Artikkeli arkistot - Sivu 6 53:stä - Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Vuonna 2027 otetaan käyttöön sähköinen asiointi kuolinpesille. Tällöin osakkaat voivat valtuuttaa jonkun toimimaan pesän nimissä samaan tapaan kuin nyt annetaan valtuuksia toimia esimerkiksi yrityksen nimissä.

Samalla sukuselvitysten hankinta helpottuu. Jatkossa niitä pyydetään Digi- ja väestötietovirastolta, joka tarvittaessa pyytää tietoja valtionkirkkojen seurakunnilta. Perillisten ei ole pakko asioida kirkon kanssa.

Muutos on muutenkin selvää edistystä ja katkaisee samalla pienen siteen kirkkojen suuntaan. Liitto seuraa uudistusta ja varmistaa esimerkiksi, että luterilaista hautausmaata ei neuvota hautapaikan hankinnassa ainoana vaihtoehtona.

•

Jo viime keväänä viittasin vankiloissa vallitsevaan uskonpakkoon, joka on seurauksena valtionkirkkojärjestelmästämme. On syytä palata asiaan, koska periaatteessa vangilla ei ole mahdollisuutta lainkaan kirkosta eroamiseen, sillä eroamassahan täytyy käydä henkilökohtaisesti sen seurakunnan kirkkoherranvirastossa, johon kuuluu. Lain mukaan ei kirjallinen eroamispyyntö ole pätevä.

Tällaisessa poikkeuksellisessa tilanteessa ilmenee Uskonvapauslain keskeneräisyys erikoisen selvästi, sillä ei kai vapausrangaistuksen tarkoituksena ole estää ihmistä myös ajattelemasta. Ilmeisesti kuitenkin uskovaiset kuvittelevat yleisesti kristillisen aivopesun kuuluvan osana rangaistukseen… ” (Timo I. Vasama 8/65)

Vapaa-ajattelijoiden liitto ryhtyi julkaisemaan Vapaa Ajattelija -lehteä 80 vuotta sitten. Se on yksi Suomen vanhimpia yhä ilmestyviä aikakauslehtiä. Edelle menee lähinnä Koiramme (1896), Apu (1933), Pirkka (1933) ja Seura (1934).

Aikanaan radiojumalanpalveluksia vastustettiin. Nimittäin sanankuulijoista ei tiennyt, mitä he kotonaan menojen aikana tekivät. Saattoivat juoda kaffetta tai polttaa körssiä. Mutta lopulta jumalanpalveluksia radioitiin vankilastakin. Useimmissa suljetuissa vankiloissa on edelleen vankilapappi. Joissain on vankiladiakoni – valtion palkkaamia vankilasielunhoitajia yhtä kaikki. Yksi merkki siitä, että kirkolla on vieläkin vahva asema yhteiskunnassamme.

80 vuotta sitten ompelija, toimittaja ja kirjailija Jenny Pajunen (30.7.1909 – 11.3.1978) kirjoitti Vapaa Ajattelijaan 2/1945 varsin modernin oloisen artikkelin kirkosta ja vankilasta.

Lapseni aloitti koulun. Reppu selässä ja silmät kirkkaina hän asteli tulevaisuutta kohti – ja minä mietin, milloin joudun kirjoittamaan ensimmäisen passiivis-aggressiivisen viestin Wilmaan. Voi olla vasta ensi viikolla, voi olla tänään. Riippuu siitä, kuuluuko aamunavauksessa heti jumalan sanaa vai odotetaanko sentään ensi maanantaihin. Siis apua!

Hiukan jännittyneenä odotan tulevaa hankalan vanhemman roolia. Sitä, jossa taistelen kohteliaasti, mutta päättäväisesti lasteni ihmisoikeuksien puolesta. Lapseni osaa kyllä pukea kengät jalkaan, mutta ei ehkä vielä sanoittaa, miksi on ikävää olla se outo lapsi, joka ei mene kirkkoon, ei laula enkelilauluja eikä sytytä adventtikynttilöitä kuten ”jouluna kuuluisi”.

Meidän joulumme on aivan tavallinen suomalainen keskitalven juhla, eli jol, jul, yule, yuletid tai suomeksi joulu. Kalenterit, kuusi, piparit ja lahjat – kaikki löytyy. Aattona syödään hyvin ja avataan paketit. Ei siinä ole mitään mystistä. Jotkut muistuttavat, että jouluna kristityt juhlivat myös pyhimystään. Hienoa heille! Antaa palaa. Minä en edes tiedä, millainen se ”kristillinen joulu” on. Luetaanko siellä Raamattua ääneen? Kuka tuo sen?

Mutta koulu… Koulu tuntuu välillä olevan pienimuotoinen seurakunnan alajaosto. On adventtikynttilää, enkeliä laulussa ja kirkkoretkeä. Kaikki tietenkin ”perinteen nimissä”. Aivan kuin sana ”perinne” olisi jotakin taikapölyä, joka poistaisi kaiken uskonnollisen sisällön ja tekisi uskonnollisista rituaaleista ihanan neutraaleja. Todellisuudessa perinne tarkoittaa vain vanhoja tapoja, ja niiden käyttäminen argumenttina on yhtä vahvaa ajattelua kuin huutaa: ”Näin on aina ennenkin tehty!”. Toisin sanoen: sysihuono perustelu.

