Viime päivinä on jonkin verran ylittänyt uutiskynnystä tutkimus, jossa tutkittiin suomalaisten ja neljän muun maan asukkaitten tapoja puhua uskonnosta ja elämänkatsomuksista perheen ja ystävysten kesken. Tutkimuksessa on saatu esille joitakin eroja eri maitten ja myös eri sukupolvien välillä.
Suomalaiset osoittautuivat jonkin verran muita kansoja vähemmän uskonnosta keskusteleviksi. Johtuuko tämä sitten suomalaisten yleisestä vaiteliaisuudesta vai siitä, että uskonto ei Suomessa ole oikein sellaisessa asemassa, että se olisi puheenaiheitten joukossa, siihen tutkimuksen tekijät eivät näytä ottavan kantaa. Johtopäätösten kannalta juuri tuossa mielestäni olisi hyvin suuri ero. Yleisellä puhumattomuudella ja keskustelujen varovaisuudella on huonot puolensa, kyllä ihmisten pitäisi osata ja uskaltaa kommunikoida myös asioista, joitten sanominen voi aiheuttaa eripuraa. Mutta jos kysymys on siitä, että uskonnolla ei vain ole suomalaisten elämässä niin suurta sijaa, että siitä olisi paljoa syytä puhua, niin se on vain hyvä asia. Jos puheenaiheita riittää konkreettisemmissa ja merkityksellisemmissä asioissa kuin uskonto, niin hyvä niin. Mutta ehkä tämän tutkimuksen metodi ei juuri tähän kaivattua vastausta riitä tuottamaan.
Suurin osa ei tutkimuksen mukaan juurikaan puhu omien vanhempiensa kanssa uskonnosta. Isänsä kanssa erityisesti suomalaiset eivät puhu, vain 16 prosenttia vastasi puhuneensa “vähintään satunnaisesti”, ei tosin äidinkään kanssa enempää kuin 27 prosenttia. Muitten maitten luvut ovat vähän korkeampia, mutta ei missään maassa yli 50 prosenttia. Suurin osa siis puhuu vanhempiensa kanssa uskonnosta vähemmän kuin satunnaisesti, eli ei juurikaan puhu.
Oma henkilökohtainen kokemukseni on aika lailla tuon kanssa linjassa. Isäni kanssa en ole uskonnosta puhunut juuri mitään, äitini kanssa vähän. Sen verran heidän suhtautumisestaan asiaan kävi selväksi, että kun joskus varmaankin 16-vuotiaana rupesin puhumaan kirkosta eroamisesta, niin kumpikin teki selväksi voimakkaan vastahakoisuutensa siihen. Olisivat he pitkin hampain ehkä suostuneet, mutta lopulta minulle oli helpompaa erota kirkosta vasta muutama päivä 18-vuotispäiväni jälkeen. Sittemmin tietenkin asiat ovat muuttuneet, silloin 80-luvun lopussa maalaiskunnassa kirkkoon kuulumattomuus oli erittäin harvinainen kummallisuus, vuosia myöhemmin sitten äitinikin jopa erosi kirkosta, mutta se nyt on taas jo toinen juttu, eikä hänen kirkosta eroamiseensa syynä tainnut olla, että hän olisi varsinaisesti ateistiksi ruvennut.
Omien lasteni kanssakaan en mielestäni paljoa puhu mistään uskonnon tai elämänkatsomuksen asioista. Puhun kyllä heidän kanssaan aika paljon, ainakin suhteutettuna siihen, että yleisesti ottaen olen hyvin vähäpuheinen ihminen, ja mielestäni minulla ei lasteni kanssa puhuessa oikein mitään tabuaiheita ole. Mutta juuri elämänkatsomuksesta en tunne juurikaan tarvetta puhua heidän kanssaan. Minusta lapsen kanssa keskustelemisen ei ylipäätään pidäkään pyrkiä lähtemään elämänkatsomuksen kysymyksiin, sillä sellaiset ovat abstraktioita, jotka helposti vain sekoittavat lapsen ajatuksia ja vievät hänen päässään tilaa konkreettisemmilta kysymyksiltä, joita hänellä on edellytykset käsitellä.
Lapsethan kyllä jossain vaiheessa kysyvät jotain uskonnosta sitä mukaa kun ympäröivästä yhteiskunnasta saavat kosketusta siihen, ja kyllä minun lapseni hyvin tietävät, että minusta jumalat ovat pelkkiä ihmisen keksimiä taruolentoja. Tietävät he myös, että olen aktiivijäsen vapaa-ajattelijayhdistyksessä, eli uskonnottomien yhdistyksessä, ja että kirjoitan tänne vaparien sivustolle blogia. Mutta eivät he tietääkseni näitä tekstejä jaksa kiinnostua lukemaan, paitsi joskus joitakin lyhyitä pätkiä silloin kun ovat sattuneet tulemaan katsomaan tietokoneruutua juuri kun kirjoitan blogiartikkelia. Sen kummempia keskusteluja näistä aiheista meillä ei ole kehkeytynyt. Ehkä joskus voi kehkeytyä, mutta jos ei kehkeydy niin ei tarvitse kehkeytyä.
