Tasavallan presidentti antaa tänään 1.3. virkaan astuessaan juhlallisen vakuutuksen. Hän ei ole joutunut valitsemaan uskonnollisesti julistuksellisen valan ja uskonnollisesti neutraalin juhlallisen vakuutuksen välillä, toisin kuin korkeat virkamiehet, ministerit ja armeijan alokkaat.

Tasavallan presidentin lisäksi myös kaikki oikeuden tuomarit ja todistajat antavat tätä nykyä maallisen vakuutuksen. Lakia muutettiin jokunen vuosi sitten niin, että valinnasta uskonnollisen valan ja uskonnollisesti neutraalin vakuutuksen välillä luovuttiin. Raamattu ei ole enää oikeussalissa todistajan edessä Suomen lain vaihtoehtona.

Suomessa olisi paikallaan muuttaa käytäntöjä niin, että myös alokkaat, ministerit ja virkamiehet saisivat hoitaa juhlallisen velvoittautumisen samaan tapaan kuin nyt tasavallan presidentti ja tuomarit. Onhan kaikilla maamme palveluksessa maallinen tehtävä.

Ja kun juhlallinen vakuutus sopii puolustusvoimain ylipäällikölle, sen pitäisi sopia myös alokkaille varusmiespalveluksessa.

Vapaa-ajattelijain liitto on tehnyt aloitteita siirtymisestä kaikille yhteiseen virkamiesvakuutukseen, ministerin vakuutukseen ja alokkaiden juhlalliseen vakuutukseen.

Jos vala-sanan käyttöä haluttaisiin muutoksesta säädettäessä jossain kohtaa, esimerkiksi armeijassa, välttämättä jatkaa, sen sisältö voisi olla uskonnollisesti neutraali, ilman uskonnollista julistusta. Olemme kuitenkin muistuttaneet, että armeijassa juhlallinen vakuutus säädettiin jo itsenäisyyden alussa, vuonna 1919, eli ennen uskonnonvapauslakia, joten se on aivan yhtä perinteinen kuin sotilasvalakin.

Kirkon rippikouluille houkutellaan myös nuoria, jotka eivät ole kirkon jäseniä. Kirkollahan on ns. lähetyskäskynsä ”menkää ja tehkää kaikki…”. Rippikoululeirille saatuja nuoria houkutellaan sitten leirien aikana myös kirkon jäseniksi. Tänä vuonna yli 1500 nuorta onkin liittynyt rippikoulujen kautta. Se on enemmän kuin mitä protuleireille mahtui tai mahtuu ensi kesänä. Kirkon jäseniksi liittyvät oppilaat menettävät oikeutensa osallistua elämänkatsomustiedon opetukseen.

Rippikouluille houkuttelussa on myös kyseenalaisia puolia. Ensinnäkin kirkko on suostutellut peruskoulut rippikoulujen markkinointialustaksi. Markkinointia on oppituntienkin aikana, ja markkinointitilaisuuksia alaikäisille pidetään koulupäivän ja jopa oppituntien aikana. Ensimmäiset kesää 2024 koskevat tilaisuudet pidettiin eräissä kouluissa jo aivan lukukauden alussa, jopa elokuussa 2023.

Toiseksi, vuotta vanhemmat isoset saattavat osallistua alaikäisiin kohdistuvaan houkutteluun tavoilla, joihin voi liukua huomaamattakin kyseenalaisia keinoja. Ysiluokkalaisilla voi olla moniin kasiluokkalaisiin lattiatasolla jonkinsorttista auktoriteettiasemaa tai muunlaista mageeta vaikuttajaroolia. Harvoin voidaan puhua tietoisesta groomingista, joka tarkoittaa lapsen houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin. Kun viikon leireihin poissa kotoa saattaa 14-15-16-vuotialla nuorilla liittyä myös erilaisia seksuaalisia latauksia, leireille houkuttelun tietoisia tai tiedostamattomia keinoja on paikallaan nostaa kriittiseen keskusteluun. Eettinen vastuu sekä ennakkomarkkinointiin että leirin kulkuun liittyen on myös kirkon isoskoulutuksella.

Edellä sanottu pätee muutettavat muuttaen myös protuleireihin ja apuohjaajien eli apparien koulutukseen. Kun protuleireille kuitenkin haetaan eri puolilta maata eikä vain leiripaikkakunnalta, edellä kuvattua lähiyhteisössä ja kouluissa tapahtuvaa markkinointia tai houkuttelua ei käytännössä juuri päässe tapahtumaan. Eettinen vastuu painottuu enemmän leirin toteutukseen.

Toisenlainen rippileireille houkuttelun keino on raha. Kerrotaan legendaa, että rippijuhlissa nuori saa rutkasti rahaa ja arvokkaita lahjoja. Sellainen tarina voi kuitenkin olla vahvaa liioittelua, puuttumista toisen perheen asioihin. Ehkäpä uskontokuntiin kuulumattomissa perhepiireissä olisi saatettu antaa aivan ilman kirkollista konfirmaatiota runsaita lahjoja 15-vuotisjuhlavuoden merkeissä opintosuorituksista ja muiden kesäleirien jälkeen. Erään konfirmoidun kerrotaankin saaneen lahjaksi mopon sijaan tietokirjan, mikä oli hänelle pettymys.

Avainsanatalaikäisille markkinointi grooming houkuttelu markkinointialusta protu protuleiri protuleirit rippikoulu rippikoululeirit rippikoulumarkkinointi

Olen ollut vapaa-ajattelijoiden toiminnassa mukana nyt toistakymmentä vuotta. Alusta asti minua veti puoleensa ryhmässä keskusteleminen ja se, miten kukaan ei lähtenyt kyseenalaistamaan silloin, kun puheenaiheena oli (ja edelleen useimmiten on) uskontojen järjettömyys ja Suomen valtionkirkon uskomaton vaikutusvalta. Kukaan vapareissa ei tule sanomaan, ”mutta kun Kirkko tekee niin paljon hyvää…” tai perustelemaan että ”kristillinen moraali on kaiken perusta” tai että ”kymmenen käskyä on edelleen hyvä elämänohje” (tästä viimeisestä voisi tehdä ihan kokonaan oman ränttinsä, ja varmaan teenkin).

Kun vaparit tai nyttemin ”vapsut” kokoontuvat, on meillä aina joku ns. asiallinen syy – mietimme tiedotusta, suunnittelemme tapahtumia ja kampanjoita, joilla saisimme muutkin ihmiset ajattelemaan omilla aivoillaan tai sitten yksinkertaisesti pidämme yhdistyksen kokousta, jossa päätetään rutiiniasioista. Viime vuosina on Tampereen yhdistyksen omistamalla kerhotilalla, alettu järjestää Vapaaklubi Live -tapahtumia, jossa on lyhyehkö alustus jostain meitä kiinnostavasta aiheesta ja sen jälkeen vapaata keskustelua. Tästä striimataan Youtubeen alkuosa, jonka jälkeen tilaisuuden luonne muuttuu rennommaksi ja avoimemmaksi, kun kamerat ovat pois päältä.

Kun ns. asialliset asiat on hoidettu, alkaa epävirallinen osuus, joka on minulle yksi toiminnan antoisimmista puolista. Tottakai kirkon ja valtion tuskallisen hitaasti etenevä erilleen kampeaminen ja tieteellisen maailmankuvan edistäminen ovat tärkeitä juttuja, mutta sen lisäksi aktiiviporukasta on tullut minulle läheinen ystäväpiiri, jossa on monta luotettavaa ihmistä. Muutenkin porukka luo turvallisen tilan, jossa saa olla oma itsensä. Me ajattelemme monista muista asioita täysin eri tavalla, esimerkkinä vaikkapa puoluepolitiikka, josta löytyy kaikenlaisia laitoja ja keskitien kulkijoita, tai kissojen vapaa ulkoilu, erilaiset ruokavaliot ja harrastukset…

Ja arvatkaas mitä! Niistäkin osaamme puhua maltillisesti ja kunnioittavasti ja siirtyä johonkin ihan muuhun aiheeseen, jos huomaamme, että keskustelu alkaa ajautua väittelyksi. Tämä avoin ja vapaasti ajatteleva, hyväksyvä ja kunnioittava keskustelukulttuuri ja ne ihmiset, jotka sen ovat aikaansaaneet on suurin syy minulle pysyä aktiivisena Tampereen vapaa-ajattelijat ry:n jäsenenä.

Esa Ylikosken aloituspuheenvuoro Veritasforumin keskustelutilaisuudessa Jumalat luokkahuoneissa
12.10.2023 Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Toisena keskustelijana oli piispa Teemu Laajasalo.

Hyvät kuulijat!
Jumalat luokkahuoneessa -otsikon ymmärrän niin, että tarkoitetaan myös luokan ja koulun seinien ulkopuolella tapahtuvaa pedagogista toimintaa, teemapäiviä, opintokäyntejä ja muuta yhteistä toimintaa.
Ja otsikon ”jumalat” johdattaa ymmärtämään, että kysymys ei ole vain oppiaineesta, opetuksesta. Kysymys on myös koulupäiviin liitetyistä jumalanpalveluksista kirkossa ja hartauksista koulussa, ev.-lut. kirkon uskonnollisista tilaisuuksista, jotka eivät ole koulun opetusta. Tämä on erikoinen tilanne, kun uskonnonharjoituksen järjestäminen ei ole koulun lakisääteisiä tehtäviä ja opetussuunnitelman linjaus on ”uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus”.

Teesini on, että uskonto on ylikorostunut koulussa. Voi sanoa ”yli lakisääteisen” ja myös lakisääteisesti. Näin sekä oppiaineena että noiden koulupäiviin liitettyjen ev.-lut. kirkon uskonnollisten tilaisuuksien kautta. Uskonto on kirkon etuoikeus, bonusetuna pakollisuus jäsenille.
Uskontoa on koulussa liikaa. Sitä opetetaan ekalta luokalta vikalle joka vuosi. Jos ajatellaan eduskuntavaalien äänioikeutettuja, yhteiskuntaoppia heille opetettiin vasta 9. luokalla tai keskikoulun viidennellä. Ennen yhteiskuntaoppia uskontoa opetettiin kahdeksan vuotta! Tulokset, myös vaalitulokset ovat nähtävissä!?
Vapaa-ajattelijain perusvaatimuksena on valtion ja kirkon ero eli kirkon julkisoikeudellisen erityisaseman sekä koulujen uskonnonopetuksen lopettaminen.
Toki uskonto on merkittävä ilmiö maailmassa ja Suomessa, mutta ainakin yhtä merkittäviä ovat yhteiskunta ja maallinen kulttuuri, taiteet, kirjallisuus, kuvataide, musiikki. Niistä kaikista pitää opettaa. Uskonnoista voisi opettaa erillisen oppiaineen sijaan mainiosti eri asiayhteyksissä, ympäristöopin tapa- ja kulttuurikasvatuksessa, historiassa, maantiedossa, yhteiskuntaopissa, taideaineissa sekä etiikassa ja filosofiassa.
Etiikan ja filosofian yhteydessä elämänkatsomustiedon ainutlaatuiset, ilmiö- ja oppilaslähtöiset sisällölliset ja pedagogiset innovaatiot voisivat elää ja kehittyä.

Uskonto erillisenä oppiaineena nostaa toistuvat, totuusarvoltaan kyseenalaiset kertomukset ja todistamattomat väittämät tavallisten oppiaineiden yläpuolelle, pilviin. Uskontojen käsittely koulussa pitäisi palauttaa reaalimaailman ja reaaliaineiden tasolle. Toki se vaatii perusteellista opetussuunnitelmatyötä.
Opetuksen tulee nojata tiedepohjaisuuteen, rationaalisuuteen, kriittisyyteen sekä humanistiseen ymmärrykseen siitä, että yhteiskunta, kulttuuri, moraali, etiikka, lait ja ihmisoikeussopimukset ovat ihmisten tekoa.

Jos kuitenkin poliittisesti päätetään, että erillisiä katsomusaineita, uskontoa ja elämänkatsomustietoa, opetetaan edelleen, niiden opetusta on perusteltua keskittää joillekin luokkatasoille. Miksi uskontoa pitäisi olla joka vuosi alusta alkaen? Kysymys ei oikeastaan olekaan opettamisesta, vaan ideologisesta indoktrinaatiosta, uskonnon juurruttamisesta, totuttamisesta tuputukseen pienestä pitäen. Niin valtio tekee epäluonnollista luonnolliseksi, kasvattaa uskonnon merkitystä keinotekoisesti.

Siis: kolmena tai neljänä ensimmäisenä kouluvuotena ei vielä olisi uskonnonopetusta. Tietopuolinen opetus uskonnoista ja katsomuksista sopii paremmin samaan vaiheeseen kuin reaaliaineidenkin opetus alkaa.
ET-kiellosta
Elämänkatsomustiedon opiskelun valinnan mahdollisuus on lailla kielletty lapsilta ja nuorilta, jotka on liitetty kirkon jäseneksi – aina 18 ikävuoteen asti. Jos lapsi ei ole kirkon jäsen, huoltajat voivat valita elämänkatsomustiedon ja uskonnon välillä. Heille rehtorit usein tyrkyttävät uskonnon valitsemista, kun, voi voi, meillä ET-ryhmä on naapurikoulussa.

Tämä epäsymmetrinen tilanne rikkoo yhdenvertaisuutta ja on lapsen oikeuksien sopimuksen 2. artiklan vastainen. Näin ovat todenneet muun muassa yhdenvertaisuusvaltuutettu ja lapsiasiavaltuutettu lausunnoissaan.
Holhoavan lain ET-kiellon epäreiluutta korostaa katsomuksellisesti monenlaisten perheiden lisääntyminen. Huoltajilla ei likikään aina ole sama katsomus. Silti toinen huoltaja voi kieltää joka 16-17-vuotialta lukiolaiselta ET:n, taannoin lapsikasteen nojalla. Kielto tavallaan syrjii, alentaa aineen arvoa, kun useimmat eivät saa sitä opiskella?!
Itselleni tuli myönteinen kokemus ET:n avaamisesta, kun 90-luvulla joitakin vuosia sain opettaa ET:tä aikuislukion opetussuunnitelman mukaan aikuisille, joista monet olivat kirkon jäseniä ja sitten valitsivat ET-vaihtoehdon. No problems.
Kun tarun mukaan Prometheus oli kahlehdittuna 30 vuotta, ET on ollut sitä jo 38 vuotta.
Jos elämänkatsomustietoa ei avata vaihtoehdoksi uskonnon rinnalle, syrjinnän jatkaminen vie luottamuksen kaikilta katsomusaineiden uudistuksilta. Syrjintää jatkamalla syntyisi vain syrjiviä uudistuksia.
Elämänkatsomustiedon opiskelumahdollisuus peruskoulussa ja lukiossa on tärkeä oikeus uskonnottomille ja muillekin. Monet uskonnottomat, myös vapaa-ajattelijat pelkäävät ET:n likvidoimista, ainutlaatuisen kehitystyön, sisällöllisten ja pedagogisten saavutusten häviämistä, oppiaineen ja sen nykyisen nousun pään katkaisemista.
Pelätään, että uskonnottomille tulisi ET:n sijaan pakollinen katsomusaine, joka nykyisten uskonnonopettajien opettamana olisi käytännössä lähellä nykyistä uskontoa. Hyväkään opetussuunnitelma ei välttämättä toteutuisi. Vain ET:n lakkautus toteutuisi.

Suurta epäluottamusta synnyttävät seuraavat seikat:
1) Ev.-lut. kirkon uskonnolliset tilaisuudet koulupäivinä sen kun jatkuvat opetussuunnitelman sitouttamattomuuslinjauksesta huolimatta.
2) Nykyinen uskonnonopetus ja oppimateriaalit ovat käytännössä tunnustuksellisen luontoisia varsinkin alakoulussa, Raamatun kertomuksia opetetaan tosina.
3) Uskonnon ja elämänkatsomustiedon osittainen yhteisopetus on yleensä toteutettu ET-oppilaiden näkökulmasta häikäilemättömän syrjivästi, uskonnon ehdoilla.
4) Luottamuksen vie, että ET on kielletty oppiaine suurimmalle osalle oppilaita ja lukiolaisia.

