Artikkeli arkistot - Sivu 22 53:stä - Vapaa-ajattelijain Liitto ry

JORI MÄNTYSALO

Luterilaisella kirkolla on kaksi merkittävää tuloa: vuosittain vajaa miljardi kirkollisveroa ja reilut sata miljoonaa valtionrahoitusta.

Lisää kirkollisveroa

Kirkollisveroa maksavat kirkon jäsenet samalla veropohjalla kuin kuntaveroa. Jos kunnan veroprosentti on 20 ja seurakunnan veroprosentti 2, maksaa kirkon jäsen kymmentä kunnalle menevää euroa kohti yhden euron kirkolle. Hallitus esittää merkittävää muutosta, joka laajentaa kunnan veropohjaa. Sivuvaikutuksena tästä myös kirkon tulovirta kasvaa arviolta suunnilleen 50 miljoonaa euroa. Tämä tietysti olettaen, että seurakunnat eivät laske veroprosenttejaan, mitä ne nykytilanteessa luultavasti eivät tee.

Vastaava muutos tapahtui aiemmin sote-uudistuksen yhteydessä, jolloin seurakuntien tulot kasvoivat noin 35 miljoonaa euroa. Yksinkertaistettuna muutokset nostavat todellista veroprosenttia lähemmäs nimellistä: Siinä missä näennäinen 20 % kuntavero on aiemmin ollut oikeasti 17 % ja sitten 18 %, se onkin nyt 19 %. Yksityiskohdat ovat melko monimutkaisia.

Kirkollisverotuksesta arvostellaan yksityiskohtia: vero ei lopu eropäivään vaan eroamista seuraavaan vuodenvaihteeseen, ja sitä peritään alaikäisiltä, jotka eivät saa erota ilman vanhempien lupaa. Pelkkä yksityiskohta on sekin, että vero nyt nousee huomaamattomasti, vaikka veroprosentti ei näytä kasvavan. Valitettavasti kirkon verotusoikeutta ylipäänsä ei juurikaan kyseenalaisteta. On selvää, että nykymuotoisena kirkko romahtaa, jos valtio ei peri sen jäseniltä veroa.

Sen paremmin Marinin kuin Orpon hallitus tuskin on kirkon verotuloja miettinyt muutosten yhteydessä. Kyse on liian pienestä asiasta. Valtion budjetissa siirrellään miljardeja, siinä kymmenet miljoonat eivät paljon paina.

Vähemmän valtionrahoitusta

Kirkon valtionrahoitus on tarkoitettu kolmeen kohteeseen, joista suurin on hautaustoimi. Kirkon tulee tarjota hautapaikka samalla hinnalla jäsenilleen ja muille. Kirkko itse kertoo, paljonko hautaustoimi sen kirjanpidon mukaan maksaa.

Tämä valtionrahoitus on nyt suunnilleen 125 miljoonaa, ja sitä vähennetään noin 20 miljoonaa. Perusteluksi valtio kertoo verotulojen nousun verolakien muuttuessa. Voi kysyä, miksi sitten tukea ei vähennetty jo edellisen, sote-uudistuksen sivuvaikutuksena tulleen kirkollisveron kasvun myötä.

Perusteluna ei esitetä esimerkiksi tuhkan sirottelun yleistymistä, vaikka se tuleekin vähentämään hautapaikkojen tarvetta. Samoin kirkon ilmoittamat luvut otetaan aina kritiikittä, vaikka menoerien jakaminen kirjanpidossa eri tileille ei aina ole yksiselitteistä.

Valtionrahoitus perustuu myös oletukseen tietystä kiinteästä hautojen hoidon tasosta. Kirkko päättää kuinka usein esimerkiksi nurmikko haudoilta leikataan, ja antaa sitten laskun valtiolle. Kritiikittä jää yleensä myös eräänlainen kytkykauppa, jossa hautausmaan yhteydessä kirkko voi myydä kappelia ja papin siunausta.

Kirkon piiristä on jo toivottu hintarajoitusten poistamista, niin että meiltä muilta saisi periä hautapaikasta enemmän kuin muilta – tietenkin silti säilyttäen valtionrahoitus. Itse toivon hyvinvointialueiden ottavan hautaustoimen tehtäviä. Pidän sitä välttämättömänäkin, koska uskontokuntiin kuulumattomia on jo suunnilleen kolmannes suomalaisista ja osuus kasvaa kiihtyen.

Oppositio vastusti

Valtionrahoituksen leikkausta vastustivat Keskusta, Vasemmistoliitto ja Vihreät, ja valiokunnassa SDP halusi leikata vähemmän. Asia meni siis tavallisesta poiketen, usein kirkolle myötämielisempi Kokoomus oli nyt leikkaajana.

Valitettavasti SDP:n edustajat vastalauseessaan väläyttivät kirkon toivomaa hautaustoimen samanmaksuisuudesta luopumista. Toisaalta tuhkan sirottelu voi yleistyä, jos uskontokuntiin kuulumattomien hautaus kallistuu.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.

TANJA LAINE

Vuosien varrella olen saanut seurata netissä keskusteluita siitä, miksi kannattaa kuulua kirkkoon. Monesti teemaksi nousee hautajaiset. Yllättävän useilla tuntuu olevan käsitys, ettei pääse hautaan, mikäli ei ole ev.-lut. kirkon jäsen tai hautaan pääsy olisi jäsenelle huomattavasti edullisempaa.

Itselleni asia tuli ensimmäistä kertaa ajankohtaiseksi, kun vaarini menehtyi vuonna 2023. Vaari oli ateisti ja toikin asiaa varsin vahvasti esiin, etenkin sosiaalisessa mediassa.

Tunnustuksettomien hautajaisten järjestely oli sujuvaa. Ensimmäiseksi yhteys hautaustoimistoon. Pohdimme, pyydämmekö puhujaa Pro-Seremonioista, vai pidämmekö hautajaispuheen itse. Lopulta päädyimme, että pidän itse hautajaispuheen. Sittemmin kävin Pro-Seremoniain puhujakoulutuksenkin.

