Turun vaparien blogitekstejä

Palavia Koraanejakin, vähän, pahoitellen (tammikuu 2023)

Viime blogitekstissäni joulukuussa käsittelin kirkkojen tuhopolttamisia. Nyt viime päivinä olemme saaneet ihmetellä Koraanin polttamista ja sen aiheuttamia reaktioita.

Näissä kahdessa asiassa voi nähdä etäistä samankaltaisuutta, molemmissahan laitetaan palamaan uskonnollinen objekti, uskonnollisten ihmisten pyhänä pitämä asia, jonka palaminen sitten aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita. Oleellisia eroja on kuitenkin paljon. Kirkkorakennuksen polttaminen, yleensä kookkaanpuoleisen rakennuksen, aiheuttaa lähes väistämättä vaaraa vähintäänkin rakennuksessa mahdollisesti oleville ihmisille, ja myös vaaraa palon leviämisestä ympäristöön, kun taas yhden kirjan polttaminen on pieni, sivullisten kannalta vaaraton ja harmiton tapahtuma. Kirkon tuhoutuminen jättää myös pysyvän jäljen ympäristöönsä ja poistaa ihmisyhteisöltä mahdollisesti pysyvästi jotain, mitä takaisin rakentamallakaan ei saada entiselleen, kun taas yhden Koraani-kirjan tuhoamisessa ihmiskunta ei menetä mitään, samansisältöisiä Koraani-kirjojahan on kuitenkin maailmassa varmaankin miljoonia. Ja vielä merkittävä ero näillä on siinä, että kirkon polttaja tuhoaa jonkun toisen omaisuutta, vieläpä huomattavan määrän, kun taas Koraanin polttaja on luultavasti ostanut itse kirjan, jonka hän polttaa, jos ei sitten ole lahjoituksena saanut jostain.

Yksi ero vielä on siinä, että kirkkoja ei juurikaan polteta näytösluonteisena ideologisena kannanottona, vaan syyt ovat erilaisia, usein hyvin hämäriksi ja selvittämättömiksi jääviä. Koraanin polttamiseen, ainakin tässä viime päivinä puhuttaneessa ruotsalaistapauksessa, syy on hyvin selvä ideologinen kannanotto täsmälleen määriteltyyn ja ilmaistuun asiaan.

En ole koskaan pitänyt uskonnollisen kirjan polttamista, enempää kuin minkään muunkaan kohteen näytösluonteista polttamista, minään kovin onnistuneena kannanottona mihinkään. Kyllähän se reaktioita on aiheuttanut, vastineenahan on jo nähty mm. Ruotsin lipun polttamisia, mutta tuleeko tästä polttamisten ja vastapolttamisten tapahtumasarjasta sitten mitään järjellistä lopputulemaa ja edistyykö asia, johon alun perin ruvettiin ottamaan kantaa, sellaista tulosta koko jutusta on vaikea nähdä.

Siitä on kuitenkin syytä pitää kiinni, että jos joku haluaa omistamansa kirjan julkisesti polttaa ja tekee sen järjestyslakien sallimissa puitteissa, niin sen saa tehdä. Ja jos yksi osapuoli polttaa omistamansa kirjan aiheuttamatta vaaraa tai vahinkoa sivullisille ja toinen osapuoli sitten vastaa siihen keräämällä kadulle uhkaavasti käyttäytyviä Ruotsin vastaisia väkijoukkoja, niin jokaiselle pitäisi olla selvää, kumpi osapuoli tässä käyttäytyy typerämmin.

Itse omistan yhden kappaleen Koraania, jonka joskus antikvariaatista ostin voidakseni selvittää, minkä luonteinen kirja se on ja tarvittaessa tarkistaakseni, mitä siellä oikeasti sanotaan. Tähän kohtaan päätin kokeeksi avata Koraanin satunnaisesta kohdasta ja poimia sieltä jonkin polttamiseen liittyvän sitaatin. Heti aukeamalta, jonka satunnaisesti avasin, löytyy: “Niitä, jotka uskovat ja tekevät hyviä töitä, odottavat puutarhat, joissa he saavat sijansa sen takia, mitä ovat tehneet, mutta syntiset joutuvat tuleen. Aina kun he yrittävät päästä sieltä pois, heidät työnnetään takaisin ja heille sanotaan: Maistakaa nyt tulen rangaistusta, jonka te kielsitte.” Aika syyllistävää ja riidanhaluista tekstiä.


