Dialektinen materialismi/ Materialismi ja idealismi/ Porvarillinen filosofia/ Maailma ja maailmankuva/ Materia ja tajunta/ Tarkoitus, syy ja seuraus/ Dialektiikka/ Ihminen ja yhteiskunta
Dialektinen materialismi
Tämän kirjoituksen pohjana on Tuure Lehénin ”Työväenluokan maailmankatsomus (1950)”
https://www.marxists.org/suomi/lehen/1950/tyovluok-mk.htm, josta tekemääni tiivistelmää olen edelleen muokannut oman ajatteluni mukaiseksi. Tämä ei ehkä enää ole oikeaoppista dialektista materialismia, mutta näin ajattelen.
I. Materialismi ja idealismi
Filosofit ovat alusta lähtien jakautuneet kahteen vastakkaiseen leiriin: materialisteihin ja idealisteihin. Materialismin ja idealismin erottaa toisistaan peruskysymys hengen suhteesta aineeseen: Kumpi niistä on kaikkien ilmiöiden pohja ja perusta? Onko henki luonut aineen vai onko henki itse aineen tuote? Idealistit pitävät ideaa eli henkeä kaiken olevaisen perustana, jopa ainoana todellisesti olevana. Materialismin mukaan materia on kaiken perusta. Ajattelu ja kaikki henkinen elämä on syntynyt materiaalisen elämän pohjalta ja henkinen on vain aineellisen todellisuuden heijastumista ihmisten tajunnassa. Ihmistajunnan ulko- tai yläpuolella ei ole ajattelua eikä henkistä elämää.
Objektiiviset idealistit (Platon, Hegel, J. V. Snellman, jne.) uskoivat, että ihmisen ulkopuolella on ja vaikuttaa joku henkinen todellisuus (Idea, Maailmanhenki, Kaitselmus, Raamatun henki, tms.) ja luonto on tuon ikuisen hengen ilmausta; henki tulee ihmiseen ulkoapäin, asuu hänessä ja vaikuttaa hänen kauttaan. Täten objektiivinen idealismi onkin itse asiassa filosofian kielelle käännettyä uskontoa.
Subjektiivisessa idealismissa subjektin sisäinen henkinen todellisuus eli ihmisjärki on syrjäyttänyt objektiivisen idealismin ulkoisen jumalan, mutta samalla se kieltää myös ulkoisen materiaalisen todellisuuden. Subjektiivinen idealismi tunnustaa olemassaolevaksi vain subjektin eli minän mielikuvat ja niitä aiheuttavat aistihavainnot, mutta ei sitä mikä havaitaan. Maailma on minun mielikuvani. Maailma on minän tuote. Minä luo ei-minän omaksi vastakohdakseen.
Agnostikot (Kant ja Hume, jne.) hoipertelevat materialismin ja idealismin välillä. He myöntävät, että ihmistajunnan ulkopuolella saattaa hyvinkin olla olioita sinänsä, mutta väittävät, ettei niistä voi saada mitään tietoa; ei ainakaan luotettavaa. Agnostikko ei tiedä, onko tämä maailma olemassa vai ei. Ja jos jotakin on, niin siitä mitä se on, ei saa selvää.
Materialismi tunnustaa aineellisen todellisuuden olemassaolon ja sen yhä täydellistyvän tiedostamisen mahdollisuuden. Aineellinen todellisuus on olemassa subjektista, havaitsijasta riippumatta. Maailmankaikkeus ei ole ”sielumme heijastus”, vaan ajattelumme on heijastusta maailmankaikkeudesta.
Tieteellisessä maailmankuvassa ei oleteta mitään yliluonnollisia olentoja oleviksi. Tieteellinen ateismi sisältyy myös dialektiseen materialismiin itsestään selvänä johtopäätöksenä.
Ateisti voi olla myös pelkkä jumalankieltäjä ja tyytyä rajankäyntiin tieteen ja uskonnon välillä. Esimerkiksi Vapaa-ajattelijat ovat sääntöjensä mukaan poliittisesti riippumattomia, vastustavat kirkon ja uskonnon ylivaltaa ja toimivat valtiokirkkoon kuulumattomien oikeuksien puolustajana.
II. Porvarillinen filosofia
Kaikki nykyiset yhteiskuntatieteet (kansantaloustiede, sosiologia, valtio-oppi jne.) ja myös filosofia ovat puoluetieteitä. Ne käsittelevät niin suoraan keskenään vastakkaiseen yhteiskuntaluokkien etuja, että tasapainottelu niiden välillä on mahdotonta.
