Hautojen humua (lokakuu 2026)

Hyvää kekriä kaikille. Tai myös pyhäinpäivää niille, jotka sitä sillä nimellä viettävät.

Kun tässä nyt kekriviikko kääntyy jo lopuilleen, olemme tulossa siihen aikaan, jolloin hautausmaat pimeissä illoissa täyttyvät kynttilöistä. Itselläni ei ole tapana missään sukulaisten haudoilla käydä, kekrinä enempää kuin muulloinkaan, mutta visuaalinen ilmiö kynttilöillä täyttyvistä hautausmaista on kyllä ihan mielenkiintoinen ja miellyttäväkin. Minusta on mukavaa kulkea kynttilöitten täplittämän hautausmaan ohi.

Toisena puolena hautausmaan ohi kulkiessa tulee kyllä miettineeksi, että onhan tuollainen kynttilöitten ja muittenkin hautakoristeitten määrä aikamoista materiaalista tuhlausta, jolle on vaikeaa nähdä rationaalista perustelua. Itse olen jo kauan pitänyt arkkuhautoihin perustuvaa hautausmaata jokseenkin turhana. Kuolleet ihmiset olisi parempi tuhkata ja sirotella tuhka jonnekin päätymään takaisin luonnon kiertokulkuun. Minne ihmisen tuhka sitten olisi järkevintä sirotella, on asia erikseen, onko paras paikka vesistö, metsämaa, puistomainen maa, pihanurmikko vai kukkapenkki, sitä voi jokainen pohtia, ja voihan sen tuhkan maahankin haudata ja laittaa hautakiven päälle. Niin suurimuotoisia hautausmaita kuin mitä meillä nykymaailmassa on, ja kokonaisen ihmisen sisältävien arkkujen kokoisia hautoja, en mitenkään kaipaisi.

Kuten jo edellä totesin, en juuri koskaan käy omien sukulaisteni haudoilla. Se, mitä nyttemmin kuolleet sukulaiseni minulle merkitsevät, millaisina he omissa muistoissani säilyvät, ei riipu mistään fyysisestä hautapaikasta, jonka äärellä minun pitäisi käydä muistelemassa. En oikein välittäisi omalla kohdallanikaan sellaisesta ajatuksesta, että minun kuoltuani sukulaisillani olisi jokin tarve käydä hautapaikallani. Mieluummin oikeastaan katoaisin maailmasta kuollessani jäljettömiin, mutta eipä se välttämättä ole minun päätettävissäni.

Mutta ihmisillä on erilaisia mieltymyksiä ja prioriteetteja, enkä mitenkään kategorisesti vastusta sitä, että hautausmaita on. Sen kyllä näen, että joillekin ihmisille on tärkeää nähdä kuolleen omaisensa konkreettinen hautapaikka hyvin hoidettuna ja käydä siellä hiljentymässä, muistelemassa ja mietiskelemässä, eikä siinä mitään vikaa ole.

Jos meillä nyt joka tapauksessa hautausmaita on, voin minäkin jossain muodossa niistä nauttia. Hautausmaat ovat kaupunkikuvallisesti parhaimmillaan miellyttäväkin elementti, joka viheralueena tuo pihojen, puistojen ja lähimetsien oheen omanlaisensa lisän. Pimeissä syysilloissa kynttilöin valaistu hautausmaa on ihan mukava näky, johon en kylläkään juurikaan välitä mennä, mutta joka miellyttää ohi kulkiessa. Kesällä sitten taas tykkään toisinaan poiketa hautausmaalle ihan vain kulkemaan sen läpi, en millekään tietylle haudalle, vaan ihan vain katselemaan paikan yleisilmettä.

Liian suuresta hautausmaasta jotenkin en pidä. Meillä Turussakin on yksi valtavan suuri hautausmaa, monta sataa metriä pitkä, jonka päästä toiseen ei läheskään pysty näkemään, yhdestä reunasta näkee vain pätkän puustoista kumpuilevaa maastoa. Sellainen minusta ei miellyttävästi toimi kaupunkikuvallisena elementtinä, eikä se oikeastaan ole kovin mukava paikka käydä kävelylläkään, kun pitkinä jatkuvat ja toistuvat hautarivit käyvät vain tylsiksi. Eräät pienemmät hautausmaat, joita Turussa myös on muutamia eri kokoisia, ovat minusta mukavampia, ja minusta hautausmaita saisi ollakin pienempinä ja useammissa paikoissa ympäri kaupunkia. Tuskinpa kuitenkaan maankäytön trendi helpostikaan siihen suuntaan olisi lähdössä muuttumaan, että hautausmaita ruvettaisiin perustamaan pienempinä yksikköinä eri puolille kaupunkia.

Suuruuden ekonomia ehkä hautausmaissakin toimii siten, että toimintaa kannattaa keskittää suuriin yksikköihin. Ehkä toisaalta sentään fyysisiltä mitoiltaan tulevaisuudessa pieneneviin alueisiin, jos arkkuhautaus edelleen vähenee ja tuhkaus yleistyy, jolloin vainajat mahtuvat pienemmälle alueelle.

Mikko Mäkitalo
30.10.2026

Jätä kommentti