Hyvät kuulijat! Uskonnonvapaushan täyttää jo 104 vuotta. Monet uskontotieteilijät ovat sitä mieltä, että laajan, täyden uskonnonvapauden toteutumisen edellytys on yhdenvertaisuus, syrjimättömyys uskonnosta tai vakaumuksesta riippumatta.
Yhden uskonnon epäreilut eli syrjivät etuoikeudet rikkovat ihmisten yhdenvertaisuuden lisäksi myös uskonnon ja katsomuksen vapautta. Kouluissa tämä ilmenee äärimmäisen selvästi.

ET kehittynyt syrjinnän oloissa
Kun jäsenille pakollinen uskonnonopetus tuli 100 vuotta sitten, sen rinnalle säädettiin uskontojen historia ja siveysoppi. Sen historia on uskonnottomien syvän syrjinnän historiaa, niin sisällössä kuin toteutuksessa – tai toteuttamattomuudessa.
Vasta 1980-luvun alussa, vapaa-ajattelijain kantelun johdosta, YK:n ihmisoikeuskomitea totesi aineen liian uskontopainotteiseksi. Tuloksena oli uusi oppiaine, elämänkatsomustieto, vuonna 1985. Se oli saavutus.
Valitettavasti myös elämänkatsomustiedon historia on uskonnottomien syrjinnän historiaa. Silti, ET:n opiskelumahdollisuus peruskoulussa ja lukiossa oli ja on erittäin tärkeä oikeus uskonnottomille. Oikeus välttää lapsen opetuksessa vuodesta toiseen jatkuvat kertomukset niin juuttaanmaan julmurijumalasta kuin taivasta tai kadotusta julistavasta Jeesuksesta kävelemässä tai makaamassa. Se on saavutus. ET:n sisällön ja pedagogiikan kehitys on saavutus. Siitä ei hevin luovuta.
Kun aloin opettaa ET:tä heti vuonna 1985 yläkoulussa, vanhempien piti hakea vapautusta uskonnonopetuksesta, jotta lapsi pääsi ET-opetukseen. Ainetta syrjittiin lailla – mutta myös käytännössä.
Kuten VTT Jarkko Vesikansa on osoittanut, 1980-luvulla mm. Opetushallituksen pyrkimyksiä vastaan toimi oikeistokonservatiivisten rehtorien verkosto, ja siinä tuoksinassa myös viattomat, kuten ET kärsivät. Opetusryhmien perustamista vaikeutettiin, ja opetusjärjestelyt olivat hankalia.
Vasta 2000-luvulla ET tuli muodollisesti uskontokuntaan kuulumattomien ensisijaiseksi katsomusaineeksi, sekin toteutettiin viiveellä.
Vapaa-ajattelijain vuonna 2021 järjestämän kyselyn yli 400 vastauksessa tuli esille ET:n kahtalainen tilanne nyt. Yhtäältä huoltajilta tuli kiitosta oppiaineelle ja opettajille, ja toisaalta kerrottiin syrjivistä puutteista.
Vaikka ET:n oppilasosuus on Helsingissä noussut jo 30 prosentin tuntumaan, valtakunnallisesti osuus on pienempi kuin aineeseen oikeutettujen osuus. ET on vajaakäytössä. Jos koulutulokkaan huoltajille jo ½ vuotta ennen koulua kerrottiin, että ET-ryhmää ei ole tai se on naapurikoulussa tai netissä, monet ”valitsivat” uskonnonopetuksen vastentahtoisesti.
Nyt ET:n oppilasosuus kasvaa vauhdikkaasti. Kun vauvojen kirkkoon liittäminen vähentyy, yhä useampi ekaluokkalainen pääsee oikeuksiinsa myös käytännössä. Ilman avaamistakin. Mutta vasta ET:n avaaminen lopettaisi ET:n syrjinnän.
Mitä useampi opiskelee elämänkatsomustietoa, sitä vähemmän jumalia vilisee luokkahuoneissa ja ylipäätään koulupäivien aikana oppilaiden mielessä.

Uskonnolliset tilaisuudet koulupäivien ulkopuolelle
Kuten alussa sanoin, Jumalat luokkahuoneessa ei siis tarkoita vain oppiainetta, opetusta. On ev.-lut. kirkkojumalanpalveluksiin ja aamuhartauksia. Tunnustuksellista ja sitouttavaa. Seurakunnilla on ohituskaista ja vip-kortti kouluihin. Koulut toimivat lähetystyön ja markkinoinnin alustana.
Voisi puhua henkisellä tasolla ensiyön oikeudesta, paitsi että pikku murmelit heräävät uudestaan, ei taas samaan päivään, vaan samanlaiseen kirkkovuoteen, kuka 9 kuka 12 vuotta perätysten. Kun monia on herätetty jo päiväkodissa 4 vuotta, siitä kertyy jo 16 vuotta – kauemmin kuin elinkautinen vankeustuomio.
Me vapaa-ajattelijatkin olemme olleet aika kädettömiä tämän edessä. Ja muita ei ole kiinnostanut. Vasta nyt, kun uskontokuntiin kuulumattomat oppilaiden vanhemmat ovat sosiaalisen median kautta löytäneet tietoa ja vertaistukea toisistaan, tilanne on muuttumassa. Kaikki kodit eivät alistu. Kanteluita on sadellut.
AVIn ja muiden oikeudenvalvojien sana ei silti kuulu eikä leviä – ainakaan naapurikouluun tai naapurikuntaan. Tai se ei tehoa. Monet huoltajat kokevat olevansa uskonnollisten ja vaihtoehtoisten tilaisuuksien loputtomassa suossa, jo päiväkodeista alkaen.
Mielestämme kirkollisten tilaisuuksien aika ja paikka on koulu- ja päiväkotipäivien ulkopuolella. Tällöin
1. rehtorien ja opettajien aikaa ja energiaa säästyy, kun ei tarvitse laatia tiedotteita koteihin kirkollisesta ja vaihtoehtoista tilaisuudesta eikä jakaa lapsia kahteen ryhmään.
2. perheiden yksityisyyden suoja paranee, sillä huoltajien ei tarvitse lapsensa kaut-ta paljastaa perheen mielipidettä valtakirkon uskonnollisiin tilaisuuksiin eikä kokea sosiaalista painetta, kun uskonto tai katsomus katsotaan arkaluontoiseksi tiedoksi,
3. oppilaiden leimautumisen ja muiden haitallisten seuraamusten riski vähentyy ja koulun huolehtimisvelvollisuus poistuu edes tältä osin.
4. opettajien työtehtävät jakautuvat tasaisemmin, kun heitä ei tarvitse jakaa juma-lanpalvelusten valvojiin tai vaihtoehtoisen ohjelman suunnittelijoihin ja toteut-tajin. Usein ET-ope saa järjestääkseen tunnin ohjelman, kun kollegat kököttävät kirkossa.
5. koulu voi keskittyä perustoimintaansa ja yhteisiin juhliin – tai käyttää vapautu-va aika jonkin uuden, kaikille sopivan ja kaikille tarkoitetun iloisen teemata-pahtuman innovointiin ja järjestämiseen.

Tutkittua tietoa ei voi korvata uskomuksilla; Tekoälyn tuomat uudet mahdollisuudet; Eettiset ja sosiaaliset haasteet; Liberaali demokratia; (Vahvistavat tekijät. Heikentävät tekijät, Toimijat)

Tutkittua tietoa ei voi korvata uskomuksilla.

Vapaa-ajatteluun mielestäni sisältyy automaattisesti kriittinen suhtautuminen uskontojen lisäksi kaikkiin muihinkin uskoon perustuviin näkemyksiin. Olemme kaiken aikaa usein huomaamattamme monenlaisen vaikuttamisen kohteena. Varsinkin uusi tietokoneavusteinen media edellyttää medialukutaidon päivitystä.

Olemme edelleen myös perinteisen median indoktrinaation kohteena. Esimerkiksi keväällä ilmestynyt Uskontolukutaito -kirja asettaa jo kirjan nimen valinnalla uskonnon ensisijaiseen asemaan vaikka tarjolla olisi ollut parempi vaihtoehto, katsomuslukutaito, joka ei olisi marginalisoinut uskonnottomuutta katsomuksena.

Vastaavalla tavalla valtavirran uusliberaali taloustiede pyrkii marginalisoimaan kaikki muut suuntaukset. Nyt kuitenkin globaalien ympäristöuhkien myötä on perinteisten heterodoksisten suuntausten rinnalle noussut myös uusia haastajia. Tiedollinen talous (knowledge-based economy), hyvinvointipohjainen talous (well-being economy), Degrowth ja steady-state ekonomia ovat kaikki suuntauksia, jotka haastavat perinteisen kasvuun perustuvan talousmallin. Näillä on monia yhteisiä piirteitä, mutta myös eroja.

Kasvun käsitteen tulkinta: Tiedollinen talous ja hyvinvointipohjainen talous keskittyvät uudenlaisen kasvun mahdollistamiseen. Ne pyrkivät edistämään taloudellista kasvua tiedon, innovaatioiden ja hyvinvoinnin kautta. Toisaalta Degrowth ja steady-state ekonomia kyseenalaistavat kasvun välttämättömyyden ja korostavat talouden tasapainoa ja kestävyyttä luonnonrajojen puitteissa.

Kulutuksen rooli: Tiedollisessa taloudessa ja hyvinvointipohjaisessa taloudessa kulutuksen roolia ei välttämättä kyseenalaisteta, vaan niissä pyritään kehittämään kestävämpiä ja laadukkaampia kulutusmalleja. Degrowth ja steady-state ekonomia sen sijaan haastavat kulutuskeskeisen kasvun paradigman ja korostavat tarvetta vähentää kokonaiskulutusta ja siirtyä kohti kestävämpiä elämäntapoja.

Talouden mittarit: Hyvinvointipohjainen talous painottaa talouden mittareita, jotka huomioivat laajemmin hyvinvoinnin ja elämänlaadun ulottuvuudet, kuten terveys, koulutus, ympäristö ja tasa-arvo. Tiedollinen talous korostaa innovaatioita ja teknologista kehitystä talouden kasvun moottoreina. Degrowth ja steady-state ekonomia puolestaan kyseenalaistavat perinteiset talouden mittarit, kuten bruttokansantuotteen, ja ehdottavat vaihtoehtoisia mittareita, jotka ottavat huomioon kestävän kehityksen tavoitteet.

Ekologinen kestävyys: Kaikki nämä suuntaukset korostavat tarvetta siirtyä ekologisesti kestävään talouteen. Ne pyrkivät vähentämään ympäristövaikutuksia ja edistämään kestävää luonnonvarojen käyttöä. Degrowth ja steady-state ekonomia painottavat vähemmän kasvua ja kulutusta, kun taas tiedollinen talous ja hyvinvointipohjainen talous pyrkivät kehittämään kestävää kasvua ja kulutusta.

Kestävän kehityksen tavoite: Kaikki suuntaukset jakavat yhteisen päämäärän edistää kestävää kehitystä. Ne pyrkivät löytämään tapoja, joilla talous voi toimia pitkällä aikavälillä kestävänä ja tasapainoisena ekosysteemin rajojen sisällä.

Ihmisten hyvinvointi: Sekä hyvinvointipohjainen talous että Degrowth ja steady-state ekonomia korostavat ihmisten hyvinvointia ja elämänlaatua taloudellisen kasvun tavoittelun sijaan. Ne pyrkivät löytämään kestäviä tapoja tyydyttää ihmisten tarpeet ja parantaa heidän elämänlaatuaan.

Luonnonvarojen kestävä käyttö: Kaikki nämä suuntaukset tunnistavat tarpeen vähentää luonnonvarojen kulutusta ja pyrkivät kehittämään kestävämpiä resurssien käyttötapoja. Ne painottavat ekologista kestävyyttä ja pyrkivät minimoimaan ympäristövaikutukset taloudellisen toiminnan kautta.

Kriittinen ajattelu: Kaikki nämä suuntaukset edustavat kriittistä ajattelua perinteisen talousjärjestelmän suhteen. Ne haastavat vallitsevat taloudelliset paradigmat ja pyrkivät löytämään vaihtoehtoisia malleja ja käytäntöjä, jotka ovat paremmin sopusoinnussa kestävyyden ja ihmisten hyvinvoinnin kanssa.

Tekoälyn tuomat uudet mahdollisuudet

Tekoälyn kehittyminen voi tarjota useita mahdollisuuksia edistää kestävän kehityksen ja yhteisten tavoitteiden saavuttamista.

Resurssien tehokas käyttö: Tekoälyä voidaan hyödyntää resurssien tehokkaassa hallinnassa ja käytössä. Esimerkiksi tekoälyä voidaan soveltaa älykkäiden energiaverkkojen (smart grid) kehittämiseen, jolloin sähkön kysyntää ja tarjontaa voidaan tasapainottaa optimoiden energiankulutusta ja vähentäen päästöjä.

Ympäristönvalvonta ja ennustaminen: Tekoälyä voidaan käyttää ympäristön tilan valvomiseen, kuten metsien seurantaan, ilmanlaadun mittaukseen tai meriekosysteemien tarkkailuun. Lisäksi tekoälypohjaiset ennustemallit voivat auttaa arvioimaan ympäristömuutosten vaikutuksia ja auttamaan päätöksenteossa.

Kulutuskäyttäytymisen muuttaminen: Tekoäly voi auttaa muuttamaan kulutuskäyttäytymistä kestävämpään suuntaan. Esimerkiksi personoidut suositukset ja algoritmit voivat auttaa ihmisiä tekemään ympäristöystävällisempiä valintoja ja edistää kestävien tuotteiden ja palveluiden käyttöä.

Kiertotalouden edistäminen: Tekoälyllä on potentiaalia edistää kiertotaloutta, jossa resursseja hyödynnetään tehokkaasti ja jätteet minimoidaan. Esimerkiksi tekoälyä voidaan käyttää jätehuollon optimoimiseen, kierrätysmateriaalien jäljittämiseen ja resurssien uudelleenkäyttöön liittyvissä prosesseissa.

Tiedon analysointi ja päätöksenteko: Tekoälyllä on kyky analysoida suuria tietomääriä ja tunnistaa monimutkaisia riippuvuussuhteita. Tämä voi auttaa tukemaan päätöksentekoa kestävyyden edistämisessä, esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjunnassa, kaupunkisuunnittelussa tai liikenteen optimoinnissa.

Eettiset ja sosiaaliset haasteet

On tärkeää huomata, että tekoälyllä on myös eettisiä ja sosiaalisia haasteita, jotka on otettava huomioon sen soveltamisessa.

Reiluus ja tasa-arvo: Tekoälyjärjestelmien kehittämisessä on varmistettava, että niitä käytetään oikeudenmukaisesti ja tasa-arvoisesti kaikkien ihmisten hyödyksi. On vältettävä tekoälyn aiheuttamaa eriarvoisuutta, syrjintää tai syvennettyjä kuiluja eri yhteiskuntaryhmien välillä.

Tietosuoja ja yksityisyys: Tekoälyn käyttöön liittyy usein suuria määriä henkilökohtaista tietoa. On tärkeää varmistaa asianmukainen tietosuoja ja yksityisyydensuoja, jotta ihmisten luottamus säilyy ja heitä suojellaan väärinkäytöksiltä.

Vastuullisuus ja läpinäkyvyys: Tekoälyjärjestelmien tulisi olla vastuullisia ja läpinäkyviä. Niiden toimintaa tulisi pystyä ymmärtämään ja selittämään, jotta päätöksentekoon liittyvät perusteet ja vaikutukset ovat avoimia ja oikeutettuja.

Työllisyys ja työvoiman muutos: Tekoälyn kehittyminen voi vaikuttaa työvoiman rakenteeseen ja työtehtäviin. On tärkeää varmistaa, että siirtymävaiheessa tarjotaan riittävästi tukea ja koulutusta työntekijöille, joiden työtehtävät voivat muuttua tai hävitä tekoälyn automatisoinnin seurauksena.

Ekokriittisyys: Tekoälyn kehityksessä on otettava huomioon sen ympäristövaikutukset. Tietokoneiden ja palvelinten energiankulutus sekä elektronisen jätteen hallinta ovat tärkeitä näkökohtia, jotka on otettava huomioon tekoälyteknologian kehittämisessä ja käytössä.