Empiriokriitikot tunnustavat luonnon olemassaolon, mutta edellyttävät subjektin ja objektin erottamattomuutta. Myös Kaila puhuu paljon objektista, ympäristöstä, ulkomaailmasta ja fyysisestä todellisuudesta, mutta vain kokemuksen ainesten korkeanasteisena ’loogisena konstruktiona’ (Inhimillinen tieto, 1939, s. 53.). Fyysinen todellisuus on näin vain filosofin päässä, ei sen ulkopuolella; pelkkä ajatusrakennelma, joka pelkistyy lausekalkyyliksi. Toisten ihmisten olemassaolosta tulee ”vierassieluisuuden probleema”. Kailan ”Inhimillisen tiedon” keskeisin väite on, että materiaa ei ote. Heti ensimmäisellä sivulla todetaan, että ”esineen muodostavat eräät säännönmukaisesti toisiinsa liittyvät ominaisuudet”. Ei siis niin, että esineillä on ominaisuuksia, vaan olemassa on pelkkiä ei-minkään ja ei-kenenkään ominaisuuksia. Väitteen, ”ettei ole muuta kuin ilmiöiden lakkaamaton virta”, mukaan havaintoamme mukaisia ilmiöiä, esineisttä tai ihmistä ei ole olemassakaan; että asiat olivat olemassa vain kokemuksessamme; sen ulkopuolella ei ole mitään. Reduktiivisen emergentin materialismin mukaan tämä ilmiöiden lakkaamaton virta on mielen reaalitodellisuuden mallin tuottama kokonaisuuden kuva olevasta. Todellisuus on sellainen kuin se on ja mielen malli vain simuloi sitä.
Kailaa ateistina ihailevat seuraajat selittävät, että hänen kiivailu ”tajunnasta riippumatonta ulkomaailmaa” vastaan kohdistui Immanuel Kantin olettamaa ihmisjärjestä riippumatonta Jumalaa vastaan, eikä ollut lainkaan tähdätty materialismia vastaan. Selitys on järkevä siinä mielessä, ettei Jumalakaan ei voi silloin olla muuta kuin ”looginen konstruktio”, pelkkä lause.
III. Maailma ja maailmankuva
Dialektinen materialismi syntyi Marxin ja Engelsin työn tuloksena. Sitä edelsi 18. ja 19. vuosisadan vaihteessa vauhtiin päässyt tieteellinen vallankumous. Se osoitti maailman olevan liikkuva, muuttuva ja kehittyvä, mikä loi edellytykset dialektisen materialismin synnylle.
Dialektinen materialismi on ensimmäinen ja ainoa tieteellinen maailmankatsomus. Vastustajat tosin väittävät ettei sellaista voi olla olemassakaan, koska maailmankuvaan sisältyy pelkän tiedon lisäksi myös asioiden arvostaminen. Mitään materiaalisen todellisuuden ulkoista arvojen ja normien lähdetä ei kuitenkaan ole tarpeellista olettaa. Maailmankatsomus on tieteellinen, jos sen väittämät perustuvat tieteeseen ja ovat sopusoinnussa tieteellisten tosiasioiden kanssa.
Dialektisen materialismin kannattajat huomauttavat sen eroavan sitä edeltävästä mekaanisesta materialismista, jonka mukaan ihminenkin oli vain kone. Vastustajat kohdistuvat kritiikkinsä juuri tähän vanhentuneeseen mekaaniseen materialismiin. Kone metaforaa ei kuitenkaan ole tarpeellista torjua, kun materialismi ymmärretään reduktiivisen emergenssin mukaisesti: mieli on aivojen emergentin rakenteen mahdollistama neuronaalinen prosessi. Ei ole myöskään mitään syytä olettaa, etteikö sitä voida kehittää myöhemmin myös ajattelevilla artefaktille.
Dialektinen materialismi perustuu sekä luonnontieteiden saavutuksiin että myös historiallisten kokemusten vahvistamaan yhteiskuntatieteeseen. Tieteen edistyminen supistaa mystiikan ja idealismin elintilaa. Tieteen tutkimusmetodi on materialistinen. Sen kohde on tutkijan tajunnan ulkopuolella oleva todellisuus, ei vain maailman ilmiöt, vaan myös ilmiöiden syyt ja tutkimuksen kohteen ”käyttäytyminen”. Tutkimusten tulosten perusteella muodostettu teoria on kuitenkin vain todellisuuden toimintaa kuvaavat malli; ei itse todellisuus. Suoraa pääsyä todellisuuteen ei meillä ole, vaikka meistä siltä tuntuu.
Onko ulkomaailma olemassa? Vastasmisen vaikeus johtuu siitä kiistattomasta tosiasiasta, että meillä ei välittömästi ole muita todistuksia ulkomaailman olemassaolosta kuin omat aistihavainnot ja niiden aiheuttamat mielikuvat.
Kysymys siitä, vastaako inhimillinen ajattelu materiaalista todellisuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. (Instrumentalismin mukaan totuuskäsite pitäisi korvata reaalitodellisuuden ja sen teoreettisen mallin käyttäytymisten yhtäpitävyydellä. Totta on vain se mikä toimii.) Vaikka tämä on vain ”naiivia realismia”, ottaa materialismi tietoisesti lähtökohdakseen, että maailma on olemassa kenenkään kokemuksista ja ajatuksista riippumatta.
