihmisen muisti on myös valikoiva. Voisi olla, että Johannes Paavali II:stakin itse asiassa uutisoitiin paljonkin, mutta minä vain en pitänyt sitä silloin merkityksellisenä enkä siksi muista sitä. Sen verran kuitenkin tarkistin aikalaislähteistä, että Mitä Missä Milloin -kirjasarjan uutisointi paavien vaihtumisista tuntuisi vahvistavan käsitykseni: Vuoden 1978 paavin vaihdoksesta Mitä Missä Milloin -kirjat kertovat vain yhden lauseen verran paavin kuolemasta ja noin puolen sivun ja yhden kuvan verran uudesta paavista, vuoden 2005 tapahtumien yhteydessä kirja kertoo jo yli sivun verran paavin kuolemasta ja uuden valinnasta, kun sitten vuodelta 2013 Mitä Missä Milloin onkin jo nostanut paavin virastaan eroamisen helmikuun ykkösuutiseksi ja sen lisäksi paavin vaihtumisesta on erikseen viiden sivun mittainen artikkeli.
Kaikkiaan pidän outona, että instituutiona paavia, jonka olemassaolon tehtävänä tuntuu halki vuosisatojen olla jonkinlainen taantumuksen kiteytymä, halutaan ylipäätään tuoda julkisuuden paraatipaikalle. Mutta sopiihan se tavallaan toisaalta nykyajan kuvaan. Onhan pitkään maailman johtavana demokratiana pidetyssä Yhdysvalloissakin haluttu äänestää presidentiksi toisten alistamista ja kiusaamista janoava narsisti, eikä se ole ainoakaan maa, jossa demokraattinen prosessi on tuottanut vastaavan suuntaisia valintoja. Nykyihminen on jotenkin hukassa sen kanssa, että on paljon vapautta ja on otettava paljon vastuuta omista valinnoistaan, vastapainona sille halutaan uskoa yksinkertaisiin totuuksiin ja kohottaa jonkinlainen suuri johtaja tekemään ratkaisut yksinvaltaisesti. Nähtäväksi jää, mihin tässä vielä mennään.
Mutta tämä talvi on joka tapauksessa menossa kohti vääjäämätöntä loppuaan. On se myös menossa vielä kohti tämän viikon lopussa odottavaa laskiaista, joka myöhäisen pääsiäisen takia menee myöhäiseen ajankohtaan, maaliskuun puolelle. Minkäänlaisten lumihankien keskellä ei tänä vuonna täällä Turussa laskiaista vietetäkään, keinolumen varassa toimivia latuja ja laskettelurinteitä sentään on, mutta muuten ei lumesta oikein rippeitäkään.
Parempi ajankohta keskitalven karnevaalille olisikin se, mitä olen tässä jo vuosien ajan esittänyt: otettaisiin talventaittajaisjuhlapäiväksi ensimmäinen sellainen sunnuntai, joka on lähempänä kevätpäiväntasausta kuin talvipäivänseisausta.
Sellainen oli tänä vuonna helmikuun 9. päivä, jolloin oli mennyt 49 päivää talvipäivänseisauksesta ja jäljellä 38 päivää kevätpäiväntasaukseen. Ei silloinkaan Turussa suurten lumihankien keskellä oltu, mutta pakkasessa sentään kyllä.
Mikko Mäkitalo, 27.2.2025