Liberaali demokratia

Nämä haasteet voivat kuitenkin toimia mahdollisuuksina integroida kestävän kehityksen periaatteet tekoälyn kehitykseen. Tarvitaan eettisiä suuntaviivoja, lainsäädäntöä ja sääntelyä varmistamaan, että tekoälyllä on positiivinen vaikutus kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamiseksi ja että sen käyttö tapahtuu ihmisten hyvinvoinnin ja ympäristön kestävyyden periaatteella.

Tekoälyn kehittyminen voi sekä vahvistaa että heikentää liberaalin demokratian asemaa, ja sen vaikutus riippuu siitä, miten sitä käytetään ja millaisia toimenpiteitä toteutetaan sen seurauksena. Tässä on joitakin näkökohtia:

Vahvistavat tekijät

Tietoon perustuva päätöksenteko: Tekoäly voi tarjota laajempaa ja parempaa tietoa päätöksenteon tueksi. Tämä voi vahvistaa liberaalin demokratian periaatetta kansalaisten osallistumisesta ja vaikuttamisesta päätöksiin.

Osallistuminen ja vuorovaikutus: Tekoälypohjaiset järjestelmät voivat tarjota uusia osallistumisen ja vuorovaikutuksen muotoja kansalaisten ja päättäjien välillä. Esimerkiksi älykkäät keskustelufoorumit tai päätöksentekoprosessien avoimuutta lisäävät työkalut voivat edistää laajempaa osallistumista demokraattisessa päätöksenteossa.

Tehokkuus ja paremmat palvelut: Tekoälyllä on mahdollisuus parantaa julkisen sektorin palveluita ja hallinnollisia prosesseja. Tämä voi johtaa tehokkaampaan hallintoon ja parempaan kansalaisten palveluun, mikä vahvistaa liberaalin demokratian toimintaa ja legitimiteettiä.

Heikentävät tekijät

Tietosuoja ja yksityisyys: Tekoälyn käyttöön liittyy huoli tietosuojasta ja yksityisyydestä. Jos tekoälyjärjestelmät keräävät ja analysoivat laajoja määriä henkilökohtaista tietoa ilman asianmukaista suojaa, se voi vaarantaa yksilön vapauden ja heikentää liberaalin demokratian periaatteita.

Valttikorttien keskittyminen: Tekoälyn kehityksessä on riski, että valta ja resurssit keskittyvät harvoille toimijoille, kuten suurille teknologiayrityksille tai valtiollisille toimijoille. Tämä voi heikentää demokratian periaatetta tasavertaisesta osallistumisesta ja tasa-arvosta.

Algoritminen syrjintä ja vääristymät: Tekoälypohjaiset päätökset voivat altistua algoritmiselle syrjinnälle ja vääristymille. Jos algoritmit perustuvat epätasa-arvoisiin tai vinoutuneisiin tietoihin, ne voivat tuottaa epäoikeudenmukaisia tai syrjiviä tuloksia, mikä voi heikentää demokraattisen

Manipulaatio ja disinformaatio: Tekoälyn kehitys voi lisätä mahdollisuuksia manipuloida tietoa ja levittää disinformaatiota. Tekoälypohjaiset järjestelmät voivat kohdentaa ja personoida sisältöä käyttäjille, mikä voi luoda informaatio- ja näkemyksellisiä kuplia. Tällainen manipulaatio ja disinformaatio voivat heikentää demokraattista keskustelua ja päätöksentekoa.

Työllisyys ja tulonjakotekijät: Tekoälyn automatisointi voi vaikuttaa työllisyyteen ja tulonjakoon. Jos tekoäly korvaa ihmistyövoimaa merkittävästi, se voi johtaa työpaikkojen vähenemiseen ja taloudellisiin epätasa-arvoihin, mikä saattaa heikentää liberaalin demokratian periaatteita.

Toimijat

On tärkeää, että yhteiskunta ja poliittiset toimijat tunnistavat nämä haasteet ja pyrkivät ohjaamaan tekoälyn kehitystä liberaalin demokratian arvojen ja periaatteiden suuntaan. Tarvitaan lainsäädäntöä, sääntelyä ja eettisiä ohjeita, jotka suojaavat yksilöiden oikeuksia, varmistavat tasa-arvon, avoimuuden ja vastuullisuuden, ja edistävät osallistumista ja demokraattista päätöksentekoa myös tekoälyn ja kaikkien uusien medioiden käytössä.

On tärkeää, että myös Vapaa-ajattelijat kansalaisjärjestönä ovat tässä työssä mukana. Tämä edellyttää toimintamme joukkoistamista ja sitä, että otamme laajasti haltuun uudet tiedonhankinnan, ryhmätyön ja vaikuttamisen välineet ja kehitämme itsellemme toimivat yhteistyön käytännöt.

AvainsanatDegrowth knowledge-based economy Liberaali demokratia steady-state ekonomia Tekoäly well-being economy

Metafysiikka ja magia on humpuukia; Osmo Pekosen artikkeli; Kari Enqvistin vastaus; Timo Karjalaisen kirjoitus

Metafysiikka ja magia on humpuukia

Timo Karjalaisen juttu Se toimiva magia (Vapaa Ajattelija 4/2022) liittyy kiinnostavalla tavalla Kari Enqvistin kirjoitukseen Kadonneen substanssin metsästys (niin & näin 3/98), jossa hän kommentoi Osmo Pekosen kirjoitusta Mihin metafysiikkaa tarvitaan (niin & näin 2/98). Enqvist toteaa Pekosen päätyneen nostamaan matematiikan fysiikan metatieteeksi ja näin mielestäni nyt tekee myös Karjalainen omassa jutussaan.

Naturalismin mukaan kaikki oleva on osa luontoa, eikä sen ylä- ja/tai ulkopuolella ole mitään metafysiikkaa, ei varsinkaan magiaa. Metafysiikka ja magia on humpuukia. Selvennän tätä väitettä seuraavassa kommentoimalla ensin Pekosen, sitten Enqvistin ja lopuksi Karjalaisen kirjoitusta.

Osmo Pekosen artikkeli

Osmo Pekonen: Mihin metafysiikkaa tarvitaan (niin & näin 2/98) https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn982-14.pdf

Osmo Pekonen aloittaa artikkelinsa sitaatilla: “Metafysiikka voidaan olettaa tarpeelliseksi niin kauan kuin uskomme, että kaikella on ollut jokin alku. Jos maailmankaikkeus kuitenkin on täysin suljettu ja reunaton, sillä ei ole sen enempää alkua kuin loppuakaan. Se vain on olemassa. Mihin silloin enää metafysiikkaa tarvitaan?”

Sitaatti on tekaistu vaihtamalla Stephen Hawkingin teoksen Ajan lyhyt historia eräässä lauseessa sanojen ‘Jumala’ ja ‘Luoja’ paikalle sana ‘metafysiikka’. (Mikä Pekosen mukaan olisi ollut jopa selkeämpi muotoilu.)

Ylimmällä sijalla ihmisten mielissä tänä päivänä tieteiden hierarkiassa on fysiikka. Sen tavoite on kehittää paljon mainostettu Kaiken Teoria, yhtenäiskenttäteoria, joka selittäisi kaiken. Tämänkaltaiset haaveet Pekosen mukaan suorastaan huutavat osakseen filosofista kritiikkiä. Kysymystä, ’Mitä oleva on’, on pohdittu menneisyydestä aina tähän päivään asti. Se on itse asiassa kysymys siitä ’mitä substanssi on’. Fyysikot eivät kuitenkaan enää katso tarvitsevansa luonnon kuvaamisessa minkäänlaista metafysiikkaa.

Esimerkiksi kaikenlaisen metafysiikan ja varsinkin teologien yritykset tutkia substanssia Enqvist kuittaa naurahduksella: “Jokainen voi luonnollisesti uskoa mihin haluaa, oli kyseessä sitten menninkäiset tai QED [kvanttielektrodynamiikka], ja jos joku tahtoo kieltää tieteen arvon ja elää pelkän oikukkaan mielikuvituksen varassa, sekin on hänen oma asiansa.” (Kari Enqvist: Näkymätön todellisuus, WSOY 1996)

Fysiikankin yläpuolella on kuitenkin yksi tieteenala, jolle Pekosen mukaan Enqvistkään ei naura, nimittäin matematiikka, jonka saavutuksista myös fysiikan kehittyminen on säännöllisesti osoittautunut riippuvaiseksi. Esimerkiksi QED on ollut jo vuosikymmeniä kriisissä, koska sen matemaattista rakennetta ei ymmärretä. Tiettyjä peukalosääntöjä (ns. normalisointeja) soveltaen yhtälöt antavat fysikaalisesti oikeita tuloksia, mutta kukaan ei tiedä miksi.

Eikö matematiikka näin ole eräänlaista metafysiikkaa suhteessaan fysiikkaan, koska fyysikot vain pukevat fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä esitettyyn muotoon?

Enqvist kirjoittaa: “…kieli, jota joka tapauksessa käytämme, on matematiikan koko rajaton ja universaali rakennelma. Se auttaa meitä eteenpäin ja avaa meille ovia, joita emme tienneet olevan olemassakaan. Tuntuu siltä, että matematiikan avulla voimme kurottaa ajattelumme ulkopuolelle, ja niin kuin kvanttikenttäteoriatkin osoittavat, maailman muoto on matemaattinen.” (Kari Enqvist: Näkymätön todellisuus, WSOY 1996)

Mielestäni edellä sanottu osoittaa vain sen, että fysiikan lait toimivan matematiikan mukaisesti, koska ne on kuvattu matematiikan avulla. Se taas miten hyvin ne kuvaavat todellisuutta voidaan selvittää vain empiirisillä kokeilla.

Pekonen huomauttaa, että matemaatikot on kuitenkin tehokkaasti ja pysyvästi rokotettu fyysikoille tyypillisiä Kaiken Teorian kaltaisia suuruudenhulluja kuvitelmia vastaan. Rokotteena on Kurt Gödelin kuuluisat epätäydellisyyslauseet; matematiikka ei sulkeudu itseensä: Matematiikassa on aina väittämiä, joita ei voida todistaa oikeiksi eikä vääriksi, asetettiinpa sen aksioomajärjestelmä miten tahansa. Myöskään matematiikan ristiriidattomuutta ei voida todistaa matematiikalla itsellään.

Gödelin epätäydellisyyslause osoittaa matematiikan olevan vain atolli tietämättömyyden valtameressä, koska tiedämme olevan kysymyksiä, joihin emme voi milloinkaan periaatteessakaan vastata.

Pekosen mielestä Aristoteleen peruskysymys mikä on substanssi? on edelleen polttavan ajankohtainen: “Ellei olisi mitään muuta substanssia luonnon muodostamien substanssien ulkopuolella, luonnontiede olisi tosiaankin ensimmäinen tiede.”

Näin mielestäni myös on. Empiirisen luonnontieteen yläpuolelle ei tarvitse olettaa mitään ensimmäistä filosofiaa. Naturalismi vastustaa kaikkea magiaa ja mystiikkaa. Sen mukaan kaikki maailmassa voidaan ymmärtää osana luontoa ja selittää luonnontieteiden menetelmien avulla, joka on ainoa tapa päätyä luotettavaan tietoon.

Henkimaailmaan taipuvaiset tahot tietysti arvostelevat naturalismia ankarasti. Esimerkiksi W. V. Quinen kriitikot ovat esittäneet, että hän haluaa korvata filosofian luonnontieteellä, ontologian fysiikalla tai tietoteorian empiirisellä psykologialla. Mielestäni tämä pitääkin nähdä kritiikin asemasta hyvänä ja suositeltavana tutkimusohjelman tiivistelmänä.

Filosofian ja tieteen välillä on vain aste-ero: arkijärki, filosofia ja tiede muodostavat jatkumon, jossa filosofia on vain siirtymävaiheen esitieteellistä pohdiskelua. Mitään ensimmäistä filosofiaa ei tarvita; myöskään matematiikkaa ei tule yrittää sellaiseksi kohottaa.

Kari Enqvistin vastaus

Kari Enqvist: Kadonneen substanssin metsästys (niin & näin 3/98) https://netn.fi/sites/www.netn.fi/files/netn983-02.pdf

Metafysiikan roolista on Enqvistin mielestä olemassa Pekosen näkemyksestä poikkeava toinen, perustellumpi näkökanta: ”metafysiikka ei ole kuollut mutta fysiikka on nielaissut sen kuin valas aikoinaan Joonan.”

Edellä sanotun mukaan matematiikka ei olisi vain keino kuvata fyysisestä todellisuudesta, vaan suorastaan sen osa. Eikö tämä tee myös fysiikasta metafysiikkaa?

Enqvist arvelee Pekosen viittaavan kokeelliseen fysiikkaan hänen kirjoittaessa, että fyysikot vain pyrkivät pukemaan fysikaalisista ilmiöistä löytämänsä säännönmukaisuudet matematiikan kielellä lausuttujen lainalaisuuksien muotoon, jonka löytöjä teoreettiset selitykset sitten seuraavat.

Enqvist toteaa, että monilla fysiikan alueilla marssijärjestys on edelleen sama, mutta teorialla ei ole vain selittävä rooli vaan se myös ennakoi uutta. Niinpä voidaan sanoa, että metafysiikka elää ja voi hyvin tänäkin päivänä. Sitä ei vain enää kutsuta metafysiikaksi vaan teoreettiseksifysiikaksi ja teoreettisen fysiikan kieli on matematiikan kieli.

Enqvist kuitenkin täsmentää, että fysiikassa matematiikka ei kuitenkaan ole itsetarkoitus vaan apuväline. Usein sitä käytetään tavalla, joka saa matemaatikot näkemään painajaisia. Käyttämämme teoriat ovat efektiivisiä ja voimassa vain tietyllä, rajoitetulla sovellusalueella.

Efektiivisyyteen liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena.

Enqvistin mukaan, vaikka matematiikka olisi fysiikan ainoa kieli, ei sen ominaisuuksista kuitenkaan voi vetää johtopäätöksiä itse kuvailun kohteesta eli luonnosta. Matematiikka sallii myös empiiristen kokemusten tuloksista monin tavoin poikkeavia luonnonlakeja; tunnettujen voimien lisäksi äärettömän määrän erilaisia voimia ja todellisuuksia.

Lisäksi Gödelin epätäydellisyyslauseen mukaan matematiikkaan sisältyy lausumia, joiden totuusarvoa emme pysty matematiikan sisällä määrittämään. Luonto, ja sitä kautta olemassa olevan maailman substanssi, ei hyödynnä matematiikan koko rikkautta.

Enqvistin mukaan on kuitenkin selvää, että emme löydä rajojamme ellemme jatkuvasti pyri yhä lähemmäs maailman substanssia eli etsimään Pekosen haihatteluna pitämää Teoriaa kaikesta. Hän myös korostaa, että tässä prosessissa uuden metafysiikan – eli teoreettisen fysiikan – rooli poikkeaa vanhasta siinä, että se ei milloinkaan kadota empiriaa silmistään.

”Tämän vuoksi metafysiikka [=matematiikka] ilman fysiikkaa ei voi milloinkaan toivoa kykenevänsä sanoa mitään oikeaa, oleellista tai lopullista maailman substanssista. Matematiikka on liian kattavaa; pelkkä filosofinen järkeily efektiiviseen todellisuuteensa vangittuna liian rajoitettua. Siksi meidän on pakko kääntyä fysiikan puoleen.” sanoo Kari Enqvist.

Tässä yhteydessä on syytä todeta, että Enqvist kuitenkin jättää selvittämättä miten ja missä tämä uusi metafysiikka on olemassa. Itse omaksumani fiktionalistisen käsityksen mukaan kaikki matematiikan entiteetit samoin kuin muutkin teoreettiset käsitteet ovat olemassa vain mielen geeneinä eli meemeinä; subjektiivisina ajattelutottumuksina.

Emme koe todellisuutta naiivin realismin mukaisesti suoraan sellaisena kuin se on vaan muodostamme siitä epäsuoran realismin mukaisia representaatioita, joiden avulla ajattelemme. Nämä representaatiot koostuvat meemeistä. Meemi on sanan suppeimmasa merkityksessä vain arkiajattelun mukainen ajatusmuoto eli ajattelutottumus, joka kehittyy esitieteellisen filosofisen pohdinnan kautta tieteellisksi todeksi tai epätodeksi testattavissa olevaksi hypoteesiksi ja teoriaksi. Näissä kaikissa vaiheissa mielen mekanismit ovat perustaltaan samanlaisia; vain mielikuvituksessamme olevia representaatioita; ei itse todellisuutta.