Mistä tieto tulee, tuleeko se meitä ympäröivästä todellisuudesta tai jostakin ”ylempää”, vai syntyykö se kenties itsestään, tyhjästä? Tämä on tieto-opin peruskysymys.
Dialektinen materialismi väittää, että ihmisten henkinen elämä ei ole mitään muuta kuin aineellisen todellisuuden heijastelua heidän tajunnassaan. Emme puhu nyt heijastuksen (mielen mallin) täydellisyydestä tai virheettömyydestä, vaan ainoastaan tietomme alkuperästä, lähtökohdasta, joka kuvautuu mielemme muodostamaan todellisuuden toiminnalliseen malliin. Tämä malli kuvaa jollakin tarkkuudella objektiivisen todellisuuden toimintaa.
Materialismi korostaa henkisen elämän (materiaalisten prosessien) riippuvuutta aineellisesta todellisuudesta ja torjuu idealistisen käsityksen, jonka mukaan materiaalisen ja henkisen välistä eroa ei ole olemassakaan. Todellisuus koostuu materiaalista objekteista ja prosesseista. Henkinen elämä on materian objektien organisoitumisen mahdollistamaa aivojen materiaalisten prosessien toimintaa.
Kailan mukaan ei unen ja valve-elämän välillä ole muuta kuin aste-ero, että ”toinen on suhteellisesti säännöllisempi ja siten omaa korkeamman invarianssin kuin toinen” (Inhimillinen tieto, s. 204). Tämä on totta sen vuoksi, että samat mielen mallit toimivat niin unessa kuin valvetilassa. Valvetilassa aistimukset sitovat mielen mallien toiminnan reaalitodellisuuden toimintaan. Unessa aistien kytkentä mielen malleihin osittain katkeaa ja tämän riittämättömän palautteen vuoksi unet voivat karata epärealistisille urille.
Tieteelliseltä kannalta katsoen ei ole mitään järkeä usein asetetussa kysymyksessä, onko maailma todella olemassa vai onko se vain meidän unennäköämme. Kaikkein hassuinkin uni on sillä tavalla totta, että se on aivojen subjektiivista toimintaa. ”Totta on, ettei ainoastaan hassu uni, vaan myöskin hassu filosofia on tosiasia” (Lenin). Unet eivät ole muuta kuin reaalitodellisuuden kontrollista irti päässeitä epätäydellisiä simulaatioita todellisuudesta.
Mikä on totta? Arvostelma on tosi, jos todellisuuteen vaikuttavasta aktista aiheutuu arvostelman mukaisia seurauksia. Myös kysymys jonkin esineen olemassaolosta todistetaan käytännössä eikä teoreettisesti järkeilemällä. Unet eivät ole muuta kuin reaalimaailman kontrollista irti päässeitä fantasioita.
Väitettä, että aistielinten ilmoitusten yleispätevyys on todistettu jo sillä, että niiden sisällöstä pääsevät toisilleen aivan vieraat, eri puolilla maailmaa asuvat ihmiset yksimielisyyteen pelkän puhutun ja kirjoitetun sanan avulla, on täsmennettävä. Jokainen yksilö muodostaa todellisuudesta ja myös kielestä subjektiivisen mallin. Eri yksilöiden mallit voivat olla vain likimain yhteneviä.
Aistimukset eivät ole virheettömiä ja eri yksilöiden huomio kyvyssä voi olla suuria eroja. Myös vaillinainen ja yksipuolinen aistihavainto on todellisuuden heijastus. Lähestymme tässä ikivanhaa kiistaa absoluuttisesta ja relatiivisesta totuudesta. Absoluuttiseksi kutsutaan lopullista ja ikuista totuutta, jota ei kukaan eikä mikään voi tulevaisuudessakaan kumota. Relatiivinen totuus on sitä vastoin ehdollista, osittaista, ”ajallista”, olosuhteista riippuvaa ja muutosten alaista. Kysymykseen, onko absoluuttinen totuus olemassa, voi vain vastata, että reaalitodellisuus on sellainen kuin se on ja mielemme subjektiivinen malli on vain sen enemmän tai vähemmän tarkka toiminnallinen kuvaus.
Maailmankuvamme tarkentuessa mielemme toiminnalliset mallit lähestyvät yhä tarkemmin todellisuuden toimintaa. ”Historiallisesti ehdollisia ovat ne rajat, joissa tietomme lähenevät objektiivista, ehdotonta totuutta, mutta ehdoton on tämän totuuden olemassaolo, ehdotonta on se, että me lähestymme sitä” (Lenin). Tajuntamme ulkopuolella olevan ja siitä riippumattoman objektiivisen todellisuuden tunnustaminen erottaa materialismin idealismista. Tästä ei voi olla vähänkään johdonmukaista ”kolmatta linjaa”.
