Demokratia on asia, joka vapaa-ajattelijayhdistysten keskusteluissa nousee varsinaisen agendamme ulkopuolelta useinkin puheenaiheeksi. Elämmekö demokraattisessa yhteiskunnassa ja onko tämä oma järjestömme demokraattisesti hallittu, ovat aina olleet yleisiä puheenaiheita siitä asti, kun 90-luvun puolivälissä ensimmäisen kerran tulin vapaa-ajattelijoihin.
Mikään itsestään selvä logiikka ei määrää, että vapaa-ajattelijayhdistyksen tai yksittäisen vapaa-ajattelijan olisi oltava demokratian kannattaja. Yhteiskunta, yhteisö ja ihmiskunta voisi olla täysin vapaa uskonnollisista dogmeista olematta demokraattisesti hallittu, tai päin vastoin yhteisö voi olla vaikka kuinka uskonnollinen, mutta toteuttaa keskuudessaan demokratiaa. Tuntuu kuitenkin siltä, että demokratian idea sopii paremmin uskonnottomaan kuin uskonnolliseen maailmankuvaan. Jos maailmankuva sanoo, että koko maailma on jonkun tietoisen kaikkivaltiaan ylhäältä ohjaama, on varmaankin helpompaa olettaa, että ihmisten välisetkin suhteet ovat ylhäältä ohjattuja.
Juuri nyt olemme keskellä erilaisia merkittäviä vaaleja. Suomen presidentinvaaleissa nyt kirjoittaessani on ensimmäinen kierros käyty ja jäljellä valinta kahden ehdokkaan väliltä. Myöhemmin tänä vuonna järjestetään vaaleja kolmessa koko maailman mitassa merkittävässä paikassa, Venäjällä, EU:ssa ja Yhdysvalloissa, kun maaliskuussa on Venäjän presidentinvaalit, kesäkuussa EU:n parlamenttivaalit ja loppuvuonna Yhdysvalloissa vaalit, joissa pääosassa on presidentin valinta, joskin myös parlamentin, eli amerikkalaisessa terminologiassa kongressin, uudet jäsenet silloin myös valitaan. Kaikki nämä kolme ovat meille suomalaisille omalla tavallaan merkityksellisiä, mutta toisaalta myös etäisiä.
Venäjän presidentin valintaan emme tietenkään pääse mitenkään vaikuttamaan, ja koko vaali näyttää niin oudolta näytökseltä, että ihmetyttää, miksi sellainen vaivaudutaan edes järjestämään, kun kaikki tietävät, että lopputulos tuskin voi olla mikään muu kuin se, joka on jo päätetty jossain aivan muualla kuin vaaliuurnilla. Mutta täältä suomalaisesta näkökulmasta on mahdotonta sanoa, mikä on vaalien käymisen merkitys Venäjän sisäisessä keskustelussa. Voi olla, että venäläisestä näkökulmasta jonkun kannalta merkityksellistä on sekin, että presidentinvaalia varten käydään kaikenlaista spekulaatiota mahdollisista ehdokkaista ja virallisesti ehdolle asetetuista ehdokkaista, joista sitten kaikki todelliset istuville vallanpitäjille vaihtoehtoiset ehdokkaat jollain yleensä epäselviksi jäävillä syillä hylätään. Meille Venäjän ulkopuolelle näkyviin tulee lähinnä, että Venäjän kansan keskuudessa selvästi on halua saada valta vaihtumaan eikä istuvan valtaeliitin kannatus ole läheskään sitä, miltä se halutaan saada näyttämään ja miltä se päällisin puolin tarkastellen voi näyttää. Ei tarvita kuin joku, joka selvästi sanoo, että haluaa lopettaa sodan, ja kannattajalista täyttyy nopeasti sadointuhansin allekirjoituksin. Duntsova ehdittiin jo virastoissa hylätä kannattajalistoista löydettyjen kirjoitusvirheitten ym. muotoseikkojen perusteella, nyt odotellaan, millä syyllä Nadezhdin saadaan pois ehdokaslistoilta.
Yhdysvaltojen vaaleilla on meille nyt entistä suurempi merkitys, kun olemme samassa puolustusliitossa. Vaalitulokseenkin voi sentään jotain vaikutusta jopa olla sillä, että amerikkalaisille äänestäjille voi kantautua jotain tietoja siitä, mitä mieltä Euroopan puolella ollaan Yhdysvaltojen asioista ja tilanteesta ja siitä, kuka siellä valtaa pitää. Jännitysmomentti kohdistuu sen lisäksi, kuka vaalista lopulta seuloutuu voittajaksi, siihenkin, jatkuuko amerikkalaisen yhteiskunnan jakautuneisuus ja riitaisuus. Yhdysvalloissahan on jo muutamien viime vaalien ajan ollut nähtävissä trendi, että vaalitulosten laillisuutta entistä enemmän haastetaan. Ensimmäiset hyvin riitaisat vaalit olivat vuonna 2000, jolloin monta viikkoa vaalipäivän jälkeen eri oikeusasteissa väännettiin siitä, olivatko äänestyslipukkeet harhaanjohtavia ja toimimattomia. Sen jälkeen kolmet seuraavat vaalit käytiin sopuisammin, vaikka ei täysin ongelmitta, mutta kahdet viime vaalit ovat olleet entistä kärjistyneempiä, viime vaalit lopulta suorastaan vallankaappauksen partaalla.
