Hyvää kekriviikon keskiviikkoa!
Kun olen tässä jo muutaman vuoden ajan pitänyt perinteenäni kertoa oman puutarhani kasvimaan kekriviikon kuulumisia, niin todettakoon tässä nytkin, että perunat ovat vielä maassa. Vuoden viimeisen oman maan kurkun toin sisään syötäväksi juuri tänään, vaikka oli se jo sen verran pakkasenpurema, että ei sen syöminen ollut mikään varsinainen juhlanautinto.
Mutta tästä nyt aasinsillan kautta tämänkertaisen blogini varsinaiseen asiaan siirtyäkseni totean, että jos tässä oman pihani kasvimaan ja muun kasvillisuuden hoidon muodossa olen jo vuosia toiminut harrastepuutarhurina, niin viime aikoina olen sitten tullut läheltä seuranneeksi ammattipuutarhurien työskentelyä kaupungin viheralueitten hoidossa.
Ihmisten mielikuva on varmaankin, että puutarhuri enemmän kuin juuri mikään muu ammatti on elämän tuottaja, elämän suojelija ja elävien yksilöitten hyvinvoinnin turvaaja. Puutarhurin ammattiin lähemmin syventyminen antaakin sitten aivan toisenlaisen perspektiivin. Totuushan on, että puutarhuri oikeastaan tuhoaa elämää moninkertaisesti sen, mitä tuottaa ja hoitaa elämää, ainakin eliöyksilöitten lukumäärää laskien. Puutarhurin ammatissa kun keskeisessä osassa on rikkaruohojen poistaminen. Hoidettiinpa sitten puita, pensaita, perennoja tai kesäkukkia, niin puutarhurin keskeisenä tehtävänä on tuhota yksilölukumääränä laskien moninkertainen määrä erilaisia rikkaruohoja jokaista hoidettavaa kasviyksilöä kohti. Voi kysyä, mikä oikeus puutarhurilla on mättää valtava määrä eläviä, kasvavia kasveja jätekuormiin, joista ne viedään mätänemään ja maatumaan, vain siksi, että nuo tietyt kasvit on määritelty rikkakasveiksi, vain siksi, että ne jotenkin eivät satu miellyttämään ihmisen silmää, tai ovat ainakin ihmisen mielestä väärässä paikassa.
Onko rikkaruohon elämä jotenkin vähemmän arvoinen kuin istutetun koristekasvin elämä? Millä oikeudella olemme määritelleet sen vähempiarvoiseksi?
Itse asiassa puutarhuri ei useinkaan tuota mitään uutta elämää, yksilötasolla tarkasteltuna. Taimistot tuottavat uutta elämää, kasvattavat siemenistä uusia yksilöitä, puutarhuri enemmänkin vain hakee taimia taimistolta ja iskee ne maahan, kasvattaa kyllä niitten biomassan määrää sentään, mutta ei niinkään tuota uusia yksilöitä. Ja hyvin suureksi osaksi nekin yksilöt, joita puutarhuri on aikansa hoitanut ja kasvattanut, päättävät lopulta elämänkaarensa puutarhurin tuhoamina. Kesäkukat revitään maasta kesän päättyessä, osittain ehkä syksyn kylmyyden tappamina, mutta osittain myös vielä elävinä yksilöinä, vain esteettisesti tehtävänsä tehneenä, kun eivät kuki enää. Puut, pensaat ja perennat myös hyvin suureksi osaksi päätyvät puutarhurin tappamiksi, jotkut siksi, että ovat sen verran huonokasvuisia yksilöitä, että eivät täytä esteettisiä vaatimuksia ja korvataan parempikasvuisilla, monet myös vain siksi, että on tehty uusi suunnitelma ja olemassaoleva kasvisto korvataan toisenlaisella. Vain ihmisen tietynlaisen estetttisen tarpeen takia.
Mitä kaikesta tästä sitten pitäisi päätellä? No, ainakin elämä yleensä jatkuu, vaikka sitä yksilötasolla kuinka paljon tuhotaan.
Ja kyllähän puutarhuri nurmikkoa siemenistä kylväessään uutta elämää tuottaakin. Varsin suuren määränkin helposti, kylvetäänhän siemeniä hyvinkin tuhansia kappaleita pienellekin alueelle. Siinä saa raataa melkoisen työpäivän rikkaruohojen kitkennässä tuhotakseen yhtä suuren määrän kasviyksilöitä kuin mitä muutamassa neliömetrissä nurmikkoa on tuotettu siemenistä uusia.
Ei kai ihminen kuitenkaan villissä heinikossa ja pensaikossa voi elää ja toimia, joten puutarhuri on paikkansa yhteiskunassamme ansainnut.
Mikko Mäkitalo, 30.10.2024