Bertrand Russell on eräs huomattavimmista realisteista tunnustaa todellisuuden olemassaolon erikoisella tavalla: aineen ja hengen ero on harhaa. Hän tahtoo ”hävittää kaiken aineellisen aineellisesta maailmasta ja kaiken henkisen henkisistä ilmiöistä”; tajunnasta riippumaton todellisuus, joka ei ole henkistä eikä aineellista, on jotakin alkuperäisempää ainesta, jota nimitetään tapahtumiksi. Lopulta jää käsittämättömäksi, mitä ovat ajallisesti ja paikallisesti ulottuvaiset ’tapahtumat’, jotka eivät ole aineellisia eikä henkisiä, etenkin kun paikka ja aika eivät Russellin mukaan ole mitään objektiivista todellisuutta, vaan määrättyjä suhteita.
IV. Materia ja tajunta
Materia on mitä on. Saamme siitä vain aistimuksia. Rakennamme siitä mieleemme todellisuutta simuloivan mallin, jonka toimintaa kokemuksemme ja ajattelumme on. Mitään suoraa pääsyä todellisuuteen meillä ei ole.
Väite, että ajatuksemme ja yleensä tajuntamme ei ole materiaa, vaan se on materian kuva eli heijastus aivoissamme, on ongelmallinen ja kaipaa täsmennystä. Miten tuo heijastus on olemassa? Voimme sanoa, että ajatuksemme ja yleensä tajuntamme ei ole materian objekteja vaan materian objektien organisoitumisen mahdollistama aivojen materiaalinen prosessi. Mitään telepaattista keinoa ajatusten vaihtoon ei ole olemassa. Se voi tapahtua vain materiaalisten väliaineiden ja prosessien välityksellä. Aivot eivät ole ainoastaan inhimillisen ajattelun, vaan myöskin tunne-elämän ja tahdon toiminnan keskuksia. Muita ajattelun elimiä tai ”hengen asuinsijoja” ei tiede tunne. Ajattelua esiintyy vain pitkälle kehittyneiden eläinten kuten ihmisten aivoissa; joskus tulevaisuudessa ehkä myöskin ajattelevien artefaktien keinoaivoista.
Henkinen elämä ilmestyi maapallolle, kun fysikaalisten ja kemiallisten prosessien emergenssistä syntyi ensin biologinen elämä (biosfääri) ja sitten biologisen elämän emergenssistä todellisuuden simulaatioon kykenevät aivot (infosfääri).
Materialismin käsitys ajattelusta (mielen toiminnasta) ymmärretään usein liian mekanistisesti. Reduktiivisen emergenssin mukainen kuvaus esittää asian niin, että ajatus ei ole ainetta vaan aineen organisoitumisen mahdollistama prosessi; metaforisesti ilmaistuna aineellisen todellisuuden heijastus (mielikuvasekvenssi); aivojen ulkomaailmasta aistien välityksellä saamastaan informaatiosta muodostaman simulaatiomallin toimintaa eli ajattelua.
Jotkut filosofoivat matemaatikot ajattelevat, että maailmankaikkeus onkin vain suuren matemaatikon puhdasta ajatusta ja mikäli matematiikalla on lainkaan tekemistä fyysisen maailman kanssa, niin matematiikka sanelee lait luonnolle, eikä päinvastoin. Fiktionalismin mukaan koko matematiikka ja sen käsitteet ovat olemassa vain ihmisen korvien välissä.
Aivot pystyvät kommunikoimaan paitsi sanattoman viestinnän myös kielen eli ”mielikuva-ajattelun pikakirjoituksen” avulla; ottamaan vastaan ja lähettämään mielikuvia puhutulla ja kirjoitetulla kielellä.
Aistihavainnot, aavistukset, tunteet, elämykset, mielikuvat, vaikutelmat, muisti, uskomukset ja käsitykset, toiveet, tahto ja ajattelu — kaikki tämä ja paljon muuta kuuluu ihmisen sisäiseen maailmaan, jota jotkut sanovat sielunelämäksi, toiset hengeksi, kolmannet psyykeksi, neljännet aivotoiminnaksi jne.. Suomen kielen sana tajunta vastaa täsmälleen sitä mitä ymmärrämme ihmisen sisäisellä maailmalla.
Kaila määritteli tajunnan näin: ”Sielunelämä, persoonallisuus, on keskushermostoon liittyvää biologista elämää.” Jos mielen toiminta määritellään pelkäksi biologiseksi elämäksi, jää vielä määrittelemättä: mikä erottaa mielen toiminnan muusta elämästä. Kailan mukaan ero ”animaalisen ja henkisen elämän välillä ei ole laatuero, vaan aste-ero”. Ne ovat siis hänen mukaansa laadullisesti aivan samaa. Reduktiivinen emergenssi väittää, että tajunta on neokorteksin tuottama todellisuus simulaatio. Se ei koostuu materian objekteista vaan on on materian prosesseisien toimintaa. Ihminen on biologialtaan geenikone ja psyykeltään meemikone. Meemikone on ihmisten lisäksi kehittyneitä eläimillä ja ehkä joskus tulevaisuudessa myös ajattelevilla artefakteilla.
