Artikkeli arkistot - Sivu 2 50:stä - Vapaa-ajattelijain Liitto ry

ESA YLIKOSKI

Vapaa-ajattelijoita verrataan joskus Suomen ev.-lut. kirkkoon ja sanotaan, että eihän teillä ole läheskään niin paljon palveluja kuin kirkolla. Tämä huomio pitää tietysti paikkansa, koska Vapaa-ajattelijat eivät edes yritä hääriä kuin kirkko miltei joka asiassa teologian antamalla varmuudella kaikkien alojen asiantuntijana, vaan me arvostamme erikoistumista.

Maallisia, sekulaareja, uskonnollisesti ja puoluepoliittisesti sitoutumattomia palveluja Suomessa tuottavat hyvin monet ja monenlaiset kansalaisjärjestöt. Puhutaan kolmannesta sektorista julkisen vallan palvelujen ja yksityisten palvelujen rinnalla. Kirkolla ei ole läheskään niin paljon palveluja kuin erilaisilla maallisilla toimijoilla.

Järjestöjä on monenlaisia

Koska järjestöjä on kymmeniä tuhansia eri puolilla maata, valtakunnallisia järjestöjä on hyvä ryhmitellä niiden toimialueiden mukaan.

Sosiaali- ja terveysalan järjestöt muodostavat laajan ryhmän. Yhteistyöelimenä on SOSTE, johon kuuluu jäsenjärjestöt. Niiden tärkein rahoituksen lähde varainhankinnan lisäksi ovat STEA:n avustukset.
Urheilu- ja liikuntajärjestöjen toiminta on laajaa. Olympiakomiteaa lukuun ottamatta valtakunnalliset keskusjärjestöt lopetettiinkin, mutta valtion avustusta saavat lajiliitot, liikunnan aluejärjestöt ja palvelujärjestöt sekä muut liikuntaa edistävät järjestöt.
Kulttuuri- ja taidealan järjestöillä on laajaa harrastajatoimintaa. Niiden edunvalvonnan keskusjärjestö on KULTA ry.
Kasvatus- ja sivistysalan toimijoiden järjestöt.
Ihmisoikeus- ja kehitysjärjestöt ovat ryhmittyneet Fingon jäseniksi.
Luonto-, luonnonsuojelu- ja ympäristöjärjestöt ovat oma tärkeä ryhmänsä.
Nuorisojärjestöjen yhteistyöelimenä toimii Allianssi.
Eläkeläis- ja vanhusjärjestöjen yhteistyöelimenä toimi EETU ry.
Poliittisilla järjestöillä on valtakunnallisesti sekä alueilla ja kunnissa tärkeä merkitys yhteiskunnan asioihin vaikuttamisessa.

Miltei kaikki järjestöt tarjoavat mahdollisuuksia vapaaehtoistyöhön ja vertaistukeen. Toisilla on lisäksi mahdollisuuksia ammatilliseen työhön ja asiantuntijuuteen.

Varsinkin hyväntekeväisyyden, katastrofiavun ja lasten avun piirissä monet isot suomalaiset toimijat ovat osa kansainvälistä liikettä. Näitä ovat esimerkiksi Unicef, Pelastakaa lapset, Plan ja SPR eli Suomen punainen risti.

Papit puolustavat joskus kirkkolain säätämisen erikoislaatuisuutta sanomalla, että onhan laki myös SPR:stä. Sehän koskee etupäässä SPR:n veripalvelua ja roolia Suomen kriisiorganisaatiossa. Eduskunta päättää siitä vapaasti eikä SPR:n sanelun mukaan niin kuin kirkkolaista säädetään kirkolliskokouksen sanelun mukaan.

Hyväntekeväisyyden laajat mahdollisuudet

Sosiaali- ja terveysalan järjestöillä on suuri merkitys, koska laajassa järjestöjen verkostossa on paljon erityisasiantuntemusta eri väestöryhmien tarpeista lähtien. Diagnoosipohjaisissa kansanterveysjärjestöissä on erikoistumista eri syöpiin, sydänsairauksiin, aivovammoihin, fyysisiin vammoihin ja mielenterveystyöhön. Mieli ry on mukana myös kriisiavussa sekä akuutisti että jälkihoidossa.

Jos kirkosta eroava miettii, antaisiko hän säästyviä satasia hyväntekeväisyyteen, nostaisin henkilökohtaisesti perinteisten SPR:n, Unicefin ja Pelastakaa lasten rinnalle myös erikoistuneet terveys- ja potilasjärjestöt – varsinkin jos on itsellä tai perhepiirissä sairauksia, joihin voi lääketieteellisen hoidon lisäksi saada apua ja vertaistukea järjestöjen kautta.

Erilaisia sairauksia ja vammoja on uskomattoman suuri määrä, voisi sanoa melkein, että jokaiselle jotakin. ”Kaikilla on tämänsä.” Se selviää katsomalla SOSTE:n jäsenjärjestöjen luetteloa, jossa on 311 nimeä.