Laadin puheen, jossa toin esiin vaarin elämää. Ajattelin, mistä vaari olisi toivonut hänet muistettavan. Omaisten ja vaarin luonne huomioiden osui puheeseen ripaus huumoriakin. Löysin vaarin Facebook-sivuilta julkaisun ”kuollessa pitää olla niin paljon velkaa, että omaiset on aidosti surullisia”. Ja olimmehan me, tästä ja monesta muustakin syystä.

Vaari oli helsinkiläinen, joten aloimme etsiä hautajaisille tunnustuksetonta paikkaa. Pro-Seremoniain asiakaspalvelusta tiedettiin heti suositella Hietaniemen tunnustuksetonta krematoriokappelia. Erittäin kaunis tila vastasi vaarin ja perheemme toiveita.

Mahdollisuutena oli haudata vaari tunnustuksettomalle hauta-alueelle, mutta päädyimme tuhkaukseen. Tuhkat siroteltiin myöhemmin Vapaa-ajattelijain hautausmaalle Satakuntaan Lepomäkeen.

Tapahtuma toi mieleeni vahvasti monet some-keskustelut, joissa useilla ihmisillä oli ollut kai väärä käsitys kirkon merkityksestä – tai tiedon puute uskonnottomien hautajaisten järjestämisestä ja tuhkan sijoittamispaikkavaihtoehdoista. Saimme kauniit hautajaiset ilman pappia ja kirkkoa.

Toivon, että tunnustuksettomat hautajaiset itselleen haluavat ihmiset yhä useammin toisivat julki toiveensa ja kirjoittaisivat hautaustahtonsa.

Olen osallistunut hautajaisiin, jossa vainaja oli katsomuksensa julkisesti esille tuonut ateisti. Hänet haudattiin kristillisin menoin. Hautajaisissa surraan, muistellaan vainajaa ja mielestäni tulisi myös kunnioittaa vainajan tahtoa.

Järjestetäänkö hautajaisia kristillisin menoin ”perinteen nimissä” tietämättömyyttään tai varttuneempaa saattoväkeä ajatellen? Hautaustoimilaki kuitenkin velvoittaa kunnioittamaan vainajan katsomusta ja toiveita.

Toivottavasti voisimme tulevaisuudessa muistaa vainajia ja heidän elettyä elämäänsä aina myös heidän vakaumustaan kunnioittaen, vaatipa se sosiaalista rohkeutta tai ei.

Entä Satakunnassa? Lähdin tutkimaan uskonnottomien hautajaisten järjestämisen tilannetta. Soittelin läheisille hautaustoimistoille, jotka aidosti yllättyivät kysymyksistäni hautajaisten saattotilaisuuden tunnustuksettomista tiloista. Joku osasi ehdotella Porin seurakuntien Käppärän hautausmaan pientä kappelia, ei muuta, eikä niitä taida tosiaan olla.

Kävin Käppärän pienessä kappelissa ja olin järkyttynyt. Huoneessa oli sotkuista, tyhjiä kukkaruukkuja, siivousvälineitä sekä kirkon symboliikkaa sekaisin. Tilassa alkoi pian vakaumukseton saattotilaisuus, eli tila oli ”valmisteltu”. Ei muuta kuin hihat ylös ja siivoamaan paikkaa. Seurakunnan krematorion kappelin isoa puolta ei vuokrata uskonnottomiin hautajaisiin.

Vapaa-ajattelijain liiton edellinen puheenjohtaja Jape Lovén on allekirjoittanut jo pari vuotta sitten tehdyn liiton esityksen ”Tunnustuksettomia hautajaistiloja hyvinvointialueille”. Lukemisen arvoinen, suosittelen. Myös hyvinvointialueiden johdossa ja edustuksellisissa toimielimissä.

Arvoisat vapaa-ajattelijat ja muut uskonnottomat, järjestetään vainajan näköiset ja toiveiden mukaiset hautajaiset sekä tuhkan sijoittaminen – joko hautausmaalle tai hautausmaiden ulkopuolelle luontoon. Vaikka vainaja ei olisikaan kirjoittanut toiveitaan paperille, eikä enää tuo toiveitaan esille, meidän jälkeenjäävien tehtävä on kuitenkin järjestää hänelle hautajaiset. Toivon rohkeutta ja avarakatseisuutta läheisille toteuttaa vainajan katsomusta kunnioittavat uskonnottomat hautajaiset. – It seems impossible until it’s done.

Kirjoittaja on Vapaa-ajattelijain liiton varapuheenjohtaja.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 4/2024.

RISTO K. JÄRVINEN

TALLINNASTA Tukholmaan matkalla ollut matkustaja-autolautta M/S Estonia upposi 30 vuotta sitten (28. syyskuuta 1994) Itämerellä noin 40 kilometriä Utösta eteläkaakkoon. En muistaisi enää, miten vahvasti onnettomuuden koin, jos en olisi kirjoittanut tuntojani päiväkirjaan.

Heräsin, kun vaimoni huusi olohuoneesta, että Turun saariston eteläpuolelle Suomenlahteen on uponnut autolautta. ”Kuolleita pelätään olevan yli 800.” Käärin täkin ympärilleni ja pompin television ääreen. Aamun mittaan varmistui, että asia todella oli niin: Estonia oli uponnut muutamassa hetkessä Suomenlahteen yhden jälkeen yöllä.

Vaimo lähti töihin. Minä jäin sohvalle nököttämään. Mietin onnettomuudessa kuolleiden kohtaloa, laivassa luultavasti ollutta sairaalloista paniikkia ja taistelua henkiinjäämisestä. Itkin.

Ihmettelin, kuinka paljon uutinen järkytti minua. Lähes tunnekuohuitta olin nähnyt televisiosta, kuinka turvonneet ruumiit kopisivat Ruandan joessa toisiaan vasten, kuinka kranaatti-iskussa irronneita ihmisten ruumiinjäseniä kerättiin kuorma-auton lavalle Sarajevon torilla ja kuinka Indonesiassa oli hukkunut useammassakin lauttaonnettomuudessa satoja ihmisiä, mutta nyt onnettomuus osui lähelle ja iski kovaa.