Alitajuinen mieli ei tarkoita ”kuolematonta sielua”. Sitä ei ole, mutta sen sijaan aivojen neuraalisten prosessien tuottama mieli on. Alitajuinen mieli koostuu aivojen toiminnalisessa hierarkkisssa alemman tason prosesseista, jotka toimivat tietoisen tason alapuolella. Tässä mielessä on olemassa mielen alitajuista toimintaa. Tietoisen tason toimintaa on vasta aivojen assosiaatioalueilla.
Dialektinen materialismi kieltää tajunnan ulkopuolella olevan sielunelämän. Mutta ei alitajuisia mielen prosesseja. Aivoissa on koko ajan käynnissä monia neurologisia prosesseja, jotka säätelevät elimistön homeostaattista tilaa ja aisti-informaation esikäsittelyä. Mielen toiminnasta voimme puhua vasta, kun prosessit kuvastuvat aivoissamme havaintoina, mielikuvina, tietoisuutena jne., silloin kun ne ovat tulleet tajuisiksi.
Aivojen kehityshistoriallisesti vanhemmat osat ns. liskoaivot ohjaavat elintoimintoja, aistitoimintojen esikäsittelyä, vietti- ja vaistotoimintoja, jotka eivät nouse tietoiselle tasolle, mutta vaikuttavat koko ajan taustalla. Vasta aivojen toiminnallisen hierarkkinen assosiaatio alueiden toiminta nousee tietoiselle tasolle. Monista rinnakkain käynnissä olevista mielen prosesseista vain yksi kerrallaan voi olla aktiivisen huomion kohteena. Tajunta on tämän mielikuvien virran huomion kohteena oleva kokonaisaistimus.
Miten muisti toimii? Missä on säilynyt se mielikuva, joka minulla oli, mutta katosi ja palasi taas uudelleen? Mielikuvat eivät talletu sellaisenaan minnekään. Sen sijaan muistiin tallettuu kykyjä tuottaa uudelleen aiemmin koettuja muistuttavia mielikuvien sekvenssejä. Ne aktivoituvat aistien ja mielleyhtymien laukaisemina ja täsmentyvät ja päivittävät dialektisesti uusilla kokemuksilla.
Biologia eli geenikone tuottaa ja ylläpitää vain meemikoneen perustoiminnot tuottavan rakenteen. Meemikone ohjelmoituu geenikoneen esiasetusten jälkeen yksilön kehityksessä omien kokemustensa ja muilta saamiensa oppien perusteella. Ihminen tarpeineen kaikkineen on luonnon ja yhteiskunnan tuote ja hänen tarpeensa määräytyvät ratkaisevasti olosuhteiden, mahdollisuuksien ja välttämättömyyden mukaan. Perustana ovat tarpeita aiheuttavat olosuhteet, ja vasta sitten ilmaantuu jonkin Minän tuntema tarve. Lisäksi vaikuttamassa on myös sosiaaliset tarpeet ja erityisesti tarve noudattaa yhteisön normeja, joista jokaisella on kuitenkin subjektiivinen käsitys. Vaikka materialismi torjuu käsityksen, että tarpeet ovat ihmisten kaiken käyttäytymisen ja myös henkisen elämän alkusyitä, eivät he kiellä tarpeiden osuutta ihmisten ajatusmaailman muodostumisessa.
Tajunnan ilmiöitä ei voi selittää vain yksilö psykologialla. Tajunnan ilmiöihin vaikuttaa myös vallitseva sosiaalinen systeemi. Yksilöt ovat kuitenkin ainoita sosiaalisen systeemin toimijoita; systeemissä itsessään ei ole toimijuutta. Vaikka toimijuus on hajautunut systeemin yksilöihin, ei pelkästään yksilöitä tutkimalla kyetä selittämään eri yhteisöjen erilaista ajattelua. Yksilöä ei voi tutkia elämästä ja yhteiskunnasta irti reväistynä abstraktina ihmisenä. Sellaista ei ole olemassa. Yksilö on oman kehityshistoriansa eli yhteisönsä tuote.
Ulkokohtaisen todellisuuden kokemus on subjektiivista, mutta siihen vaikuttaa muiden ilmentämät omat subjektiiviset kokemukset. Kokonaisuuden toiminta vastaa hajautettun geneettisen algoritmin toimintaa. Yhteisön jäsenten subjektiiviset käsitykset muodostavat ratkaisupopulation ja myös subjektiivisen ratkaisufunktion. Yksilöiden subjektiiviset käsitykset mutatoituvat ja hedelmöittyvät yksilöiden välisissä intersubjektiivisissa vuorovaikutusprosesseissa.