Kaikista kiistoista, syytöksistä ja mellakoista Yhdysvallat on vielä jatkanut aidosti demokraattisilla periaatteilla. Vaaleissa on edelleen ehdolla todellisia vaihtoehtoja.
Tässä absurdin, ennalta päätettyyn tulokseen johtavan venäläisen näennäisvaalin ja vähemmän absurdin, mutta ehkä hyvinkin arvaamattomaan lopputulokseen johtavan amerikkalaisen vaalin välillä käydään sitten aika tylsät EU-vaalit. Euroopan parlamentti on kyllä yhteiskunnassamme todellinen ja merkityksellinen vallankäyttäjä, mutta vaalit eivät ole koskaan herättäneet EU-kansassa kovinkaan suurta mielenkiintoa. Äänestysprosentti on viime vaalikausina liikkunut 40 tai 50 prosentin lukemissa, viime vaaleissa vuonna 2019 sentään jopa nousi selvästikin edellisistä, kun pitkän ajan trendi oli ollut jatkuvasti laskeva.
Äänestäjän kannalta EU-vaalit ovat ymmärrettävästikin aika monimutkaiset ja vaikeasti hahmotettavat. Parlamentti muodostuu eri maissa toimivista eri puolueista, joilla on eri maissa hyvin erilaiset perinteensä. Eri maitten puolueilla ei aina ole selviä vastinpuolueita muissa maissa, mutta EU:n parlamentissa ne sitten kuitenkin liittoutuvat ryhmiksi, ja kokonaisuus ei äänestäjälle oikein hahmotu. Eri maitten eri kielillä toimivat mediatkaan eivät kovin sujuvasti kommunikoi toistensa kanssa. Äänestäjän on vaikeaa tietää, minkä asian puolelle hänen äänensä lopulta menee.
Äänestäjän on tietenkin sitä helpompi ottaa kantaa, mitä vähemmän vaihtoehtoja on valittavana. Siksi korkeimmat äänestysprosentit ovat aina presidentinvaalin toisella kierroksella. EU-vaalissa taas näkyy sellainen pitkän ajan vaihtelu, että kun EU vuosien 1994 ja 2014 välillä huomattavastikin laajeni ja mukaan tuli maita erilaisilla yhteiskunnilla ja erilaisilla historioilla, niin äänestysprosentti notkahti selvästi alaspäin. Ilmeisesti äänestäjät eivät siinä vaiheessa tunteneet unionia ja sen päätöksentekoa niinkään omakseen kuin alkuaikojen muutaman Länsi-Euroopan maan aikoina, jolloin jopa 60 prosenttia äänesti.
Kaiken eurooppalaisen monimuotoisuuden keskellä on lopulta melkoinen saavutus, että viime vaaleissa yli 50 prosenttia äänesti. Ei Yhdysvalloissakaan läheskään kaikissa vaaleissa ole ollut yli 50 prosentin äänestysaktiivisuus.
En suostu mitenkään paheksumaan äänestämättä jättäviä, sillä kyllä ihmisellä on oltava oikeus todeta, että asiat ovat liian monimutkaisia kannan ottamiselle, jätettäköön päätökset niille, jotka jaksavat niistä kiinnostua. Demokratiaan osallistuminen on sitä paitsi mahdollista äänestämättäkin. Demokratian käytännön toteuttamiseen meillä on joka vaaleissa vaalilautakuntia, jotka ovat äänestyspaikoilla huolehtimassa siitä, että jokainen annettu ääni menee laskentaan, että jokaisen äänestämässä käyvän henkilöllisyys ja äänioikeuden käyttäminen tarkistetaan, että ehdokaslistat ovat äänestyspaikalla esillä, että jokainen saa tehdä äänestyslippuun merkinnän ilman vaaraa sen tulemisesta muitten tietoon, jne. käytännön asioista äänestystapahtuman toteutumiseksi.
Olen itsekin ollut vaalilautakunnan jäsen, ja kokemus on mukava ja mielenkiintoinen. Mitään erityisiä taitoja siellä ei vaadita, kunhan on terve järki mukana ja sitoutuminen demokratian toteuttamiseen. Ja äänestyspakkoahan ei vaalilautakunnan jäsenilläkään ole, päätöstä omasta äänestämisestä siellä ei kukaan edes kysele. Vaalit ovat kesäkuun alussa, leppoisaan kesäpäivään demokratian toteuttamiseksi ehtii vielä hankkiutua mukaan.
Mikko Mäkitalo, 30.1.2024