Työpaikallani Helsingissä Palontorjunta-lehden toimituksessa seurasimme koko päivän ylimääräisiä uutislähetyksiä. Päätoimittaja kävi Estoniaa koskevassa valtioneuvoston tiedotustilaisuudessa Smolnassa. Anneli hiipi jälleen kerran myöhässä töihin vanhalta viinalta haisten ja tietämättä onnettomuudesta mitään. Hän peitteli vasenta silmäänsä, joka oli musta ja otsaan asti turvoksissa. ”Kaaduin mökillä liukkaille rantakiville.” Niinpä. Anneli oli kokenut oman Estoniansa.

Koko Suomi oli shokissa. Samoin Ruotsi ja Viro, joiden kansalaisia pääosa hukkuneista oli. Kaikkiin kolmeen maahan määrättiin suruliputus. Radiossa soi Beethovenin Air. Onnettomuus muutti tv-ohjelmien lähetysaikoja. Kun kävelin rautatieasemalle, roikkui Korkeavuorenkadulla ja kaikkialla liput puolitangossa. Yleinen myötätunto liikutti minua.

Kävin tuolloin kaksivuotista Sanasta elämä -raamattukurssia Keravan seurakunnassa. Olin jo päättänyt jättää sen kesken, mutta jostain syystä lähdin vielä kerran kirkolle. Illan teemana oli meri – mikäpä muukaan. Rukoilimme menehtyneiden, pelastuneiden ja pelastajien puolesta. Vaikka epäilys oli jo alkanut kalvaa sieluani, tällä kertaa olin täysillä mukana rukouksessa.

Olin tietysti ihmetellyt koko päivän teodikean ongelmaa: sinänsä lapsellista kysymystä, kuinka Jumala voi sallia tällaista tapahtuvan. Kostiko hän syntisille, joita lähes koko laiva oli näköjään täynnä? Entä pikkulapset, mitä pahaa he olivat tehneet? Menikö joukkosurman mukana joku moitteeton uskovainenkin? Miksi joku paatunut paskapää ehkä selvisi hengissä? Suunnitteliko kaikkivaltias Jumala tämän ovelan teurastuksen etukäteen?

Yritin mielessäni puolustella herraa. Ehkä Jumala ei tarkoittanut mitään pahaa. Kuolema ei merkitse hänelle samaa kuin meille ihmisille. Se merkitsee pääsyä ikuiseen elämään taivasten valtakuntaan – tai joutumista helvettiin.

Raamattukurssilla Estonian uppoamista yritettiin selittää mm. persoonallisen pahan olemassaololla. Eräs kurssilainen todisti väkevästi, että sellainen on todella olemassa.

”Tädissäni asui persoonallinen paha, kun hän harjoitti transsendenttistä meditaatiota. Hänen oli vaikea päästä siitä irti. Se piti tädistä kiinni antamalla hänelle erilaisia selvänäkemisen kykyjä ja lahjoja.”

Toista vuotta olin istunut kurssilla hiljaa, ahdistuneena, epäilevänä ja huonoksi uskovaiseksi itseni tuntevana. Nyt aukaisin suuni.

”Käsittämätön väite! Minä olen aikanaan harrastanut TM:ää yli vuoden ja saanut pelkästään positiivisia kokemuksia. Lopetin sen avulla röökinpolton. Ja vähensin viinanjuontia. Päädyin naimisiin. Ilman TM:ää en istuisi nyt tässä. Meditaatio sai minut henkistymään niin paljon, että aloin etsiä elämään syvempiä merkityksiä. Voin suositella sitä jokaiselle ihmiselle maan päällä! Se on toimiva rentoutumiskeino.”

Piiri istui tyrmistyneenä hiljaa. ”Raamatussa sanotaan, että älä pidä muita Jumalia minun rinnallani”, totesi kurssia käynyt lääkäri, joka oli aiemmin nauranut ääneen ajatukselle, että ihmiset olisivat muka kehittyneet apinoista.

”Ei kai meditaatiota kenellekään voi suositella”, kuiskasi seurakuntalehtori, kurssin vetäjä.

Minä en tajunnut lopettaa.

”Ovatko kaikki muut uskonnot teidän mielestä saatanasta? Joutuuko harras muslimi helvettiin, vaikkei Jumalaansa palvellessaan ole tehnyt ikinä syntiä?

Kukaan ei osannut tai halunnut vastata.

Kun kävelin yksin kotiin, pimeys laskeutui ylleni kuin musta kaapu. Rautatien alikulkutunnelissa tajusin, että Estonian mukana hukkui myös minun Jumalani.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.

ESA YLIKOSKI

Tiiviin, 150-sivuisen kirjan seitsemässä kertomuksessa on tärkeää ajankohtaista ja autenttista tietoa Afganistanin tilanteesta. Se tulee tarpeeseen suomalaisessa julkisuudessa. Ääri-islamilaisen politiikan ja terrorin käsittely julkisuudessa on vähentynyt Yhdysvaltojen vetäydyttyä Afganistanista elokuussa 2021.

Tilanne Afganistanissa on nyt erityisesti naisten kannalta heikko. Palattuaan taas valtaan Taliban ryhtyi kaventamaan naisten ja tyttöjen perusoikeuksia: oikeutta koulutukseen, työntekoon, liikkumiseen, pukeutumiseen ja vapaa-ajan viettoon. Tytöiltä ja naisilta kiellettiin opiskelu.

Monen tytön tie vie kielletyn koulun sijaan teinivaimoksi. Syntyvyyden säännöstely on kielletty. Naisten masennus ja itsemurhat ovat lisääntyneet. Imeväiskuolleisuus on maassa vuonna 2023 maailman korkein.

Sorrosta huolimatta afgaaninaiset pyrkivät kuitenkin luovimaan uudessa ahtaassa arjessaan ja etsimään keinoja elämän jatkamiseksi. Siihen tarvitaan rohkeutta ja päättäväisyyttä. Kirjaan on haastateltu seitsemää naista, jotka kieltäytyvät olemasta vain uhreja. Viisi heistä asuu eri puolilla Afganistania, kaksi on paennut maasta.

Seitsemän rohkeaa naista ovat aktivisti Munisa Mubariz, gynegologi Amina, entinen poliisi Fatema, ihmisoikeusjohtaja Sima Samar, toimittaja Latifa, turvakodin johtaja Mahbouba Seraj ja opiskelija Hawa. Heitä on haastateltu journalistisin keinoin vuosina 2022-23 pääosin etäyhteydellä. Jokaisella on kerrottavanaan tositarina, jonka kaltaisia olisi miljoona.

