Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien, rationaalisesti ajattelevien,
tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.
Protu lisää aikuisohjaajien taloudellista tukea leiritoiminnan kasvattamiseksi kysyntää vastaavaksi.
ESA YLIKOSKI
Kesän 2025 protuleirien aika- ja paikkatiedot julkaistaan joulukuussa 2024. Ilmoittautumisjärjestelmä leireille uudistetaan, ja ilmoittautuminen avataan alustavasti alkuvuodesta 2025.
Prometheusleiritoiminnan kehittämiseksi järjestettiin kesällä tukikeräys. Se tuotti yli 14 000 euroa, mikä on päätetty käyttää ohjaajien valmentautumisen ja toiminnan tukemiseen.
Tukikeräyksen ansiosta ohjaajien viikonloppukoulutusten täyshoitomaksuja voidaan laskea 27 eurosta 14 euroon. Hakeutuminen leirinvetäjäksi onnistuu siten jatkossa huomattavasti edullisemmin.
Se, miten paljon leirinvetäjiä Protu pystyy kouluttamaan, vaikuttaa suoraan siihen, kuinka paljon protuleirejä pystytään järjestämään. Koulutusmaksujen puolittaminen on tärkeä askel matkalla kohti tilannetta, jossa Protu pystyy tarjoamaan leiripaikan jokaiselle halukkaalle.
Protuleireille on ollut kysyntää enemmän kuin leiripaikkoja, ja toiminnan laajentaminen riippuu uusien ohjaajien saamisesta. Toki myös kokeneiden jatkamisesta tai paluusta tauon jälkeen.
Protun syyskokous päätti kuluneen vuoden leirien päivärahakokeilun perusteella jatkaa yli 20-vuotiaille aikuisille ohjaajille maksettavan päivärahan maksamista ensi vuoden leireillä. Päivärahan suuruus on 20 €/päivä.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.
Hyväntahtoisuusarvot ateisteilla kärjessä
Tutkimustietoa uskonnottomien uskomuksista ja moraalikäsityksistä
ESA YLIKOSKI
Tuore uskontotieteen tohtori Roosa Haimila vieraili pyydettynä alustajana Tampereen Vapaaklubilla ja Helsingin VAbaarissa otsikolla Mihin uskomattomat uskovat. Haimila on tutkinut aihetta muun muassa Understanding Unbelief -hankkeessa, jossa tarkasteltiin, mihin ateistit ”uskovat”, mitkä käsitykset maailmasta ovat heille erityisen merkityksellisiä. Lisäksi Haimila on mukana toisessa kansainvälisessä hankkeessa nimeltä Explaining Nordic Atheism.
Alla referoidaan Haimilan alustuksia myös hänen PowerPoint-esitystään hyödyntäen.
Ateismin ja uskonnottomuuden tutkimus on oikeastaan toden teolla käynnistynyt vasta 2000-luvulla lähtien siitä, että ateistien katsomukset ovat ihan yhtä arvokkaita tutkimuskohteita kuin muidenkin ihmisten katsomukset. Uskonnottomat käsitykset maailmasta voivat vastata samanlaisiin tarpeisiin kuin mitä uskonto uskonnollisille ihmisille, esimerkiksi kysymyksiin moraalista.
Ensin mainitun hankkeen tutkimuskysely toteutettiin kymmenessä maassa, muun muassa Brasiliassa, Turkissa, Tšekissä ja Suomessa. Vastaajia oli noin tuhat, ja heidät rekrytoitiin vuonna 2018 uskonnottomien järjestöjen kautta. Kyseessä ei olekaan edustava otos kaikista uskonnottomista, vaan tutkimus valaisee erityisesti aktiivisten ateistien katsomuksia. Suomessa vastaajia kutsuttiin mukaan muun muassa Vapaa-ajattelijain liiton kautta.
Uskonnottomuuden piirteitä
Millaiset uskomukset/katsomukset ateisteille ovat erityisen merkityksellisiä heidän omien sanojensa mukaan?
Luottamus tieteeseen tai niin sanottu tieteellinen maailmankuva oli yleinen otoksissa maasta riippumatta. Samoin humanismi mainittiin usein. Monelle oli tärkeää, että oma katsomus pohjautuu kriittiseen järkiperäiseen ajatteluun.
Kiinnostavasti melko moni mainitsi myös ”luonnonlakien” merkityksen katsomukselleen. Käytännössä tämä tarkoitti evoluution mainitsemista jonkinlaisena raamina ihmisen paikan ymmärtämiselle.
Muita usein mainittuja merkityksellisiksi koettuja uskomuksia olivat tasa-arvon tärkeys, muista välittämisen merkitys ja luonnon suojeleminen.
Nämä tulokset eivät sinällään ole yllättäviä, ovathan ne aika samankaltaisia aiempien tutkimusten kanssa. Yllättävää oli ehkä se, että eri maiden ”aktiivisten” ateistien katsomukset ovat varsin samansuuntaisia.
Vastauksista tarkasteltiin myös sitä, mitkä uskomukset tai käsitykset mainittiin usein yhdessä. Siten löydettiin kolme toistuvaa tapaa kuvata itselle merkityksellisimpiä käsityksiä, joita voisi kutsua katsomustyypeiksi.
Ensimmäinen oli humanistinen katsomustyyppi, jossa korostettiin ihmisarvoa ja ihmisoikeuksien merkitystä – siis ihmisläheinen tämänpuoleisuuteen keskittyvä tyyppi.
Toinen oli tiedekeskeinen ja kriittisen ajattelun merkitystä korostava katsomustyyppi – eli hieman abstraktimmin katsomusasioita lähestyvä.
Kolmas oli ns. välittävä luontoihminen, joka korosti muista huolehtimisen merkitystä, mutta ei vain ihmisistä huolehtimisen, koska ihminen nähtiin evoluution kautta vain osana luontoa.
Nämä luokittelut ovat Haimilan mukaan melko karkeita kuvauksia ja monesti käytännössä menevät usein limittäin. Ei tästä oikein saa ”millainen ateisti olet” -testiä rakennettua, mutta ei luokittelu ihan mahdottomaltakaan tunnu.
Erityisen merkitykselliset uskomukset tai käsitykset maailmasta ateisteille eivät ole sama asia kuin se, mistä ateistit kokevat saavansa merkitystä. Sitä on selvitetty edellä mainitun Understanding Unbelief -ohjelman toisessa hankkeessa. Sen mukaan ateistit ja agnostikot saavat merkitystä erityisesti omasta perheestään, vapaudesta ja luonnosta. Näiden lisäksi merkityksen kokemuksia toivat myötätunto, tasa-arvo ja ystävyys.