Teoreettinen fysiikka onkin lähinnä eräänlaista fysiikan futurologiaa; filosofian kaltaista esitieteellistä pohdiskelua. Vasta empiirinen tiede voi osoittaa teorioiden ja todellisuuden toiminnallisen yhtäpitävyyden. Todellisuus eli ihmisestä ja ihmiskunnasta riippumattomat materian objektit ja prosessit (liike) eivät itse ole fysiikkaa. Fysiikka vain kuvaa todellisuutta jollakin tarkkuudella. Materian sisällä ei myöskään ole matematiikkaa, vaikka teoreettisen fysiikan sisällä onkin! Matematiikka on vain osa materian kuvaamiseen käytettyä kieltä, eikä materiaa itseään! Teoreettinen fysiikka onkin vain filosofian kaltaista esitieteellistä pohdintaa, jonka tulokset on varmennettava empiirisesti. Jos kuvittelemme matematiikan sekä muut teoreettiset entiteetit todellisuuden rakenteiksi, tulee ajattelusta platonismia tai monadologista metafysiikkaa.

Enqvist käyttää myös emergenssin käsitettä omaperäisellä tavalla. Reduktio ja emergenssi käsitettä käytetään yleisestikin kovin monella tavalla. On kuitenkin turhaa kiivailla siitä mikä on termien oikeaoppista käyttöä. Tärkeämpää on ymmärtää mitä niillä missäkin tapauksessa tarkoitetaan.

Tavallisesti ajatellaan, että objektijoukon emergenssissä syntyy uusi toiminnallisuuden taso, joka ei ole selitettävissä vain sen osien toiminnalla. Uusi emergentti toiminta ei redusoidu tyhjentävästi sen osien toiminnoiksi; kokonaisuus on enemmän kuin sen osien summa.

Emergenssistä puhutaan myös, kun vain mukavuussyistä otetaan käyttöön ylemmän tason käsitteet, vaikka kokonaisuuden toiminta redusoituu tyhjentävästi osien toiminnoiksi. Esimerkiksi toteamus, että efektiivisyyteen (todenmukaisuuteen riittävällä tarkkuudella) liittyy emergenssi, joka on seurausta fundamentaalisemman teorian vapausasteiden (riippumattomien muuttujien) häviämisestä näköpiiristä esim. keskiarvottamisen seurauksena, ei kuvaa aitoa emergenssiä; kokonaisuus ei ole enemmän kuin osiensa summa.

Se seikka jää kuitenkin aina selvittämättä – myös Enqistiltä – miten uusi aito emergentti toiminnallisuus on materiaalisesti olemassa ja mitä sille tapahtuu, kun emergentin toiminnallisuuden mahdollistama kokonaisuus purkautuu osikseen. Kuvaan Itse tätä mielenfilosofiaan ja neurotieteeseen liittyvissä pohdinnoissa käsittellä redusoituva emergenssi: mieli on aivomaterian prosessien (meemien) joukko; aidosti emergenttiä aivomaterian prosessien toimintaa eli enemmän kuin osiensa summa. Prosessit pysähtyvät ja mielen olemassaolo päättyy aivokuolemaan ja aivojen materiaaliset objektit redusoituvat materian kiertokulkuun.

Matematiikan entiteetit ovat mielen fiktiivisiä representaatioita, joilla ei ole vastinetta mielen ulkopuolisessa todellisuudessa. Ne ovat vain mielikuvituksen tuottamia ajattelun apuneuvoja; fiktiivisiä meemejä.

Timo Karjalaisen kirjoitus

Timo Karjalainen kirjoitti Se toimiva magia -otsikolla Pääsihteerin palstalla (Vapaa Ajattelija 4/2022), että matematiikka on taianomainen tapa selvittää ikuisia totuuksia, jotka ovat ehdottoman luotettavia. Karjalainen pohtii onko matematiikka luonnontiedettä vai filosofiaa ja toteaa, että luonnontieteille matematiikka on työkalu, mutta luonto on vain sen lainalaisuuksien eräs erikoistapaus.

Karjalainen toteaa ja kysyy: ”Itse asiassa kaiken luonnontieteen keskeisin löydös on se, että luonto noudattaa matematiikan lakeja. … Miksi luonto noudattaa matematiikan lakeja? Kuinka syvälle sisäkkäin luonnossa on uusia matemaattisia rakenteita? Kykenemmekö löytämään ne kaikki- ja jos niitä on rajallinen määrä, mistä tiedämme löytäneemme kaikki?”

Ensimmäiseen kysymykseen voisi vastata, että luonto näyttää noudattavan matemaattisia lakeja siksi, että kuvaamme luonnonlait matemaattisesti. Ei siinä sen kummempaa magiaa ole. Toiseen kysymykseen sisältyy implisiittinen oletus, että matemaattiset rakenteet olisivat todellisuuteen sisältyviä entiteettejä. Miten ja missä ne ovat olemassa, ellemme oleta Platonin ikuisten ideoiden taivasta, monadeita, tai jotakin muuta henkimaailmaa olevaksi? Kolmas kysymys toistaa oletuksen, että matematiikan entiteetit ovat jollakin maagisella tavalla olemassa ja puhtaalla järjellä löydettävissä. Tulkintani mukaan Karjalainen kallistuu tässä Enqvistiä enemmän, mutta kuitenkin Pekosta vähemmän platonismiin.

”Platonismin ongelmana on se, missä ja millä tavalla matemaattiset oliot tarkkaan ottaen ovat olemassa, ja kuinka saamme tietoa niistä? Onko jossain olemassa fysikaalisesta maailmastamme täysin erillinen maailma, jossa matemaattiset entiteetit sijaitsevat? Kuinka meillä on pääsy tähän maailmaan, ja teemme löytöjä näitä entiteettejä koskevista totuuksista?”, kysyy Wikipedia.

Itse olen omaksunut tästä fiktionalistisen kannan, jonka mukaan lukuja ja muita matemaattisia entiteettejä ei ole olemassa muualla kuin, vain fiktioina. Toisinsanoen niillä ei ole mielemme ulkopuolista olemassaoloa.

Karjalainen kysyy ja vastaa: ”Kuinka tämä filosofinen peli ’matematiikka’ sitten antaa meille taianomaisesti tietoa maailmasta? Kyse on siitä, että luonto noudattaa matematiikan lakeja, ja matemaattisten päätelmien ehdottomasta ja yleispätevästä luonteesta. Kun matemaattisella päättelyllä päädytään johonkin tulokseen, asia on todellakin niin ja myös pysyy sellaisena.”

Naturalistina olen tästä täysin eri mieltä: universumissa vaikuttaa vain luonnonlait; todellista on vain fyysinen luonto; kaikki ilmiöt ovat tieteellisesti selitettävissä; kaikki mitä on olemassa on osa luontoa; tieteessä on käytettävä vain luonnontieteellisiä metodeja; magiaa ja yliluonnollisia ilmiöitä ei tule olettaa olevaksi. Tiivistetty wikipedian hakusanasta Naturalismi_(filosofia).

Geneettinen evoluutio tuotti meille mielikuva-ajatteluun eli emergentin kyvyn muistella menneitä ja pohtia sen avulla vaihtoehtoja ennen uusiin toimiin ryhtymistä. Se kehittyi sitten edelleen elekielen kautta puhekieleksi ja symboliseksi ajatteluksi. Tästä taas käynnistyi kulttuurin yhä jatkuva memeettinen evoluutio ja sen myötä kaikenlainen satuilu uskonnoista tieteisiin. Kaikki uskonnot, luulot ja teoriat – myös matematiikka – ovat vain mielissä olevia meemejä, joista jokaisella on oma käsitys sikäli, kuin on mitään käsitystä. Yksilöiden subjektiiviset käsitykset kehittyvät ja lähestyvät toisiaan (ainakin omassa kuplassaan) kuten geneettisten algoritmien ratkaisujoukko ilman, että jaettua kollektiivista käsitystä on missään.

Kuten jo aiemmin totesin, käsityksemme maailmasta on epäsuora todellisuuden representaatio. Se koostuu meemeistä eli ajatustottumuksista, jotka ovat olemassa vain aivojemme subjektiivisina prosesseina. Ajattelumme on näiden prosessien toimintaa. Prosessien toiminta pysähtyy aivokuolemasa ja samalla päättyy mielen olemassaolo. Mitään sielua ei jää kummittelemaan tämän- eikä tuonpuoleisuuteen.

Kykymme muodostaa representaatioita todellisuudesta mahdollisti representaatioiden luomisen myös fiktioista. Näitä on kahta sorttia: hyödyllisiä (kuten matematiikka) ja hyödyttömiä (kuten uskonnot). Kaikki ”a priori tieto” on viimekädessä vain mielikuvituksen tuotetta, kulttuurisesti kumuloitunutta ja jalostunutta empiristä kokemusta; pelkkiä ajatustottumuksia eli meemejä. Niitä ei ole olemassa kuin mielikuvituksessamme. Mielemme ulkopuolella matemaattiset entiteetit ovat vain tahroja paperilla tai muuta sellaista. Mitään matemaattista metafysiikkaa ja varsinkaan magiaa ei ole olemassa.

Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.

Avainsanatfiktionalismi filosofia fysiikka magia metafysiikka naturalismi

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen; Sosiaalinen tietovaranto; Semanttiset kentät; Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena, Roolit ja symboliuniversumit; Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena;

Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen

Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin kirjoittama kirja Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (1966) on julkaistu suomeksi vuonna 1994. Kirjassa esitetty sosiaalisen konstruktion käsite on saanut vahvasti vaikutteita Alfred Schütziltä.

Seuraavassa tiivistelmässä esitetyt Wikipedian kirjaesittelystä poimitut ja omien käsitysteni mukaisiksi tuunatut tuumailut eivät kaikilta osin vastaa kirjassa esitettyjä ajatuksia.

Sosiaalinen tietovaranto

Ihmisryhmät tuottavat vuorovaikutuksessaan representaatioita toistensa toiminnasta, joista muotoutuu vastavuoroisia rooleja toiminta- ja ajattelutottumuksia, jokaiselle yksilölle viimekädessä omanlaisiaan.

Nämä subjektiivisina käsityksinä omaksutut roolit ilmenevät yhteisön käyttäytymisenä ja muokkautuvat keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja samalla institutionalislituvat. Käsitteiden määritelmät sisällytetään yhteiskuntaan yksilöiden yhdensuuntaistuneina subjektiivisina käsityksinä. Sosiaalisen todellisuuden voidaan näin sanoa olevan sosiaalisesti rakentunut, mutta se on objektiivisesti olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä.

Aiemmat teoriat keskittyivät vain pieneen osaan koko yhteisöllisestä tietovarannosta eli tieteelliseen teoreettiseen tietoon ja jättivät huomioimatta tavat, yleiset tulkinnat, instituutiot, rutiinit, tottumukset, kuka-on-kuka ja kuka-tekee-mitä –tiedon ja roolit, jotka kattavat paljon suuremman osan yhteiskunnan tiedosta.

“– Teoreettinen tieto on kuitenkin vain pieni, eikä missään tapauksessa tärkein osa siitä, mikä käy yhteiskunnallisesta tiedosta. Tärkein instituutiojärjestelmää koskeva tieto on esiteoreettista tietoa. Tämä tieto on sen loppusumma, ”minkä jokainen tietää” sosiaalisesta maailmasta, kokoelma elämänohjeita, sivellisyyskäsityksiä, sananlaskuiksi muotoiltuja viisauksia, arvoja ja uskomuksia, myyttejä ja niin edelleen.” (s. 78-79)

Semanttiset kentät

Tietovaranto on sosiaalisesti jakautunutta ja semanttisiin kenttiin luokiteltua. Tietoalueiden dynaaminen jakautuminen ja niiden väliset riippuvuudet muodostavat sosiaalisen tietovarannon rakenteen. Vaikka tämä kulttuurinen tietämys on monella tavoin tallentunut fyysiseen ympäristöömme, on se kuitenkin merkityksellisenä ja intentionaalista toimintaa synnyttävänä olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä (siltä osin kuin yksilöllä on näistä asioista mitään käsitystä).

Kielellä on tärkeä osa arkitodellisuuden rakentumisen tulkinnassa, mutta mitään yhteistä täysin samalla tavalla ymmärrettyä kieltä ei ole olemassa. Jokaisella on oma enemmän tai vähemmän muiden kanssa yhteensopiva subjektiivinen mielenkieli. Tämän rajoituksen puitteissa kieli kuitenkin kykenee myös ylittämään jokapäiväisen elämän kokonaisuuden ”– kurottautuen alueille, jotka ovat sekä käytännössä että periaatteessa arkikokemuksen saavuttamattomissa” (s. 51)

Berger ja Luckmann ovat perineet suuren osan kielen funktioon ja symboleihin liittyvistä ajatuksistaan George Herbert Meadilta ja muilta symbolisen interaktionismin kehittäjiltä; myös ajatuksen todellisuuden sosiaalisesta rakentumisesta. On tärkeää huomata, että fakta (tieteelliset käsitykset) ja fiktiot (ismit ja uskonnot) tallentuvat mieleen rakenteeltaan samanlaisina prosesseina; meemeinä eli ajattelu- ja toimintatottumuksina.

“Jokapäiväisen elämän [koettuun] todellisuuteen verrattuna muut todellisuudet ilmenevät äärellisinä merkitysalueina, perustodellisuuden ympäröiminä merkitysten ja kokemusten saarekkeina.” (s. 35)

Merkit ja kieli mahdollistavat jokapäiväisen elämän todellisuuden rakentumisen siltä osin kuin kieli on objektivoituvat subjektiivisiin mieliin riittävän yhdenmukaisesti, jotta merkitysten välittyminen ymmärrettävällä tavalla mahdollistuu. Tällöin ”– kielestä voi tulla valtava, tuleville sukupolville säilyvien merkitysten ja kokemusten varasto [… joka ] tyypittää kokemuksia. Tämän ansiosta voin ryhmitellä kokemukseni laajoiksi kategorioiksi, jolloin niistä tulee mielekkäitä paitsi itselleni myös lähimmäisilleni.” (s. 46-49)

Yhteiskunta objektiivisena todellisuutena

“Yhteiskunnallinen järjestys on ihmisen tuotosta tai – täsmällisemmin ilmaisten – jatkuvaa inhimillistä tuotantoa.” (s. 64).

Instituutioitumisen alkuperä on totunnaistumisessa ja tavoissa (jotka muotoutuvat yhteisestä havainnoinnista ja toimintatapojen yhteisymmärryksestä). Tämä vähentää epävarmuutta ja uhan tunnetta ja sallii meidän rajoittuneen tarkkaavaisuutemme kohdistua muihin asioihin kun instituutioituneiden rutiinien voi olettaa jatkuvan sovittuun tapaan.

“Totunnaistuminen rajoittaa valintamahdollisuuksia, mitä voidaan pitää tärkeänä psykologisena etuna […] Tärkein hyöty on se, että he (ihmiset) voivat ennakoida toistensa toimintaa, jolloin heidän vuorovaikutuksensa muuttuu ennustettavaksi […] Monenlaisista tehtävistä voi nyt suoriutua alhaisella tarkkaavaisuustasolla, kun toisen joka ikinen toiminto ei enää merkitse vaaran mahdollisuutta tai hämmästyksen aihetta. “ (s. 66-70).

Käsitys sosiaalisten (institutionaalisten) maailmojen itsenäisestä objektiivisesta olemassaolosta on harhaa. Ne ovat olemassa vain yhteisön jäsenten mieliin hajautuneina enemmän tai vähemmän yhdenmukaisina käsityksinä, jotka siirtyvät subjektiivisesti ymmärrettyinä myös seuraavien sukupolvien yksilöille. Ne koetaan jonain mikä on ”annettua”, ”muuttumatonta” ja ”itsestäänselvää”. Sosiaalinen maailma kaikenkattavana ja valmiina todellisuutena asettuu luonnon tavoin vastakkain yksilön kanssa eikä sosialisaation varhaisvaiheissa lapsi juurikaan kykene erottamaan toisistaan luonnonilmiöiden ja sosiaalisten muodosteiden objektiivisuutta (s. 72-73). Jokainen omaksuu käsityksensä pitkälti hänelle merkityksellisten vanhempien välittämänä, mutta kuitenkin omalla subjektiivisella tavallaan.