A:lla alkaa 14 järjestöä, ensimmäisinä A-kiltojen liitto ja ADHD-liitto. Y:lla alkavia järjestöjä on 8, muun muassa YAD Youth Against Drugs. Ä:llä alkavia on vain yksi, Äidit irti synnytysmasennuksesta ÄIMÄ ry, jonka työ on tärkeää myös lapsivuodepsykoosin ehkäisyssä.

Kun sosiaali- ja terveysjärjestöjen valtionavustuksia on leikattu ja aiotaan leikata edelleen, kipeitä avustustarpeita on tarjolla kirkollisveron maksamisen sijaan. Luonnollisesti auttamisvetoomukset koskevat myös meitä, jotka emme ole vuosikausiin tai vuosikymmeniin maksaneet kirkollisveroa.

Vapaa-ajattelijoilla on kaiken keskellä täysi syy arvostaa myös omaa työtään. Jäsenmaksujen lisäksi lahjoituksia tarvitaan niin yhdistyksissä kuin liitossakin. On menossa kolmas vuosi, kun Vapaa-ajattelijain liitto ei ole saanut senttiäkään valtionavustusta.

Samaan aikaan valtio tukee uskonnollisia järjestöjä sekä kirkollisia lapsi- ja nuorisotyöjärjestöjä. Pelkästään kirkollinen Lasten ja nuorten keskus sai 960 900 euroa valtionavustusta vuonna 2025. On siis eettisesti oikein tukea Vapaa-ajattelijain toimintaa uskonnottomien yhdenvertaisen kohtelun puolesta ja kirkollisen lapsilähetystyön rajoittamiseksi päiväkodeissa ja peruskouluissa.

•

RISTO K. JÄRVINEN

Elämä on erikoista. Joulukuun 11. viime vuonna 120 ihmistä nauroi kurkku suorana, kun luin ääneen yhdeksännen luokan kouluainettani loppuunmyydyllä Päiväkirjaklubilla Kulttuuritehdas Korjaamolla Helsingissä. He eivät tienneet, että lähes myöhästyin keikalta, koska olin silittänyt kotona koiraani Offua, jolle eläinlääkäri oli antanut viimeisen piikin.

Keikan jälkeen yöllä laskin jo kangistuneen ruumiin puulaatikkoon kylpyhuoneessa. Laitoin arkkuun myös Offun viltin ja lempilelun, mintunvihreän purupallon. Asetin kannen kevyesti paikalleen, päätin ruuvata sen vasta aamulla kiinni. Painoksi arkun päälle jätin kolmen kilon käsipainon, jotta talon toinen koira Kaapo ei pääsisi tutkimaan kaveriaan, jos onnistuisi kylpyhuoneeseen livahtamaan.

Aikaisemmin, kun olin eläinlääkärin neuvon mukaan näyttänyt Kaapolle Offun ruumiin, Kaapo oli haukkunut ja yrittänyt tökkiä Offua kuonollaan ylös. Sitten Kaapo oli kuulemma maannut kodinhoito huoneen lattialla tuntikausia ja tuijottanut kylpyhuoneen ovea.

Offu oli paras kaverini yli 16 vuotta. Se oppi muutamassa minuutissa pyörähtämään ympäri, antamaan ylävitoset, seisomaan takajaloillaan kuin mangusti. Se ”hymyili” ovella aina, kun tulin kotiin. Offu oli riehakas, hullu parsonrusselinterrieri, joka olisi juossut pallon perässä vaikka kuinka pitkään. Joskus se seisahtui määrättyyn kohtaan olohuoneessa, tuijotti yläviistoon ja alkoi räksyttää. Koska mitään syytä reaktioon ei näkynyt, aloin vitsailla, että noina hetkinä Offu näkee vaarini haamun. ”Aappo on taas tullut käymään!”

Offun kuoleman jälkeisenä yönä kylpyhuoneesta kuului äkkiä kova rysähdys. Vaikka en usko yliluonnolliseen, ensimmäinen ajatukseni oli, että Offu on paennut arkusta ulos. Kaapo sekosi, hyppi kylpyhuoneen ovea vasten. Kun tilanne rauhoittui, raotin ovea ja kurkistin sisään: käsipaino oli tippunut arkun päältä lattialle.

Seuraavana päivänä, juuri ennen kuin satoi ensilumi ja maa alkoi routia, kaivoin haudan takapihalle, metsän rajalle koira-aidan ulkopuolelle. Kaapo osallistuu aina puutarhatöihin, nytkin se kaivoi kuoppaa samaan aikaan vieressäni aitauksen sisäpuolella. Kirjoitin arkun kanteen ”Offu 2009 – 2025”, piirsin sydämen ja lapioin haudan umpeen. Laitoin kummun päälle painavan kiven, jotta villieläimet eivät pääse kuopimaan koiraa ylös.

Illalla lähdin stand up -keikalle Saloon. Poimin matkalta mukaani kolme muuta koomikkoa. Lähes kahden tunnin ajomatkan jälkeen esiinnyimme ravintolassa, jossa oli tasan yksi maksanut asiakas. Show’n jälkeen ajoin kotiin. Kävin viemässä Offun haudalle kynttilän.