Ongelma ei ole uskonto sinänsä. Kristityn perheen lapset saavat tietenkin kasvaa uskossaan – kotona ja seurakunnassa. Mutta koulun tehtävä ei ole olla uskontokasvatuksen jakelupiste. Ja jos koulu esittää kristinuskon normaalina, kaiken muun ollessa poikkeavaa, vaihtoehtoista tai suvaittavaa, se ei enää ole neutraali. Se on vinoutunut.

Meidän perheessämme ei ole tippaakaan kristillisyyttä. Emme tarvitse suvaitsemista. Tarvitsemme vain neutraalin ja sekulaarin peruskoulun. Tarvitsemme koulun, jossa ei julisteta mitään uskonoppia tai rituaalia ”normaaliksi” eikä leimata mitään muuta kummalliseksi, korvaavaksi tai vaihtoehtoiseksi. Koulun, jossa keskitytään lukemaan, laskemaan ja oppimaan – ei hiljentymään tai vaikenemaan uskonnon edessä tai oppimaan suvaitsevaisuutta puremalla hammasta, kun jälleen kristinuskoa tuputetaan. Tarvitsemme ihan vain koulun, jossa lapset voivat kasvaa ihmisiksi, ei uskontokunnan jäseniksi.

En vihaa uskontoa, vaan rakastan tasa-arvoa. Ja vielä enemmän rakastan lapsiani. En halua heidän joutuvan syrjityiksi – hiljaa, vähitellen, perinteen nimissä.

Siksi en aio olla hiljaa minäkään.

•

Tai älä usko, mutta sinulla voi olla usko-allergia. Siis henkinen allergia sanalle usko. Se voi aiheuttaa monenlaisia oireita: käsien hikoilua, kevyttä kehon vapinaa, pääkipua tai mitä tahansa yksilöllistä oireilua. Pahimmillaan usko-sanan kuuleminen tai näkeminen voi aiheuttaa hallitsemattoman raivonpuuskan ja äänekästä kiroilua. Tämä taas voi aiheuttaa hämmennystä ympärillä olevissa ihmisissä: ”Mikä sulla on?” Silloin lienee parasta vain tunnustaa, että minulla on usko-allergia. ”Nyt kun tiedät sen, niin voisitko olla ystävällinen ja välttää sen käyttöä. Kiitos.”

Usko pois, moni yrittää parhaansa, mutta suomen kielessä usko-sanaa käytetään monessa merkityksessä ja asiayhteydessä.

Tieteentermipankki.fi -sivusto määrittelee sen näin: ”Yksilön ja ryhmän luottamussuhde ja tiedollinen asenne sellaiseen uskonnolliseen kohteeseen, josta ei ole varsinaista tietoa.”

Wikisanakirjassa sanasta usko kirjoitetaan vähän monipuolisemmin. Kyseessä on substantiivi, jolla on kolme merkitystä: ”**1.** Ihmisen vakaumus Jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautuminen – **2**. Luottamus jonkin asian hyvyyteen tai positiiviseen kehitykseen, luottamus (usko tulevaisuuteen, usko pörssikurssien nousuun) – **3**. Tietoon perustumaton käsitys jostakin, luulo, uskomus.”

Suomisanakirja.fi määrittelee uskon myös substantiiviksi, seuraavilla lauseilla: ”Luottamus tai vakaumus jonkin asian todellisuuteen tai totuuteen. (Usko itseesi on tärkeää menestyksen saavuttamiseksi.)”

Minäkin kärsin kyseisestä allergiasta useita vuosia, ja silloin käytin sanan usko tilalla sanoja luottamus ja vakaumus. Käytän niitä nykyäänkin, vaikka allergiani helpottui keksittyäni ihan piruuttani uuden uskonnon, Tietouskon.

Tietousko on ihmisiä yhdistävä totuus, koska me kaikki olemme tietouskovaisia. Kun kukaan ei tiedä kaikkea, jokainen joutuu joko uskomaan tai olemaan uskomatta jotakin sellaista tietoa, mikä joillekin on totta. Tietouskovainen ei tee Tuntemattomasta Totuutta, vaan luokittelee tuntemattomat seikat uskonrakennelmiksi. Noita uskonrakennelmia pyritään todistamalla muuttamaan Tiedoksi. Tietouskovaiselle on pyhää kaikki Tuntematon. Sen määrä vain kasvaa, sillä uusi todistettu Tieto on mahdollistanut uudet uskonrakennelmat.

Uskontunnustus

Minä uskon uskomattomaan, pyhään Tuntemattomaan ja todistettuun Tietoon sekä sen ikuiseen muuttumiseen. Uskon myös ihmisyksilön ainutlaatuisiin kokemuksiin ja aistimuksiin, vaikka niitä ei olisi Tiedoksi todistettukaan. Niin ovat Totuutta sekä Tuntematon että Tieto.

Jatketaan siis Tuntemattoman, Tiedon, Totuuden ja uskon miettimistä.