Edellä sanotun suhteen ateistit eivät juurikaan eroa muusta väestöstä. Luonnollisesti toisin kuin ateistit, Jumalaan uskovat mainitsevat myös Jumalan merkityksen lähteenä. Joissakin maissa jumalaan uskovat harvemmin mainitsivat luonnon merkityksen.
▮ Roosa Haimilan mukaan kiinnostavinta on se, että vaikka ateisteja on pidetty usein moraalirelativisteina, siis että heidän mielestänsä ei oikeastaan olisi oikeaa tai väärää, vain viisi prosenttia sanoi tutkimuksessa jotain sen suuntaista.
Entä moraali?
Myöskään moraalin suhteen ateistit eivät eroa muusta väestöstä läheskään niin paljon, kuin usein on ajateltu. Moni ateisti on kuitenkin jossain vaiheessa elämäänsä törmännyt kysymykseen ”jos et usko Jumalaan, mihin moraalisi sitten oikein pohjautuu?”
Tutkimuskyselyssä sitä kysyttiin seuraavasti: ”Mihin pohjaat käsityksesi oikeasta ja väärästä?” Kysymys oli tärkeä, kun eri puolilla maailmaa tosiaan usein epäillään, ettei ateisteilla moraalikäsityksiä ole tai että ne olisivat jotenkin vajavaisia.
Kaikista yleisintä tutkimuksen vastaajilla oli sanoa, että moraalisesti tärkeintä on muista ihmisistä välittäminen. Sen mainitsi omasta aloitteestaan neljännes vastaajista. Vastaajat toivat esiin myös useita muita moraalin kulmakivenä toimivia periaatteita. Muista välittämisen jälkeen yleisintä oli mainita ”kultainen sääntö” (noin 15 % vastaajista) sekä inhimillisen kukoistuksen (”human flourishing”) mahdollistaminen ja maksimointi (14 %).
Kultainen sääntö yhtenä ateistien moraalin kulmakivistä voi vaikuttaa yllättävältä, mutta tämä on jokseenkin linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Kultaista sääntöä ei kuitenkaan nähty uskonnollisena vaan uskontoa vanhempana yleisinhimillisenä periaatteena.
Tulokset kertovat myös siitä, minkä ateistit näkevät moraalisten periaatteiden alkulähteenä. Moni koki moraalin pohjautuvan sosiaaliseen oppimiseen esim. vanhemmilta, tai että käsitysten oikeasta ja väärästä tulisi pohjautua rationaaliseen pohdintaan, kuten filosofiaan. Toiset taas korostivat oman kokemuksen, kuten omantunnon merkitystä.
Monen maan ateisteilla toistui ajatus moraalista sisäsyntyisenä ominaisuutena, joka on kehittynyt evoluutiossa. Moni näki kultaisen säännönkin pohjautuvan siihen, että empatia on ollut evolutiivisesti hyödyllistä.
Haimilan mukaan ateismin tutkijan näkökulmasta näissä tuloksissa kiinnostavinta on se, että vaikka ateisteja on pidetty usein moraalirelativisteina, siis että heidän mielestänsä ei oikeastaan olisi oikeaa tai väärää, tässä aineistossa vain 5 prosenttia sanoi jotain sen suuntaista. Nekin, jotka sanoivat, että moraali on sosiaalisesti opittua, ajattelivat lähtökohtaisesti, että on yhteisöllisesti muotoutunut ”oikea ja väärä”.
Toisessa em. kyselyssä huomattiin, että väitteeseen ”jokainen päättää itse oikean ja väärän” ateistit ja agnostikot vastasivat suunnilleen yhtä lailla kuin muukin väestö. Joten ateistit eivät siis poikkea moraalikäsityksissään muista läheskään niin paljon kuin vaikkapa moraalipsykologiassa on ajateltu. Ateisteja on usein luonnehdittu yksilökeskeisiksi sen vuoksi, että ateisteille sellaiset yhteisökeskeiset arvot kuin auktoriteetin kunnioittaminen ovat vähemmän tärkeitä kuin uskovaisille. Mutta tämähän ei tarkoita, etteivät muut ihmiset olisi ateisteille tärkeitä; ovathan juuri hyväntahtoisuusarvot ateisteilla kärjessä.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.
Joululauluja uusin sanoin
Venla Parantaja esittelee uusia sanoituksia tuttuihin joulusävelmiin.
VENLA PARANTAJA
Uskonnottomia joululauluja on paljon, mutta joskus kaunis sävel houkuttelisi laulamaan jonkin vanhan tutun laulun (tai kuten minulle kävi, vanha tuttu laulu alkoi soida korvamatona), mutta uskonnolliset sanat tuntuvat vierailta. Siksi sanoitin pari laulua uusiksi ja olen nyt hyräillyt niitä joulua odotellessani. Lisää kaikille sopivia joululauluja löytyy tuttuun tapaan Youtubesta. Soittolistan nimi on ”Uskonnottomia joululauluja”,
Sydämeeni joulun teen
On jouluyö, sen hiljaisuutta yksin kuuntelen,
ja sanaton on sydämeni kieli
Vain tähdet öistä avaruutta pukee loistaen
ja ikuisuutta koskee avoin mieli
Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen
taas joulurauha syntyy uudelleen
On jouluyö ja lumihuntuun pukeutunut maa
– kun yhtä puhdas koti olla voisi!
Se ajatukset joulun tuntuun virittymään saa,
kuin hento sävel sisälläni soisi
Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen
taas joulurauha syntyy uudelleen
On jouluyö, sen syvä rauha leijuu sisimpään,
kuin oisin osa suurta kaikkeutta
Vain kynttilät ja kultanauhat loistaa hämärään,
vaan mieleni on täynnä selkeyttä
Näin sydämeeni joulun teen ja mieleen hiljaiseen
taas joulurauha syntyy uudelleen
Maa on niin kaunis
Maa on niin kaunis
Kirkas tähtitaivas
Ihana on tie, joka kotiin vie.
Maailman kautta kuljemme laulain,
kotia kohti matka vie.
Kiitävi aika, vierähtävät vuodet.
Muistot ne vaipuvat unholaan.
Kirkasna aina lapsuuden joulut!
Rauhainen lämpö säilyy vaan.
Saunasta pöytään, kystä on kyllä.
Lapset jo lahjansa aukaista sai.
Kuusi se loistaa, maassa nyt rauha,
kun talvi meille joulun toi!
■ QR-koodi, jolla pääsee suoraan uskonnottomien joululaulujen soittolistaan. Voit myös klikata QR-koodia hiirellä.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.
Miksi Kemissä on paljon jäseniä?