Ennen Talibanin valtaannousua maassa oli 27 turvakotia, nyt enää yksi. Ainakin toistaiseksi 69 lapsen turvakodin ja afgaaninaisten taitojen kehittämiskeskuksen 74-vuotiaan johtajan Mahbouba Seraj’n on sallittu toimia. Siihen lienee vaikuttanut kansainvälinen tuki YK:n ihmisoikeusneuvostossa.

Suomikin myönsi hänelle 300 000 euron tasa-arvopalkinnon joulukuussa 2023. Kuitenkin Taliban tuhoaa nyt systemaattisesti myös suomalaisten rahoittaman kehitysyhteistyön tuloksia.

Suomen tulisi reagoida ihmisoikeusrikoksiin voimakkaammin. Monissa muissakin islamilaisen valtakulttuurin maissa sorto sananvapautta ja erityisesti naisten ja tyttöjen oikeuksia vastaan jatkuu. Uskonnottomuuden ilmaisuista ja uskosta luopumisesta uhkaa kuolemantuomio. Tarvitaan johdonmukaisuutta ihmisoikeuspolitiikkaan.

Kirjan kannessa on kuva vuodelta 2002 opettaja Camillasta, joka opetti salaa kylänsä lapsia vuosina 1996-2001 Talibanin ensimmäisen valtakauden aikana.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.

YKI RÄIKKÄLÄ

Kun pienelle alueelle sullotaan joukko maahanmuuttajia, joilla on taustallaan sotia, väkivaltaa, kunniakulttuuria ja kaikenlaista sortoa, voisi odottaa seurauksia. Ja niistä olemme täällä Suomessa saaneet uutisista ja somekommenteista lukea. Ruotsissa eletään rinnakkaisissa todellisuuksissa. Vain kilometrin etäisyys, ja ollaan tyystin eri maailmassa. Tästä kertoo Faysa Idlen kirja.

Faysa syntyi somaliperheeseen vuonna 1998 ja kasvoi Tenstan lähiössä. Hän näki jengien ja väkivallan syntymisen ja eli sen keskellä. Ystäviä oli eri osapuolilla. Useita näistä ammuttiin, myös hänen paras ystävänsä, joka kuului Dödspatrullen-jengiin. Ystävistä tuli nopeasti verivihollisia. Henki oli ammutun luodin arvoinen. Tai sitten pienen rahasumman. Murhia myös ostettiin. Myös Faysan isoveli, neljän lapsen taksia ajanut isä, jolla ei itsellään ollut mitään osaa jengisotiin, ammuttiin. Vain siksi, että tämä edusti vihollisen perhettä. Murhaa ei ole selvitetty.

Rangaistuksia Faysa sai vain siksi, että on tyttö. Vaikka veli opetti pikkukriminaalin alkeita Faysalle, oli esimerkiksi tupakanpoltto haram, synti. Veli antoi siitä ympäri korvia. Kaksinaismoraali oli läsnä. Isä oli kotona palveltavana. Faysalle hän kertoi, että tästä tulee jollekin miehelle prinsessa, jonka ei ikinä tarvitsisi tarjoilla ruokaa miehelleen. Ristiriitaisesti hän kuitenkin sanoi myös, että ”älä ikinä riitele veljiesi kanssa. He tulevat avuksesi, kun miehesi hakkaa sinua”. Isä lopulta jätti perheensä ja muutti Keniaan.

Faysa oli alkanut kirjoittaa räppisanoituksia ja jutellut tuottajien kanssa niiden äänittämisestä. Veli Bilal kuuli siitä ja raivostui. Musiikin tekeminen on tytöille haram. Saman veljen häät keskeytyivät, kun poliisi pysäytti auton, jossa oli kolme nuorukaista aseineen. Nämä olivat matkalla palkkamurhaamaan häissään olleen Bilalin ja muita. Faysastakin oli luvattu 100 000 kruunua.

Ei mikään helppo tausta muuttua pikkurikollisesta runoilijaksi ja sisällöntuottajaksi, mutta näin kävi. Faysa Idle asuu nykyisin tuntemattomassa paikassa. Vaikka jengien kunniaperiaate on, ettei vastapuolen naisiin kosketa, Faysan kohdalla se ei päde.

Paljon on puhuttu Tukholman lähiöissä rehottaneesta jengiväkivallasta murhineen, mutta vähemmän syistä, mitkä tilanteeseen johtivat. Vuosina 2014 ja 2015 Tukholman lähiöihin rantautuivat kansainväliset trendit, islamismi ja jengirikollisuus. Yksi vaikuttava tekijä oli vuoden 2013 alussa tapahtunut Syyrian kalifaatti, luvattu maa, josta huhut kantautuivat Järvan lähiöihin.

Faysa Idle kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hän kertoo tapahtumista, mutta pohtii myös syitä, mitkä väkivaltaisuuksiin johtivat. Ei kuitenkaan syyttelevästi eikä kattavasti, mutta kukapa niin kykenisi tekemäänkään. Ulkopuolisena on vaikea osoitella syitä, mutta tässäkin asiassa paremmin tietäviäkin on ollut. Kokemusasiantuntijuus ei aina ole parasta asiantuntijuutta, mutta tässä tapauksessa kyllä on.

Miksi jengiväkivalta alkoi? Faysan näkemyksen mukaan sitä niittää mitä kylvää – yhteiskunta oli hylännyt heidät. Maahanmuuttajia kohdeltiin kuin jätettä. Lähiöissä ei ollut enää yhtään pankkia eikä poliisiasemaa. Ei virastoja. Kaikki olivat muuttaneet Kistaan. Tensta ja Rinkeby oli jätetty oman onnensa nojaan. Kännyköistään he näkivät, mitä elintaso-Ruotsi tarjosi. Poliisit kävivät lähiöissä vain hälytystehtävissä, mutta kukaan ei näille puhunut. Miksi he olisivat luottaneet ruotsalaisiin? Poliisiinkaan? Toimittajia lähiöiden elämä ei ole kiinnostanut, ellei sitten negatiivisesti. (Dödspatrullen on tiedotusvälineiden keksimä nimi. Alun perin se oli Muskettisoturit) Katulapsilla ei ole ollut mitään hävittävää.