Myös kaikki sosiaaliset suhteet (kuten yksilöt ne kokevat oleviksi ja vaikuttaviksi) ovat olemassa viimekädessä subjektien mielissä. Suhteiden kaikki keskinäiset vaikutukset välittyvät intersubjektiivisten prosessien kautta yhteisössä vallitsevien käytäntöjen mukaisesti. Mitään kaikkien yksilöiden ulkopuolista psyykkistä toimijaa ei ole olemassa, mutta yhteisössä kaikkien muiden yksilöiden psyyken yhteisvaikutus tuntuu sellaiselta yksilön näkökulmasta. Ihmisen psyykkistä toimintaa on tutkittava osana sitä todellisuutta, johon hänen ruumis ja mieli kuuluu. Sosiaalipsykologian on myös huomioitava yhteiskuntaluokkien keskinäiset jännitteet. Tieteellinen psykologia huomioi ”psyykkiset voimat” (arvot, aatteet, tiedot, tahdon jne.), mutta asettaa ne oikeaan merkityksellisten suhteeseen muiden yhteiskunnan kehitystä määräävien voimien kanssa. Sosiaalisten systeemien kaikki toiminnat ja vaikutukset syntyvät ja välittyvät yksilöiden toiminnan tuloksena. Systeemeissä itsessään ei ole mitään toimijuutta.
V. Tarkoitus, syy ja seuraus
Onko ihmisten elämällä joitakin muita tarkoituksia kuin ne päämäärät ja tavoitteet, joita he itselleen asettavat?
Ei vain papit, vaan myös eräät filosofit, jopa jotkut tiedemiehetkin ovat luonnon ja ihmiselämän ”arvoituksia” pohtiessaan päätyneet teleologisiin uskomuksiin tai olettamuksiin ihmisen yläpuolella olevasta voimasta, joka ohjaa maailman menoa omien tarkoitustensa mukaisesti. Tämä on läheistä sukua predestinaatio-opille, jonka mukaan mitään ei tapahdu ilman ”sallimusta”.
Yliluonnollisen suunnittelun ja ohjauksen kieltäminen ei kuitenkaan merkitse luonnonlakien kieltämistä. Ne ovat osa sitä objektiivista todellisuutta, joka on dialektisen materialismin lähtökohta. Ilman luonnossa vallitsevia lainmukaisuuksia ei tiedekään olisi mahdollinen ja niiden selvittäminen onkin tieteen varsinainen tehtävä.
Luonnonlakeja ei tule kuitenkaan olettaa sinne missä niitä ei ole. Kaikki sosiaaliset instituutiot, yhdistykset, valtiot, raha ja talousjärjestelmät ovat artefakteja eli ihmisten luomuksia, joiden normit ja käytännöt määrää tarkoituksenmukaisuus eli ihmisten omat päätökset; ei luonnonlait.
Luonnon järjestys ja lainmukaisuus eivät ole samaa kuin sosiaalisten systeemien tarkoituksenmukaisuus. Luonnon järjestys on sen omaa järjestystä, luonnon lait sen omia lakeja, joita kukaan ei ole laatinut. Eikä luonnon tapahtumilla ole mitään yliluonnollista tarkoittajaa. Sosiaalisten järjestelmien tarkoituksenmukaisuudesta taas päättää ihmiset itse enemmän tai vähemmän demokraattisesti. Ihmisen ylä- tai ulkopuolella olevan olevaisen ja elämän tarkoituksen pohdiskelu on täysin hedelmätöntä puuhastelua. Luonnossa on toki ihmettelyä, ihailua ja hämmästystä herättävää järjestystä, lainmukaisuutta, suuruutta ja kauneutta, mutta mitään yliluonnollista ”lainlaatijaa” tai ”tarkoitusta” ei ole olemassa; tarkoituksia on vain ihmisaivoissa ihmisen itsensä luomana.
Luonnossa vallitsevien luonnonlakien ja yhteiskunnassa vaikuttavien ihmisten luomien normien ja käytäntöjen objektiivisten syy-yhteyksien tuntemisella on valtavan suuri merkitys käytännölliselle toiminnalle. Tuntien ilmiöiden syyt ja seuraukset ja niihin tietoisesti vaikuttamalla voimme aiheuttaa toivomiamme muutoksia. Luonnossa mahdollisuus muuttuu todellisuudeksi tavallisesti itsestään, mutta yhteiskunnallisessa elämässä tämä muuttuminen toteutuu ihmisten käytännöllisen toiminnan tuloksena.
VI. Dialektiikka
Metafysiikka tarkastelee ilmiöitä ikuisina ja muuttumattomina, alituisesti samaa kehää kiertävinä. Dialektinen materialismi opettaa, että esineet ja ilmiöt voidaan ymmärtää ja selittää oikein vain sillä ehdolla, että ne nähdään syntyvinä, kehittyvinä ja katoavina.
Dialektiikan lait eivät ole muuta kuin luonnon ja historian oman kehitysprosessin lakeja (tutkimuksen edistyessä kehittyviä malleja todellisuudesta), ja dialektinen filosofia on itse tämän prosessin (jatkuvasti kehittyvää) heijastelua ajattelevissa aivoissa.