Mikko Mäkitalo, 27.1.2023


Palavia kirkkoja pahoitellen (joulukuu 2022)


Viime päivinä meitä suomalaisia on hämmentänyt uutinen Rautjärven kirkon palosta. Kirkko tuhoutui tuhopolton tuloksena. Kunnollista motiivia ei ole tiedossa ja epäilty tekijäkin surmasi jo itsensä.

Näitä kirkkojen tuhopolttoja on viime vuosikymmeninä tapahtunut muutaman vuoden välein. Ehkä tunnetuin tapaus on ollut Tyrvään Pyhän Olavin kirkon polttaminen vuonna 1997. Siellä kivikirkosta jäivät seinät pystyyn, vuosisatoja vanhat sisätilat palossa tuhoutuivat.

Tai tarkkaan ottaen kirkkojen tuhopolttoja on jonkin verran useammin. Pelastuslaitoksen tilaston mukaan kirkkopaloja kaikkiaan on keskimäärin n. 7 vuodessa, niistä ihmistoiminnan aiheuttamia 40 prosenttia eli n. 3 vuodessa ja niistä tahallaan sytytettyjä 60 prosenttia eli n. 1 tai 2 vuodessa. Mutta näistäkin suurin osa jää yrityksen asteelle, palo ei syty kunnolla tai ehditään sammuttaa jo ennen suuria vaurioita. Lopputulos on, että kerran muutaman vuoden välein jokin kirkko palaa tuhopolton seurauksena kokonaan tai merkittävästi.

Joskus tuntuu siltä, että mediassa juuri kirkkojen polttamiset nousevat vähän turhankin suuriksi uutisiksi. Erilaisia muita tuhopolttoja, murhapolttoja ja itsemurhapolttoja tapahtuu kuitenkin jatkuvasti. Mutta ovathan kirkot nyt kuitenkin katukuvassa ja maisemissa merkittäviä maamerkkejä, ja joittenkin ihmisten elämässä tunnearvoltaan tärkeitä paikkoja, vaikka minulle jokseenkin merkityksettömiä, joten on se ymmärrettävääkin.

Mitään erityistä yhteistä piirrettä kirkonpolttotapauksilla ei näytä olevan. Motiivi on tuskin koskaan ollut mikään periaatteellinen uskontokriittisyys. Tyrväällä alkoholisoitunut tekijä oli etsimässä ehtoollisviiniä, jota sieltä ei löytynyt, ja päätti vain sormenjälkensä tuhotakseen polttaa paikan. Porvoon tuomiokirkon katto vuonna 2006 sytytettiin ilmeisesti vain humalaisen nuoren huomiohakuisen päähänpiston takia, vaikka siinä tapauksessa jonkinlaista kristinuskon vastaista motiiviakin epäiltiin.

Vapaa-ajattelijaa nuo kirkonpolttamiset hämmentävät ja harmittavat. Ei minua sisänsä sureta minkään kirkon tuhoutuminen, kyllä minun puolestani suurimman osan kirkkorakennuksista saisi yhtä hyvin vaikka purkaa pois tai muuttaa muuhun käyttöön. Mutta kirkkojen polttaminen on ensinnäkin periaatteelliselta kannalta väärä keino, rationaaliselle ihmiselle on selvää, että kaikenlainen rakennusten tai esineistön ilkivaltainen tuhoaminen on aivan väärä keino yrittää vaikuttaa asioihin. Toinen puoli asiassa sitten on, että kirkkojen polttamisella ei käytännössä ole vapaa-ajattelijoitten tavoitteita edistävää vaikutusta, vaan sellaiset kääntyvät systemaattisesti uskonnollista yhteisöä vahvistaviksi.

Tyrvään tapaus oli hyvä esimerkki siitä, että tuhoutunut kirkko rakennettiin takaisin. Rakentaminen veti mukaan paikallisen seurakunnan toimintaan ihmisiä, jotka halusivat osallistua talkootyönä kirkon jälleenrakentamiseen. Kirkko rakennettin mahdollisimman hyvin entisöitynä ja entistä parempana ja seurakunta sai lopputuloksena hyvän kirkon lisäksi mainetta ja kuuluisuutta.