Tiedän, että en tapaa Offua joskus sateenkaarisillan tuolla puolella tai että Offu ei kirmaa nyt kivuttomana taivaan isän puutarhassa. En laittanut Offun arkkuun vilttiä ja lempilelua, jotta koira saisi ne mukaansa tuonpuoleiseen, vaan kyseessä oli jostain sisältäni lähtenyt tarve, konkreettinen tapa sanoa hellät hyvästit. Kynttilä ei merkitse minulle Kristusta maailman valona, eikä toivoa ikuisesta elämästä. Kynttilä rakkaan koirani haudalla edustaa elämän jatkuvuutta muistoissani. Juuri nyt, tällä hetkellä, kun kirjoitan tätä, kurkistan olohuoneen ikkunasta pimeälle takapihalle ja näen kaukana lumen keskellä kynttilän hauraan liekin. Tuli tyynnyttää.

Kaapokin on kaivannut kaveriaan. Kerran sanoin ääneen valokuvia katsoessani, että Offua tulee ikävä. Kaapo kuuli sen muodossa ”Offu tulee”, ryntäsi villinä keittiön tuolille ja alkoi vahtia toiveikkaana etupihaa. Nykyään Kaapo on onneksi jo piristymään päin.

Ikävä on ollut kova, mutta kertaakaan Offu ei ole tullut uniini. Ennen kuin viime viikolla. Kotini oli sortunut ja kävin katsomassa, onko siellä vielä tavaroita, jotka pitää pelastaa. Offu nukkui makuuhuoneen sängyllä muina koirina! Se havahtui tulooni, heilautti häntäänsä ja nuolaisi nenääni. Kohtaaminen tuntui todelta, ihanalta ja lohduttavalta. Eikä siihen tarvittu mitään yliluonnollista entiteettiä.

Elämä on erikoista. Ja kuolema.

•

JORI MÄNTYSALO

Ikurin turbiini eli Popedan laulaja Pate Mustajärvi kuoli tapaninpäivänä.

Julkiselta rooliltaan hän oli rokkikukon prototyyppi, mies joka keikkaili ympäri maan, nosti jalkaa isolle kaiuttimelle ja lauloi Kersantti Karoliinasta. Jotain hyvin suomalaisen prototyypiksi sopivaa oli myös hänen maailmankatsomuksensa.

Popedan lauluissa ei mennä kirkkoon virsiä veisaamaan. Toisaalta kun on vuonna 1972 Tin Lizzyn konsertissa rakastuttu, on pari vuosikymmentä myöhemmin vuorossa meidän pojan rippijuhlat. Näinhän se edelleen on: kirkossa käydään tyypillisesti nolla kertaa vuodessa, mutta rippikoulun käy edelleen viisi nuorta kuudesta.

Mustajärven käsityksiä ei tarvitse arvata. Kirkko & Kaupunki -lehden haastattelussa pari vuotta sitten hän pohti: ”Mietin, näetköhän sää Arwo [Mikkonen, kuollut 1986] tämän. Ehkä hän jossain suki tyytyväisenä viiksiään ja poltti valkoista Marlboroa. En tiedä.”

Tässä näkyy ehkä Suomen yleisin uskontunnustus. Ei ateismia, ei kristinuskoa, jotain epämääräistä puolittaista uskoa.

Toisin sanoen: Kirkko ja uskonto ovat jo hävinneet, mutta ei vielä voi sanoa ateismin voittaneen. Kirkon häviön näkee jo tuosta haastattelusta, lehteen on jouduttu kelpuuttamaan noin heikko uskonpilkahdus. Mustajärvi kertoi ymmärtävänsä elämän rajallisuuden, ja siinä olikin enin, mitä hänestä saatiin irti.

Perinteisen kristinuskon arvojen hylkäämisestä kertoo myös hänen haastattelunsa Yleisradiolle vuonna 2018: ”- – sateenkaari on suora kannanotto. Me olemme vain ihmisiä ja kaikilla on samat oikeudet olla ihmisinä täällä keskenään. Me olemme niin äijiä, että sateenkaaret, rakkaus tai ponipiirrokset eivät machoutta hetkauta – -”. Tämäkin ajattelu on jo valtavirtaa Suomessa.

Kuolinilmoituksessa oli risti, mutta ei muuta uskonnollista. Hautajaiset pidettiin tiettävästi kappelissa. Niin tulee olemaan suurella enemmistöllä vielä vuosia. Lopulta nekin jäävät vähemmistöön ja marginaaliin, ja jäljellä on enää sanoja: sadan vuoden kuluttuakin ”kuoli tapaninpäivänä” kertoo lähdön koittaneen joulukuun 26. päivä.

***

Entä mitä jää Patesta jäljelle? Se on ateistin helppo kertoa: ”Mä elän vieläkin, mun levyt vielä soi ja soi ja soi…” (”Mä elän vieläkin”, levytys 2000).

Kirjoittaja on Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja

•

ESA YLIKOSKI

▪ Hietaniemen krematoriokappelin iso kappeli.

Suomen ensimmäinen tuhkaus toteutettiin 24. maaliskuuta 1926 juuri valmistuneessa maan tuolloin ainoassa krematoriossa, Helsingin Hietaniemessä.