Viime marraskuussa Faysa sai tappouhkauksen kirjan julkaistuaan. Vasta silloin poliisi otti asian tosissaan.

Eikä voida sivuuttaa sukupolvelta toiselle periytyneitä traumoja sodista ja väkivallasta. On muistettava, että etninen erottelu, segregaatio niin koulutuksessa ja työpaikoilla ovat olleet Ruotsissa arkipäivää. Samoin edelleen jatkunut maahanmuuttajien keskinäinen etninen erottelu sekä perhepiirien ja sukujen jäykät perinnäistavat, klaanisegregaatio ja uskonnollisuus. Jengeissä vallitsee islamin kulttuureista tuttu patriarkalismi. Vain miehet päättävät, miten toimitaan ja mistä puhutaan.

Murhat tietty kuohuttivat yhteisöä. Vanhempi sukupolvi oli pihalla. Niin myös sosiaalityöntekijät. Mutta pian katulapset eivät enää kuunnelleet imaamia, eivätkä klaaneja. Rauhaa yritettiin aluksi saada hautaamalla kaksi eri jengin murhattua poikaa vierekkäisiin hautoihin. Mutta aika oli muuttunut.

Järvan alueen jengiyhteisöissä tapahtui sitä samaa, mitä Syyriassa ja islamilaisissa maissa, uskonnon nimissä: murhaamista, ammuskelua, räjäyttämisiä ja samaa kuolemaa halveksivaa rohkeutta tai hulluutta – aivan kuten Isiksen sodissa. Rankka väkivalta tai kuolemakin oli vain parin sanan päässä.

Faysa ei anna neuvoja siihen, miten väkivalta saataisiin loppumaan, mutta kirjasta saa hyvän käsityksen, mistä ongelmat johtuvat. Niistä voi vetää johtopäätöksiä ja suuntaa ratkaisuihin. Teksti on tarinallista ja kiinnostavaa. Kappaleet ovat usein lyhyitä ja ilmaisu toteavaa. Tekstistä näkee kyllä selvästi, että kirjoittaja on nuori ja kasvanut ristiriitaisissa kulttuurisissa olosuhteissa. Mukana on alatyylisiä slangi-ilmaisuja. Toisinaan se vähän häiritsee, kun asiatekstistä on kyse. Tiedä sitten, onko kääntäjälläkin osuutensa siinä.

Faysan mukaan hän kirjoitti itsensä vapaaksi. Että näkisi itsensä suhteessa kohtaamaansa väkivaltaan. Teksti antaa uskoa siihen, että väkivaltaisuuksiin on vaihtoehtoja. Toivoa on aina. Esipuheessa Faysa kertoo halunneensa jakaa oman, sisarien ja äitien kokemukset jengisodan kurimuksesta. Kyllä tämä kirja sen asian täyttää. Kuten Faysa itse toteaa: ”Älkää luovuttako, tulevaisuus on saavutettavissa, jos toimeen tarttuu päättäväisesti.”

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.

VENLA PARANTAJA

NILKKA meni ja murtui, joten olen viettänyt paljon aikaa jalka tyynyllä. Samasta syystä olen myös katsonut paljon suosikkielokuviani uudelleen. Taru sormusten herrasta – Kuninkaan paluu -elokuvan aikana aloin miettiä kuolevaisuutta. Elokuvien hahmothan eivät vanhene. Kun elokuva on kerran kuvattu, näyttelijät jatkavat elämäänsä sen ulkopuolella, mutta valkokankaalla he pysyvät saman ikäisinä ja näköisinä kuin kuvaushetkellä. Minä kuitenkin olen tähdenlento, pieni kipinä, joka suuressa kuvassa sammuu melkein heti, kun sen on huomannut.

Kun synnyin, eliniänodotteeni oli noin 78 vuotta 6 kuukautta. Elämä on koetellut. Luin jostain, että minun taustallani ja sairaushistoriallani odotettavissa oleva elinikäni on noin 60 vuotta. Minulla olisi siis enää semmoiset 20 vuotta aikaa tehdä kaikki, mistä olen ehtinyt haaveilla: opiskella noidaksi, ryhtyä kirjailijaksi, erottaa kirkko valtiosta, pelastaa kaikki maailman eläimet… Kiire tulee.

Parisuhteen päättyminen, kroonisen sairauden puhkeaminen ja muutto vieraaseen asuntoon ovat kaikki pakottaneet pohtimaan muutakin kuin arjen pieniä kysymyksiä – mitä syön tänään, ehdinkö pestä pyykkiä, mitä kaupasta piti – ja keskittymään niihin isompiin: mikä on minulle tärkeää? Mihin aikani oikeasti riittää? Mitä haluan elämääni?

Olen hävittänyt hirveästi tavaraa. Olen karsinut tekemiset minimiin. Kaiken keskellä mieleen on palannut vanhoja viisauksia. Kuten keskustelu, joka perimätiedon mukaan käytiin zen-oppilaan ja mestarin välillä. Oppilas kysyi: ”Mitä pitää tehdä ennen valaistumista?” Mestari vastasi: ”Hakkaa polttopuita, nouda vettä.” ”Entä valaistumisen jälkeen?” oppilas kysyi. Mestari vastasi: ”Hakkaa polttopuita, nouda vettä.” Sitähän se elämä on. Herään. Siivoan keittiön. Annan kissoille ruoan. Siivoan keittiön. Teen itselleni aamiaista ja syön sen. Siivoan keittiön.

Kun elämässä on oikein raskasta, ei voi muuta kuin siivota keittiön, tehdä ruokaa, siivota keittiön. Rutiinit, joita emme muistele kuolinvuoteellamme, ovat elämisen kannalta välttämättömiä. Jos en siivoa keittiötä, ruoan tekeminen on vaikeaa. Jos en tee ruokaa, en syö. Jos en syö, elämisestä tulee vaikeaa.

Onko hyvä elämä siis sitä, että robotti siivoaa puolestani keittiöni?