Aivoavaruuden äärettömyyttä ihmetellen,
Risto Puumalainen

•

RISTO K. JÄRVINEN

Kolmekymmentä vuotta sitten päätin antaa jumalalle mahdollisuuden osoittaa, että on olemassa. Kävin valtavasti suosioita, julkisuutta ja kohua keränneiden kaatajaparantajien Pirkko Jalovaaran ja Seppo Juntusen rukousillassa Roihuvuoren kirkossa Helsingissä.

Tunnelma oli odottava. Kuoro lauloi, seurakunnan pappi luki alttarin edessä ääneen mainoksia Jalovaaran ja Juntusen kirjoista ja kertoi, että niitä voi ostaa aulan kirjapöydältä. Myynnissä oli myös Jalovaaran äänikasetteja 35 markan kappalehintaan. Kolehti kerättiin parantajien toimintaan.

Lopulta päästiin asiaan, eli ihmisiä kutsuttiin kirkkosalin eteen ottamaan vastaan siunauksia. Ensimmäiset henkilöt kaatuivat taaksepäin seurakunnan työntekijöiden käsivarsille heti, kun Jalovaara vain pysähtyi heidän eteensä. Juntunen ei tiputtanut porukkaa yhtä tehokkaasti, joten päätin mennä Jalovaaran puolelle jonoon. Jonkun johdattelemana päädyin kuitenkin Jalovaaran ja Juntusen toimintasektoreiden väliin. Jalovaara kulki minusta koko ajan poispäin ja Juntunen ei pysähtynyt kohdallani, vaan valitsi aina vieressäni olevan tyypin. Päättelin, ettei hän halua rukoilla puolestani.

Alkoi ahdistaa, kun kumpikaan ihmeparantaja ei kiinnostunut minusta. Sydän hakkasi, kädet hikoilivat ja pelkäsin, että olen ainoa, joka rojahtaa kanveesiin itsestään, pyörtyy. Taas kerran Juntunen tuli kohti, mutta pysähtyi vieressäni olevan naisen luo, piti kättään hänen lonkallaan ja sitten jalallaan. Äkkiä Juntunen toljotti edessäni. ”Mikäs sulla on?” mies kysyi, tuli lähelle ja käänsi korvansa huuliani kohti, jotta kuulisi vastaukseni. Pyysin uskonvahvistusta, ja kun hän perääntyi pettyneen näköisenä, lisäsin nopeasti, että kyllä sydämen rytmihäiriöitäkin löytyy.

Juntunen ilahtui, asetti kätensä rintakehälleni ja rukoili: ”Tule – nyt”, hän sanoi ja painoi samalla kämmenellään minua rintakehästä taaksepäin. Ajattelin, että ei hän minua työntämällä kaada ja taistelin vastaan. Juntunen rukoili sydämeni puolesta ja painoi taas rintaani taaksepäin, tuli lähelle, liian lähelle, hänen henkensä haisi, mutta edelleenkään en suostunut kaatumaan. Yhtäkkiä jalkani kuitenkin menivät voimattomiksi ja löysin itseni makaamasta lattialla.

Ensimmäinen reaktioni oli häpeä. En tiennyt, mitä pitäisi seuraavaksi tehdä. Minut nostettiin pystyyn. ”Miltä sydämessä tuntuu nyt?” Juntunen kysyi. Vastasin hämilläni, että ei sen kummemmalta. Ei minulla rytmihäiriöitä ennen kaatumista ollut, joten eivät ne yhtäkkiä voineet nyt poissakaan olla. Juntunen tarttui minua kädestä ja sanoi, että siinä näet, kyllä Jumala voi parantaa.

Kävelin takaisin paikalleni kirkon takapenkkiin. Olin pettynyt. Kokemus ei vastannut odottamaani vahvaa hengellistä hurmiota – Pyhän Hengen tyrmäystä, joka olisi tehnyt minusta tosi uskovaisen. Kokemus oli pelkästään fyysinen. Jalkani menivät tunnottomiksi, ei muuta. Tajunnassani ei tapahtunut mitään mullistavaa, en ratkennut vapauttavaan riemuun tai itkuun, kuten olin odottanut ja ehkä toivonut.

Vieläkään en osaa sanoa, miksi kaaduin. Käyttikö Juntunen jonkinlaista painopistekikkaa, jota en huomannut? Oliko se hänen hengityksensä haju, joka sai minut vetäytymään tarvittavan verran liian pitkälle? Vai kaatoiko minut sosiaalinen paine, koska kaikki muutkin kaatuivat?

Tämä kaikki palasi mieleeni, kun huomasin, että Seppo Juntusesta ilmestyi syyskuussa kirja Vieläkin Parantajan palveluksessa (Aikamedia). Tultaessa 2000-luvulle Juntusen ja Jalovaaran tiet erkanivat ja Jalovaara perusti oman rukousyhdistyksen. Vuonna 2017 Jalovaara sai ehdollisen vankeustuomion rahankeräysrikoksesta, koska vain pieni osa rukousilloissa yhdistykselle kerätyistä tuotoista meni niille luvattuun tarkoitukseen, hädänalaisten auttamiseen. Vuonna 2018 hän erosi ev.lut. kirkosta ja kääntyi ortodoksiksi, samalla nimi muuttui Maria Jalovaaraksi.