Yhdistysten suhteelliset jäsenmäärät vaihtelevat kaupunkien välillä huomattavasti väkimäärästä riippumatta. Jäsenhankinta ja jäsenien pitäminen tarjoaa sekä haasteita että mahdollisuuksia.
JORI MÄNTYSALO
Kemiläiset ovat onnistuneet jossain kolme kertaa paremmin kuin tamperelaiset: Kemin vapaa-ajattelijoiden jäseniä on reilu kolmannes Tampereen yhdistyksen jäsenmäärästä, vaikka Kemin lähistöllä asuu noin kymmenesosa Tampereen seudun väkimäärästä.
Joensuussa paikallisen yhdistyksen jäsenmäärä on nyt nolla: yhdistys purkautui ja jäsenet siirtyivät Keski-Suomen yhdistykseen. Joensuun asukasluku kasvaa ja se on yliopistokaupunki, mutta intoa omaan yhdistykseen ei riittänyt. Itäinen suunta on muutenkin läntistä heikompaa, Kuopiossakaan ei yhdistystä ole.
Turussa vaparipitoisuus asukkaista on noin puolet Tampereesta, Oulussa tästäkin selvästi pienempi. Yleinen maallistuminen ei selitä asiaa, niin suuria eroja maan eri puolilla ei ole – ja luettelemistani kaupungeista kirkon jäsenten osuus on suurin juuri Kemissä, missä myös vapaa-ajattelijoita on suhteellisesti paljon.
Käänteinenkin selitys olisi mahdollinen: jos uskonto on hyvin näkyvää ja esimerkiksi kouluissa vaikea saada ET-opetusta, se voi innostaa liittymään meihin. Sekään selitys ei tilastojen perusteella näytä oikealta.
Yritän ajatella tätä mahdollisuutena: Jos Oulu pääsee Kemin tasolle, sen jäsenmäärä kaksikymmenkertaistuu. Tietysti isommilla paikkakunnilla on enemmän kilpailijoita ajankäytöllekin, mutta silti mahdollisuuksia kiistatta on. Toisaalta Joensuu kertoo, että suunta voi olla myös alaspäin.
Jäseniä pitäisi saada lisää ja entiset pidettyä. Nämä ovat ainakin osittain eri kysymyksiä.
Ensiksi pitää kerätä tietoa: lukuja tilastoiksi ja ehkä vielä enemmän uusien ja lähtevien jäsenten kommentteja. Osittain tässä auttaa tuleva uusi jäsenrekisteri.
Miten uusi jäsen otetaan vastaan? Tampereella on nyt vuoden verran soitettu jokaiselle uudelle jäsenelle. Puhelut on ainakin otettu hyvin myönteisesti vastaan. Suosittelen tätä lämpimästi kaikille yhdistyksille.
Entä sitten jäsenten pitäminen? Yhdistyksen aktiivinen toiminta ei näyttäisi olevan vastaus, koska enemmistö ei tapahtumiin osallistu. Omainen yhdistyksen hautausmaalla voi olla jonkun syy jäsenyydelle, mutta puolella yhdistyksistä ei ole hautausmaata.
Kysymyksiä minulla on paljon, vastauksia vähemmän. Haastan lukijat vastaamaan käänteiseen kysymykseen: jos naapurisi, työkaverisi tai sukulaisesi on suunnilleen tavoitteidemme kannalla, mutta ei jäsen, niin miksi ei? Vastauksia voi lähettää vaikka tämän lehden toimitukseen.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 4/2024.
Kirkko vaurastuu: Enemmän jäseniltä, vähemmän valtiolta
Hallituksen esittämä kuntien veropohjan laajentaminen nostaa myös kirkollisveroa.
JORI MÄNTYSALO
Luterilaisella kirkolla on kaksi merkittävää tuloa: vuosittain vajaa miljardi kirkollisveroa ja reilut sata miljoonaa valtionrahoitusta.
Lisää kirkollisveroa
Kirkollisveroa maksavat kirkon jäsenet samalla veropohjalla kuin kuntaveroa. Jos kunnan veroprosentti on 20 ja seurakunnan veroprosentti 2, maksaa kirkon jäsen kymmentä kunnalle menevää euroa kohti yhden euron kirkolle. Hallitus esittää merkittävää muutosta, joka laajentaa kunnan veropohjaa. Sivuvaikutuksena tästä myös kirkon tulovirta kasvaa arviolta suunnilleen 50 miljoonaa euroa. Tämä tietysti olettaen, että seurakunnat eivät laske veroprosenttejaan, mitä ne nykytilanteessa luultavasti eivät tee.
Vastaava muutos tapahtui aiemmin sote-uudistuksen yhteydessä, jolloin seurakuntien tulot kasvoivat noin 35 miljoonaa euroa. Yksinkertaistettuna muutokset nostavat todellista veroprosenttia lähemmäs nimellistä: Siinä missä näennäinen 20 % kuntavero on aiemmin ollut oikeasti 17 % ja sitten 18 %, se onkin nyt 19 %. Yksityiskohdat ovat melko monimutkaisia.
Kirkollisverotuksesta arvostellaan yksityiskohtia: vero ei lopu eropäivään vaan eroamista seuraavaan vuodenvaihteeseen, ja sitä peritään alaikäisiltä, jotka eivät saa erota ilman vanhempien lupaa. Pelkkä yksityiskohta on sekin, että vero nyt nousee huomaamattomasti, vaikka veroprosentti ei näytä kasvavan. Valitettavasti kirkon verotusoikeutta ylipäänsä ei juurikaan kyseenalaisteta. On selvää, että nykymuotoisena kirkko romahtaa, jos valtio ei peri sen jäseniltä veroa.
Sen paremmin Marinin kuin Orpon hallitus tuskin on kirkon verotuloja miettinyt muutosten yhteydessä. Kyse on liian pienestä asiasta. Valtion budjetissa siirrellään miljardeja, siinä kymmenet miljoonat eivät paljon paina.
Vähemmän valtionrahoitusta
Kirkon valtionrahoitus on tarkoitettu kolmeen kohteeseen, joista suurin on hautaustoimi. Kirkon tulee tarjota hautapaikka samalla hinnalla jäsenilleen ja muille. Kirkko itse kertoo, paljonko hautaustoimi sen kirjanpidon mukaan maksaa.
Tämä valtionrahoitus on nyt suunnilleen 125 miljoonaa, ja sitä vähennetään noin 20 miljoonaa. Perusteluksi valtio kertoo verotulojen nousun verolakien muuttuessa. Voi kysyä, miksi sitten tukea ei vähennetty jo edellisen, sote-uudistuksen sivuvaikutuksena tulleen kirkollisveron kasvun myötä.