Minulla on robotti-imuri, ja joka päivä klo 14 se imuroi asuntoni. Se on suunniteltu hajoamaan, ja pitämästään äänestä päätellen se toteuttaa pian tämän tehtävänsä. Siitä huolimatta se on helpottanut elämääni, varsinkin silloin, kun olen ollut liian sairas siivoamaan edes keittiötäni. Mutta minun pitää yhä huolehtia robotistani: tyhjentää sen säiliö, puhdistaa sen anturit, tilata siihen varaosia… Vaikka kuinka yritän, polttopuut ja vesi pysyvät, ne vain muuttavat muotoaan.

Olen myös katsonut elokuvia suurten ihmisten elämistä. Niissä he käyttävät aikaansa triviaaleihin pieniin rutiineihin vain satunnaisesti, mikä on ihan ymmärrettävää. Tuskin kenenkään elämästä saa kovin mielenkiintoista elokuvaa, jos siinä keskitytään seuraamaan, kuinka paljon hänen piti hakata polttopuita ja noutaa vettä, tai siivota keittiötään. Mutta heidänkin elämänsä on ollut enimmäkseen jotain muuta kuin suurtöitä. Ehkä se on hyvä muistaa, että Gandhikin siivosi, sillä mikään ei vaadi niin paljon työtä kuin jonkin pitäminen samanlaisena. Elämähän on muutosta. Siivoa huone, käännä selkäsi ja saat siivota sen uudelleen.

Kotityöt ovat siis aina vaivoinamme, niistä emme pääse. Vaikka voittaisin lotossa ja voisin maksaa ihmisille siitä, että he siivoavat puolestani keittiöni, elämä on silti rutiineja. Joku väitti, että ihminen keksi byrokratian, jotta rikkaillakin olisi tapa tuntea itsensä tärkeiksi. Sillä pienet, välttämättömät asiat – vesi, polttopuut, siivoaminen – sitovat meidät hetkeen. Ja kuten eräs Twitterin ajattelija tiivisti: Nykyhetkeen keskittyminen on iäisyyden mikroannostelua.

Minulla on paha tapa märehtiä vanhoja ja huolehtia tulevaisuudesta. Erityisesti viimeisen vuoden aikana olen joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että jollen lopeta näitä pahoja tapojani, ne tappavat minut. Minun on joko alettava elää nykyhetkessä tai menetän senkin. Kehoni ei enää kestä märehtimisestä ja murehtimisesta syntyvää stressiä. Ainoa vaihtoehtoni on siis tehdä elämän tylsiä pieniä välttämättömyyksiä vain niihin keskittyen, muuta ajattelematta. Silloin näiden pitkien tasankojen väliin saattaa vahingossa livahtaa onnen hippu: Ikkunassa pörisee kärpänen ja kissastani tulee suuri saalistaja. Huomaan kuinka yläpuolellani lipuva pilvi muuttaa muotoaan tuulten puhaltaessa vähän eri nopeuksilla eri korkeuksilla. Ystävä soittaa ja pyytää kylään.

Kun elämä pakotti minut istumaan alas ja pohtimaan, mikä on minulle tärkeää, aikaa alkoi jäädä myös niille hetkille, joista tärkeiden ihmisten elämäkerrat koostuvat. Nyt kun tiedän, että haluan opiskella, edistää vapaa-ajattelua, auttaa eläimiä ja kirjoittaa, käytän rajallista aikaani niihin aina, kun elämä suo. Doomskrollaaminen, uutisten seuraaminen ja shoppailu ovat jääneet lähes kokonaan. Minulla on tärkeämpääkin tekemistä. Kuten koota kissanpuu loukutetulle kissalle, joka tuntee olonsa turvalliseksi vain katonrajassa.

Yritin monta vuotta tulla onnelliseksi juoksemalla. Nyt elämä on pakottanut minut hidastamaan ja ihmettelen: mihin minulla oli kiire? Elämä on tässä ja nyt. Vielä hetken.

Kirjoittaja on Pohjanmaan vapaa-ajattelijain puheenjohtaja ja Vapaa-ajattelijain liiton hallituksen jäsen.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.

KUKKA KUMPULAINEN

Koska oppimismahdollisuuksia on teknisesti saatavilla, kirjaimellisesti sormenpäissämme, kysymys on hyvästä sisällöstä. Olen onnistunut löytämään hyödyllisiä ja luotettavia englanninkielisiä sisällön tekijöitä internetin eri puolilta, erityisesti YouTubesta. Tiedenälkä-sarjassani keskityn tiedepohjaiseen oppimiseen ja annan lukijoille vinkkejä, minne mennä ja keneen luottaa – kriittisyys muistaen.

Ensimmäisessä osassa sukelsimme tieteellisiin podcasteihin ja tiedeviestijöihin, kuten Neil deGrasse Tyson ja Lawrence Krauss. Nämä viihdyttävät kaverit tekevät vaikeiden tieteellisten käsitteiden oppimisesta ja ymmärtämisestä lähes helppoa, mutta myös hauskaa!

Toisessa osassa keskitytään puhtaasti Dave Borlaceen, sillä minulla oli haastatella häntä. Sukelsimme hänen inspiraatioonsa ohjelmasarjasta, joka keskittyy ilmastonmuutokseen. Siinä hän paneutuu saatavilla olevaan uuteen teknologiaan. Sitä tarvitaan edessä olevassa muutoksessa, joka meidän on kohdattava ihmisinä, jos haluamme jatkaa elämäämme ja huolehtia tämän planeetan asukkaista.

Tällä kertaa käymme läpi sarjoja, joiden sisällössä on erityisiä kiinnostuksen kohteita, oppimispolkuja, joita on helppo seurata ja jotka mahdollisesti tekevät joistakin matkoista miellyttävämpiä.

Crashcourse YouTubessa tarjoaa sarjan oppimisalustoja filosofiasta kosmologiaan. Nuoremmalle yleisölle on nyt tarjolla uusia sarjoja, jotka on suunniteltu erityisesti vaikeampien tieteellisten käsitteiden ymmärtämiseen hämmästyttävien grafiikoiden avulla.