Seppo Juntunen taas on jatkanut parantamistyötään tähän päivään saakka, mutta ilman suurempaa julkisuutta ja sensaatioita. ”Parantumisia kuitenkin tapahtuu koko ajan”, kirjassa vakuutetaan. Parantumistodistuksia löytyy mm. Remu Aaltoselta ja Samppa Lajuselta. Olkoon tämän palstan teksti oma todistukseni, joka ei koskaan päädy kristilliseen kirjaan.

•

TIMO KARJALAINEN

Yle kertoi 8.11.2025 Julia Mäkelän Kurikkaan perustamasta noitakaupasta. Ylen mukaan Mäkelä osasi odottaakin protestointia raamattuvyöhykkeellä, mutta reaktiot ovat silti yllättäneet.

Kauppa on uhattu polttaa, ja myymälän ikkuna on rikottu. Paikallisen ev.-lut. seurakunnan kirkkoherra ehätti ottamaan kantaa moderniin noitavainoon ensin päällisin puolin suvaitsevaisesti, mutta samaan hengenvetoon kuitenkin heristäen Raamattua. Kirkkoherra Latva-Nikkolan mielestä ”henkivallat ovat todellisia”, ja noitakaupan kanssa tekemisissä olevat hän haluaisi ”ohjata Jeesuksen luo”, jotta he ”hankkiutuisivat eroon taikakirjoistaan”. Sinänsä Raamatun kanta noituuteen on hyvin yksiselitteinen. Toisessa Mooseksen kirjassa suoraviivaisesti paalutetaan: ”Noitanaisen älä anna elää.” Tätä käskyä on menneinä aikoina Suomessakin rakastava ja kunnioittava evankelis-luterilainen kirkko innolla noudattanut, noituudesta tuomittuja naisia ja miehiä mestaten ja polttaen. Olihan kirkko Suomessa toki niin armollinen, että noidat ensin tapettiin ja vasta sitten poltettiin.

Noituuteen liittyy Mäkelän mukaan ”pieniä maagisia juttuja”, kuten kristallien kantamista ja merkityksen antamista kuun vaiheelle tai vaatteiden värille. Yhteinen nimittäjä on juuri maagisuus.

Todellisuudessahan taiat ja loitsut eivät vaikuta millään tavalla mihinkään taikojan oman mielen ulkopuolella. Kristinuskoisten olisi sikäli turha pelätä kuollakseen noituutta, jos he vain sisäistäisivät, ettei loitsuilla tai taikaesineistöllä saa todellista apua.

Toisaalta noituus samalla on harmitonta vain, jos näillä turhilla taikarituaaleilla ei esimerkiksi yritetä korvata lääketieteellistä hoitoa. Pahimmillaan mustan salvan tai hopeaveden kaltaisilla valmisteilla aiheutetaan hengenvaara. Erilaiset kasvivalmisteet saattavat sisältää raskasmetallijäämiä tai muita myrkkyjä tai olla muuten terveydelle haitallisia. Suurin syy käytettävien kasvien valinnalle on usein se, että joku on joskus antanut niille romanttisen mystiseltä kuulostavan nimen.

Samaan aikaan Vantaalla paikallisesta koulusta annetaan tilaa käyttöön kenialaiselle kohusaarnaajalle David Owuorille (Demokraatti 6.11.2025). Owuor väittää pystyvänsä parantamaan vakavia sairauksia, kuten syövän tai aidsin, sokeuden tai kuurouden, rituaalisilla sanoilla ja eleillä, joita voisi nimittää yhtä hyvin loitsuiksi ja magiaksi.

Missä viipyvät evankelis-luterilaisen kirkon varoittelut?

Suomen luterilainen evankeliumiyhdistys SLEY puolestaan lämmittelee (sley.fi 8.11.2025) vanhaa aihetta joogan sopivuudesta kristitylle. Venyttely ja mietiskely voivat SLEY:n mielestä sisältää ”epäjumalanpalvontaa”, ja yhdistys kehottaa pysymään poissa sieltä, missä esineen tai toiminnan sanotaan vaikuttavan yliluonnollisesti hyvää.

Parahin SLEY, miksi ette sitten tuomitse David Owuorin yrityksiä parantaa taikaesineillä ja loitsuilla? Siitä olen toki SLEY:n kanssa samaa mieltä, että ”tulella leikkiminen ei ole vaaratonta”. Toden totta Owuorin kaltaisten saarnaajien kiihotus väkivaltaan erilaisia väestöryhmiä vastaan voi helposti johtaa kauhistuttaviin seurauksiin.

Noituudessa ja joogassa vaikuttaa hiertävän pääasiassa se, että ne ovat jonkun muun tapoja. Onneksi nykyaikana ei enää vallitse uskonnollinen diktatuuri, vaan ihmiset ovat vapaita huvittamaan itseään kivillä ja pelikorteilla, mikäli kirja ja vesikippo eivät puhuttele. Luterilaisten olisi syytä ymmärtää olevansa yksi taikakultti muiden seassa ja antaa noitanaisten elää.