Suomeen perustettiin jo vuonna 1889 yhdistys edistämään tuhkahautausta. Kesti 36 vuotta, kunnes tavoite toteutui kirkollisten piirien vastustuksesta huolimatta. Tarvittiin paljon aatteellista keskustelua, käytännön perusteluja sekä taloudellisten voimavarojen hankkimista. Se oli merkittävä sekulaari kulttuuriteko.

Hietaniemen krematorio on paitsi maan vanhin, edelleen myös suurin. Sitä ylläpitää alkuperäisen yhdistyksen suora jälkeläinen: Krematoriosäätiö s.r., jonka toiminta on aatteellista ja voittoa tavoittelematonta. Hietaniemen krematorion yhteydessä on hautajaistilaisuuksia varten iso kappeli, jossa on sata istumapaikkaa, ja pieni kappeli.

Tuhkahautaus on yleistynyt, ja Helsingissä tuhkahautauksen osuus on yli 80 prosenttia. Koska krematorioita ei suuressa osassa maata vielä ole, koko maan tuhkausprosentti on noin 60. Krematorioita on maassamme 23 lähinnä seurakuntien hautausmaiden yhteydessä. Tuhkaus on kaunis ja eettinen hautaustapa, joka tehdään Suomessa pieteetillä, vainajaa ja omaisia kunnioittaen. Se on halvempi kuin arkkuhautaus, ja hautausmaa-alaa tarvitaan vähän. Tuhkaus mahdollistaa tuhkan sirottelun luontoon, maa- tai vesialueille.

Tuhkahautaus Euroopassa

Euroopassa tuhkahautausta alettiin voimakkaasti edistää 1800-luvulla.

Hautausmaaolot olivat monin paikoin heikkoja, ja kun Louis Pasteur selvitti tautien tartuntamekanismin, oli se merkittävä argumentti tuhkauksen puolesta. Ensimmäinen vainajan tuhkaus varta vasten rakennetussa uunissa tapahtui Italiassa vuonna 1876. Sen jälkeen vähitellen kehitettiin tuhkausuuneja jotka täyttivät eettiset, ympäristölliset ja taloudelliset vaatimukset.

Länsi-Euroopassa tuhkaus on hyvin yleinen; vuonna 2014 vainajista tuhkattiin Ruotsissa 80 %, Tanskassa 81 %, Isossa-Britanniassa 75 %, Saksassa 55 % ja Ranskassa 35 %. Japanissa lukema on 99 %.

Ikivanha perinne

Tuhkausta on käytetty hautaustapana jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hautalöydöistä tiedetään, että vainajia polttohaudattiin Suomen alueella jo kivikaudella. Pronssikaudella tapa yleistyi laajempaan käyttöön. Pohjolassa viikingit sovelsivat tätä hautaustapaa ja Intiassa polttohautauksella on vanhat perinteet. Etruskit tuhkasivat vainajansa jo kauan ennen Rooman valtakunnan syntyä ja kätkivät luut pieniin keraamisiin talonmuotoisiin uurniin.

Tuhkahautaus ja hautaus maahan ovat esiintyneet rinnakkain koko historiallisen ajan; tavat ovat vaihdelleet eri kulttuureissa ja uskonnoissa. Teologisista syistä kristilliset kirkot eivät ole sitä aiemmin hyväksyneet.

Krematoriosäätiön Tuhkaus 100 vuotta – Kremering 100 år -juhlallisuudet järjestetään maaliskuun lopulla Helsingissä.

Lähde: Krematoriosäätiö

•

TIMO KARJALAINEN

Opetusministeri Anders Adlercreutz (r.) kertoi joulukuussa 2025 ministeriön alkavan selvittää erillisten katsomusaineiden yhdistämistä kaikille yhteiseksi.

Adlercreutzin perusteluihin on helppo yhtyä siltä osin, että oppilaiden erottelu uskonnollisen taustan mukaan eri opetusryhmiin ei varmasti ainakaan edistä oppilaiden keskinäistä yhteisyyden kokemusta. Nykyisessä taloustilanteessa, jossa kaikesta leikataan, olisi myös käyttöä rahalle, joka vapautuisi opetuksen suunnittelusta ja toteuttamisesta, kun katsomustunnit olisivat tavallinen luokan yhteinen tunti siinä missä äidinkieli tai historia. Rahasäästön lisäksi yksinkertaistus myös helpottaisi opettajien, rehtorien ja oppilaiden elämää.

Miksi meillä ylipäätään on erillisiä katsomusaineita ja miksi osa poliitikoista haluaa pitää niistä kynsin hampain kiinni?

Uskonnonopetuksen asemaa kouluissa perustellaan usein tarpeella ymmärtää uskontoja nykymaailmassa. Tätä lausuttua päämäärää ei edistä oppilaiden eristäminen toisistaan eri ryhmiin. Miksi sitten tarvitaan erilliset ryhmät – siksi, että uskonnonopetus käytännössä on uskonnon indoktrinointia oppilaaseen, eikä mikään uskontokunta siedä sitä, että lapseen iskostettaisiin jotain toista uskontoa. Joten emme voi opettaa muslimiperheen lapselle kristinuskoa emmekä kristillisen perheen lapselle islamia. Tavoite toisten uskontojen ymmärtämisestä ei tällä tavalla etene.