Perusteluna ei esitetä esimerkiksi tuhkan sirottelun yleistymistä, vaikka se tuleekin vähentämään hautapaikkojen tarvetta. Samoin kirkon ilmoittamat luvut otetaan aina kritiikittä, vaikka menoerien jakaminen kirjanpidossa eri tileille ei aina ole yksiselitteistä.
Valtionrahoitus perustuu myös oletukseen tietystä kiinteästä hautojen hoidon tasosta. Kirkko päättää kuinka usein esimerkiksi nurmikko haudoilta leikataan, ja antaa sitten laskun valtiolle. Kritiikittä jää yleensä myös eräänlainen kytkykauppa, jossa hautausmaan yhteydessä kirkko voi myydä kappelia ja papin siunausta.
Kirkon piiristä on jo toivottu hintarajoitusten poistamista, niin että meiltä muilta saisi periä hautapaikasta enemmän kuin muilta – tietenkin silti säilyttäen valtionrahoitus. Itse toivon hyvinvointialueiden ottavan hautaustoimen tehtäviä. Pidän sitä välttämättömänäkin, koska uskontokuntiin kuulumattomia on jo suunnilleen kolmannes suomalaisista ja osuus kasvaa kiihtyen.
Oppositio vastusti
Valtionrahoituksen leikkausta vastustivat Keskusta, Vasemmistoliitto ja Vihreät, ja valiokunnassa SDP halusi leikata vähemmän. Asia meni siis tavallisesta poiketen, usein kirkolle myötämielisempi Kokoomus oli nyt leikkaajana.
Valitettavasti SDP:n edustajat vastalauseessaan väläyttivät kirkon toivomaa hautaustoimen samanmaksuisuudesta luopumista. Toisaalta tuhkan sirottelu voi yleistyä, jos uskontokuntiin kuulumattomien hautaus kallistuu.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehdessä 4/2024.
Vainajan katsomusta kunnioittavien hautajaisten puolesta
Vapaa-ajattelijain liiton varapuheenjohtaja Tanja Laine kertoo kokemuksistaan tunnustuksettomien hautajaisten järjestämisestä.
TANJA LAINE
Vuosien varrella olen saanut seurata netissä keskusteluita siitä, miksi kannattaa kuulua kirkkoon. Monesti teemaksi nousee hautajaiset. Yllättävän useilla tuntuu olevan käsitys, ettei pääse hautaan, mikäli ei ole ev.-lut. kirkon jäsen tai hautaan pääsy olisi jäsenelle huomattavasti edullisempaa.
Itselleni asia tuli ensimmäistä kertaa ajankohtaiseksi, kun vaarini menehtyi vuonna 2023. Vaari oli ateisti ja toikin asiaa varsin vahvasti esiin, etenkin sosiaalisessa mediassa.
Tunnustuksettomien hautajaisten järjestely oli sujuvaa. Ensimmäiseksi yhteys hautaustoimistoon. Pohdimme, pyydämmekö puhujaa Pro-Seremonioista, vai pidämmekö hautajaispuheen itse. Lopulta päädyimme, että pidän itse hautajaispuheen. Sittemmin kävin Pro-Seremoniain puhujakoulutuksenkin.
Laadin puheen, jossa toin esiin vaarin elämää. Ajattelin, mistä vaari olisi toivonut hänet muistettavan. Omaisten ja vaarin luonne huomioiden osui puheeseen ripaus huumoriakin. Löysin vaarin Facebook-sivuilta julkaisun ”kuollessa pitää olla niin paljon velkaa, että omaiset on aidosti surullisia”. Ja olimmehan me, tästä ja monesta muustakin syystä.
Vaari oli helsinkiläinen, joten aloimme etsiä hautajaisille tunnustuksetonta paikkaa. Pro-Seremoniain asiakaspalvelusta tiedettiin heti suositella Hietaniemen tunnustuksetonta krematoriokappelia. Erittäin kaunis tila vastasi vaarin ja perheemme toiveita.
Mahdollisuutena oli haudata vaari tunnustuksettomalle hauta-alueelle, mutta päädyimme tuhkaukseen. Tuhkat siroteltiin myöhemmin Vapaa-ajattelijain hautausmaalle Satakuntaan Lepomäkeen.
Tapahtuma toi mieleeni vahvasti monet some-keskustelut, joissa useilla ihmisillä oli ollut kai väärä käsitys kirkon merkityksestä – tai tiedon puute uskonnottomien hautajaisten järjestämisestä ja tuhkan sijoittamispaikkavaihtoehdoista. Saimme kauniit hautajaiset ilman pappia ja kirkkoa.
Toivon, että tunnustuksettomat hautajaiset itselleen haluavat ihmiset yhä useammin toisivat julki toiveensa ja kirjoittaisivat hautaustahtonsa.
Olen osallistunut hautajaisiin, jossa vainaja oli katsomuksensa julkisesti esille tuonut ateisti. Hänet haudattiin kristillisin menoin. Hautajaisissa surraan, muistellaan vainajaa ja mielestäni tulisi myös kunnioittaa vainajan tahtoa.
Järjestetäänkö hautajaisia kristillisin menoin ”perinteen nimissä” tietämättömyyttään tai varttuneempaa saattoväkeä ajatellen? Hautaustoimilaki kuitenkin velvoittaa kunnioittamaan vainajan katsomusta ja toiveita.
Toivottavasti voisimme tulevaisuudessa muistaa vainajia ja heidän elettyä elämäänsä aina myös heidän vakaumustaan kunnioittaen, vaatipa se sosiaalista rohkeutta tai ei.
Entä Satakunnassa? Lähdin tutkimaan uskonnottomien hautajaisten järjestämisen tilannetta. Soittelin läheisille hautaustoimistoille, jotka aidosti yllättyivät kysymyksistäni hautajaisten saattotilaisuuden tunnustuksettomista tiloista. Joku osasi ehdotella Porin seurakuntien Käppärän hautausmaan pientä kappelia, ei muuta, eikä niitä taida tosiaan olla.
Kävin Käppärän pienessä kappelissa ja olin järkyttynyt. Huoneessa oli sotkuista, tyhjiä kukkaruukkuja, siivousvälineitä sekä kirkon symboliikkaa sekaisin. Tilassa alkoi pian vakaumukseton saattotilaisuus, eli tila oli ”valmisteltu”. Ei muuta kuin hihat ylös ja siivoamaan paikkaa. Seurakunnan krematorion kappelin isoa puolta ei vuokrata uskonnottomiin hautajaisiin.