•

VENLA PARANTAJA

Viime kesänä säätiedotuksista oli lähinnä harmia. Tiedotus väittää, että aamulla on kuumaa, mutta iltapäivällä tulee ukkoskuuroja ja sitten viilenee. Otin siis sadetakin mukaan, sillä en halunnut pyöräillä kotiin likomärkänä. No, ei satanut. Pisaraakaan. Kaveri totesi, että ei tietenkään: ”Sähän otit sateenkarkotustakin mukaan.”

Pienialaiset, nopeasti syntyvät kuurot kulkevat hyvin ennustamattomia reittejä ja voivat kastella naapurin pihan, mutta jättää sinun nurmikkosi palamaan. Kaupungin rakennetut pinnat imevät enemmän lämpöä kuin ympäröivä kasvillisuus ja luovat siksi nousevan ilmavirran, joka saa sadepilvet kaartamaan muualle. Myös pinnanmuodot, vesistöt ja muut tekijät vaikuttavat. Siksi moni on ihmetellyt, miksi tuttavan piha tulvii kolmatta kertaa tänä kesänä, kun omalla pihalla sademittariin ei eksy kuin korkeintaan hikipisaroita.

Olen seurannut somessa huvittuneena ihmisten konsteja houkutella sadetta. Hyvin perinteinen keino on pistää pyykit narulle. Takuuvarmasti tulee sade. Paitsi että joku oli testannut ja todennut, että ei toiminut. Tuloksena oli vain rutikuivat lakanat. Kirjan unohtaminen terassin pöydälle toimii, joku vinkkasi. Toinen kehui että toimii, hänen miehensä testasi viime kesänä. Muita neuvottuja kikkoja olivat ikkunoiden tai auton pesu, kotiinkuljetuksella tilattu paketti, joka on jätetty taivasalle (mitä kalliimpi sisältö, sitä parempi) ja tamponipaketti terassin pöydällä. Jälkimmäinen kuulemma toimi niin hyvin, että piti heti käydä ostamassa uusi paketti houkuttelemaan lisää sateita.

Samaa perua ovat eri tutkimuslaboratorioissa käytetyt rituaalit: Jos elektroforeesin haluaa onnistuvan, pitää ennen laitteen käynnistämistä pyörähtää kerran ympäri eikä laitteen lähellä saa mainita urheilutuloksia. Eräässä entisessä työpaikassani monistuskonetta piti aina taputtaa onnistuneen tulostustyön jälkeen, tai se suuttuisi eikä enää suostuisi toimimaan kunnolla. Vanhalla ala-asteellani koulusihteeri muisti aina kiittää faksia jokaisen saapuneen faksin jälkeen, jotta laite ei alkaisi temppuilemaan. Ja niin edelleen.

Taustalla on ihmisaivojen ihmeellinen kyky löytää syy-seuraussuhteita tapahtumien välillä silloinkin, kun ne eivät liity toisiinsa: laitoin pyykit ulos kuivumaan ja heti satoi, joten pyykkien narulle laittamisesta seuraa sade. DNA-ajo toimi täydellisesti niin kauan kuin aina pyörähdin ennen käynnistämistä katsomaan selkäni takana olevaa ohjetta ja varmistin tehneeni kaiken oikein. Tapa jäi, vaikka ohje poistettiin. Mutta kerran, kun työkaveri puhui labrassa jääkiekko-ottelun tuloksista, ajot eivät onnistuneet viikkoon. Koulusihteerin sijainen ei tiennyt, että faksia pitää kiittää, eikä laite toiminut koko päivänä.

Muistamme paremmin ne tilanteet, joissa kävi huonosti, kuin ne kerrat, kun kirja unohtui riippumaton viereen eikä satanut. Tai kun tuli käytyä autopesussa eikä kotimatkalla satanut. Siksi voi tuntua, että aina kun teen näin, käy noin. Jos oikeasti pitäisimme asiasta kirjaa kuin tutkija konsanaan, huomaisimme pian, että aivomme ovat huijanneet meitä. Ei aina, ei välttämättä edes kovin usein. Mutta lajimme historian aikana on kannattanut mieluummin muistaa ne kerrat, kun jotain meni pieleen, jotta sen voisi välttää jatkossa. Tämä on ollut toimivampi vaihtoehto kuin muistaa kaikki ne kerrat, kun puskassa ei ollutkaan tiikeriä.

Hauskaa sateen houkuttelu silti on. Ehkä eräänlaista aikuisten leikkiä? Huumoriakin siitä saa revittyä – silloinkin kun ehkä harmittaa, että jokin vettyi sateessa pilalle: ”Ois pitäny arvata, että tietysti heti sataa, kun mä…!”

•

YKI RÄIKKÄLÄ

Jälleensyntymisellä ymmärretään sitä, että sielu voi vaellella ruumiista toiseen. Kristinusko kieltää moisen heretian. Mutta kristinuskoon se periaatteessa kyllä kuuluu, koska se sielu. Ja sitten se ”uudestisyntyminen”, mikä nyt tietty on aivan eri asia ja kirkon edelleenkin hyväksymä käsitys. Uskoon kääntymisestä puhutaan uudestisyntymisenä. Kuoleman jälkeen ”uudestisyntyneet” siirtyvät taivaaseen – sielu siirtyy ja saa siellä uuden ”henkiruumiin”. Jos tämä ei ole sielunvaellusta, niin mitä sitten?