Toinen usein kuultu perustelu ”oman” uskonnon tuntemisen tarpeesta on sekin ontto. Enemmän kyse on halusta tehdä opetettavasta uskonnosta oppilaalle oma. Jos tavoite on, että oppilaat tietävät, mistä syystä kristinuskossa vietetään pääsiäistä, se pitää voida kertoa muslimiperheen lapselle ja kristillisen perheen lapselle samalla tavalla. Erillinen opetus on omiaan tuottamaan erilaisia käsityksiä, joka taas heikentää eri tavalla opetettujen välistä toistensa ymmärtämistä.

Näihin kaikkiin tavoitteisiin vastaa ja kaikki ongelmat ratkaisee hyvin yksinkertainen muutos: poistetaan kaikki uskonnonopetus ja jätetään elämänkatsomustieto ainoaksi vaihtoehdoksi.

ET ei ole ateismin opetusta. Se ei ohjaa oppilasta mihinkään muottiin, vaan kehittää omaa ajattelua ja kertoo maailmassa olevista uskonnoista. ET soveltuu siten jokaiselle oppilaalle kotitaustasta riippumatta ja antaa tiedolliset ja sosiaaliset valmiudet kohdata muihin katsomuksiin kuuluvia ihmisiä. Ainoa syy olla tekemättä ET:stä kaikkien katsomusaine voi olla vain se, että toivotaan koulussa olevan uskonnon opetusta, joka leimallisesti nojaa oppilaan ”oman” uskonnon suuntaan. Mutta onko ylipäätään tarkoituksenmukaista tai oikein, että koulu opettaa tiettyä uskontoa oppilaalle ”omaksi”? Yhteiskunnassa on katsottu, että yleinen koulutus jokaiselle on hyvä asia ja siksi siihen ollaan valmiita käyttämään suuri määrä verovaroja. Koulunkäynti paitsi auttaa valtavasti yksilöä selviytymään elämässään ja menestymään taloudellisesti, se on myös yhteiskunnan vauraudelle kriittisen tärkeää. Kaikki kattava koulusivistys ja suurituloistenkin etu on maksaa veroissa vähävaraistenkin lasten koulunkäynti. Koulun merkitys tässä perustuu tietojen, taitojen ja maailman ymmärryksen opettamiseen. Yksittäiset tiedonjyvät ovat tässä kudelmassa toisiaan tukevia lenkkejä, joista muodostuu kokonaisuus.

Yksilön, yhteiskunnan tai veronmaksajien hyödyn kannalta ei ole merkitystä omaksuuko oppilas vanhempiensa tai esivanhempiensa uskonnolliset näkemykset omikseen. Merkityksellistä on, että oppilas on kasvanut ajattelemaan, tulee toimeen erilaisten ihmisten kanssa ja tietää maailmasta.

•

SIIRI SALMINEN

Koulujen uskonnonopetus on jo itsessään erikoinen jäänne ajalta, jolloin kirkko käytännössä vastasi koulutuksesta ja valtio oli kirkossa tiukasti kiinni. Päiväkodeista uskontokasvatus sentään poistettiin vuonna 2016, mutta kouluissa se jäi elämään kuin historiallinen vahinko, jota kukaan ei ole vielä ehtinyt korjata. Niinpä edelleen seitsemänvuotiaille opetetaan Raamatun tarinoita matematiikan ja ympäristöopin ohessa: luomiskertomus ja Nooan arkki samassa paketissa kuin pluslaskut ja vuodenaikojen vaihtelu.

Seitsemänvuotiaalta ei voi edellyttää kriittistä suhtautumista auktoriteetteihin. Kun opettaja kertoo, että maailma luotiin seitsemässä päivässä, lapsi nyökkää ja kirjoittaa asian vihkoonsa. Tätä kutsutaan sitouttamiseksi, ei neutraaliksi tiedonvälitykseksi. Siksi on silkkaa sivistyspesua väittää, ettei uskonnonopetus olisi tunnustuksellista. Käytännössä lapsi totutetaan yhteen katsomukseen jo ennen kuin hänellä on edellytyksiä arvioida vaihtoehtoja, esimerkiksi neutraaliutta.

Julkisen koulun tehtävä ei kuitenkaan ole ohjata lapsia mihinkään uskontoon. Katsomus on henkilökohtainen asia, eikä sitä pitäisi muovata verovaroin. Ratkaisuksi tähän epämukavaan asetelmaan tarjotaan nyt yhteistä katsomusainetta. Ajatus kuulostaa ensi kuulemalta järkevältä, kunnes opetusministeri tarkentaa, että aine voisi perustua pitkälti nykyiseen uskonnon oppiaineeseen. Eli uskonnonopetus, mutta tällä kertaa kaikille pakollisena. Ei, ei ja vielä kerran ei kiitos! Se on kuin vaihtaisi katekismuksen kannen ja kuvittelisi, että sisältö muuttuisi samalla. Pakkokäännytystä kevyemmällä brändillä siis.

