YKI RÄIKKÄLÄ
Monet ovat ne asiat, jotka tuottavat päänvaivaa kirkon sisällä ja jakavat rintamaa eri linjoihin. Piispat menivät ehdotuksellaan kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä sekoittamaan kirkon pasmoja. Kirkolliskokous sai esityslistalle peräti hankalan kohdan.
Sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat aina olleet kirkon piirissä tunteita herättäviä. Voi huoletta sanoa, että sekulaari arki on haastanut kirkkoa usein. Niin myös sukupuoliasioissa, jotka ovat olleet erityisen huolenpidon kohteena kirkon eetoksessa. Avioliitto ei ole kirkolle vain sellainen kuin se oikeudellisena toimenpiteenä käsitetään, vaan se on merkinnyt ja merkitsee edelleen kaikkea sitä, mikä sukupuolisuuteen, sukupuolikäyttäytymiseen ja seksiin liittyy. Avioliittoa on pidetty ja vielä monet pitävät yksinomaan Jumalan asettamana liittona. Ihan oikein raamatullisesti.
Se, jolla valta on, määrää säännöt. Kirkko on sanellut alamaisilleen sukupolvien ajan, mikä on sopivaa ja mikä ei ole, ja se mikä ei ole, on syntiä ja kauhistus. Sukupuoliasioissa eritoten. Ensin nuorille opetettiin, että ”onania” ei ole sallittua. Raamattu kieltää sen, vaikka tosin Onanin tarina on tyystin muuta kuin itsetyydytys. On opetettu, että esiaviollinen seksi on ehdottomasti kauhistuttava teko. Tiukimmassa tulkinnassa seksi oli vain jälkeläisten tuottamista varten. Avoliitoissa eläneet olivat turmiollisia susipareja. Vain alttarilla sai luvan mennä samaan vuoteeseen.
Kirkollisessa vihkimisessä usein toimitaan edelleen niin raamatullisesti, että morsion isä taluttaa tyttärensä alttarilla odottavalle sulholle. Tässä tapahtuu symbolisesti omaisuuden luovuttaminen. Tyttären luovutus uudelle omistajalle, tulevalle aviomiehelle. Se on raamatullista. Tätä tunkkaista rituaalia ei liene nähdyn missään mies- tai naispuolisten parien vihkimisissä. Luonnollisestikaan ei ole myöskään nähty isän taluttavan poikaansa alttarilla odottavalle morsiolle luovutettavaksi.
Joskus aikoinaan Suomessa alttarille meno katsottiin vain jo kihlauksessa solmitun avioliiton vahvistamiseksi. Siunailtiin ja rukoiltiin. Kihlaus oli jo sitoumus. Ei siinä pappeja tarvittu. Kirkkovihkiminen määrättiin pakolliseksi vasta vuonna 1734. Siitä tuli fundamentti – ei juridista avioliittoa ilman papin puheita ja taikamenoja. Kirkolla oli vielä mahti ja valta.
Eikä aikoinaan sänkyynkään menty vasta papin aamenen jälkeen. Syntiä siitä tuli vasta, kun kirkko sen sellaiseksi julisti. Toisin kuin voisi kuvitella, oli aikanaan jopa aivan normaalia, että lapsia tuli ennen avioliittoa, joka yleensä solmittiinkin vasta kolmissakymmenissä. Näin ainakin läntisessä Suomessa. Se oli ikään kuin osa avioliittoa edeltävää seurustelua.
Kirkko on joutunut ajan myötä sopeutumaan maallistumiskehitykseen. Pakollisesta kirkkovihkimyksestä luovuttiin Suomessa vasta vuonna 1917, kun siviiliavioliitto lailliistettiin. Siihen asti kirkolla oli ollut avioliittomonopoli vajaat pari vuosisataa. Kirkko on joutunut mukautumaan avioliiton maalliseen juridiseen merkitykseen ja on sittemmin suostunut myös ns. siunaamaan maistraatissa solmitut avioliitot. Nykyisin yli puolet avioliitoista solmitaan maistraateissa ja määrä kasvaa.
Piispojen vihkimisesitys on kyllä mielenkiintoinen. Se on kyllä ja ei. Viidesläisen kansanedustaja Päivi Räsäsen mielestä se on ristiriitainen. Siitä olen Räsäsen kanssa samaa mieltä. Emerituspiispa Miikka Ruokanen taas omassa kritiikissään lyö pöytään luomisteologiakortin. Hyväksymällä piispojen mallin kirkko siis tunnustaisi, että luominen on silkkaa pötyä. Rankkaa. ”Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi”, nimittäin. Aikaiset Raamatun kirjoittajat eivät liene tunteneet intersukupuolisuutta, mikä asia on useille uskovillekin hankala sovittaa kristilliseen katsomukseensa.
Samasta teemasta Räsänen ajautui yli vuosi sitten vastahankauksiin kotiseurakuntansa kanssa, kun tämä julkeni sallia homoavioliittojen solmimisen. Tämä perustui siihen, että seurakunnan tilat on oltava “yhdenvertaisesti kaikkien seurakuntalaisten käytettävissä”. Tämä ”Jumalan lain vastainen” ja kauhistuttava päätös ei Räsäselle ja miehelleen Niilolle tietenkään käynyt. Räsäset kantelivat siitä hallinto-oikeuteen. Jutun käsittely on vielä kesken.