Kristinusko on selvästi synkretistinen. Siihen on otettu aineksia muista opeista, antiikin kirjoituksista ja sen oppisisällöt ovat muokkautuneet aikojen saatossa ja eri kulttuurien käsityksissä. Aikojen takaisiin juutalaisuuteen ja kristinuskoon kuului mielenkiintoisesti näkemys uudestisyntymisestä, jossa sielu on olemassa erillisenä yksikkönä, ja joka siirtyy kehon ajan päättyessä toiseen kehoon. Eräiden uskomusten mukaan ei vain toiseen ihmiskehoon, vaan eläimeenkin.

Teologian tohtori **Sami Yli-Karjanmaa** on tutkinut kristinuskon häveliäästi taakseen jättämää jälleensyntymisoppia noin 20 vuotta, sekä varhaista juutalaista sekä kristillistä kirjallisuutta. Niin kauan kuin palaat maahan käsittelee lähinnä Alexandriassa eläneitä raamatunselittäjä Filonia sekä parisataa vuotta Filonia seurannutta kirkkoisä Clemensiä ja näiden käsityksiä sielun vaeltelemisesta eri paikkojen välillä. Nämä molemmat fanittivat filosofi Platonia, jonka dialogit sielusta ja ikävästä ihmisen painolastista, ruumiista, vaikuttivat kummankin näkemyksiin ja kirjoituksiin.

Filon Aleksandrialainen sielun vaeltelua pähkäillessään antaa myös mahdollisuuden sieluparan asettua aloilleen: palaamattomat sielut saavat kokea viimeinkin ”pelastumisen”. Ne saavat jäädä pysyvästi Jumalan luo. Eroja sieluilla siinä, asuttavatko nämä ruumista tai eivät, tai kuinka paljon joutuvat vaeltelemaan, ei liene oikein muuten kuin että epäonnistuneet joutuvat palaamaan tänne kurjuuden alhoon.

Molemmat, Filon sekä Clemens, tukeutuivat kristinuskon selityksissään Platoniin. Timaios-dialogissaan Platon kirjoitti, että itse maailmalla on sielu, järki ja ruumis. Ja edelleen, että ”ikuisesti olemassa oleva jumala loi kaikkeuden”. Itse olen ihmetellyt, mitä jumala teki ennen kuin loi maailman. Vastausta usein esittämääni kysymykseeni kristityiltä tähän en ole saanut.

Kuten en kysymykseeni siitä, miltä pitäisi ”pelastua”. Clemensin käsitys oli, että sieluparka pääsee pois fyysisestä maailmasta Jumalan maailmaan, jossa tämä voi katsella herraa läheltä. Ikuisesti. Itse kyllä katsoisin tällaisen todella ankaraksi rangaistukseksi.

Molemmat herrat, Filon ja Clemens, eivät suoraan kerro uskovansa sielun siirtymiseen täällä maan päällä tai tuolla jossain, vaan verhoavat sen esoteerisiin kirjoituksiinsa. Yli-Karjanmaa on näitä seikkoja kaivellut esiin toisin kuin aiempi tutkimus. Itse esoteriaa en ole koskaan ymmärtänyt. Miksi pitäisi olla jotain toisilta ”salattua tietoa”? Kristinusko on myös silkkaa esoteriaa, vaikka kristityt paradoksaalisesti tuomitsevat kaikki esoteeriset (muut) uskonnot ja uskomukset.

Platon dialogeissaan käsitteli eläinreinkarnaationkin. Sielun taipumukset, järki ja oma valinta määritteli, jatkoiko sielu vaellustaan ihmisenä vaiko eläimenä. Ja väärintekijät mielenkiintoisesti petoeläiminä. Mielenkiintoinen seikka tässä on, että jos joku syntyy uudelleen eläimeksi, niin mahdollista on, että tämän sukulainen tuleekin syöneeksi tämän. Tai jos joku kurja syntinen syntyy uudelleen sudeksi, voi tämä hotkia läheisensä, joka taas on saanut lampaan kehon.

Sielunvaelluksesta eläimissä muuten Veikko Huovinen kirjoitti aikanaan herkullisen lyhyen erikoisen, joka on kirjassa Rasvamaksa. Aina ei uudestisyntyminen ole helppoa. Nimittäin jos nykyisin Tiibetissä buddistimunkki suunnittelee uudestisyntymistä, on tämän mielenkiintoisesti anottava siihen lupa Kiinan valtiolta. Sitä en tiedä, onko lupa kalliskin hankinta. Mikään ei ole suojassa byrokratialta.

Uskonnot muuntuvat aikojen saatossa. Kristinuskossa sielu on saanut pitää paikkansa, mutta uskomukset sen kohtalosta vaihtelevat. Sen kirja osoittaa hyvin. Yleissivistävää tietoa kirja tarjoaa muutenkin kuin sielunvaelluksellisista seikoista. Mielenkiintoinen tieto on sekin, että kirkollinen Kotimaa-lehti on saanut nimensä platonistisesta juutalaisuudesta – voitokas sielu pääsee palaamaan ”kotimaahansa”. Pre-eksistenssiin uskonut Clemens tuumi niinkin, että sielu tulee kohtuun ulkoapäin syntymistä valvovan enkelin johdatuksella. Ruumis siis luodaan kohtuun, mutta ei sielua.