Roolit ja symboliuniversumit

Instituution jäsenet toimivat erilaisissa erikoistuneissa rooleissa, mikä johtaa asiantuntijuuteen (toistetun interaktion kautta). Asiantuntija keskittyy jatkuvasti samaan toimenpiteeseen ja oppii sen logiikan paremmin. Erikoistuminen syventää tietämystä, mikä synnyttää vähäisistä resursseista ja tulkinnoista kilpailevat aliuniversumit.

“Yhteiskunnan tietovaranto rakentuu sen mukaisesti, mikä on yleisesti relevanttia ja mikä on relevanttia vain tietyille rooleille […] ja työnjaon seurauksena roolispesifi tieto lisääntyy nopeammin kuin yleisesti relevantti kaikkien saavutettavissa oleva tieto. [Tästä seuraava] merkitysmaailmojen määrän ja monimutkaisuuden kasvu tekee niistä ulkopuolisille yhä vaikeammin lähestyttäviä” (s. 91-101).

Symboliset universumi on ”kaiken tietämisen” uskomusten kokoelma, jotka ”asettaa kaiken oikeaan paikkaan” (selittää minkä takia ihmiset toimivat valitsemallaan tavalla). Sanonnat, moraaliset ihanteet, kansanviisaudet, mytologia, uskonnot ja muut metafyysiset traditiot ja arvojärjestelmät ovat osa symbolista universumia. Ne ovat kaikki tapoja legitimoida luotuja instituutioita.

Universumin ylläpito viittaa toimenpiteisiin, joihin eliitti ryhtyy symbolisen universumin menettäessä merkitystään. Näin tapahtuu esimerkiksi sukupolvittaisissa siirtymissä tai yhteiskunnan kohdatessa toisen yhteiskunnan, jolla on hyvin erilainen historia ja erilaiset institutionaaliset rakenteet.

”Vanhimmat tiedossamme olevat universumia ylläpitävät käsitteellistämisyritykset ovat muodoltaan mytologisia […] tyydymme erottamaan teologisen ajattelun mytologisesta edeltäjästään yksinkertaisesti suuremman teoreettisen systematian perusteella […] Moderni tiede edustaa ääriaskelta tässä kehityksessä” (s. 121-128).

Yhteiskunta subjektiivisena todellisuutena

Sosialisaatio on kaksivaiheinen prosessi, jossa yksilö sulautetaan osaksi yhteiskuntaa ja sen institutionaalista rakennetta.

Yksilö ei synny yhteiskunnan jäseneksi, mutta hänellä on synnynnäinen taipumus sosiaalisuuteen. Jokainen käy elämässään läpi tapahtumasarjan, jonka kuluessa hän saa valmiudet osallistua yhteiskunnalliseen dialektiikkaan (s. 147-148). “Onnistuneella sosialisaatiolla tarkoitamme korkeaa symmetriaa objektiivisen ja subjektiivisen todellisuuden (ja tietenkin myös identiteetin) välillä” (s. 185). Tähän lainauksen liittyen on tärkeää huomata, että jokaisella yksilöllä on kuitenkin tuosta objektiivisesti koetusta sosiaalisesta todellisuudesta subjektiivinen käsitys, eikä sitä ole fyysisen luonnon tavoin edes olemassa. Se on olemassa vain yhteisön jäsenten subjektiivisina mielteinä.

Lapsuuden primäärisosialisaatio on emotionaalisesti latautunutta, eikä sitä juuri kyseenalaisteta. Sekundaarisosialisaatio sen sijaan on roolikohtaisen tiedon omaksumista (harjoittelun, rituaalien ja koulutuksen avulla) ja siksi myös primäärisosialisaatiota helpommin kyseenalaistettavissa.

Keskustelu pyrkii subjektiivisen todellisuuden ylläpitoon. Mikä äkkiseltään vaikuttaa hyödyttömältä ja merkityksettömältä kommunikaatiolta onkin itse asiassa jatkuvaa oman ajatusmaailman (subjektiivisen todellisuuden) varmistamista ja jatkuvaa implisiittistä kielellistä merkitysneuvottelua.

Jokapäiväisen elämän objektiivisena koettu todellisuus ylläpitää itseään sisällyttämällä itsensä rutiineihin, jossa yksilön vuorovaikutus toisten kanssa uusintaa sitä jatkuvasti. ”Suurin osa jokapäiväisestä keskustelusta pitää yllä subjektiivista todellisuutta” (s. 168-173) ja on siten tärkeä osa memeettistä evoluutiota, jossa subjektiiviset käsitykset (meemit eli ajattelu- ja käyttäytymistottumukset) kehittyvät kuin geneettisten algoritmien ratkaisujoukko ilman, että yhteisesti jaettuja käsityksiä on missään itsenäisesti olemassa.

AvainsanatObkektiivinen todellisuus Roolit Semanttiset kentät Sosiaalinen tietovaranto Subjektiivinen todellisuus Symboliuniversumi Todellisuus Yhteiskunta

Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi; Naturalismin historia; Nykyaikainen naturalismi; Naturalismi ja tiede; Naturalistinen mielenfilosofia; Psykofyysisen ongelman ratkaisu; Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma; Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta

Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi

Naturalismi on filosofinen kanta, jonka mukaan kaikki olemassa oleva — esineet, tapahtumat ja prosessit — voidaan selittää luonnollisilla syillä tai periaatteilla. Se hylkää kaikki transsendenssin muodot ja asemoi itsensä tieteen jatkumoksi.

Mieli on aivomaterian emergentin toiminnallisuuden tason prosessi, mutta miten sosiaalinen todellisuus ja kulttuuri on naturalistisesti olemassa? Näin ajattelen: kulttuurin itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä. Se on olemassa vain subjektiivisten mielten käsityksinä, eräänlaisena subjektiivisten käsitysten horisonttina.

Naturalismin historia

Jo stoalaiset ja atomistit — erityisesti Democritus ja Epikuros — kielsivät yliluonnolliset olennot; jumalat eivät voi vaikuttaa luontoon, elleivät ole itse sen osa. Myös sielun käsite joko hylättiin tai ”naturalisoitiin”. Stoalaiset perustelivat kausaalisuuden (nexus causarum) jo täysin deterministisesti. Baruch Spinoza määritteli ensimmäisenä selkeästi luonnon kaiken olemassaolon summana ja kielsi ulkoisten syiden käyttämisen maailman selityksessä.

Naturalismi on nyt noussut tärkeimmäksi filosofiseksi liikkeeksi maailmassa ja on käytännössä sulautunut osaksi analyyttistä filosofiaa, joka ”ontologisen käännöksen” jälkeen ei ole enää pelkkää kielen loogista analysointia, vaan laajaa argumentatiivista keskustelua maailmasta ja itseämme luonnontieteellisessä kontekstissa.

Nykyaikainen naturalismi

Nykyaikaisen naturalismin mukaan kaikki metafyysiset kokonaisuudet ja normit (loogiset, matemaattiset, eettiset tai kognitiiviset periaatteet) voidaan täysin redusoida luonnontieteeseen (fysiikka, biologia, psykologia jne.). Olemassa ei ole mitään tieteitä ylittävää tuonpuoleista transsendenttista näkökulmaa maailmaan, josta käsin voisimme tuntea maailman paremmin kuin tiede. Tämä vastaa Quinen näkemystä, ettei ole muuta tieteen totuutta korkeampaa kuin tiede itse; ei parempaa menetelmää kuin tieteellinen menetelmä tieteen teesien arvioimiseksi; eikä mitään tarvetta turvautua metafysiikkaan tai epistemologiaan niin sanottuna ”ensimmäisenä filosofiana”. Hänen työnsä ansiosta naturalismi on nyt ensisijaisessa asemassa ainakin anglosaksisten ja pohjoismaisten filosofien keskuudessa.

Naturalismin ontologinen pyrkimys on kehittää yhtenäinen täydellinen visio luonnosta tieteellisten teorioiden pohjalta. Ajatus kausaalisesti suljetusta maailmasta (ilman ulkoista syytä) on ollut filosofisen naturalismin keskeinen väite alusta alkaen: mikään tapahtuma maailmassa ei voi johtua luonnollisen maailman ulkopuolisesta syystä.

Naturalismi on filosofinen monismi, jolla on kaksi teesiä: 1. Olemista käsittelevän ontologisen periaatteen mukaan luonto on kaikki mitä on, eikä sen olemassaolo vaadi mitään yliluonnollista tai ulkopuolista syytä ja 2. Tietämistä tutkivan epistemologisen periaatteen mukaan mitään yliluonnollista tietolähdettä ei ole olemassa.

Naturalismi todellakin hylkää transsendenssin käsitteen. Maailmankaikkeus ja kaikki sen muodostavat olennot kattavat kaiken olemassa olevan, eikä sen vuoksi ole mitään yliluonnollisia olentoja eikä yliluonnollisia syitä, jotka kykenisivät sen selittämään. Myös ihminen on luonnontuote ilman muuta perustaa kuin luonnolliset syyt, jotka synnyttivät hänen olemassaolonsa.

Naturalismi ja tiede

Charles Darwin merkittävän työn vaikutuksesta luonnontiede selittäää nyt kaiken elollisen ilman yliluonnollista toimijaa tai älykästä suunnittelua: kaikki olemassa olevat elämänmuodot alimmasta aina korkeimpaan ovat lopulta peräisin elottomasta aineesta; sokean prosessin materiaalin muunnoksista ja organisoinnista.

Darwinismi on vastaus alkuperäkysymykseen, joka muodostaa filosofi Daniel Dennettille ja kaikille nykyaikaisille filosofeille autenttisen naturalistisen selityksen mallin. Se selittää elämän turvautumatta uskonnollisiin transsendenttisiin kokonaisuuksiin tai periaatteisiin elämän perusteluna.

Naturalistinen luonnontiede torjuu myös järjen intuition filosofisen pohdinnan lähtökohtana kahdella tavalla: 1. Kyseenalaistamalla introspektion pätevyyden ja 2. Hylkäämällä transsendenttisen (”Jumalan silmän”) näkökulman. Ensimmäinen kohta sijoittaa naturalismin, Spinozasta alkavaan anti-kartesiolaiseen perinteeseen hyläten ajatuksen, jonka mukaan olisi olemassa etuoikeutettu materiasta riippumaton ”minuus”. Toinen kohta anti-dogmatisoi naturalismin. A priori totuus hylätään; filosofian väitteitä pidetään vain alustavina totuuksina. Mikään tietämys ei ole pyhää tai materian objekteista ja prosesseista riippumatonta.

Vaikka filosofia ei ole perustutkimusta, se nähdään kuitenkin perustutkimuksen jatkumona; hyödyllisenä esitieteellisenä pohdiskeluna. Paras näkemys todellisuuteen on paras ja uusin luonnontiede. Quinen näkemyksen mukaan niiden välillä ei kuitenkaan ole todellista eroa, eikä filosofisessa pohdinnassa erityistä tai ainutlaatuista. ”Minä teen filosofiaa — tunnustaa Quine — molempien alueiden, näkökulmasta, enkä tiedä parempaa tapaa.”

Kun filosofia luopuu transsendenssista sekä epistemologiassa että ontologiassa, voi luonnontieteilijät pitää filosofiaa ja tiedettä kollektiivisena toimintana, joihin sovelletaan samoja perusstandardeja. Kun nämä toiminnot liittyvät toisiinsa, voi luonnontieteellinen tutkimus ja löydöt mahdollistaa myös filosofisen perinteen parantamisen tai tarkistamisen.

Naturalistinen näkökulma johtaa filosofian sovittamiseen luonnontieteiden tietoihin. Tämä edellyttää kolmentyyppisiä vaatimuksia filosofialle: 1. Tieteelliset tiedot on integroitava filosofiseen pohdintaan; 2. Filosofisten teesien on oltava yhteensopivia näiden tietojen kanssa; 3. Filosofinen kysymys on muotoiltava niin, että se voi saada vastauksen luonnontieteiltä.

Daniel Dennett tiivistää nämä vaatimukset määrittelemällä naturalismin, kannan, jota hän itse puolustaa: ”Perusnäkemykseni naturalismi on, ettei filosofiset tutkimukset ole ylempiä eivätkä edellä luonnontieteitä, vaan etsivät totuutta yhteistyössä, jolloin filosofien on annettava itselleen tehtävä selventää ja kehittää sekä yhdistää nämä usein ristiriitaiset näkökulmat niin, että ne voidaan yhdistää yhdeksi visioksi universumista. ”

Naturalismi antaa fysiikalle etuoikeutetun aseman tieteiden keskuudessa. Fyysiset selitykset vastaavat parhaiten tieteellisiä vaatimuksia. Koska syyt ja fyysiset lait hallitsisivat periaatteessa kaikkia ilmiöitä, niihin perustuvat fyysiset selitykset ovat ainoat, jotka voivat vaatia universaalisuutta. Naturalistisesta näkökulmasta fysikalistinen reduktionismi (tai fysikalismi ) sattuu olemaan paras tähän mennessä löydetty ontologinen kanta, esimerkiksi parempi kuin idealismi, vitalismi tai dualismi.

Ontologinen sitoutuminen fysiikkaan alkaa ajatuksesta, että universaalit ja fyysiikan teoriat erotetaan erityistieteiden teorioista, joiden sanotaan olevan erityisiä eikä yleisiä, koska ne koskevat rajallisia erityisalueita ja riippuvat perusfysiikan teorioista. Ne eivät voi itse asiassa kuvata ja selittää tieteenalansa kohteita vain omilla käsitteillään, vaan niidenn on pakko turvautua perusfysiikan käsitteisiin ja lakeihin. Esimerkiksi biologia on tieteen erityistapaus, joka käsittelee soluja ja eläviä organismeja. Biologisten kokonaisuuksien ja niiden syy-seurausten käyttäminen ei vielä riitä selittämään biologisten ilmiöiden kokonaisuutta, joten biologiset selitykset eivät voi olla täydellisiä selityksiä.

Sitävastoin, fysikaalisten teorioiden sanotaan olevan täydellisiä siinä mielessä, että mitä tahansa ilmiötä voidaan teoriassa kuvata syiden ja fyysisten lakien avulla. Fysiikan ”kausaalinen” (syiden kokonaisuutta koskeva) ja ”nomologinen” (lakien kokonaisuutta koskeva) täydellisyys oikeuttaa reduktionistisen naturalismin kannan, että fysiikan antamat kuvaukset maailmasta esittävät parhaiten sen, miten asiat ”todella” ovat.

Tieteellinen naturalismi suhtautuu optimistisesti mahdollisuuteen hankkia tietoa maailmasta. Vaikka sitä kutsutaan joskus ”metafyysiikaksi”, sillä ei tarkoiteta empiirisesti tavoitettamattomissa olevalla ulkopuolislla todellisuudella spekulointia, vaan yleisten kategorioiden kehittämistä empiirisen todellisuuden vangitsemiseksi. Todellisuus on kokemuksesta riippumaton, mutta siitä on mahdollista hankkia tietoa empiiristen luonnontieteiden menetelmillä. Ihminen ja koko maailmankaikkeus pystytään näin periaatteessa selittämään luonnontieteillä.

Naturalistinen mielenfilosofia

1600-luvun luonnontieteiden voimakkaan kehitysvaiheen aikana useat filosofit kuten Descartes tai Spinozan ehdottivat erilaisia tapoja ymmärtää ja sovittaa mieli fyysiseen maailmaan. Varsinainen mielenfilosofia syntyi 1950-luvulla, kun psyykkinen toiminta pyrittiin selittämään luonnollisten prosessien avulla. Pyrkimyksenä oli tunnistaa psykologiset tilat (käsitykset, tuntemukset, toiveet, uskomukset jne.) ja liittää ne neurofysiologisiin tiloihin tai aivojen prosesseihin. Tämä naturalistinen ja reduktionistinen käsitys nimettiin mieli-aivot identiteetti teoriaksi, jota useimmat neurotieteilijät kuten Antonio Damasio nyt kannattavat. Sitä on myös kritisoitu esimerkiksi kyvyttömyydestä huomioida psyykkisten ilmiöiden monitoteutuvuus, mikä on johtanut myös muihin ratkaisuihin kuten esimerkiksi funktionalismiin (Hilary Putnam) ja instrumentalismiin (Daniel Dennett). Näitä ja muita naturalistisen mielenfilosofiaan versioita kannattaa nyt joka tapauksessa valtaosa nykyaikaista filosofeista.