Vapaa-ajattelijain liiton edellinen puheenjohtaja Jape Lovén on allekirjoittanut jo pari vuotta sitten tehdyn liiton esityksen ”Tunnustuksettomia hautajaistiloja hyvinvointialueille”. Lukemisen arvoinen, suosittelen. Myös hyvinvointialueiden johdossa ja edustuksellisissa toimielimissä.
Arvoisat vapaa-ajattelijat ja muut uskonnottomat, järjestetään vainajan näköiset ja toiveiden mukaiset hautajaiset sekä tuhkan sijoittaminen – joko hautausmaalle tai hautausmaiden ulkopuolelle luontoon. Vaikka vainaja ei olisikaan kirjoittanut toiveitaan paperille, eikä enää tuo toiveitaan esille, meidän jälkeenjäävien tehtävä on kuitenkin järjestää hänelle hautajaiset. Toivon rohkeutta ja avarakatseisuutta läheisille toteuttaa vainajan katsomusta kunnioittavat uskonnottomat hautajaiset. – It seems impossible until it’s done.
Kirjoittaja on Vapaa-ajattelijain liiton varapuheenjohtaja. Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 4/2024.
Kun Estonia upposi, Jumala hukkui myös
Tositarina uskonnon ja todellisuuden törmäyksestä
RISTO K. JÄRVINEN
Estonian muistomerkki Viron Pärnussa keväällä 2024 kuvattuna. Kuva: Risto K. Järvinen
TALLINNASTA Tukholmaan matkalla ollut matkustaja-autolautta M/S Estonia upposi 30 vuotta sitten (28. syyskuuta 1994) Itämerellä noin 40 kilometriä Utösta eteläkaakkoon. En muistaisi enää, miten vahvasti onnettomuuden koin, jos en olisi kirjoittanut tuntojani päiväkirjaan.
Heräsin, kun vaimoni huusi olohuoneesta, että Turun saariston eteläpuolelle Suomenlahteen on uponnut autolautta. ”Kuolleita pelätään olevan yli 800.” Käärin täkin ympärilleni ja pompin television ääreen. Aamun mittaan varmistui, että asia todella oli niin: Estonia oli uponnut muutamassa hetkessä Suomenlahteen yhden jälkeen yöllä.
Vaimo lähti töihin. Minä jäin sohvalle nököttämään. Mietin onnettomuudessa kuolleiden kohtaloa, laivassa luultavasti ollutta sairaalloista paniikkia ja taistelua henkiinjäämisestä. Itkin.
Ihmettelin, kuinka paljon uutinen järkytti minua. Lähes tunnekuohuitta olin nähnyt televisiosta, kuinka turvonneet ruumiit kopisivat Ruandan joessa toisiaan vasten, kuinka kranaatti-iskussa irronneita ihmisten ruumiinjäseniä kerättiin kuorma-auton lavalle Sarajevon torilla ja kuinka Indonesiassa oli hukkunut useammassakin lauttaonnettomuudessa satoja ihmisiä, mutta nyt onnettomuus osui lähelle ja iski kovaa.
Työpaikallani Helsingissä Palontorjunta-lehden toimituksessa seurasimme koko päivän ylimääräisiä uutislähetyksiä. Päätoimittaja kävi Estoniaa koskevassa valtioneuvoston tiedotustilaisuudessa Smolnassa. Anneli hiipi jälleen kerran myöhässä töihin vanhalta viinalta haisten ja tietämättä onnettomuudesta mitään. Hän peitteli vasenta silmäänsä, joka oli musta ja otsaan asti turvoksissa. ”Kaaduin mökillä liukkaille rantakiville.” Niinpä. Anneli oli kokenut oman Estoniansa.
Koko Suomi oli shokissa. Samoin Ruotsi ja Viro, joiden kansalaisia pääosa hukkuneista oli. Kaikkiin kolmeen maahan määrättiin suruliputus. Radiossa soi Beethovenin Air. Onnettomuus muutti tv-ohjelmien lähetysaikoja. Kun kävelin rautatieasemalle, roikkui Korkeavuorenkadulla ja kaikkialla liput puolitangossa. Yleinen myötätunto liikutti minua.
Kävin tuolloin kaksivuotista Sanasta elämä -raamattukurssia Keravan seurakunnassa. Olin jo päättänyt jättää sen kesken, mutta jostain syystä lähdin vielä kerran kirkolle. Illan teemana oli meri – mikäpä muukaan. Rukoilimme menehtyneiden, pelastuneiden ja pelastajien puolesta. Vaikka epäilys oli jo alkanut kalvaa sieluani, tällä kertaa olin täysillä mukana rukouksessa.
Olin tietysti ihmetellyt koko päivän teodikean ongelmaa: sinänsä lapsellista kysymystä, kuinka Jumala voi sallia tällaista tapahtuvan. Kostiko hän syntisille, joita lähes koko laiva oli näköjään täynnä? Entä pikkulapset, mitä pahaa he olivat tehneet? Menikö joukkosurman mukana joku moitteeton uskovainenkin? Miksi joku paatunut paskapää ehkä selvisi hengissä? Suunnitteliko kaikkivaltias Jumala tämän ovelan teurastuksen etukäteen?
Yritin mielessäni puolustella herraa. Ehkä Jumala ei tarkoittanut mitään pahaa. Kuolema ei merkitse hänelle samaa kuin meille ihmisille. Se merkitsee pääsyä ikuiseen elämään taivasten valtakuntaan – tai joutumista helvettiin.
Raamattukurssilla Estonian uppoamista yritettiin selittää mm. persoonallisen pahan olemassaololla. Eräs kurssilainen todisti väkevästi, että sellainen on todella olemassa.
”Tädissäni asui persoonallinen paha, kun hän harjoitti transsendenttistä meditaatiota. Hänen oli vaikea päästä siitä irti. Se piti tädistä kiinni antamalla hänelle erilaisia selvänäkemisen kykyjä ja lahjoja.”
Toista vuotta olin istunut kurssilla hiljaa, ahdistuneena, epäilevänä ja huonoksi uskovaiseksi itseni tuntevana. Nyt aukaisin suuni.
”Käsittämätön väite! Minä olen aikanaan harrastanut TM:ää yli vuoden ja saanut pelkästään positiivisia kokemuksia. Lopetin sen avulla röökinpolton. Ja vähensin viinanjuontia. Päädyin naimisiin. Ilman TM:ää en istuisi nyt tässä. Meditaatio sai minut henkistymään niin paljon, että aloin etsiä elämään syvempiä merkityksiä. Voin suositella sitä jokaiselle ihmiselle maan päällä! Se on toimiva rentoutumiskeino.”