Uskonnot ovat olleet ja ovat hedelmällistä maaperää mitä absurdeimmillekin uskomuksille ja käsityksille. Näin on ollut ja näin tulee olemaan, vaikka ajat ja uskomukset muuntuisivatkin. Sielunvaellusopin absurdius kirjassa tulee konkreettisesti esille. Tietty nämä herrat elivät ammoin, mutta edelleenkin keskuudessamme on ihmisiä, joille sielun olemassaolo ja sen ikuisuus on täyttä totta.

Varsinainen lukukirja tämä ei ole, vaikka kirjoitustyyli on rento ja sarkasmiakin on havaittavissa: ”Jalometallit ja kiinteistöt tuppaavat olemaan tämänpuoleisia ilmiöitä.” Itselläni oli kirjaan tartuttava useaan kertaan. Tietoa on runsaasti aina uuvuttavuuksiin asti – eikä vain kirjassa, vaan tuolloin tällöin QR-koodilla avautuvalla Yli-Karjanmaan omalla aleksandria.fi-sivustolla, jossa taas on lisää tietoa. Joka sivulla on sivun alhaalla viitteistöt, joissa lähteiden lisäksi on edelleen lisäselvityksiä. Tosin parempi näin kuin yleensä, kirjan lopussa olevana uuvuttavana luettelona. Huoletta voi todeta, että asiaan Yli-Karjanmaa on paneutunut perusteellisesti. Yksityiskohtia kirjassa on kuin taivaalla tähtiä. Tai sieluja vaeltelemassa etsien seuraavaa osoitetta.

•

YKI RÄIKKÄLÄ

TOTUUS on kova sana. Tuskin on toista sanaa, jota universaalisti ja jokapäiväisesti on käytetty ja ymmärretty niin paljon väärin. Ja sitä on käytetty opportunistisesti ajamaan tiettyjä tarkoitusperiä. ”Kansanedustajatoverini puhuu muunneltua totuutta”, sanotaan joskus Suomen eduskunnassa, jossa sanaa ”valehdella” ei sovi käyttää. Muunneltu totuus sopiikin hyvin suomenkieliseksi vastineeksi disinformaatiolle. Vähän totta siteeksi, mutta muuten käytännössä puppupuhetta. Maailmassa ei liene hallintoa, jossa tätä ei olisi käytetty alamaisten manipuloimiseen tavalla tai toisella, uskonnoista puhumattakaan.

Satakunnan Kansa / Länsi-Suomi -sanomalehdessä julkaistiin 16.10. yleisönosastonkirjoitus, jossa eräs Jehovan todistaja todisteli oman uskonyhteisönsä erinomaisuutta ja sen ystävällistä, empaattista ja ihmisoikeuksia kunnioittavaa eetosta. Tämä oli pahoittanut mielensä siitä, kun muutama viikko aikaisemmin sama lehti oli julkaissut artikkelin, jossa yhteisöstä eronnut keski-ikäinen nainen kertoi ikävistä kokemuksistaan Jehovan todistaja -perheessä kasvamisestaan. Hän oli uskaltanut erota vasta vanhempiensa kuoltua.

Akateemiset tutkimukset ovat tuoneet esiin, miten Jehovan todistajat osoittavat suurta kunnioitusta elämää ja ihmisarvoa kohtaan ja että heidän opetuksensa korostavat yksilön vapautta tehdä omia ratkaisujaan. (Artemyev 2021, Besier 2003)

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vahvistanut Jehovan todistajien uskonnollisen aseman. Mutta siihen se ei liene ottanut kantaa, olisiko yhteisön toiminta relevanttia suhteessa ihmisoikeuksiin. Jehovan todistajat siinä missä muut lahkot ja hörhöliikkeet eivät suinkaan anna jäsenilleen yksilönvapauksia tai vapautta tehdä omia ratkaisujaan, vaikka näin ulospäin mielellään näyttäytyisivätkin. Jos sen oman ratkaisun tekee, on se ero liikkeestä.

Uskonnot ovat hyvä esimerkki siitä, miten dis- ja misinformaatio esiintyvät kiinteästi toisiinsa liittyen. Abrahamilaiset uskonnot ovat syntyneet pitkien aikojen kuluessa, ja näiden kehittelijöillä oli oman aikansa primitiiviset käsitykset maailmasta, toiseudesta, sukupuolten rooleista ja kansojen tasatai eriarvoisuudesta. Todennäköisesti suuri osa uskontojen kirjoittajista kuitenkin on heittänyt omiaan sekaan soppaan. Uskontojen tekstejä edelleen kopioitaessa näin usein kävi. Vuosisatojen kuluessa tekstit ovat muuntuneet ja siten ovat käytännössä kokonaan joko dis- tai misinformaatiota.