Psykofyysisen ongelman ratkaisu

Tieteen termipankki määrittelee emergentismin näkemykseksi, jonka mukaan alemman tason ilmiöt voivat synnyttää niistä huomattavasti poikkeavia ilmiöitä ylemmällä tasolla ja tarkentaa määrittelyä selitteellä: ”Emergentismin mukaan johonkin seikkaan liittyy emergenttejä piirteitä. Esimerkiksi mielenfilosofiassa emergentismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan mieli [emergoituu] ”nousee” aivoista, mutta mentaalisia ominaisuuksia ja mieleen liittyviä lainalaisuuksia ei voi palauttaa aivojen ominaisuuksiin tai neurologisiin lainalaisuuksiin.” Tämä jättää kuitenkin avoimeksi sen miten mieli on ontologisesti olemassa.

Wikipedian hakusana ”Popperin kolme maailmaa” kertoo: ”Popper jakoi todellisuuden kolmeen toisensa kanssa vuorovaikutuksessa olevaan maailmaan: / Maailma 1: fysikaalisten olioiden ja tapahtumien maailma, mukaan lukien biologiset entiteetit. / Maailma 2: mentaalisten olioiden ja tapahtumien maailma sekä ihmisissä että eläimissä. Siihen kuuluu muun muassa tietoisuus. / Maailma 3: ihmismielien ja ihmisyhteisöjen tuotteiden maailma. Siihen kuuluvat muun muassa sellaiset abstraktit entiteetit kuten väittämät, tieteelliset teoriat ja luonnolliset luvut, sekä kulttuuriset ja sosiaaliset tuotteet, kuten kertomukset, myytit, työkalut, sosiaaliset instituutiot ja taideteokset.”

Tämän mallin mukaan mielet sisältyvät maailmaan 2 ja naturalistisesti hyväksyttävä selitys esimerkiksi ihmisten mielten olemassaololle on, että ne ovat aivojen neuronaalisina prosesseja. Mentaalisten olioiden evoluution emergentti tapahtuma tuotti mahdollisuuden tässä ja nyt toimintaan mahdollistavien mielikuvien muisteluun mielikuvituksessa. Tämä taas teki mahdolliseksi harkita erilaisia kokemusten tuottamia toimintavaihtoehtoja ennen varsinaiseen toimeen ryhtymistä. Näin syntyi myös tarve tämän mielikuva-ajattelun kommunikointiin. Kun samaan aikaan tapahtui sopivia anatomisia muutoksia ääntöväylässä, aluksi kehittynyt symbolinen elekieli ja siihen liittyvä ääntely kehittyi puhekieleksi. Tämä käynnisti kulttuurin (maailma 3) kehityksen, joka pääsi todella vauhtiin kirjoitustaidon keksimisen jälkeen.

Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma

Edelleen jää kuitenkin puuttumaan naturalistisesti hyväksyttävä selitys sille, miten maailma 3 eli kulttuuri on ontologisesti olemassa. Sama ongelma liittyy myös marxilaiseen käsitteeseen ylärakenne.

Tieteen termipankki määrittelee käsiteparin alarakenne/ylärakenne näkemyksesi marxilaisuudessa, jonka mukaan yhteiskunnassa talousjärjestelmä määrittää sen kulttuurin ja tarkentaa selitteessä: ”Marxin ja Engelsin mukaan yhteiskunnallista järjestystä luonnehtiva tuotantojärjestelmä … toimii eräänlaisena alarakenteena, joka perustaa ja määrittää sen päälle rakennetun kulttuurillisen ylärakenteen ominaisuudet. Siten taloudellisen perustan dynamiikka määrittää meidän aatteemme. Myöhemmät marxilaiset … [täsmentävät], että myös kulttuuri voi vaikuttaa taloudelliseen alarakenteeseen.

Myös marxilaisessa kulttuuriteoriassa arvostellaan nykyään sitä, että perustan ja päällysrakenteen mallin perusta on ymmärretty tarpeettoman kapeasti, että myös symbolinen toiminta on osa perustaa. Tämä on yhteensopivaa reduktiivisen emergentismin kanssa. Kun maailmat 1 ja 2 samaistetaan perustaan, sisältyy siihen kaikki mitä on oikeasti olemassa. Mutta entä miten maailma 3 on ontologisesti olemassa?

Esitin blogissani Näin ajattelen (osa 1) oman ehdotukseni ratkaisuksi ja kuvasin sen Popperin kolmen maailman ontologiasta modifidun reduktiiviseksi emergentimiksi nimeämäni ontologian avulla. Reduktiolla tässä mallissa tarkoitetaan sitä, että mielen olemassaolo (maailma 2) päättyy ja ruumis (maailma 1) redusoituu materian kiertokulkuun. Väitin, että maailma 3 on ontologisesti olemassa vain näennäisesti. Todellisuudessa se on olemassa vain subjektiivisina käsityksiä ihmisten mielissä. Tämä ratkaisee ongelman myös marxilaisen käsiteparin alarakenne/ylärakenne osalta. Maailma 1 ja maailma 2 voidaan samaistaa (laajemmin ymmärrettynä) alarakenteeseen eli siihen mitä todella on olemassa ja maailma 3 ylärakenteeseen, joka on olemassa vain ihmisten subjektiivisina mielteinä. Maailma 3 on näin olemassa ihmisten mieliin hajautuneina käsityksiä, mutta ei näistä käsityksistä riippumattomasti; sen itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä.

Redusoituvan emergentismin ontologian maailmat (Popperin erillisistä olemisen piireistä poiketen) ovat sisäkkäisiä.

Maailma 1 sisältää kaiken olevan (sen objektit ja prosessit) eli koostuu materiaalisista objekteista ja niiden ylläpitämistä prosesseista.

Maailma 2 eli subjektiiviset mielet (yksilöiden aivojen neuronaaliset prosessit) on maailman 1 prosessien osajoukko. Se on objektiivisesti olemassa yksilöiden aivojen subjektiivisina prosesseina. Se sisältää vain nämä prosessit (itse biologiset aivot sisältyvät maailmaan 1). Yksilöiden välinen kommunikaatio tapahtuu vain materiaalisen vuorovaikutuksen avulla; telepaattista vuorovaikutusta ei ole olemassa.

Maailma 3 eli kulttuuri on itsenäisesti olemassa vain näennäisesti. Siitä on jokaisella yksilöllä oma käsitys ja ne ovat olemassa vain maailman 2 subjektiivisiin mieliin hajautuneina. Maailma 3 voidaan ajatella näin myös maailman 2 osajoukkona. Kulttuurin materiaaliset muodostelmat sisältyvät maailman 1 ja kulttuurinen merkitys niille tulee vaasta subjektiivisten mielten tulkinnalla. Yksittäisen subjektin näkökulmasta kulttuurin näennäisesti subjektista riippumaton itsenäinen olemassaolo johtuu siitä, että kulttuuriobjektit ovat omalla tavallaan olemassa myös muiden yksilöiden subjektiivisina mielteinä.

Kulttuuri ymmärretään reduktiivisessa emergentismissä yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuudeksi, joka sisältää yhteisön omaksumat ja jakamat arvot, merkityksellistämisen, viestimisen ja tekemisen tavat sekä todellisuutta jäsentävät käsitykset, uskomukset ja tietojärjestelmät.

Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta

Modernit marxilaiset kulttuuriteoriat lähtevät yleensä liikkeelle tarkastelemalla väitettä, jonka mukaan on olemassa determinoiva eli määräävä perusta ja determinoitu eli määrätty päällysrakenne. Tämä on yhteensopivaa reduktiivisen emergentismin kanssa, koska kulttuurin itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä. Se on olemassa vain yksilöiden subjektiivisina käsityksinä, mutta yhteisön muiden jäsenten käsitysten yhteisvaikutus heijastuu yksilöihin ulkoisena paineena, minkä yksilö kokee objektiivisesti olemassa olevana kaikkien jakamana kulttuurisena todellisuutena. Jokapäiväisessä elämässä ei tätä arkiajattelun asennetta ole tarpeellista edes problematisoida. Todellisuudesta kuitenkin jokaisella on oma subjektiivinen käsitys eikä itsenäisesti olemassa olevaa kulttuurista todellisuutta ole olemassa.

Kaikki ihmisten kulttuuriset kokemukset voidaan kuvata subjektiivisissa mielissä toimivien kulttuurigeenien eli meemien toiminnaksi, mikä ilmenee mielikuvien sekvensseinä. Kieli on kehittynyt tämän mielikuva-ajattelun täydennykseksi ja kommunikaatio välineeksi. Voimme kuvata mielen mekanismilla sekä todellisuutta että fiktioita kuten uskontoja. Mielten ulkopuolella tämä symbolijärjestelmä ja sen avulla kuvatut meemit ovat vain tahroja paperilla, bittejä tietojärjestelmistä tai fysikaalista signalointia. Merkityksiä niille tulee vain subjektiivisten mielten prosesseissa ja jokainen tulkitsee ne omalla tavallaan. Viime kädessä symbolinen viestintä kääntyy subjektiiviseksi mielikuva-ajatteluksi; tarinat herättävät mielikuvia ja mielikuvat sanallistetaan tarinoiksi. Meemit eli kulttuurigeenit on ymmärrettävä lähinnä metaforana. Ne eroavat geenien toiminnasta monella tavalla. Esimerkiksi meemit välittyvät vain fenotyyppeinä. Eikä niillä ei ole ”genotyyppejä” eli ne tallentuvat jokaisen mieleen omalla subjektiivisella tavalla.

Vaikka reduktiivisen emergentismin mukaan päällysrakenne on vain näennäisesti itsenäisesti olemassa oleva yhteinen jaettu käsitys yhteisön tavoitteista, vallitsevista käytännöistä ja normista, vaikuttaa tämä fiktiivinen päällysrakenne (muiden käsitysten yhteisvaikutus) perustaan eli yhteisön kunkin jäsenen käsityksiin ja toimintaan psykologisina paineina ja rajoituksina.

Perustan toimijuus (subjektiiviset mentaalisen maailmat) käsittää yhteisön yksilöiden toisiinsa suhteissa olevat kulttuuriset käytännöt (subjektiiviset ajattelu- ja toimintatottumukset), joiden mukaan ihmiset toimivat yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa suhteissaan. Niihin sisältyy perustavia ristiriitoja ja muunnelmia, joten nämä memeettisen evoluution kohteet (dynaamiset prosessit) ovat jatkuvassa muutostilassa. Yhteiskunnan todellisuus koostuu näin suuresta määrästä enemmän tai vähemmän yhteensopivia yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka sekoittuvat toisiinsa mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Kun tämä myönnetään merkitsee se sitä, että samalla luovutaan eräässä väittämästä, jonka mukaan näihin käytäntöihin liittyisi väistämättömiä determinatioiden prosesseja.

Reduktiivisen emergentismin mukaan tulkittuna hegemoniassa yhteisön mentaalisen maailman (maailma 2) subjektiivisia käsityksiä dominoi enemmistön todellisuudeksi kokemat valtavirran käsitykset, joihin myös toisinajattelijat alistetaan yhteisön luoman paineen avulla. Vallitseva regulaatio ja tavat antavat hallitsevalle eliitille ylivallan ylläpitää tätä olotilaa. Se perustuu kuitenkin vain yhteisön subjektiivisiin käsityksiin ja on muutettavissa näitä käsityksiä muuttamalla. Kulttuuristen systeemien toimijoita ovat vain ja ainoastaan subjektien mielet.

Systeemillä itselläni ei ole mitään toimijuutta. Tämä ei kuitenkaan estä kehittämästä kulttuurisille systeemeille ylemmän tason malleja kunhan pidetään mielessä, että ne eivät ole enää yksin luonnonlakien kaltaisia, koska niihin sisältyy subjektien mieliin kehittyneitä teleologisia pyrkimyksiä. Regulaation ja käytäntöjen muuttuessa muuttuu myös systeemin ”lainalaisuudet”. Erityisesti taloustieteessä tätä ei ole oivallettu, vaan on fiksaannuttu lähes uskonnon omaisesti toimimattomaksi osoittautuneeseen uusliberalistiseen traditioon.

Traditio on yksi filosofisella, teoreettisella ja historiallisten käytäntöjen tasolla, vaikuttava subjektiivisiin mieliin hajautunut prosessi, joka levittää omia meemejä eli mielen geenejä yhteisön jäsenten välillä samalla niitä uudelleen tulkiten, muuntaen ja uusintaen kaikissa yhteisön yksilöiden välisissä yhteistyö ja vuorovaikutus tilanteissa. Yhteiskunnan jäsenet jakautuvat aina useisiin enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavien traditioihin. Kaikki traditiot kamppailevat omien käytäntöjen ja merkitysten levittämiseksi sekä muita uudelleen tulkiten niin, että ne saataisiin tukemaan omien traditioiden ja merkitysten pääsyä vallitsevaan asemaan. Kun perhe, koulutus, instituutiot, työ ja teoreettinen valikoiva traditio punoutuu kokemuksellisesti osaksi elämäämme, syntyy vallitseva kulttuuri. Kulttuurin muodostavat meemit tallentuvat kuitenkin jokaisella yksilöllä omalla tavallaan kyvyiksi, jotka mahdollistavat aiemmin koettuja vastaavien mielikuvien tuottamisen uudelleen saman tyyppisistä virikkeistä. Meemeillä ei siten ole ”genotyyppejä”; niillä on vain ”fenotyyppi” eli tapa ilmentyä, välittyä ja hedelmöittyä sosiaalisten käytäntöjen intersubjektiivisissa prosesseissa. Sosiaalinen todellisuus on ja elää subjektiivisina mielikuvia ja sitä voidaan kehittää näihin mielikuviin vaikuttamalla.

Avainsanatnaturalismi

Voiko kone joskus ajatella?; Kognitiotiede ja tekoälytutkimus; Ajatteleva artefakti; Mielen mikropiiri; Aivokuori ja liskoaivot; Aivokuoren tilakoneet; Informaatioavaruus ja muisti; Aivojen kytkentäkaavio eli konektomi; Mielen virtuaalitodellisuus ja ajattelu; Muisti ja kognitiivinen psykologia; Mielikuvien muodostuminen; Muistot; Tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat

Voiko kone joskus ajatella?

Mitä ajattelu on? Tätä filosofit ovat pohtineet jo tuhansia vuosia. Materialismin mukaan se on aivojen luoman mielen ilmiö, mutta dualistit väittävät sen olevan materiasta riippumattomaan henkiseen ulottuvuuteen kuuluvan sielun ilmiö.

Tieteteen omaksuman materialistisen näkemyksen mukaan ihmisillä ja kehittyneillä eläimillä on materiaalisten aivojen tuottama mieli (sielu on fantasiaa). Sille, että myöskin koneelle voitaisiin kehittää mieli, ei ole mitään tieteen tuntemaa periaatteellista estettä. Ihmismieli olisi sille hyvä malli, mutta kukaan ei vielä tiedä miten se toimii. Joka tapauksessa ajatteleva kone voidaan tehdä vain tämän maailman aineksista, jos ollenkaan.

Vahvan tekoälytutkimuksen suurin jarru lienee rahoituksen puute. Kapeantekoälyn menestys näyttää lykänneen hämärään tulevaisuuteen kaikki vahvan tekoälyn kehityspanostukset (kapealla tekoälyllä tahkotaan nyt hyvin rahaa).

Entä onko tekoälyn vastustukseen myös muita syitä? Kenties joidenkin mielestä tätä asiaa ei ylipäätään saisi tutkia? Siksi (lähinnä uskonnollisista syistä) propagoidaan, että vahva tekoäly on joko mahdotonta tai (uskonnoille) vaarallista. Tietoinen ajatteleva kone tuhoaisi lopullisesti uskontojen perustan; tarpeen olettaa henkimaailma olemassa olevaksi.