Jos jotain yhteistä tarvitaan, se on elämänkatsomustieto. Aidosti neutraali oppiaine, jossa opetellaan eettistä pohdintaa, argumentointia ja kriittistä ajattelua – ilman että Raamattua tai muita pyhiä tekstejä työnnetään kenenkään kurkusta alas.

Uskonnon opetuksessa sen sijaan jo ensimmäisillä luokilla tuodaan rukoukset ja Raamatun tarinat tutuiksi; myös ne väkivaltaisimmat. Kidutus ja teloitus historiallisena rangaistuskeinona vilahtavat kevyesti pääsiäisen tapahtumaketjussa. Tapahtuman karuus sivuutetaan; ovathan ne vain uskonnon oppiaineessa kerrottuja ristiinnaulitsemisia. Groteski väkivalta normalisoidaan osaksi perinnettä ja juhla-aikaa. Lapsille käytännössä opetetaan, että uskonnon nimissä tapahtuvaa kärsimystä ei tarvitsekaan kauhistella.

Tätäkö on todella sivistysvaltion kasvatusihanne? Kiitos tarjouksesta ministeri, mutta sitä ei tarvita pakollisena ainakaan meidän perheessä.

•

VENLA PARANTAJA

Tänä talvena nostettiin taas esiin yhteinen katsomusaine. Jostain syystä elämänkatsomustieto ei kuitenkaan meinaa kelvata sellaiseksi. Yksi syy on todennäköisesti se, ettei ihmisillä ole käsitystä siitä mitä ET-tunneilla opetetaan. Ensinnäkin:

”Elämänkatsomus tarkoittaa yksilön käsitystä maailmasta ja omasta paikastaan siinä.”

”Elämänkatsomustiedon opetuksen tehtävänä on edistää oppilaiden kykyä etsiä hyvää elämää. Opetus kehittää oppilaiden valmiuksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi.” (Opetushallitus)

Siinä, missä uskonnon opetus lähtee siitä, mitä opetettava uskonto (ev.lut, ort., islam…) sanoo asiasta, elämänkatsomustiedossa aiheet etsitään oppilaiden omasta elämästä ja niitä tutkitaan ikätason mukaisesti. Lasten kasvaessa sopiva satu tai asian pohtiminen pehmolelun avulla vaihtuu opettajan ohjaamiin keskusteluihin ja oman pohtimisen kirjoittamiseen ylös. Opettajat pyrkivät suunnittelemaan tunnit niin, että niiden tunnelma on turvallinen ja jokainen oppilas uskaltaa osallistua sekä kokee tulevansa paitsi kuulluksi, myös arvostetuksi.

1-2-luokilla tunneilla opetellaan toimimaan yhdessä muiden kanssa, kertomaan omista ajatuksista ja oppimaan. Tunneilla voidaan esimerkiksi keskustella opettajan johdolla siitä, millaisia uskontoja tai katsomuksia lasten perheissä on. Opetettavaa asiaa voidaan tutkia saduilla, leikeillä, musiikilla, piirtämällä tai näyttelemällä.

3-6-luokilla tavoitteena on rohkaista ja tukea oppilaita rakentamaan omaa käsitystä itsestään ja maailmasta. Tunneilla voidaan pohtia oppilaiden kohtaamia moraalisia ongelmia kuten kiusaamista. Lisäksi opetellaan tunnistamaan miten eri kulttuurit näkyvät oppilaiden elämässä ja omista ajatuksista kertomisen lisäksi opetellaan vähitellen perustelemaan niitä.

Yläkoulussa suunnataan katsetta tulevaan: Millaista elämää oppilaat haluavat elää? Miksi? Tiedon lisäksi annetaan tukea oman elämän suunnitteluun. Mistä tunnistaa hyvän roolimallin? Millaisia valintoja kannattaa tehdä ja miksi?

Lukiossa opetuksen tarkoituksena on saada oppilaat pohtimaan, millainen maailmankuva heillä on, miksi, ja mitkä asiat ovat siihen vaikuttaneet. Lisäksi tutkitaan erilaisia yleisiä maailmankatsomuksia, jotka voivat olla esimerkiksi poliittisia, tieteellisiä, elämänfilosofisia, aatteellisia, populaarikulttuurista nousevia tai uskonnollisia. Siis paljon laajemmin kuin uskonnon tunneilla. Voidaan esimerkiksi käsitellä sitä, miten perussuomalaisia äänestävän elämänkatsomus ehkä eroaa vasemmistoa äänestävän katsomuksesta tai millä perusteilla eri somevaikuttajat valitsevat promoamiaan tuotteita.

ET ei perustu vain yhteen tieteenalaan. Tärkeimmät ovat antropologia sekä filosofia; kulttuurin, taiteen ja uskonnon tutkimus, kasvatustiede sekä yhteiskuntatieteet. Oppitunneilla voidaan käsitellä muilla tunneilla opittua ja miettiä sitä eri näkökulmasta. Esimerkiksi historian tunnilla käsiteltyä orjuutta voidaan pohtia siitä näkökulmasta, miksi sitä aikoinaan pidettiin aivan hyväksyttävänä ja miksi nykyään ei, ja mitä sellaista nykyään hyväksymme, mitä tulevaisuudessa pidetään tuomittavana. Elämänkatsomustiedon opiskelu kehittää näkemyksellisyyttä, laaja-alaista kriittistä ajattelua sekä kykyä hahmottaa kokonaisuuksia ja miten eri ilmiöt vaikuttavat toisiinsa.