Autoritääriset hallinnot suosivat epätiedon käyttämistä omiin tarkoitusperiinsä. Vladimir Putinin Venäjä on nykyisin edustava esimerkki disinformaation järjestelmällisestä käytöstä. On mielenkiintoista, että ilmeisesti termi disinformaatio on peräisin juuri Venäjän kielestä. Ilmeisesti sanaa _dezinformatsija_ käytettiin Neuvostoliitossa jo vuonna 1949. Se oli Putinin ihaileman Josif Stalinin aikaa. Neuvostoliiton aikana maa syytti muita siitä, mitä itse tekivät. Ja niin toimii Putinin Venäjä nytkin. Orwellilainen uuskielikulttuuri on palannut Venäjälle. Ne, jotka näkevät sen läpi, ovat hiljaa, koska järjestelmä rankaisee ankarasti vastaan hangoittelijoita, aivan kuten romaanissa 1984.

Aivan kuten kävi Neuvostoliiton aikana ennen glasnostia. Neuvostoliitossa oli aikoinaan vitsi, joka kuului näin: ”Vanki kyselee vankilan kirjastosta erästä kirjaa. Vartija toteaa, että kirjaa täällä ei ole, mutta kirjailija on.” Tätä vitsiä kerrotaan nykyisin Turkissa, jossa myös media on suitsittu ja omaa totuuttaan saa levittää lähinnä vain yksinvaltias Erdogan.

USA:n presidentti Trump väitti hiljakkoin, että Nigeriassa massamurhataan kristittyjä, ja uhkasi puuttua asiaan peräti sotatoimilla. Väitteessä on vain siteeksi totta, eikä Trump liene siitä tunnu piittaavankaan. Eri asia on se, onko kyse dis- vai misinformaatiosta. Trumpin ailahtelevaisuuden ja levottomat puheet huomioon ottaen tätä kirjoitettaessa sitä ei voi tietää. Mutta varsin selvää on, että hän on usein tiedostaen päästellyt silkkaa pötypuhetta kannattajiensa mieliksi.

Suomessa on viime vuosina esiintynyt kampanjointia tärkeää kansallista instituutiota, Yleä vastaan. Siinä on esitetty, että Ylen tiedonvälitys on puolueellista sekä julkisia varoja tuhlaava. Väite, että Yle olisi puolueellinen, on hatusta vedetty, eikä sille ole perustetta. Väitteen esittäjillä todennäköisesti on oma lehmä ojassa eli nämä haluavat oman totuutensa tulevan enemmän esille. Tai pelkästään sen. Kyse on median suitsimisesta ja painostamisesta palvelemaan omaa agendaa. Tämä kaava on historian saatossa nähty useaan kertaan ja nähdään edelleen autoritäärisissä maissa. On esitetty jopa Ylen lakkauttamista. Sitä ei tietenkään tapahdu, mutta voi miettiä, mitä seurauksia sillä olisi. Tyhjiön täyttäisi kaupalliset mediat, joita ei sido mikään parlamentaarinen elin. Nämä laulavat sen lauluja, joka maksaa. Tällainen mediakenttä ei kyllä ajaisi Suomen ja suomalaisten etua. Se ajaisi nimenomaan disinformaation lisääntymistä.

Moskovan patriarkka Kirill on entinen KGB:n upseeri ja Putinin lämmin tukija, ja toisinpäin. Kirill siirtyi epätiedon järjestelmästä toiseen, ortodoksikirkkoon. Kremlin ja Moskovan patriarkaatin kiinteä yhteys on hyvä esimerkki aikojen takaisesta järjestelmästä, jossa uskonto toimii vallanpitäjän välineenä. Patriarkka Kirill on levittänyt Kremlin propagandaa ja tahallisesti vääristeltyjä ”totuuksia” Ukrainasta. Tosin Venäjän ortodoksikirkko on toiminut vallanpitäjien ehdoilla jo Stalinin ajoista lähtien. Toisen maailmansodan aikana pragmaatikko ja entinen pappisseminaarilainen Stalin ymmärsi tarvitsevansa kirkkoa taisteluhenkeä vahvistamaan. Kun kirkko julistaa sillä olevan totuus hallussaan, on alamaiset helppo saada messiin. Autoritäärisyys – opportunismi – disinformaatio.

Jos uskontoja ja niiden narratiiveihin uskomista voi pitää tavallaan myös misinformaatioon langenneena olemista, niin Joseph Smithin ja L. Ron Hubbardin kehittelemät uususkonnot, mormonismi ja skientologia ja monet näiden kaltaiset tuntemattomammat narratiivit ovat selvästi hyötymistarkoituksessa tekaistuja ja siten selvää disinformaatiota.

●

Yhdenvertaisuuden puolesta

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Kuolinpesien hoito digitalisoituu

Vapaa Ajattelija 60 vuotta sitten

Vapaa Ajattelija 80 vuotta sitten

Wilma auki – nytkö se taistelu alkaa?

Usko jo! Ainakin Tietouskoon

Kaatajapappi kaataa vieläkin

Noitanaisen anna elää

Modernia noituutta

Kristinuskon taakseen jättämä jälleensyntymisoppi

Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita (Joh. 8:32)

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

uskonnonvapaus.fi