Piiri istui tyrmistyneenä hiljaa. ”Raamatussa sanotaan, että älä pidä muita Jumalia minun rinnallani”, totesi kurssia käynyt lääkäri, joka oli aiemmin nauranut ääneen ajatukselle, että ihmiset olisivat muka kehittyneet apinoista.
”Ei kai meditaatiota kenellekään voi suositella”, kuiskasi seurakuntalehtori, kurssin vetäjä.
Minä en tajunnut lopettaa.
”Ovatko kaikki muut uskonnot teidän mielestä saatanasta? Joutuuko harras muslimi helvettiin, vaikkei Jumalaansa palvellessaan ole tehnyt ikinä syntiä?
Kukaan ei osannut tai halunnut vastata.
Kun kävelin yksin kotiin, pimeys laskeutui ylleni kuin musta kaapu. Rautatien alikulkutunnelissa tajusin, että Estonian mukana hukkui myös minun Jumalani.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.
Seitsemän rohkeaa afgaaninaista
Kirja-arvostelu: Katri Merikallio, Roosa Himma: Meitä ette murra. Seitsemän afgaaninaisen tarina. Into, 2024.
ESA YLIKOSKI
Tiiviin, 150-sivuisen kirjan seitsemässä kertomuksessa on tärkeää ajankohtaista ja autenttista tietoa Afganistanin tilanteesta. Se tulee tarpeeseen suomalaisessa julkisuudessa. Ääri-islamilaisen politiikan ja terrorin käsittely julkisuudessa on vähentynyt Yhdysvaltojen vetäydyttyä Afganistanista elokuussa 2021.
Tilanne Afganistanissa on nyt erityisesti naisten kannalta heikko. Palattuaan taas valtaan Taliban ryhtyi kaventamaan naisten ja tyttöjen perusoikeuksia: oikeutta koulutukseen, työntekoon, liikkumiseen, pukeutumiseen ja vapaa-ajan viettoon. Tytöiltä ja naisilta kiellettiin opiskelu.
Monen tytön tie vie kielletyn koulun sijaan teinivaimoksi. Syntyvyyden säännöstely on kielletty. Naisten masennus ja itsemurhat ovat lisääntyneet. Imeväiskuolleisuus on maassa vuonna 2023 maailman korkein.
Sorrosta huolimatta afgaaninaiset pyrkivät kuitenkin luovimaan uudessa ahtaassa arjessaan ja etsimään keinoja elämän jatkamiseksi. Siihen tarvitaan rohkeutta ja päättäväisyyttä. Kirjaan on haastateltu seitsemää naista, jotka kieltäytyvät olemasta vain uhreja. Viisi heistä asuu eri puolilla Afganistania, kaksi on paennut maasta.
Seitsemän rohkeaa naista ovat aktivisti Munisa Mubariz, gynegologi Amina, entinen poliisi Fatema, ihmisoikeusjohtaja Sima Samar, toimittaja Latifa, turvakodin johtaja Mahbouba Seraj ja opiskelija Hawa. Heitä on haastateltu journalistisin keinoin vuosina 2022-23 pääosin etäyhteydellä. Jokaisella on kerrottavanaan tositarina, jonka kaltaisia olisi miljoona.
Ennen Talibanin valtaannousua maassa oli 27 turvakotia, nyt enää yksi. Ainakin toistaiseksi 69 lapsen turvakodin ja afgaaninaisten taitojen kehittämiskeskuksen 74-vuotiaan johtajan Mahbouba Seraj’n on sallittu toimia. Siihen lienee vaikuttanut kansainvälinen tuki YK:n ihmisoikeusneuvostossa.
Suomikin myönsi hänelle 300 000 euron tasa-arvopalkinnon joulukuussa 2023. Kuitenkin Taliban tuhoaa nyt systemaattisesti myös suomalaisten rahoittaman kehitysyhteistyön tuloksia.
Suomen tulisi reagoida ihmisoikeusrikoksiin voimakkaammin. Monissa muissakin islamilaisen valtakulttuurin maissa sorto sananvapautta ja erityisesti naisten ja tyttöjen oikeuksia vastaan jatkuu. Uskonnottomuuden ilmaisuista ja uskosta luopumisesta uhkaa kuolemantuomio. Tarvitaan johdonmukaisuutta ihmisoikeuspolitiikkaan.
Kirjan kannessa on kuva vuodelta 2002 opettaja Camillasta, joka opetti salaa kylänsä lapsia vuosina 1996-2001 Talibanin ensimmäisen valtakauden aikana.
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.
Irti jengisodan ja islamin kahleista
Faysa Idlen teos kertoo jengiväkivallan keskellä kasvamisesta, yhteiskunnan syrjäyttävistä rakenteista ja toivosta löytää väkivallalle vaihtoehtoja.
YKI RÄIKKÄLÄ
Kun pienelle alueelle sullotaan joukko maahanmuuttajia, joilla on taustallaan sotia, väkivaltaa, kunniakulttuuria ja kaikenlaista sortoa, voisi odottaa seurauksia. Ja niistä olemme täällä Suomessa saaneet uutisista ja somekommenteista lukea. Ruotsissa eletään rinnakkaisissa todellisuuksissa. Vain kilometrin etäisyys, ja ollaan tyystin eri maailmassa. Tästä kertoo Faysa Idlen kirja.
Faysa syntyi somaliperheeseen vuonna 1998 ja kasvoi Tenstan lähiössä. Hän näki jengien ja väkivallan syntymisen ja eli sen keskellä. Ystäviä oli eri osapuolilla. Useita näistä ammuttiin, myös hänen paras ystävänsä, joka kuului Dödspatrullen-jengiin. Ystävistä tuli nopeasti verivihollisia. Henki oli ammutun luodin arvoinen. Tai sitten pienen rahasumman. Murhia myös ostettiin. Myös Faysan isoveli, neljän lapsen taksia ajanut isä, jolla ei itsellään ollut mitään osaa jengisotiin, ammuttiin. Vain siksi, että tämä edusti vihollisen perhettä. Murhaa ei ole selvitetty.
Rangaistuksia Faysa sai vain siksi, että on tyttö. Vaikka veli opetti pikkukriminaalin alkeita Faysalle, oli esimerkiksi tupakanpoltto haram, synti. Veli antoi siitä ympäri korvia. Kaksinaismoraali oli läsnä. Isä oli kotona palveltavana. Faysalle hän kertoi, että tästä tulee jollekin miehelle prinsessa, jonka ei ikinä tarvitsisi tarjoilla ruokaa miehelleen. Ristiriitaisesti hän kuitenkin sanoi myös, että ”älä ikinä riitele veljiesi kanssa. He tulevat avuksesi, kun miehesi hakkaa sinua”. Isä lopulta jätti perheensä ja muutti Keniaan.