Hupaisa esimerkki tällaisesta asenteesta on vuosituhannen alussa ilmestynyt Kullervo Rainion kirja “Älyn älyäminen”; dualismin uskontunnustus, jossa pohditaan tietoisuutta, henkisyyttä, aivoja ja vapaata tahtoa sekä hyökätään tulenpalavasti sitä vastaan, että olisi vain ajan kysymys, milloin tietokoneille rakennetaan tietoisuus ja luodaan keinotekoinen ihminen ”Tekno sapiens”. Rainion hyökkäys kohdistui kuitenkin jo vanhentuneeseen tietokone-metaforaan (kuvitelmaan, että aivot toimivat tietokoneen tavoin).

Kognitiotiede ja tekoälytutkimus

Kognitiotiede ja tekoälytutkimus ovat kärsineet heti alusta lähtien primitiivisestä tietokonemetaforasta. Mitään tietokonetta muistuttavia rakenteita ei aivoista ole löytynyt. Asetelma onkin kääntymässä päinvastaiseksi ja pyrkimyksenä on nyt kehittää aivojen tavoin toimiva kone. Tämän suuntaista kehitystä tapahtuu esimerkiksi neuromorfisten koneiden kehityksessä, mutta niistäkin puuttuu vielä mieli. Myös ajatteleva artefakti tarvitsee autonomisen ajallisesti olemassa olevan materiaalisen mielen. Dualismi olisi ihan pätevää ajattelua, jos tuonpuoleinen ikuinen sielu korvattaisiin aivojen neuraalisten prosessien tuottamalla mielellä.

Aivojen neuronaalisen tason dynaamisen toiminnan tutkiminen on kuitenkin hyvin hankalaa kuvantamislaitteistojen spatiaalisen ja temporaalisen erottelukyvyn riittämättömyyden vuoksi. Tätä puutetta voidaan paikata simulaatioiden avulla. Esimerkiksi EU:n 1,2 miljardin euron kymmenen vuotta kestävän (2013-2023) ihmisaivoprojektin (Human Brain Project, HBP) tavoitteena on kehittää simulaattori, joka simuloi aivoja neuronien biologisten toimintojen tasolla. Tähän tarvitaan valtava laskentateho eli ns. exa-luokan kone, jollaista projektin alkaessa ei ollut vielä olemassa. Kehitettävä kone on tarkoitettu aivotutkimuksen, neurofysiologian, mikrobiologian ja niihin liittyvän tietotekniikan tutkimukseen ja siten se edistää ainakin epäsuorasti myös tekoälytutkimusta.

Entä alkaako tämä supertietokone simulaation käynnistyessä ajattelemaan? No ei ala, eikä kukaan sitä odotakaan. Siltä puuttuu vielä kokonaan se tietämys, jonka ihminen hankkii vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, sekä tähän tarvittavat vuorovaikutuskeinot. Samat vuorovaikutusongelmat liittyvät myös vahvaan tekoälyyn, mutta aivosimulaatioon verrattuna tekoälysovellusten laskentatehon tarve kutistuisi merkittävästi, koska niistä voitaisiin jättää pois biologisten toimintojen simulaatiot.

Ajatteleva artefakti

Miten luodaan ajatteleva artefakti? Miten tekoäly saadaan ajattelemaan? “Tekoäly on tehtävä toisin. On tehtävä kone, joka operoi merkityksillä havainnoiden ympäristöään, itseään ja omaa mielensisältöään samoin kuin ihminen; suorilla ei-symbolisilla itseselittyvillä tavoilla”, sanoo tekniikan tohtori Pentti O A Haikonen. Hän etsii vahvan eli yleisen tekoälyn kehitykselle uutta suuntaa; irti vanhasta tietokone-metaforasta, joka tosin tuottaa juuri nyt hyvin näyttäviä sovelluksia, mutta vain kapeilla tarkasti rajatuilla alueilla. Hän on toteuttanut robotti demonstraation pelkillä assosiatiivisilla neuroverkoilla; ilman mikroprosessoreita ja ohjelmointia. Lisää tietoa asiasta löytyy hänen kirjastaan “Tietoisuus, tekoäly ja robotit”.

Mielen, kielen ja yhteiskunnan ilmiöihin perehtynyt tekoälytutkija, professori Timo Honkela puolestaan toi esille kirjassaan “Rauhankone”, kuinka ihmisten subjektiivinen käsitys kielestä kärjistää kriisin, kun ihmiset tarkoittavat samoilla sanoilla eri asioita tai puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Hänen mukaansa tekoäly voisi avustaa ihmisiä kielellisissä merkitysneuvotteluissa. Meillä kaikilla on oma subjektiivinen mielenkieli ja kommunikoidessamme käymme ilman konettakin aina myös implisiittisesti aktiivista merkitysneuvottelua. Myös ajattelevien artefaktien on kyettävä tähän eli päivittämään omaa mielenkieltään.

Kaikki tekoälyn tutkijat myöntävät, että nykyisissä kapean tekoälyn sovelluksissa on kyse vasta fiksusta automaatiosta; ei mistään todellista älyä omaavasta tekniikasta. Ajattelevaa konetta ei voi toteuttaa vain ohjelmoimalla sääntöjä ja opettamalla esimerkeillä. Todelliseksi ajatteluksi kutsuttava itsenäinen mielen toiminta tulee mahdolliseksi vain, jos vahva tekoäly voi ihmisen tavoin itse vapaasti muodostaa empiirisen maailmankuvansa vuorovaikutuksessa ympäristönsä olioiden kanssa. Tällöin myös vahvalle tekoälylle muodostuisi ihmisten tavoin subjektiivinen käsitys todellisuudesta ja kielestä.

Mielen mikropiiri

Selvittääksemme, miksi ajattelemme kuten ajattelemme, on ensin selvitettävä aivojen toimintaperiaatteet ja toimintamekanismit. Kokonaiskuva on edelleen hämärän peitossa. Kukaan ei vielä tiedä miten aivot todella toimivat. Jeff Hawkins toteaa kirjassaan ”Älykkyys: uusi tieto aivoista ja älykkäät koneet”, ettei mitään hyvää eikä edes huonoa hypoteesia aivojen toiminnallisesta kokonaisuudesta ole vielä olemassa. Hänen aivojen toimintaa selvittävän ajattelunsa ytimessä on aivokuoren pylväät, jotka ovat keskenään tiiviisti kytkeytyneitä neuronien ryhmiä; aivojen toiminnallisia peruselementtejä. Hawkinsin uusin kirja The Thousand Brains — A new theory of Intelligence (2021) jatkaa samaa teemaa. Pylväät ovat myös edellä mainitun HBP-projektin aivosimulaation peruselementtejä.

On mahdollista ajatella, että muodostamalla edellä mainitusta pylväistä toiminnallisesti vastaava elektroninen komponentti eli mielen mikropiiri ja kytkemällä niitä yhteen aivojen kytkentäkaavion eli konektomin mukaisesti syntyy älykkäälle robotille sopivat aivot. Mielen mikropiirien keinotekoiset neuronit tarvitsevat sitten vain ”geneettiset” alkuasetukset, jotta niistä muodostuvista keinoaivoista saadaan ”meemejä” omaksumaan ja käsittelemään kykeneviä meemikoneita, joka sitten voidaan sosiaalistaa yhteiskunnan jäseniksi kuten ihmisetkin.

Kun kukaan ei vielä tiedä, miten aivot kokonaisuutena toimivat, on keksittävä joku mahdollinen skenaario niiden toiminnasta. Tässä esitetyn hypoteettisen luonnoksen yhteen sovitetut tiedonsirpaleet on kerätty lukuisista eri lähteistä. Lopputulosta voi ajatella mielenmikropiirin ja keinomielen vaatimusmäärittelyn alustavana luonnoksena.

Aivokuori ja liskoaivot

Poimuttunut aivokuori eli korteksi koostuu kahdesta puolikkaasta, jotka jakautuvat otsa-, päälaki-, ohimo- ja takaraivolohko nimisiin alueisiin, jotka puolestaan sisältävät useita pienempiä primäärisiä alueita kuten motorinen aivokuori, somatosensorinen aivokuori, kuuloalue, sensorinen ja motorinen puhealue sekä näköalue. Primäärisiä aivokuoren alueita ovat ne, joille hermot aisteista ensimmäisenä saapuvat tai josta ne lihaksille lähtevät. Lisäksi aivokuoressa on sekundaarisia alueita ja assosiaatioalueita, jotka toimivat primäärin aivokuoren välittämän informaation yhdistämisessä ja tulkitsemisessa.

Aivokuorialueet muodostavat neuraalisilla kytkennöillään toiminnallisen hierarkian, jonka pohjalla ovat primääriset aisti- ja motoriset alueet. Niiden päällä on sekundääri- ja assosiaatioalueet ja kaiken huipulla on hippokampuksen sisältävä vanhan aivokuoren alue, joka on tiukasti kytköksissä myös aivojen tunnekeskukseen eli amygdalaan.

Kaikki aivokuoren alueet jakaantuvat vielä pylväiksi kutsuttuksi keskenään tiiviisti kytkeytyneiksi kuusikerroksisiksi neuronitihentymiksi, jotka ovat aivojen toiminnallisia perusyksiköitä, eräänlaisia tilakoneita. Tilakone on ohjausmekanismi, jonka seuraava tila riippuu tilakoneen tuloista ja edellisestä tilasta.

Aivokuoren alapuoliset rakenteet (liskoaivot) koostuvat pallomaisista neuronikeskittymistä eli tumakkeista sekä pikkuaivoista, jolla on aivokuoren tavoin kuorimainen neuraalinen rakenne.

Aivokuoren tilakoneet

Talamus niminen tumake toimii aisti- ja liikehermoratojen reitittäjänä aivokuorelle sekä koko aivokuoren toiminnan tahdistimena niin, että lukuisten aivokuoren pylväiden tuottamista mielikuvien sirpaleista muodostuu se yhtenäinen mielikuvien virta, mitä sanomme ajatteluksi.

Kukin pylväs toimii täysin itsenäisesti niihin liittyvien talamokortikaalisten silmukoiden tahdistamana. Silmukat palauttavat pylväille myös tiedon niiden edellisestä tilasta. Pylväät aistivat myös sekä omalla että ylemmällä ja alemmalla tasolta olevia informaationaapureitaan. Näistä kohteista saapuvat pylvään aistimat aksonit kytkeytyvät synapsien välityksellä pylvään neuronien denriitteihin. Tämä adaptiivinen rakenne edustaa tilansiirtofunktiota, joka määrää kuinka informaatioympäristö ja edellinen tila tuottaa seuraavan tilan.

Informaatioavaruus ja muisti

Pylväistä muodostuneet tilakoneet sijoittuvat aivojen aluehierarkian muodostamaan informaatioavaruuteen, jossa ne aistivat informaationaapureittensa toiminnallisia tiloja ja lähettävät oman tilatietonsa naapureittensa aistittaviksi. Mitään tätä kummempaa kommunikaatiota ei aivoissa tapahdu; ei tiedon siirtelyä pysyväismuistin ja työmuistin välillä, koska tällaisia rakenteita ei aivoissa ole. Kaikki aivokuoren tilakoneet toimivat reaaliajassa rinnakkaisesti. Niiden tarvitsema data ja toimintaohjeet ovat koko ajan välittömästi paikallisesti käytettävissä.

Pylväissä eli tilakoneissa on kahdentyyppistä muistia. Synapseihin tallentunutta pitkäaikaista eli funktiomuistia ja neuronien aktivaatiotiloihin tallentunutta eli lyhytaikaista tilamuistia. Usein ajatellaan, että aivot tallentavat kokemukset mielikuvina. Todellisuudessa aivot eivät talleta mielikuvia vaan kykyjä tuottaa uudelleen koetun kaltaisia mielikuvia samankaltaisista aistimuksia. Samankaltaiset aistimukset aktivoivat aina uudelleen saman pylväspopulaation täydentäen niiden tuottamia mielikuvia reaaliaikaisilla aistimuksilla sekä muokaten samalla pylväiden kykyjä uusilla kokemuksilla. Nämä mielikuvien tuottamiskyvyt tallentuvat pylväiden funktiomuistina toimiviin synapseihin. Pylväiden lyhytaikaiseen muistiin eli neuronien aktivaatiotiloihin ei tallennu mitään pysyvää informaatiota. Tämä neuronien aktivaatiotiloina ilmenevä lyhytaikainen muisti edustaa jatkuvaa reaaliaikaista mielikuvien virtaa, jonka olemassaolo on vain hetkellistä. Mielikuvien virta pysähtyy vasta aivokuolemassa ja päättää samalla myös mielen olemassaolon.

Aivojen kytkentäkaavio eli konektomi

Aistiärsykkeet saapuvat aivokuoren primääreille aistialueille, jonka pylväät toimivat eräänlaisena piirredetektoreina. Sekundääristen alueiden pylväät aistivat primääritason pylväitä ja tunnistavat suurempia kokonaisuuksia. Pylväiden kyvyt perustuvat sekä geneettisiin taipumuksiin että empiiriseen oppimiseen. Oppimisen osuus kasvaa siirryttäessä primääritasolta ylöspäin. Aistimusten vaikutukset nousevat vain niin ylös, että sen prosessointiin löytyy toimintaohje. Täysin uuden asian tapauksessa aistimusten vaikutukset kohoavat aina hippokampukseen saakka, jonka ohjauksessa havainnosta joko tuotetaan aivan uusi skeema, se prosessoidaan osaksi jo mielessä olevaa skeemaa tai unohdetaan merkityksettömänä. Skeema on hippokampuksesta alkava informaatio naapuruston kytkentöjen avulla yhteen liittyvä alaspäin haarautuva pylväspopulaatio. Skeemojen helmat limittyvät keskenään, joten alempien tasojen pylväät voivat toimia useiden eri skeemojen osina.

Mielen virtuaalitodellisuus ja ajattelu

Aistimusten vaikutukset leviävät naapurustossa sekä ylöspäin että alaspäin vastaten perinteisen ajattelun ylöspäin ja alaspäin prosessointia. Alaspäin prosessointi on toiminnanohjausta, jolla ylempi taso vaikuttaa alemman tason toimintoihin. Ylöspäin prosessointi levittää aistimusten vaikutuksia ylöspäin, mikä voi aiheuttaa muutoksia alaspäin suuntautuviin toiminnanohjauksiin. Tähän aivojen informaatio avaruuteen sijoittunut pylväs populaatio tuottaa reaalimaailmaa ja myös puhtaita fiktioita simuloivan virtuaalitodellisuuden, jonka toiminta on ajattelua. Sen avulla voimme testata mielessämme erilaisia toimintavaihtoehtoja jo ennen toimeen ryhtymistä.

Virtuaalitodellisuus koostuu minä-, konteksti- ja objekti-prosesseista. Kontekstiprosessit mallintavat minäprosesin ympärillä olevan tilan ja objektiprosessit kuhunkin kontekstiin sijoittuvat objektit. Mielikuvien virta syntyy näiden prosessien yhteistoiminnasta ja kaikkien yksilöiden subjektiivista mielikuvien virroista muodostuu infosfääri eli maailma 2.

Mielen kontekstiprosessit ovat eräänlaisia minäprosessin ympärille muodostuneita tilan ja ajan kokemukset sekä tunne merkitykset tuottavia virtuaalitiloja. Mielen objektiprosessit sijoittavat kontekstiin sekä kokemuksia että uskomuksia mallintavat entiteetit; faktan ja fiktion. Niinpä paljon mainostettu järki koostuu fiktionalismin mukaan vain fiktioista; mielen kyhäämistä fiktiivisistä malleista, jotka tuottavat niin empiiristen kokemusten kuin myöskin perusteettomien uskomusten mielteet. Subjektiivinen mieli on olemassa vain niin kauan kuin sen prosessit ovat käynnissä.

Muisti ja kognitiivinen psykologia

Miten havainnoista tulee muistikuvia? Tätä ongelmaa lähestytään useinmiten täysin väärästä näkökulmasta: ajatellaan, että aistimukset tallentuvat muistiin mielikuvina. Tämä käsitys on väärä. Mielikuvia ei tallenneta pysyvästi minnekään. Sen sijaan muistiin tallennetaan kykyjä tuottaa vastaavia mielikuvia samankaltaisista tilanteista.