Uskonnosta puhuminen lapsen kanssa on väistämättä jonkinlaista lapsen indoktrinointia, mutta kyllä minusta myös uskonnottomasta elämänkatsomuksesta puhuminen lapselle on hänen ajatustensa ohjaamista jotenkin kummallisiin asioihin, abstraktioihin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä asetu lapsen ajatuksissa oikeisiin mittasuhteisiin. Kouluissa on oltava elämänkatsomustietoa, jos kouluissa on uskontoa, ihan jo sen takia, että olisi edes jokin vaihtoehto uskonnolle, mutta oikeasti koulussa ei mielestäni tarvittaisi kumpaakaan. Lapselle riittää kyllä ajateltavaa ja opittavaa konkreettisen maailman todellisuudessa, sen oppiminen on hänelle hyväksi, elämänkatsomus kyllä asettuu kohdalleen sitten aikanaan konkreettisesta maailmasta opitun todellisuuskäsityksen muodostamalle perustalle.
Toinen keskeinen asia em. tutkimuksen tuloksissa on, että nuoret sukupolvet ovat vanhempia selvästi valmiimpia puhumaan uskonnosta. Tämä on minulle yllätys. Olen ajatellut, että kun aiemmin uskonnolla on ollut ihmisten elämässä enemmän merkitystä, niin varmaankin uskonnolliset ihmiset sitten hyvinkin paljon ovat puhuneet uskontokysymyksistä päivittäisessä kanssakäymisessään toisten kanssa, ja että nykysukupolvet puhuvat uskonnosta vähemmän ihan vain siksi, että eivät koe uskontoa merkitykselliseksi eivätkä siksi tarpeelliseksi puhua siitä. Tutkimuksen mukaan juuri näin asia ei olekaan. Yli 75-vuotiaista suurin osa ei vastauksensa mukaan ole koskaan puhunut uskonnosta isovanhempiensa kanssa. Tässä päästään siis kiinni sen verran kauas ajassa taaksepäin, että kysymys on ennen 1900-luvun puoliväliä syntyneistä ihmisistä, jotka nuoruudessaan, siis ehkä 1950-luvulla tai jo aikaisemmin, ovat keskustelleet omien isovanhempiensa, siis 1900-luvun alussa tai 1800-luvun puolella syntyneitten, kanssa. Selvästi yli puolet ei ole puhunut mitään uskonnosta. Kun sitten tullaan heistä nuorempiin ikäluokkiin, vähenee selvästi niitten osuus, jotka eivät ole puhuneet uskonnosta isovanhempiensa kanssa.
Haastatteluaineistossa, josta tutkimuksesta kertova artikkeli tarjoaa pieniä näytteitä, on selviä mainintoja siitä, että vanhemmilla sukupolvilla uskonnosta puhumiselle on suorastaan tabuja, nuoremmilla polvilla ei niinkään ole. Tabujen purkaminen on tietysti hyvää kehitystä, vaikka en siltikään koe hyvänä kehityksenä sitä, että ihmisillä olisi jotenkin lisääntyvästi syytä puhua uskonnosta.
Vielä lyhyesti asiasta toiseen, kun juuri tänään sattui tulemaan oikeuden päätös Päivi Räsäsen jutusta, josta kirjoitin tammikuun blogissani. Syytteet hylättiin, mutta en varsinaisesti ole iloinen siitä, ensisijaisesti olen harmissani siitä, että kallispalkkaisten juristien piirileikkiä ruvetaan edes pyörittämään tällaisten bagatellien ympärillä. Kysymys kun oli suppeasta pamfletista, jonka teksti ei ole millään muotoa voimakkain sanoin julistavaa ja jonka sisällöllistä jälkeenjääneisyyttä kirjoittaja tuntuu itsekin hiukan häpeilevän, ja lisäksi yhdestä twitter-viestistä ja radiohaastattelusta, jonka juontaja ronskin humoristisella haastattelutyylillään ohjaa jotenkin provokatoriseen suuntaan. (Twitteriä en ylipäätään lue tai kommentoi, sillä minusta twitterin mittaisessa tekstissä ei ylipäätään pysty ilmaisemaan yhtään mitään ajatusta.)
Kaiken lisäksi tässä nyt on vielä vaarana, että tuota oikeusjuttua ruvetaan pyörittämään ylempien oikeusasteitten valituskierroksilla. Ihan oikeasti, syyttäjät ja tuomarit, kyllä teille olisi oikeitakin töitä tehtäväksi.
Mikko Mäkitalo, 30.3.2022