Faysa oli alkanut kirjoittaa räppisanoituksia ja jutellut tuottajien kanssa niiden äänittämisestä. Veli Bilal kuuli siitä ja raivostui. Musiikin tekeminen on tytöille haram. Saman veljen häät keskeytyivät, kun poliisi pysäytti auton, jossa oli kolme nuorukaista aseineen. Nämä olivat matkalla palkkamurhaamaan häissään olleen Bilalin ja muita. Faysastakin oli luvattu 100 000 kruunua.
Ei mikään helppo tausta muuttua pikkurikollisesta runoilijaksi ja sisällöntuottajaksi, mutta näin kävi. Faysa Idle asuu nykyisin tuntemattomassa paikassa. Vaikka jengien kunniaperiaate on, ettei vastapuolen naisiin kosketa, Faysan kohdalla se ei päde.
Paljon on puhuttu Tukholman lähiöissä rehottaneesta jengiväkivallasta murhineen, mutta vähemmän syistä, mitkä tilanteeseen johtivat. Vuosina 2014 ja 2015 Tukholman lähiöihin rantautuivat kansainväliset trendit, islamismi ja jengirikollisuus. Yksi vaikuttava tekijä oli vuoden 2013 alussa tapahtunut Syyrian kalifaatti, luvattu maa, josta huhut kantautuivat Järvan lähiöihin.
Faysa Idle kirjoitti kokemuksistaan kirjan. Hän kertoo tapahtumista, mutta pohtii myös syitä, mitkä väkivaltaisuuksiin johtivat. Ei kuitenkaan syyttelevästi eikä kattavasti, mutta kukapa niin kykenisi tekemäänkään. Ulkopuolisena on vaikea osoitella syitä, mutta tässäkin asiassa paremmin tietäviäkin on ollut. Kokemusasiantuntijuus ei aina ole parasta asiantuntijuutta, mutta tässä tapauksessa kyllä on.
Miksi jengiväkivalta alkoi? Faysan näkemyksen mukaan sitä niittää mitä kylvää – yhteiskunta oli hylännyt heidät. Maahanmuuttajia kohdeltiin kuin jätettä. Lähiöissä ei ollut enää yhtään pankkia eikä poliisiasemaa. Ei virastoja. Kaikki olivat muuttaneet Kistaan. Tensta ja Rinkeby oli jätetty oman onnensa nojaan. Kännyköistään he näkivät, mitä elintaso-Ruotsi tarjosi. Poliisit kävivät lähiöissä vain hälytystehtävissä, mutta kukaan ei näille puhunut. Miksi he olisivat luottaneet ruotsalaisiin? Poliisiinkaan? Toimittajia lähiöiden elämä ei ole kiinnostanut, ellei sitten negatiivisesti. (Dödspatrullen on tiedotusvälineiden keksimä nimi. Alun perin se oli Muskettisoturit) Katulapsilla ei ole ollut mitään hävittävää.
Viime marraskuussa Faysa sai tappouhkauksen kirjan julkaistuaan. Vasta silloin poliisi otti asian tosissaan.
Eikä voida sivuuttaa sukupolvelta toiselle periytyneitä traumoja sodista ja väkivallasta. On muistettava, että etninen erottelu, segregaatio niin koulutuksessa ja työpaikoilla ovat olleet Ruotsissa arkipäivää. Samoin edelleen jatkunut maahanmuuttajien keskinäinen etninen erottelu sekä perhepiirien ja sukujen jäykät perinnäistavat, klaanisegregaatio ja uskonnollisuus. Jengeissä vallitsee islamin kulttuureista tuttu patriarkalismi. Vain miehet päättävät, miten toimitaan ja mistä puhutaan.
Murhat tietty kuohuttivat yhteisöä. Vanhempi sukupolvi oli pihalla. Niin myös sosiaalityöntekijät. Mutta pian katulapset eivät enää kuunnelleet imaamia, eivätkä klaaneja. Rauhaa yritettiin aluksi saada hautaamalla kaksi eri jengin murhattua poikaa vierekkäisiin hautoihin. Mutta aika oli muuttunut.
Järvan alueen jengiyhteisöissä tapahtui sitä samaa, mitä Syyriassa ja islamilaisissa maissa, uskonnon nimissä: murhaamista, ammuskelua, räjäyttämisiä ja samaa kuolemaa halveksivaa rohkeutta tai hulluutta – aivan kuten Isiksen sodissa. Rankka väkivalta tai kuolemakin oli vain parin sanan päässä.
Faysa ei anna neuvoja siihen, miten väkivalta saataisiin loppumaan, mutta kirjasta saa hyvän käsityksen, mistä ongelmat johtuvat. Niistä voi vetää johtopäätöksiä ja suuntaa ratkaisuihin. Teksti on tarinallista ja kiinnostavaa. Kappaleet ovat usein lyhyitä ja ilmaisu toteavaa. Tekstistä näkee kyllä selvästi, että kirjoittaja on nuori ja kasvanut ristiriitaisissa kulttuurisissa olosuhteissa. Mukana on alatyylisiä slangi-ilmaisuja. Toisinaan se vähän häiritsee, kun asiatekstistä on kyse. Tiedä sitten, onko kääntäjälläkin osuutensa siinä.
Faysan mukaan hän kirjoitti itsensä vapaaksi. Että näkisi itsensä suhteessa kohtaamaansa väkivaltaan. Teksti antaa uskoa siihen, että väkivaltaisuuksiin on vaihtoehtoja. Toivoa on aina. Esipuheessa Faysa kertoo halunneensa jakaa oman, sisarien ja äitien kokemukset jengisodan kurimuksesta. Kyllä tämä kirja sen asian täyttää. Kuten Faysa itse toteaa: ”Älkää luovuttako, tulevaisuus on saavutettavissa, jos toimeen tarttuu päättäväisesti.”
Artikkeli on julkaistu Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 3/2024.
Vedestä, polttopuista ja muustakin
Maailman muuttuessa ja monimutkaistuessa omaa elämäänsä tarkasteleva kirjoittaja toteaa arkirutiinien säilyttävän merkityksensä ja antavan kehyksen myös filosofiselle pohdiskelulle.