Nykyään uutisia lukiessa tuntuu, että maailma hyötyisi elämänkatsomustiedon oppitunneista. Jos ei ole koskaan pohtinut omia arvojaan, vaikeissa tilanteissa on hankala tarttua toimeen. Moraalinen kompassi puuttuu. On helpointa olla tekemättä mitään, mutta sekin on valinta. Jos ihminen on ehtinyt pohtia sitä, mikä on hänelle tärkeää, mihin hän suostuu ja mikä on ehdoton ei, hänen on paljon helpompi toimia ja johtaa. Kumpi on tärkeämpää: turkistarhauksen jatkaminen vai uuden pandemian estäminen? Ilmastotavoitteiden saavuttaminen vai halpa bensiinin hinta? Oma rikastuminen vai yhteinen hyvä? Ja kuinka pitkälle? Jos itselle on tärkeää tukea turkistarhauksen jatkamista, miten tilanteen pitäisi muuttua, että jokin muu muuttuisi tärkeämmäksi? Miksi?

Kun törmätään uuteen ongelmaan, arvopohjaisen keskustelun sijaan tärkeintä tuntuu olevan vihaisen somekohun lietsominen. Entä jos olisimme jo koulussa oppineet ET:n tunneilla keskustelemaan porukalla, mikä ongelma on, millaisia ratkaisuja siihen voisi olla ja mikä niistä olisi ehkä paras ja millä perusteella? Näyttäisivätkö lehtien kirjoitukset erilaisilta? Olisiko somekeskustelu erilaista? Toimisimmeko yhteiskuntana fiksummin?

Uskonto opettaa tottelemaan. Elämänkatsomustieto opettaa ajattelemaan itse. Kumpaa maailma sinun mielestäsi tarvitsee?

•

YKI RÄIKKÄLÄ

Tämä on ensimmäinen pääkirjoitukseni Vapaa Ajattelijan päätoimittajana. Jokusen vuoden olen toiminut toimitusneuvostossa. Kun Esa Ylikoski ilmoitti jättävänsä homman, minulta kysyttiin, lähtisinkö jatkamaan. En ollut innoissani. Pätevämpiäkin tehtävään löytyisi. Ei ilmaantunut.

Esa teki pitkän ja ansiokkaan rupeaman, yhdeksän vuotta. Hän keskittyi paljolti katsomusten yhdenvertaisuusasioihin sekä kirkon erioikeusasemaan maassamme. Näillä näkymin meidän ei tarvitse pelätä, että hän lopettaisi kyseisten asioiden tarkastelun. Ne ovat seikkoja, joiden oikaiseminen kuuluu Vapaa-ajattelijoiden tehtäviin ja olemassaolon tarkoituksiin.

Päätoimittajan vaihdos ei muuta lehden linjaa. Muutoksia on syytä tehdä vain silloin, kun syytä on. En aio vetää jotain omaa linjaani, vaan olen edelleen yksi kirjoittaja muiden joukossa. Olen muilla foorumeilla ottanut kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, joskus kärkkäästikin. En tätä piirrettä itsestäni voi tyystin piilottaa, mutta minun on syytä tiedostaa Vapaa-ajattelijoiden jäsenistön heterogeenisyys.

Lehti ilmestyy tänä vuonna jälleen paperisena täydet neljä kertaa. Voima-lehden liitteenä jaettu Vapaa Ajattelija / Uskomaton oli kallis, eikä sen kustannus/teho-suhde liene ollut hyvä. Lehden koko tulee olemaan pääasiassa 32-sivuinen, mikä varmasti riittää laadukkaalle sisällölle. Määrästä voi tinkiä, mutta laadusta ei.

Printtilehtien lukeminen on näinä digiloikan aikoina vähentynyt, varsinkin nuorilla. Kännykän ruutu vähentää lukemisen intensiteettiä. Tulee vilkuiltua somea ja netin loputonta informaatiovirtaa. Paperinen julkaisu on kuitenkin edelleen optimaalinen lukemiseen keskittymisessä. Se ei käy silmien päälle. Se on konkreettinen esine. Lukemisesta tulee kokonaisvaltaista aistimusta, kun tekstiä selaa sormilla, tuntoaisti mukana. On myös merkityksensä sillä, missä muodossa informaatio otetaan vastaan. Kun lukualustat muuttuvat digitaalisiksi, muuttuu helposti myös suhde informaatioon.

