Kirjoitin huhtikuun 2024 blogissa huomioita poikani koulunkäyntiä seuratessa vastaan tulleesta omituisuudesta, yhteisestä uskonnonopetuksesta. Vaikka poikani on luonnollisesti elämänkatsomustiedossa, ilmeni, että hänelläkin on koulussa uskonnontunteja.
Nyt on sitten aluehallintovirastossakin vihdoin todettu, että Turussa harrastettu “yhteinen uskonnonopetus” on lainvastaista.
On ihan järkevän ja rakentavan tuntuisesti perusteltu, että koululaisten on erillisten katsomusaineitten lisäksi hyvä saada myös yhteisiä uskonnon oppitunteja, sillä niillä kasvatetaan heitä ymmärtämään toisia katsomuksia ja lisätään yhteishenkeä ja yhteisymmärrystä. Perustelua on vähän vaikeaa nähdä pätemättömäksi, mutta sitä se kuitenkin on, kun asian tarkasti ajattelee.
On varmaankin hyvääkin tarkoittava pyrkimys antaa yhteisellä opetuksella oppilaille yhteistä tietoa ja ymmärrystä eri uskonnoista ja niihin liittyvästä tapakulttuurista. Tässä kuitenkin jää huomaamatta, että, vaikka niin ei tarkoitettaisi, niin uskontojen eroja käsiteltäessä tullaan samalla myös korostaneeksi eroja ihmisten välillä, erityisesti vielä kategorisia eroja ihmisryhmien välillä. Uskonnothan kuitenkin aina lokeroivat ihmisiä eri kategorioihin ja määrittelevät ihmisten välille sellaisia eroja, joita heidän välillään ei olisi oltava. Ei ole mikään välttämättömyys, että joku ihminen uskoo yhteen jumalaan, toinen kolmeen jumalaan ja kolmas lukemattoman moniin eri jumaluuksiin. Eikä ole mikään välttämättömyys, että yksi uskoo vapahtajaan ja tuomiopäivään ja toinen uskoo pyhän kirjan sanelemaan lakiin ja kolmas valaistumiseen ja korkeamman totuuden ymmärtämiseen. Kaikki tällaiset ovat vain ihmisten päälle liimattuja lokerointeja, jotka ovat omiaan jakamaan ihmisiä eri ryhmiin, “meihin oikeauskoisiin” ja “niihin vääräuskoisiin”, eikä tämä lokerointi poistu sillä, että koulussa yhteisellä uskonnonopetuksella oppilaisiin pyritään ajamaan tietoa lokeroinnista.
Ihmisten lokerointi vähenee parhaiten sillä, että jätetään uskonto koulussa mahdollisimman pieneen rooliin. Siten koulu kasvattaa ihmisiä, joitten elämässä uskonnolla on mahdollisimman pieni rooli, eli sellaisia ihmisiä, jotka tuntevat koko yhteisön ja yhteiskunnan ja koko ihmiskunnankin jakamatonta yhteenkuuluvuutta.
Eroja ihmisten ja ihmisryhmien välillä on muillakin tavoilla kuin uskonnossa, mutta kun asiaa rupeaa oikein ajattelemaan, harva ihmisten ominaisuus jakaa ihmisryhmiä niin kategorisoivalla tavalla eri ryhmiin, “meihin” ja “muihin”, kuin uskonto. Ihmisiä on eri pituisia ja painoisia ja ihonväriltään erilaisia, mutta näissä kaikissa on liukuva jatkumo, ei sellaista ryhmiin jakautumista kuin uskonnot. Ihmisiä on eri ammateissa, eri yhteiskuntaluokissa, eri asumismuodoissa ja eri varallisuustasoissa, mutta näistäkään mikään ei johda niin kovin kategoriseen jaotteluun, ammatit ovat jossain määrin tilanteen mukaan muuttuvia ja ihmisellä voi olla monta eri ammattia, yhteiskuntaluokka ei ole kaikille yksiselitteinen, asumismuodot ja varallisuustasot muuttuvat ihmisen elämänkaaren eri vaiheissa, ei näistäkään mikään lokeroi pysyvästi elämän ajaksi tiettyyn kategoriaan. Melko lähelle uskonnon tapaista pysyvää kategorisointia menevät sellaiset ominaisuudet kuin äidinkieli, kansalaisuus ja ehkä myös tietyn poliittisen liikkeen tai tietyn urheilujoukkueen kannattaminen. Kuitenkin myös niissä on vaihtelevuutta, äidinkieliä ihmisellä voi olla enemmän kuin yksi ja eri kieliä voi oppia käyttämään äidinkielen rinnalla jopa äidinkielen tasoisella tavalla, kansalaisuuksiakin voi olla enemmän kuin yksi, tiettyyn poliittiseen liikkeeseen harva sitoutuu elämän ajaksi ja urheilujoukkueen kannattaminenkin, vaikka voi saada tiettyjä uskonnollisuuteen vivahtavia piirteitä, harvoin kuitenkaan tekee sellaista elämän sisältöä kuin tunnustuksellisena sisäistetty uskonnollisuus.
Uskonnot harvoin sietävät sellaista “sekakäyttöä”, että ihminen tunnustaisi useampia uskontoja yhtä aikaa. Uskontoa voi joskus kyllä vaihtaa, mutta uskonnot pyrkivät yleiseti eri keinoin sitouttamaan ihmisen pysyvästi jäsenyyteensä ja nousemaan sellaiseksi elämänsisällöksi, joka muodostaa ihmiselle niin voimakkaan identiteetin, että siinä pysytään pääsääntöisesti elämän loppuun asti. Tähän tähtää tietenkin myös uskonnon kouluopetus, kyllä siellä opetetaan, että tähän uskontoon sinut on kastettu (tai muulla rituaalilla liitetty), tämän uskonnon tunnusten alla sinut haudataan ja siinä välissä tehdään muutamia muita elämänvaiheita saman uskonnon merkeissä. Se on omiaan vain kategorisoimaan ihmisiä ryhmiin, jotka vähintään epäilevät toisiaan, jos eivät suorastaan pelkää ja vihaa toisiaan. Eikä tämä sillä ratkaisevasti muutu, että uskonnon opetus paketoidaan jonkinlaiseen yhteisymmärrystä edistäväksi tarkoitettuun kaikille yhteiseen muotoon, ei silläkään edistetä oppilaitten sitoutumista kaikille yhteisen yhteisöllisyyden muodostumiseen.
Mieluiten koulussa ei pitäisi olla uskontoa ollenkaan. Jos uskontoa ei olisi, ei elämänkatsomustietoakaan tarvittaisi. Elämänkatsomustietokin on kuitenkin osaltaan myös ihmisten lokerointia tavalla, jota ei oikeasti mihinkään tarvita. Kouluopetukselle riittää kyllä aiheita täyttämään opetusaikaa ja koululaisten oppimiskykyä, vaikka jätettäisiin vain uskonnot ja katsomukset mahdollisimman pieneen rooliin, oppiaineena kokonaan pois.
Mutta niin kauan kuin kouluissa on uskonto, sen on parempi kuitenkin olla jaettuna eri katsomusten mukaan, sillä yhteinen uskonnonopetus menee liian helposti enemmistöuskonnon dominoimaksi, jossa muut marginalisoidaan, ja se nyt ei kuitenkaan edistä mitään hyvää yhteisymmärrystä. Turku ei lupaa välitöntä korjausta käytäntöönsä, mutta toivottavasti se nyt jollain aikavälillä korjautuu.
Mikko Mäkitalo, 30.6.2025