VENLA PARANTAJA
NILKKA meni ja murtui, joten olen viettänyt paljon aikaa jalka tyynyllä. Samasta syystä olen myös katsonut paljon suosikkielokuviani uudelleen. Taru sormusten herrasta – Kuninkaan paluu -elokuvan aikana aloin miettiä kuolevaisuutta. Elokuvien hahmothan eivät vanhene. Kun elokuva on kerran kuvattu, näyttelijät jatkavat elämäänsä sen ulkopuolella, mutta valkokankaalla he pysyvät saman ikäisinä ja näköisinä kuin kuvaushetkellä. Minä kuitenkin olen tähdenlento, pieni kipinä, joka suuressa kuvassa sammuu melkein heti, kun sen on huomannut.
Kun synnyin, eliniänodotteeni oli noin 78 vuotta 6 kuukautta. Elämä on koetellut. Luin jostain, että minun taustallani ja sairaushistoriallani odotettavissa oleva elinikäni on noin 60 vuotta. Minulla olisi siis enää semmoiset 20 vuotta aikaa tehdä kaikki, mistä olen ehtinyt haaveilla: opiskella noidaksi, ryhtyä kirjailijaksi, erottaa kirkko valtiosta, pelastaa kaikki maailman eläimet… Kiire tulee.
Parisuhteen päättyminen, kroonisen sairauden puhkeaminen ja muutto vieraaseen asuntoon ovat kaikki pakottaneet pohtimaan muutakin kuin arjen pieniä kysymyksiä – mitä syön tänään, ehdinkö pestä pyykkiä, mitä kaupasta piti – ja keskittymään niihin isompiin: mikä on minulle tärkeää? Mihin aikani oikeasti riittää? Mitä haluan elämääni?
Olen hävittänyt hirveästi tavaraa. Olen karsinut tekemiset minimiin. Kaiken keskellä mieleen on palannut vanhoja viisauksia. Kuten keskustelu, joka perimätiedon mukaan käytiin zen-oppilaan ja mestarin välillä. Oppilas kysyi: ”Mitä pitää tehdä ennen valaistumista?” Mestari vastasi: ”Hakkaa polttopuita, nouda vettä.” ”Entä valaistumisen jälkeen?” oppilas kysyi. Mestari vastasi: ”Hakkaa polttopuita, nouda vettä.” Sitähän se elämä on. Herään. Siivoan keittiön. Annan kissoille ruoan. Siivoan keittiön. Teen itselleni aamiaista ja syön sen. Siivoan keittiön.
Kun elämässä on oikein raskasta, ei voi muuta kuin siivota keittiön, tehdä ruokaa, siivota keittiön. Rutiinit, joita emme muistele kuolinvuoteellamme, ovat elämisen kannalta välttämättömiä. Jos en siivoa keittiötä, ruoan tekeminen on vaikeaa. Jos en tee ruokaa, en syö. Jos en syö, elämisestä tulee vaikeaa.
Onko hyvä elämä siis sitä, että robotti siivoaa puolestani keittiöni?
Minulla on robotti-imuri, ja joka päivä klo 14 se imuroi asuntoni. Se on suunniteltu hajoamaan, ja pitämästään äänestä päätellen se toteuttaa pian tämän tehtävänsä. Siitä huolimatta se on helpottanut elämääni, varsinkin silloin, kun olen ollut liian sairas siivoamaan edes keittiötäni. Mutta minun pitää yhä huolehtia robotistani: tyhjentää sen säiliö, puhdistaa sen anturit, tilata siihen varaosia… Vaikka kuinka yritän, polttopuut ja vesi pysyvät, ne vain muuttavat muotoaan.
Olen myös katsonut elokuvia suurten ihmisten elämistä. Niissä he käyttävät aikaansa triviaaleihin pieniin rutiineihin vain satunnaisesti, mikä on ihan ymmärrettävää. Tuskin kenenkään elämästä saa kovin mielenkiintoista elokuvaa, jos siinä keskitytään seuraamaan, kuinka paljon hänen piti hakata polttopuita ja noutaa vettä, tai siivota keittiötään. Mutta heidänkin elämänsä on ollut enimmäkseen jotain muuta kuin suurtöitä. Ehkä se on hyvä muistaa, että Gandhikin siivosi, sillä mikään ei vaadi niin paljon työtä kuin jonkin pitäminen samanlaisena. Elämähän on muutosta. Siivoa huone, käännä selkäsi ja saat siivota sen uudelleen.
Kotityöt ovat siis aina vaivoinamme, niistä emme pääse. Vaikka voittaisin lotossa ja voisin maksaa ihmisille siitä, että he siivoavat puolestani keittiöni, elämä on silti rutiineja. Joku väitti, että ihminen keksi byrokratian, jotta rikkaillakin olisi tapa tuntea itsensä tärkeiksi. Sillä pienet, välttämättömät asiat – vesi, polttopuut, siivoaminen – sitovat meidät hetkeen. Ja kuten eräs Twitterin ajattelija tiivisti: Nykyhetkeen keskittyminen on iäisyyden mikroannostelua.
Minulla on paha tapa märehtiä vanhoja ja huolehtia tulevaisuudesta. Erityisesti viimeisen vuoden aikana olen joutunut kohtaamaan sen tosiasian, että jollen lopeta näitä pahoja tapojani, ne tappavat minut. Minun on joko alettava elää nykyhetkessä tai menetän senkin. Kehoni ei enää kestä märehtimisestä ja murehtimisesta syntyvää stressiä. Ainoa vaihtoehtoni on siis tehdä elämän tylsiä pieniä välttämättömyyksiä vain niihin keskittyen, muuta ajattelematta. Silloin näiden pitkien tasankojen väliin saattaa vahingossa livahtaa onnen hippu: Ikkunassa pörisee kärpänen ja kissastani tulee suuri saalistaja. Huomaan kuinka yläpuolellani lipuva pilvi muuttaa muotoaan tuulten puhaltaessa vähän eri nopeuksilla eri korkeuksilla. Ystävä soittaa ja pyytää kylään.
Kun elämä pakotti minut istumaan alas ja pohtimaan, mikä on minulle tärkeää, aikaa alkoi jäädä myös niille hetkille, joista tärkeiden ihmisten elämäkerrat koostuvat. Nyt kun tiedän, että haluan opiskella, edistää vapaa-ajattelua, auttaa eläimiä ja kirjoittaa, käytän rajallista aikaani niihin aina, kun elämä suo. Doomskrollaaminen, uutisten seuraaminen ja shoppailu ovat jääneet lähes kokonaan. Minulla on tärkeämpääkin tekemistä. Kuten koota kissanpuu loukutetulle kissalle, joka tuntee olonsa turvalliseksi vain katonrajassa.
Yritin monta vuotta tulla onnelliseksi juoksemalla. Nyt elämä on pakottanut minut hidastamaan ja ihmettelen: mihin minulla oli kiire? Elämä on tässä ja nyt. Vielä hetken.