Lukeminen auttaa moneen vaivaan. Se auttaa ymmärtämään maailmaa ja toisia ihmisiä, se lisää tietoa, auttaa keskittymisessä, rauhoittaa, laskee pulssia, vähentää ärtyisyyttä ja lisää hyvinvointia. Itselläni parhaita hetkiä ovat ne, kun saan olla pitkälläni sohvalla käsissäni lehti tai kirja sekä illalla vuoteessa lukulamppu päällä. Ainoa hankaluus on, mihin sijoittaa kaikki kirjat, ne konkreettiset esineet, jotka haluan pitää itselläni.

Itse asiassa konkreettisuus, tallenteen käsinkosketeltavuus, on saanut vanhat musiikkimediat, C-kasetit, LP-levyt ja osittain myös CD-levyt palaamaan arvoonsa, ainakin harrastajilla. Uuden LP:n tuoksu on jäänyt muistiini. Samoin tuoreen kirjan tai lehden painomusteen tuoksusta nautiskelen edelleen. Vanhatkin kirjat tuoksuvat hyvälle.

Vapaa-ajattelija olen ollut vasta viitisentoista vuotta sen jälkeen, kun lakkasin olemasta ”hällävälisti”. Tuolloin ryhdyin kirjoittelemaan Kotimaa24-blogistolla. Kerran päätin, että pitää minullakin olla taustaryhmä, kun uskovilla on seurakuntansa ja lahkonsa. Päätökseeni saattoi vaikuttaa sekin, että palstalla kirjoitteli myös eräs Jori Mäntysalo, se toinen uskomaton kirjoittaja. Kirkosta kyllä erosin jo 18 täytettyäni, mutta lähinnä kapinallisuudesta valtakulttuuria vastaan. Mielenkiintoisesti nykyisin monet nuoret miehet uskonnollistuvat vastavetona valtakulttuuriin – konservatismi karkottaa vieraantuneisuuden tunteen.

Kun liityin, en tuntenut ainuttakaan vapaa-ajattelijaa tai tiennyt koko järjestöstä oikein mitään. Lapsuudessani ja vielä nuorenakin kyllä kuulin ja näin juttuja, jotka eivät vapaa-ajattelijoita mairittelevia olleet. Edelleenkin vapaa-ajattelijoista esiintyy virheellisiä käsityksiä. Yksi tuore esimerkki on se, kun saimme testamentatun osuuden perinnöstä. Vainajan leski ilmoitti perunkirjoitustilaisuudessa, että inhoaa Vapaa-ajattelijoita, eikä muidenkaan mukana olleiden suhtautuminen kovin lämpöistä ollut.

Joka tapauksessa Vapaa-ajattelijoiden julkikuvaa on syytä vaalia. Eikä ainakaan huonontaa. Ei nimi järjestöä pahenna, elleivät sitten me toimijat.

•

Helsinki-Vantaan pääsisäänkäynti ja lähtevien terminaali. Tekijä: kallerna - Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=117795331 — ⏹ Helsinki-Vantaan pääsisäänkäynti ja lähtevien terminaali. Tekijä: kallerna – Oma teos, CC BY-SA 4.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=117795331

TOIMITUS

Helsinki-Vantaan lentoasemalla on nyt tarjolla rauhaa ja rentoutumista ennen lentoa. Myös Schengen-puolelle on avattu uusi hiljainen tila matkustajille. Vuonna 2023 sellainen avattiin Non-Schengen-alueelle. Tilat sopivat rauhoittumiseen myös lentojen välillä.

”Kummatkin tilat ovat katsomuksellisesti neutraaleja ja soveltuvat niin uskonnottomille kuin eri uskontokuntiin kuuluville”, korostaa Helsinki-Vantaan lentoaseman matkustajakokemuksen kehittämisestä vastaava päällikkö Hanna Hämäläinen Finaviasta.

Non-Schengen-puolella on tilan yhteydessä Laila Pullisen teos sekä liikuntamahdollisuuksia. Schengen-alueen uuden tilan vieressä on lentoaseman esittelytiloja. Uskonnollisia symboleja tiloissa ei ole.

●

Tuhkaa ei luovuteta krematoriosta omaisille ennen kuin hautauspaikka ja -ajankohta on ilmoitettu. Jos tuhka kätketään seurakunnan maahan, seurakunnan edustaja on paikalla. Mutta jos sanoo hautaavansa tuhkan itse omalle maalle, ilmoitus perustuu luottamukseen, että näin todella tapahtuu. Tuhkaa ei saa jakaa osiin. Ihminen on yksi, kokonaisuus.”

Juha Seppälä
Kehtolaulun koordinaatit, 2025

Yhdenvertaisuuden puolesta

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Vapaa-ajattelijat arvostavat kansalaisjärjestöjen toimintaa

Järjestöjä on monenlaisia

Hyväntekeväisyyden laajat mahdollisuudet

Koomikon kyyneleet

Mun laulut vielä soi

Tuhkaus Suomessa 100 vuotta

Tuhkahautaus Euroopassa

Ikivanha perinne

Elämänkatsomustieto kaikille

Katsomusaine – vai katekismus uudella nimellä?

Elämänkatsomustieto pelastaa maailman

Uusi päätoimittaja esittäytyy

Hiljaista tilaa Helsinki-Vantaan lentoasemalla

Sekulaari sitaatti – Juha Seppälä

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

uskonnonvapaus.fi