Primärialueilta hippoksmpukseen ylettyvien pylväshierarkkioiden eli skeemojen tuottamia mielikuvia (tilamuistien sisältöjä) ei tallenneta yhtään minnekään. Niiden asemasta skeemojen funktiomuistiin tallennetaan kykyjä tuottaa uudelleen havaintoja vastaavia mielikuvia tilamuistiin. Muistot palautetaan mieleen aktivoimalla samat skeemat, jotka mielikuvat tunnistivat. Mitään tiedon talletus ja palautus toiminnan kaltaista tiedon siirtelyä paikasta toiseen ei tarvita.

Mielikuvan reproduktio aktivoituu pelkästään skeeman aktivoinnilla. Aktivoinnin voi tehdä joko havainto tai mielikuvitus. Havainto ja toiminta liittyvät tiiviisti yhteen. Skeeman aktivointi päivittää myös skeeman tai, jos uusi havainto ei sovi mihinkään skeemaan luodaan uusi skeema. Aivojen toiminnallisessa hierarkiassa ylöspäin virtaavia aistimuksia vastaan virtaa alaspäin toiminnanohjauksia aistimusten tarkentamiseksi ja konkreettisen toiminnan ohjaamiseksi. Kuvittelu ja konkreettinen toiminta tapahtuu samoilla skeemoilla.

Kykymme liikkua ja toimia ympärillämme olevassa monimutkaisessa maailmassa perustuu kykyyn muodostaa siitä reproduktio; mielen virtuaalimaailma, joka koostuu minä-prosessista, sen ympärille muodostuneista vaihtoehtoisista kontekstiprosesseista ja niiden sisällöksi linkittyvistä objekti-prosesseista. Nämä tuottavat yhdessä ajattelun eli aivokuoren alueiden hierarkian kaikille tasoille hajautuneiden pylväiden dynaamisen toiminnan.

Kognitiivinen psykologia mallintaa edelleen muistia rakenteilla, joita aivoista ei löydy. Kuten jo edellä todettiin, aivoissa on vain kahdenlaista muistia: synapsien pitkäaikaista eli funktio-muistia ja neuronien aktivaation edustamaa lyhytaikaista eli tila-muistia. Kaikki kognitiivisen psykologian kuvaamat muistityypit voidaan selittää näiden avulla.

Aivot luovat mielen virtuaalimaailmaan dynaamisia malleja siitä miltä ulkoiset objektit näyttävät, kuulostavat ja miten ne toimivat. Kaikki tarvittava tieto tallentuu näihin malleihin. Mitään erillisiä kognitiivisen psykologian kuvaamia säilömuisteja ja työmuisteja ei ole olemassa. Skeemojen pylväs-populaatiot kuvaavat niihin sisältyvän informaation avulla objektien dynaamisen käyttäytymisen eli mielikuvien virran.

Mielikuvien muodostuminen

Tarkastellaan aluksi mielikuvan muodostumista näköaistin avulla ja laajennetaan se sitten muitakin aistimuksia ja tunteita koskevaksi. Aivot eivät toimi kuin kamera, joka kuvaa koko näkökentän kerralla, vaan pikemmin kuin tutka, joka skannaa näkökentän piste pisteeltä. Silmän tarkan näön alue kohdistuu kulloinkin vain hyvin pieneen alueeseen ja tekee koko ajan tahdosta ja tarkkaavaisuudesta riippumatonta hyppelyä eli niin sanottuja sakkadisia liikkeitä. Miten tästä sekamelskasta voi syntyä stabiili mielikuvien virta?

Mielen dynaaminen virtuaalitodellisuus syntyy silmän liikkeitä ja vartalon asentoja koordinoivan motorisen toiminnan yhteistyönä. Pikkuaivot ovat peliohjelmistojen fysiikkamoottoria vastaava elin, joka ylläpitää painovoimakentän hallitseman ympäristön koordinaatistossa vartalon ja sen osien asentojen dynaamista tilaa ja auttaa kohdistamaan kulloisenkin sakkaadisen pysähdyksen tuottaman kuvan oikeaan kohtaan kontekstia. Primaarin näköalueen piirredetektorit valikoivat palapelipussistaan tarkannäön alueeseen sopivan elementin. Ylempien tasojen objektiprosessit koostavat näistä elementeistä vaihe vaiheelta isompia hahmoja ja aktiivinen konteksti prosessi skaalaa ne osaksi kokonaisuutta.

Mielen virtuaaliavaruus kattaa koko kontekstin eli ympärillä olevan tilan, myös sen mikä ei ole näkökentässä. Sen ajatellaan pysyvän muuttumattomana. Siksi on mahdollista ajatella sitäkin osaa ympäristöstä mikä ei ole näkökentässä. Näköaistin lisäksi myös kaikki muut aistit ja liskoaivojen vietti- ja vaisto-pohjan sekä homeostaasin tilan generoimat tunteet täydentävät omalta osaltaan konteksti- ja objekti-prosessien tuottamaa mielen virtuaalitodellisuutta.

Mieli mallintaa samalla mekanismilla reaalisten objektien lisäksi myös fiktioita; suunnitelmia, teorioita ja uskonnollisia kuvitelmia.

Muistot

Muisto aktivoituu joko havainnosta tai ajattelun mielleyhtymistä. Sitä mitä normaalisti sanomme muistoksi ei tallenneta mihinkään. Sen sijaan funktiomuistiin tallentuu kyky tuottaa koettua aistimusta vastaava mielikuvasekvenssi tilamuistiin. Mielikuvien pohjaksi aktivoidaan aina mahdollisimman lähellä jotakin koettua aistimusta vastaava jo olemassa oleva skeema. Havainnosta aktivoituneen skeeman tuottamaa mielikuvien sekvenssiä täydennetään aina aktuaalisilla aistimuksilla. Siksi se on aina mielleyhtymistä aktivoitununeita muistoja täsmällisempi.

Mielikuvien sekvenssin tuottavan skeeman aktivointi päivittää myös aina sen kykyä tuottaa niistä erilaisia variaatioita. Jos aistimus poikkeaa merkittävästi aiemmin koetuista luodaan siitä kokonaan uusi skeema.

Tässä esitetyllä kuvauksella on monia yhtymäkohtia Antti Revonsuon mielen virtuaalitodellisuuden, Antonio Damasion esittämän aivojen kuva- ja taipumusavaruus mallin ja Jeff Hawkinsin esittämän ennustavan muistin viitekehityksen ideoille.

Revonsuon käyttämä virtuaalitodellisuuden käsite vastaa suoraan tässä mallissa kuvattua aivojen pylväspopulaation tuottamaa mieltä.

Siinä missä Damasio jakaa aivokuoren taipumus- ja kuva-avaruuksiin, sama toiminnallinen jako tehdään tässä esitetyssä mallissa jokaisessa aivokuoren pylväässä. Taipumusavaruuden toimintoja vastaa pylväiden funktiomuistiin tallennetut kyvyt ja kuva-avaruuden toimintoja tilamuistin mielikuvien virta.

Hawkinsin mallissa pylväät ovat — samoin kuin tässä kuvatussa mallissa — aivojen mielikuvien virtoja tuottavia toiminnallisia perusyksiköitä.

Damasion konvergenssi-divergenssi-vyöhyke ajattelu vastaa tämän mallin funktionaalista kaksisuuntaista aivoalueiden hierarkiaa, joka kytkeytyy Damasion mallin tavoin tiukasti aivokuoren alaisiin taipumuksellisiin rakenteisiin (liskoaivoihin).

Tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat

Damasion mukaan hänen ”kuva-avaruudeksi” nimeämänsä aivokuoren alueet muodostavat kaikkien aistien yhdistelmänä sekä tietoisiksi tulevat mielikuvat että ne, jotka jäävät tiedostamatta. Tässä esitetyssä mallissa mielikuvien tuottamiseen tarvitaan koko aivokuori ja myös kuoren alaiset aivorungon homeostaasin ja pikkuaivojen dynaamisen liiketilan säätöjärjestelmät.

Mielikuvien tiedostaminen on aivojen kokonaisvaltaista holistista toimintaa. Se ei liity vain ”kuva-avaruuteen” vaan koko aivokuoreen ja kuoren alaisiin rakenteisiin. Primaarisen ja sekundaarisen aivokuoren sekä kuoren alaisten rakenteiden tuottamat mielikuvien sirpaleet eivät yllä vielä tietoisuuteen. Tietoisuuteen nousee vasta riittävän kokonaisvaltaiset assosiaatiotason mielikuvat.

Tietoisen tason alapuoliset mielikuvien sirpaleet ja niiden välityksellä myös aivokuoren alaiset liskoaivojen vietit ja vaistot vaikuttavat kuitenkin koko ajan myös tietoisen tason mielikuviin. Tiedostamattomalle tasolle vaikuttavaksi saattaa jäädä myös alunperin tietoiseen kokonaisuuteen kuuluneet tiedostamattomat osat, joiden tietoiset osat ovat unohtuneet.

Tietoinen mieli rakentuu koko aivojen tuottamista dynaamisista mielikuvista. Niiden muodostumiseen vaikuttaa sekä ympäristöstä saadut aistimukset että eliön sisäinen homeostaattinen tila. Ympäristö kuvautuu mielen virtuaalitodellisuuteen minä prosessin sisältäväksi kolmiulotteiseksi dynaamiseksi malliksi ja sisäinen tila minäprosessia täydentäväksi tunneprofiiliksi. Mielen objekteilla ei ole omaa toiminnanohjaus prosessia vaan sen sijaan objektien käyttäytymistä ennustetaan projisoimalla oma minäprosessi niiden asemaan.

Edellä kuvattujen speksien mukaisesti suunniteltu ajatteleva artefakti voisi olla jo täysivaltainen kulttuurin (maailma 3) eli infosfäärin toimija. Kulttuurin itsenäinen objektiivinen olemassaolo on näennäistä; se on vain subjektiivisten käsitysten horisontti. Kulttuurin ja subjektiivisten käsitysten kehittymistä siinä voi verrata geneettisten algoritmien toimintaan, mutta se on jo sosiologiaa ja toisen jutun aihe.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä vuoden 2021 lopussa oli 3 689 998. Noin 66,5 prosenttia väestöstä.

Pudotusta edelliseen vuoteen oli 1,2 %-yksikköä. Kuluvan vuoden lopussa osuus lienee olevan noin 65 prosenttia. Tällä menolla menee vain muutama vuosi, kun jäsenmääräprosentti alkaa vitosella. Mikäli ei kovin kummia tapahdu, eikä taivas putoa niskaan, noin 10 vuodessa kirkon jäsenmäärä jää alle puoleen väestöstä.

Tämä on melkoinen kurimuskurssi kirkolle. Kirkollisvero on kuitenkin elinehto isolle ja raskaalle organisaatiolle. YT-neuvottelut, väen vähentäminen, lomautukset, kiinteän omaisuuden myynti ynnä muut ovat kirkon arkea jo lähitulevaisuudessa. Monet seurakunnat ovat jo joutuneetkin sopeuttamaan talouttaan.

Mutta siis, kun kirkon jäsenkato jatkuu tällaisena, on sen jäsenmäärä pian jo alle puolet Suomen väestöstä. Silloin kirkon julkisoikeudellista asemaa on harkittava. Voiko julkisoikeudellinen yhteisö, joka edustaa vähemmistöä kansasta, pitää hallussaan hautaustoimen monopolia, säätää oman lakinsa, pitää oikeuden verottaa ja järjestää valtiollisia jumalanpalveluksia? Voiko vähemmistökirkon edustamaa oppia pitää enää pakollisena oppiaineena peruskouluissa?

Kirkolla oli aikoinaan merkittävä rooli julkisen vallan edustajana ja eräänlaisena valtion haarakonttoriverkostona kouluopetuksen järjestämisineen ja väestökirjanpitoineen. Mutta nämä, kuten sosiaalityökin, on jo aikaa sitten kirkolta otettu maallisen regimentin hoidettaviksi. Mutta vallan rippeistään kirkko on pitänyt kiinni niin paljon kuin suinkin on voinut.

Lapsikaste on yksi merkki kirkon hamuamasta vallasta. Valtaa ei ole ilman kannattajia. Ja rahaa. Lapsi liitetään seurakunnan jäseneksi aina, kun tämä kastetaan. Aikaa myöten tästä tulee veronmaksaja kirkolle. Jos nuori syystä tai toisesta saa hyvät kuukausitulot ennen täysi-ikäisyyttä, saa maksaa kirkkoveroa, vaikka ei itse haluaisi, eivätkä vanhemmat ole kirjoittaneet lupapaperia. Ja kun suomalaisista suuri osa on edelleen tapaluterilaisia, ei kirkosta eroaminen ole etusijalla. Kirkon jäsenistöstä suurin osa onkin passiivisia kannattajia. Mutta jos postiluukusta tulisikin kerran vuodessa 200–350 euron jäsenmaksulappu riippuen tuloista ja kunnasta, ei eroamista kovin paljon mietittäisi. Siksipä kirkko ei halua siirtyä kirkkoveron kanto-oikeudesta jäsenmaksuperiaatteeseen.

On muuten hienoa sekin, että pääomatuloista ei tarvitse kirkkoveroa maksaa. Pieneläkeläiset ja työttömät joutuvat maksamaan samalla, kun paksusti voivat pääomarikkaat nimellisine palkkatuloineen, jos niitäkään edes on, saavat olla rauhassa kirkolta. Kirkon yhteisöverokin on hienosti säädetty sikäli, että kaikki kirkkoon kuulumattomatkin sitä maksavat. Vaikka yrityksen kaikki omistajat ja työntekijät olisivat kivenkovia ateisteja tai eivät muuten kuuluisi kirkkoon, on firman maksettava kirkolle veroa.

Lapsikaste on moraalisesti väärin. Siinä rikotaan lapsen oikeuksia, koskemattomuutta sekä uskonnonvapautta, mitkä ovat myös perustuslakiin kirjattu. ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.” Yksilön tulee saada itse päättää siitä, kuuluuko uskonnolliseen yhteisöön vaiko ei, oli sitten aikuinen tai lapsi. Eihän poliittiseen puolueeseenkaan liitetä lapsia. Ainakaan ilman, että nämä sitä erityisesti itse haluavat. Partioonkaan ei liitetä lapsia vauvoina.

Uskonoppinut ja pappi voi nyt sanoa, että kastaminen ilman kirkon jäseneksi ottamista ei ole teologisesti mahdollista, koska kasteessa ihminen liitetään kirkon jäseneksi. Jäseneksi ottamista ei siis voi erottaa kasteesta? Mutta missä Raamatussa näin on kerrottu..? Kyse onkin aikaisten kirkkoisien säätämästä järjestyksestä. Kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, ja siihen jäseneksi liittäminen on juridinen toimi. Tehköön kirkko omat teologiset mietelmänsä kasteesta ja sen hengellisestä merkityksestä, mutta viralliseksi jäseneksi liittyminen jätettäköön yksilön omaan harkintaan. Vaikka sitten itse halutessaan esimerkiksi 15-vuotiaana vanhempien suostumuksella, mutta muuten täysi-ikäisyyden saavutettuaan.

Tämähän ei tietysti kirkolle käy. Selvitystila olisi pian edessä, vaikka taloudellisilla seikoilla kirkko ei asian vastustamistaan perustelisi. Esille tuotaisiin vuosisataiset perinteet, hengellinen yhteys, kirkon suoma henkinen tuki ja apu elämän kriisitilanteissa, diakonia, laupeudentyö ja kaikkea muuta mahdollista. Kirkko ei taloudellisissa kysymyksissä suinkaan vetoa teologisiin argumentteihin tai hengellisiin arvoihin, vaan se haluaa näyttäytyä tärkeänä ja julkishallinnon kanssa tasaveroisena yhteiskunnallisena toimijana.

Suomessa kirkko on valtionkirkko, vaikka kuinka sitä muuksi väittäisi. Sitä se käytännössä on, vaikka jäsenmäärä onkin sellaiseksi varsin pieni. Ruotsissa kirkon asema valtionkirkkona poistui vuonna 2000. Kirkkolain tilalle tuli kirkolliskokouksen säätämä kirkkojärjestys. Tuolloin kirkkoon kuului vielä 82,9 % Ruotsin kansasta. Nyt parisenkymmentä vuotta myöhemmin kirkkoon kuuluu enää noin 56 % väestöstä.

Yki Räikkälä

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 1/2022.