Jos olet kiinnostunut ihmisen käyttäytymisestä, suosittelen Robert Sapolskyn luentosarjaa Human Behavioral Biology, jonka on julkaissut Stanfordin yliopisto. Puhujana Robert on mukaansatempaava ja useimmiten mielettömän hauska. Lupaan teille, että tylsä ei ole adjektiivi, jota voisi käyttää.

Entä historia? Kiehtovatko sinua historiamme faktat, joita et pysty lukemaan tavallisesta historiankirjasta? Anna tohtori Roy Casagrandran viihdyttää sinua läpi keskiajan, etsi puuttuvat palat, jotka länsimainen yhteiskunta on ollut enemmän kuin innokas piilottamaan oman ylivertaisuutensa vuoksi! Haluatko sukeltaa 2. maailmansodan piilotettuihin intresseihin? Royn laaja kiinnostus poliittiseen historiaan paljastaa, että asiat eivät ehkä aina ole sitä, miltä ne näyttävät.

Syväsukelluksia poliittisiin kuumiin aiheisiin tai yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti tärkeisiin aiheisiin? John Oliver tutustuttaa meidät esimerkiksi lääkkeiden väärinkäytöksiin väestöä kohtaan, Covid19-virheinformaatioon ja maihin, jotka mokasivat kansalaistensa hengen kustannuksella. Hän ihmettelee, mitä tapahtui ikuisille PFAS-kemikaaleillemme ja miten M3 ja DuPont peittivät tutkimuksensa kaikkien kustannuksella.

Hauska ja hurmaava John Oliver ei silti jätä vallan surulliseksi, vaikka aiheet saattavatkin kauhistuttaa. Hänen Last Week Tonight -ohjelmansa on voittanut 16 Emmy-palkintoa; se on todella huippuluokan tutkivaa journalismia.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.

BINAR MUSTAFA

Kun 34-vuotias Görkem Yücesoy Turkin Izmiristä astui ensimmäistä kertaa Suomeen, hän ei tiennyt, että maasta tulisi hänen uusi kotinsa. Pian tämä valinta muuttui selkeäksi.

– Jo ensimmäisen kuuden kuukauden aikana päätin, että haluan asua täällä lopun elämääni, hän muistelee.

Kielimuurin vuoksi hän on päätynyt työskentelemään palvelualalla, vaikka kotimaassaan hän toimi kääntäjänä. Työtilanne ei ole ideaali, mutta hän ymmärtää haasteet.

Yücesoy on asunut Suomessa kymmenen vuotta, mutta seuraa edelleen tiiviisti Turkin tapahtumia. Ystävät ja perhe pitävät häntä ajan tasalla.

– Vaikka en olekaan enää niin aktiivisesti mukana, yritän säilyttää terveen etäisyyden.

Jo nuorena hän tunsi, ettei sopinut ympäröivään yhteiskuntaan, mikä herätti hänessä halun muuttaa ulkomaille.

– Se ympäristö, jossa kasvoin, ei antanut tilaa kysymyksille. Uskonto ja perinteet määrittelivät kaiken, ja jos uskalsit kyseenalaistaa, törmäsit vastarintaan, Yücesoy kertoo.

Turkki on virallisesti sekulaarinen maa, mutta Yücesoy näkee, että sekularismi on vain paperilla. On tapahtunut paljon muutoksia, jotka ovat vahvistaneet uskonnon asemaa entisestään.

– Moskeijoiden määrä on kasvanut rajusti viime vuosina. Kouluihin on tullut arabian kieli valinnaisten aineiden joukkoon. Historiallinen Aya Sophia muutettiin museosta moskeijaksi. Nämä muutokset eivät ole sattumia. Ne ovat osa laajempaa pyrkimystä palauttaa islamilaiset arvot maan kulttuuriin.

Lista on pitkä, ja joitakin kehityksiä hän pitää huolestuttavana. Kuinka sekulaarinen sitten Turkki on?

– Jos arvioidaan asteikolla yhdestä kymmeneen, missä sekulaarinen maa olisi kymmenen ja vähiten sekulaari, kuten esimerkiksi Saudi-Arabia olisi ykkönen, niin Turkki olisi nelonen, Yücesoy arvioi.

– Eli ei niin sekulaari kuin sen pitäisi olla.

Hän huomaa, että hallinto on priorisoinut uskontoa merkittävästi, vaikka virallisesti valtio on uskonnosta erillään. Nämä ovat huomattavissa niin valtion budjetissa kuin koulutusjärjestelmässä.

– Vuoden 2024 budjettitiedoissa Uskonnollisten asioiden ministeriön budjetti on suurempi kuin kuuden muun ministeriön yhteensä, mukaan lukien sisäasiainministeriö ja ulkoministeriö.

– Vuonna 2022 noin 10 % lukioikäisistä ja yli 13 % yläkouluikäisistä opiskeli Imam Hatip -kouluissa, jotka keskittyvät uskonnolliseen opetukseen. Lisäksi ala-asteelta lukion loppuun uskonnonopetus on pakollista, eikä vaihtoehtoisia aineita tarjota.

Hallinnon työstämä uskonnon vallan kasvattamisen ei ole jäänyt ilman yhteiskunnallisia vaikutuksia.

– Sukulaiset voivat painostaa läheisiään uskonnollisista syistä. Ympäristö on muuttunut uskonnollisempaan suuntaan. Tulevaisuutta arvioidessaan Yücesoy ei usko, että Turkin tilanne muuttuu merkittävästi parempaan suuntaan, ainakaan lähitulevaisuudessa.

– Jännitteet sekulaarien ja uskonnollisten ryhmien välillä saattavat kasvaa. Uskonnottomana kohtaat monia ennakkoluuloja. Jos et kuulu mihinkään uskontoon, saatat kohdata oikeudellista syrjintää ja sosiaalista painostusta.

Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.

HENRIK SAWELA

Vaikka kristinusko saapui Suomeen 900 vuotta sitten pääosin Ruotsin kautta, ristiretkien takana oli toimeksianto Saksasta, Hampuri-Bremenin arkkipiispalta Adalbertilta. Kun nyt Suomen ev.-lut. kirkon jäsenmäärä on alamäessä, kirkossa pohditaan, mikä on mennyt pieleen. Entä olisiko tilanne Saksassa hallinnassa paremmin kuin meillä?