Maailmassa on kaikki liikkeessä, materian pienimmistä hiukkasista tähtijärjestelmiin asti. Liikunta ei tarkoita vain kappaleiden siirtymistä paikasta toiseen, vaan yleensä kaikenlaista muutosta; olioiden ja ilmiöiden synnyn, kehityksen ja häviämisen prosesseja. Niin luonnossa kuin yhteiskunnassa historiallinen kehitys etenee spiraalimaisesti niin, että joka kierros tuo jotakin uutta. Yleinen kehityslinja etenee yksinkertaisemmasta kehittyneempään.
Yhteiskuntamuotojen kehityshistoria on juuri tällaista spiraalimaista kiertokulkua, alati toistuvaa uuden syntymistä yhä korkeammalla asteella. Hegelin dialektiikassa tätä on sanottu ”kieltämiseksi” ja ”kieltämisen kieltämiseksi”. Marxilaisessa kirjallisuudessa tätä etenevän kehityksen lakia sanotaan ”kieltämisen kieltämisen laiksi”. Dialektinen kieltäminen ei tarkoita formaalin logiikan ei-operaatiota, että kumotaan kaikki se mikä esiintyi aikaisemmassa kehitysvaiheessa. Kysymys on kieltämisestä, joka edistää kehitystä; säilyttää hyvän ja toimivan. Dialektiseen kieltämiseen kuuluu kieltämisen rinnalla kaiken sen myönteisen säilyttäminen mikä aikaisemmissa kehitysvaiheissa on saavutettu ja mikä tekee mahdolliseksi kehityksen jatkuvuuden.
Ajatus ”kieltämisen kieltämisestä” esitetään joskus kolmiasteisen kuvion muodossa: 1/teesi, 2/antiteesi ja 3/synteesi. Synteesi merkitsee tällaisessa ajatuskuviossa samaa kuin ”kieltämisen kieltäminen”, ts. sitä vaihetta, jolloin kehitys ”kiellettyään” lähtökohtansa, hylkää vuorostaan uuden vaiheen ja palaa lähtökohtaansa, mutta korkeammalla tasolla.
Kehitys niin luonnossa kuin yhteiskunnassa tapahtuu kahdessa muodossa: evoluutiona (tasaisena, verkkaisena kehityksenä) ja revoluutiona (jyrkkänä käänteenä, murroksena, kumouksena). Evoluutio on määrällisten muutosten vähitellen tapahtuvaa asteittaista lisääntymistä ja kasautumista, revoluutio on olion tai ilmiön perinpohjainen laadullinen (toimintatavan tai olomuodon) muutos. Hyppäys ei dialektiikassa kuitenkaan tarkoita läheskään aina mitään silmänräpäyksellistä tapahtumaa. Se voi olla kokonainen murroskausikin, mutta kuitenkin suhteellisesti katsoen lyhyt aika, jonka kuluessa tapahtuu perinpohjainen, laadullinen muutos.
Kaikkialla missä on elämää ja kehitystä, on myös ristiriitoja, kamppailua eri suuntiin vaikuttavien voimien, uuden ja vanhan, syntyvän ja kuoleentuvan, edistyvän ja taantuvan välillä. Tämä vastakohtien taistelu on dialektisen materialismin mukaan kehityksen välttämätön edellytys, sen liikkeellepaneva voima. Lenin panee sanan ”taistelu” lainausmerkkeihin, koska sitä ei ole aina käsitettävä kirjaimellisesti.
Dialektinen materialismi tutkii kehityksen yleisiä lainmukaisuuksia. Se ei pyri ratkaisemaan erityistieteiden tehtäviä, mutta pyrkii antamaan luotettavan metodin ja avaimen oikeiden ratkaisujen löytämiseksi kaikilla aloilla. Tässä pyrkimyksissään sen on kuitenkin tukeuduttava empiirisiin erityistieteisiin eikä tavoitella metafyysistä asemaa erityistieteiden yläpuolelle asettamalla.
VII. Ihminen ja yhteiskunta
Yhteiskuntamuodot perustuvat aineellisten hyödykkeiden tuotantotapaan, ja sen muutokset riippuvat ensi sijassa työvälineiden kehityksestä. Taloudellisia aikakausia ei erota toisistaan se mitä tehdään, vaan miten ja millaisilla työvälineillä tehdään. Uusien käyttöön otettujen tuotantovoimien myötä muuttuu myös tuotantotavat, elämän ylläpitotapa ja kaikki yhteiskunnalliset suhteet. Tärkein tuotantovoima on Ihminen. Hänen suorittama työ on tuotannon aktiivinen osa. Ihmiskunnan historia on pohjimmiltaan tuotannon historiaa, jonka luojia ovat ihmiset aineellisten hyödykkeiden tuottajina.
Ihmiskunnan historian tapahtumat eroavat luonnon historian tapahtumista siten, että luonnosta puuttuu kaikkiin ihmiskunnan historian tapahtumiin sisältyvä tavoitteellinen subjektiivinen aines. Luonto ei itse vaikuttaa omaan kehitykseensä. Sen kehitysprosessit ovat puhtaasti objektiivisia, mistään subjektista riippumattomia. Sen sijaan ihminen tekee itse oman historiaansa. Hän tuo maailmaan subjektiivisen aineksen; hän ajattelee, ilmaisee ajatuksiaan, tahtoo, asettaa itselleen tavoitteita ja toimii.