Räsäsillä voi olla hankalaa saada haluamansa tuomio hallinto-oikeudesta, kun kirkkolain kohta, johon he vetoavat, kuuluu niin, että kirkon tiloja saa käyttää vain ”sen pyhyyteen soveltuviin tarkoituksiin”. Niinpä sitten vain määrittelemään, mikä on kirkon pyhyyteen soveltuvaa ja mikä ei ole. Ja ei kun Raamattu käteen ja tulkitsemaan. Raamattua tulkitaan uskonnolla ja uskontoa Raamatulla. Ei väliä, vaikka tekstillä ja tulkinnalla voi olla ajallista eroa 2000-3500 vuotta.
Kun ollaan tiukkoja, niin sitten ollaan oikein. Lestadiolainen Rauhan Sana -liike jätti kutsumatta piispa Jukka Keskitalon tämän kesän suvijuhlille. Syytä ei tarvitse arvailla, vaikka liikkeestä asiaa ei myönnetä. Jotenkin hellyttävää – kuin lapset hiekkalaatikolla: ”Mää en sun kanssa leiki!”
Piispojen avioliittoesitystä on joku kuvaillut ”variksen valaksi”. Siksi kutsutaan sopimusta, jota toinen osapuoli ei kunnioita. Mutta mitään sopimusta ei toukokuun kirkolliskokoustamisessa tehty. Esitys meni valiokuntamyllytykseen. Esityksen hyväksyminen vaatii ¾-osan enemmistön, joten seuraavassa marraskuun kokoontumisessa mahdollinen äänestys ei liene ole edes tiukka. Niinpä kirkolliskokous lähetti yleisvaliokuntaansa aloitteen, jossa määräenemmistösäännös muutettaisiin niin, että enemmistöksi riittäisi kaksi kolmasosaa. Allekirjoittajia oli 25. Eivät kaiketi olleet niitä konservatiivisimpia edustajia. Kokous valitsi tuon valiokunnan puheenjohtajaksi Pekka Särkiön, entisen kenttäpiispan, joka ei ole uudistusmielisimpiä, eikä innokkaimpia seksuaalivähemmistöjen tukijoita.
Tämä aktuelli kirkon kiista johtuu maailman muuttumisesta niistä ajoista, kun kirkko vielä oli ”The Kirkko”. Yhteiskunta on monimuotoistunut, yksilön vapauksille ja yksilöllisyydelle tullut tilaa. Kirkkoon kuuluu Raamatun tulkinta. Ja koska on kyse tulkinnoista, Raamattu kun ei ole yksiselitteinen käsikirja mihinkään, on kiehuva soppa valmis. Piispoja ei käy tässä asiassa kateeksi (vaikka palkkaus kenties sitä teettää). He joutuvat luovimaan kahden tulen välissä. Ja niinpä on syntynyt tällainen merkillinen ehdotus kaksoisstandardin käyttöönotosta.
Konservatiiveilla itsellään on kuitenkin eräänlaiset kaksoisstandardit: he toivottavat homoseksuaalisesti suuntautuneet tervetulleiksi ”sellaisina kuin ovat” ja nämä ovat Jumalalle yhtä arvokkaita kuin ”normaalit”. ”Me kaikki olemme yhtä syntisiä” jne. Mutta näiden parisuhdetta ja sellaista ”käyttäytymistä” ei tervetulleeksi toivoteta. Sehän se vasta syntiä onkin. Paradoksaalisesti kirkko on vastikään ottanut käyttöön ”toiminnallisen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuussuunnitelman”, nimeltään Ovet auki kaikille. Voi tätä ironiaa.
Helpointa kirkolle olisi palata vuosisatojen takaiseen käytäntöön ja jättää sikseen koko vihkiminen, tuo kirkolle perusteeton erioikeus. Siunailkoot keitä ja mitä haluaakin. Riitoja ja hallinto-oikeuksien työtaakkaa sekään ei silti vähentäisi. Kävi kirkolliskokouksessa sitten miten kävi, seurauksena tulee kirkosta eroamisia, eikä se nyt olekaan pahitteeksi. Paitsi tietty kirkolle. Lähetyshiippakunnan piispa (ei kirkon piispa) Juhana Pohjolan mukaan kansankirkkoa uhkaa lahkoutuminen, jos piispainkokouksen esitys menee läpi.
Keski-Porin kirkossa järjestettiin toukokuun alussa sateenkaarimessu. Kyseessä oli ”seksuaali- ja sukupuolivähemmistöön kuuluville sekä heidän läheisilleen ja tukijoilleen turvallisemman tilan periaattein toteutettu messu”. Järjestäjinä oli seurakunnan ohella Satakunnan Seta ry. Ilmoitus seurakunnan Facebook-sivulla poiki runsaasti kommentteja. Ilmeisesti varsin hapokkaitakin, kun nimittäin kommentointia en päässyt seuraamaan. ”Keski-Porin seurakunta rajoitti sitä, kuka voi kommentoida tätä julkaisua”, luki päivityksessä. Tiedusteluuni miksi, ei vastattu.
Nuorempien tiedoksi ja vanhempien muistin tueksi kerrottakoon vielä jutun nimen alkuperä. Yleisradio esitti 70- ja 80-luvuilla ”Sukupuolielämän kirjelaatikko” -nimistä ohjelmasarjaa, joka oli Suomessa tuolloin aivan uutta. Itse en tuolloin nuorena kloppina ohjelmaa kuunnellut. En ainakaan tunnusta.