Ei ole, eikä se ole juuri parempi missään muussakaan länsimaassa. Kaikissa niissä kristillisillä kirkoilla on vastoinkäymisiä, kun jäsenet ovat ns. äänestäneet jaloillaan ja poistuneet kirkon piiristä. Jäsenhankinta lapsikasteen kautta ei enää toimi.

Saksassa on kaksi pääkirkkoa, katolinen ja evankelinen, johon luterilaiset kuuluvat. Molempia on jo pidempään vaivannut yhteiskunnan sekularisaatio ja jäsenkato, joka varsinkin evankelisten kohdalla on viime vuosina kiihtynyt. Ortodoksiset ja muut kristilliset kirkot ovat pysyneet samoissa lukemissa.

Saksalaisten pääuskontojen jäsentilastot 2023:

31.12.  evank.  kat.  ort.  muut  kr. yh-
                            kr.   teensä 
2016    26,6    28,6  1,9   1,0   58,0
2017    26,0    28,2  1,9   1,0   57,1
2018    25,5    27,7  1,9   1,1   56,1
2019    24,9    27,2  1,9   1,1   55,0
2020    24,3    26,7  1,9   1,1   53,9
2021    23,7    26,0  1,9   1,1   52,6
2022    22,7    24,8  2,2   1,1   50,8

Vuoden 2023 lopussa oli evankelisten osuus enää 21,9 %. (Lähde Vartija 13.5.2024)

Näin ollen vuonna 2024 kristilliset kirkot Saksassa ovat vähemmistönä.

Lisäksi vallitsee arvio, että mihinkään kirkkokuntaan kuulumattomat ovat enemmistönä tämän vuosikymmenen lopussa.

Saksassa katoliseen tai evankeliseen kirkkoon kuuluvien lasten on osallistuttava uskonnonopetukseen. Tämä pitkä perinne ei kuitenkaan näytä toimineen kirkkojen toivomusten mukaisesti lasten uskonnollisuutta voimistavana tekijänä. Lisäksi muutamassa suuremmassa kaupungissa (10 kaupunkia Baden-Württembergin osavaltiossa, München, Berliini ja Oldenburg) tehty tutkimus kertoi, että lukuvuonna 2022-23 keskimäärin noin 80 prosenttia lapsista jäi tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ulkopuolelle. Uskonnon vaihtoehtona on etiikka.

Evankelisten jäsenmäärän laskuvauhti on kiihtynyt noin 1,5 prosentista vuodessa yli kolmeen prosenttiin vuodessa:

2016   21 922 187   -349 740   -1,57%
2017   21 535 858   -386 329   -1,76%
2018   21 140 599   -395 259   -1,84%
...
2022   19 152 827   -572 484   -2,90%
2023   18 557 665   -595 162   -3,11%

Saksalaisten kristillisten kirkkojen jäsenmäärän kehitystrendi näyttää selkeältä.

Onko Saksan tie myös Suomen?

Suomessa kehitys näyttää kulkevan samaan suuntaan, mutta hieman jälkijunassa. Ev.-lut. kirkon jäsenkadon vauhti näyttää kiihtyvän. Jäsenosuus laski vuosina:

2020   0,9 prosenttia
2021   1,2 prosenttia
2022   1,4 prosenttia
2023   1,6 prosenttia

Vuoden 2023 lopussa jäsenosuus oli 63,5 prosenttia. Noin kolme-neljäkymppisten ikäluokissa kirkon jäsenosuus oli alle 50 prosenttia.

Vanhimmissa ikäluokissa, joissa kirkkoon kuuluvuus on korkea, tulevana vuosikymmenenä on paljon poistumaa ns. luonnollista tietä. Tapa liittää lapsi kirkon jäseneksi kasteen kautta on jo pitkään ollut selvässä laskusuunnassa, ja trendi näyttää jatkuvan.

Jos ev.-lut. kirkon jäsenosuus laskisi tasaisesti 1,4 prosenttia vuodessa, se olisi vähemmistössä vuonna 2033. Maallistumisen myötä kirkon vaikutusvallan luulisi vähenevän koko ajan. Toistaiseksi kirkko on kuitenkin onnistunut säilyttämään valtiokirkolliset etuoikeutensa ja erityisaseman kouluissa. Ilmeisesti eduskunnassa ja hallituksessa vielä odotetaan kansalaisilta rohkaisua väistämättömiin uudistuksiin tarttumiseen.

Yhdenvertaisuuden puolesta

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Kirkko vaurastuu: Enemmän jäseniltä, vähemmän valtiolta

Lisää kirkollisveroa

Vähemmän valtionrahoitusta

Oppositio vastusti

Vainajan katsomusta kunnioittavien hautajaisten puolesta

Kun Estonia upposi, Jumala hukkui myös

Seitsemän rohkeaa afgaaninaista

Irti jengisodan ja islamin kahleista

Vedestä, polttopuista ja muustakin

Tiedenälkään – osa 3

Turkki – virallisesti sekulaarinen, mutta vain paperilla

Saksassa kristillisten kirkkojen jäsenosuus jo alle 50 prosenttia – miten Suomessa

Onko Saksan tie myös Suomen?

Ainutlaatuiseen elämään

TOIMITUS

ajatuksenvapautta

humanismia

tiedettä, taidetta, kulttuuria

ihmisoikeuksia, eläinoikeuksia

iloa, huumoria,

järkeä, rationaalisuutta, luovuutta

luontoa, ympäristöä, artefakteja

kuvia, sanoja, säveliä

taidetta, tanssia

totuutta, hyvyyttä, kauneutta

ystävyyttä, rakkautta, erotiikkaa

työtä, toimeentuloa

leikkiä, liikuntaa, urheilua, kamppailua

lapsia, vanhuksia, ihmisiä

hoivaa, ihmisyyttä

eläimiä, lemmikkejä

huomaavaisuutta, kohtuullisuutta

sekulaaria tapakulttuuria

yhdenvertaisuutta, yhteistyötä, yhteisöjä

myötätuntoa, empatiaa

vapaa-ajattelua, toimintaa

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

uskonnonvapaus.fi