Historian prosessien objektiivisuus ei rajoitu vain ihmisten toiminnan ulkonaisiin puitteisiin, sen edellytyksiin ja mahdollisuuksiin. Se koskee myöskin toiminnan tulosta. Toiminta on subjektiivista, mutta se, mikä siitä syntyy, on objektiivista todellisuutta; siitä riippumatta, oliko toiminnan tuotos tarkoituksellista vai ei. Usein syntyy myös yllättäviä oheisvaikutuksia tekijöiden sitä tajuamatta, ikäänkuin heidän ”selkänsä takana” kuten ilmasto- ja ympäristökatastrofit.
Ellei yhteiskunnallisessa kehityksessä olisi objektiivisia lainmukaisuuksia, jos se olisi vain yksilöiden vapaan tahdon ja mielijohteiden varassa, niin silloin ei mikään tieteellinen yhteiskuntaoppi olisi mahdollinen. Yhteiskunnalliset lainalaisuudet riippuvat kuitenkin hyvin pitkälle ihmisten itse luomista normeista ja käytännöistä luonnonlakien reunaehtojen rajaamissa puitteissa. Yhteiskunnalliset systeemit ovat artefakteja ja siksi niiden toimintaa voi myös reguloida, mutta samalla kun regulaatiota tehdään, myös itse systeemi muuttuu.
Missä nämä yhteiskunnalliset lainalaisuudet ovat olemassa materiaalisesti? Niitä ei ole missään muualla kuin subjektiivisina käsityksinä ihmisten mielissä. Yhteiskunnan ohjausmekanismi on siten ihmisaivoista muodostuneessa infosfäärissä toimiva parviäly; evoluutioalgoritmin tavoin toimiva systeemi, jonka ratkaisupopulaationa toimii subjektiiviset meemivariaatiot.
Marxilaisen teorian mukaan luokkataistelu on luonnonlakeihin rinnastettavissa oleva yhteiskuntaelämän laki, joka vaikuttaa kaikkialla missä yhteiskunta on jakautunut luokkiin. Se on kuitenkin vain systeemin yksi mahdollinen toimintamoodi, joka voi johtaa revoluutioon. Toinen mahdollinen moodi on symbioosi, jossa yhteistyö tuottaa evolutiivista kehitystä.
Yhteiskunnallisella tajunnalla tarkotetaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa esiintyviä aatteita, filosofisia, moraalisia ja uskonnollisia katsomuksia, kirjallisuutta, taidetta jne. Yhteiskunnallisen tajunnan suhde yhteiskunnan aineelliseen perustaan on se, että ”elämä ei määräydy tajunnan mukaan, vaan tajunta määräytyy elämän mukaan” (Engels). Se miten tajunta on olemassa on marxilaisuudessa jäänyt täsmällisesti kuvaamatta. Se on objektiivisesti olemassa yksilöiden aivojen subjektiivisina prosesseina. Mitään kaikkien jakamaa objektiivista yhteiskunnallista tajuntaa ei ole olemassa; on vain toisiaan lähestyvien subjektiivisten tajuntojen horisontti.
Yhteiskunnallisen tajunnan alkulähdettä ei löydy ihmisten päistä, vaan yhteiskunnallisen aineellisen elämän ehdoista, mutta se on olemassa vain todellisuuden heijastumana yhteiskunnan jäsenten aivoissa kullakin omalla subjektiivisena tavalla. Objektiivisena olemassa olevaksi koettua yhteiskunnallista tajuntaa ei ole olemassakaan; siitä on olemassa vain subjektiivisten käsitysten horisontti. Sen historialliseen kehittymiseen (eli subjektiivisiin käsityksiin) vaikuttaa sekä vallitsevat käsitykset että elämän aineelliset ehdot. Aineellisten hyödykkeiden tuotanto on myös kaiken henkisenkin elämän ja kaikenlaisen kulttuurin ehdoton edellytys. Ihmiset tekevät itse historiaansa luonnon määräämien reunaehtojen puitteissa. Historian kulku ei toteudu ihmisten ohi, vaan heidän toimintansa kautta. Yhteiskunta on ihmisten itsensä luoma ja reguloima artefakti, joten he voivat myös muuttaa sen toimintaa regulaatiota muuttamalla. Se vaikuttaa myös yhteiskunnan kehitykseen.
Mitään luonnonlakien kaltaisia yhteiskunnallisen kehityksen lakeja ei ole olemassa, vaikka erityisesti taloustieteessä niin oikealla kuin vasemmalla näin ajatellaan. Lainsäädännöllä voidaan ja tulee vaikuttaa yhteiskunnallisen systeemin toimintaan ja kehitykseen. Erityisesti kaoottisesti toimiva globaaleihin ongelmiin ihmiskunnan johtanut uusliberalistinen talousjärjestelmä (näkymätön käsi) on otettava demokraattiseen kontrolliin.
Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.