Hyvää uutta vuotta, toivottavasti tuhopoltoitta.


Mikko Mäkitalo, 31.12.2022


Valoa kansalle (marraskuu 2022)

Taas on yksi marraskuu melkein ohitettu ja säätkin lipuvat kohti talvea.

Naapurustossa on jo nähty joitakin jouluvaloja, tuomiokirkon joulukuusikin on pystytetty ja meidänkin pihalle ilmestyvät pian johonkin kohtaan jouluvalot, kunhan saamme kerättyä aikaa ja voimia niitten kaivamiseen varastosta esille.

Tulee noita katsellessa joka vuosi mieleen, että eikö se aika turhaa sähkön tuhlausta ole. Sisätiloissa turhiinkin valoihin kulutettu energia päätyy sentään periaatteessa lämpönä hyödyksi, mutta ulkona se katoaa täysin turhana ulkoilmaan. Kun tässä nyt paljon puhutaan sähkön kallistumisesta ja suoranaisesta sähköpulastakin tulevaksi talveksi, niin tulee mieleen, voisiko tuollaiset jättää väliin.

Aina sitten sanotaan, että eivät nykyiset ledivalot juuri mitään kuluta. No eivät paljoa verrattuna vanhoihin hehkulamppuihin, mutta ei valo nollasta synny edelleenkään. Taitaa olla niin, että mitä pienemmällä energialla tuotettua valomäärää kohti toimivia valaisimia keksitään, sitä enemmän sitten vain halutaan sitä valoa tuottaa, kun ajatellaan, että pienellä kulutuksella on varaa laittaa lisää valoja. Vaikka yksittäinen ledivalaisin kuluttaisi vain muutaman watin, kertyy koko pihan koristelemisesta helposti sitten kuitenkin kymmeniä watteja, eli hyvinkin perinteisen hehkulampun kulutuksen verran.

Sellaisen vaikutelman kyllä kaupungilla näkymiä katsellessani sain, että valoja pihoilla ehkä jopa on jonkin verran vähemmän kuin mihin aiempina vuosina on totuttu. Eikä tuosta nyt jaksa enempiä murehtia. Kyllä kai niillä jouluvaloilla on paikkansa ihmisten elämässä.

Tärkeintä on kuitenkin joulun sanoma.

Öö… Eli siis mikä? Kaupallisuus ja kulutusjuhla? Sehän se tuntuu nykyjoulun keskeisin sisältö olevan.

Jospa kuitenkin palattaisiin joulun alkuperäiseen sanomaan, eli siihen, jonka jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että joulukuun 25. päivä on Voittamattoman Auringon päivä, Dies Solis Invicti, päivä, josta valoisa vuorokaudenaika lähtee pitenemään. Myöhemmät kalenterikömmähdykset ovat sitten tulleet suistaneeksi talvipäivänseisauksen muutaman päivän joulukuun 25. päivää aikaisemmaksi, mutta eipä tuostakaan pikkujutusta kannata murhetta kantaa. Voihan sitä vuodenkierron kääntymistä valoon päin saman tien juhlia talvipäivänseisauksesta joulukuun 25. päivään asti, tai vaikka vuoden loppuun asti.


Mikko Mäkitalo,
29.11.2022


Pakkasia pohtiessa (lokakuu 2022)

Olemme taas ehtineet syksyssä kekriviikon kynnykselle ja kun pienet pakkaset kolkuttelevat ovella, on minunkin varmaankin aika nostaa loput perunat kasvimaasta.

Muuten tässä ei nyt jaksaisi välttämättä ihmeempiä kirjoitella, osittain ehkä siksi, että poden vähän koronan jälkioireitten aiheuttamaa väsymystä, tai sitten siksi, että en vain jaksa pyöritellä näissä blogiteksteissä aiheita, jotka välillä vähän jo toistavat itseään.

Mutta vuodenkierto nyt joka tapauksessa toistaa itseään ja hyvä niin. Päivät lyhenevät kohti talvipäivänseisausta ja pakkasten on pian aikakin tulla. Olisi aika huolestuttavaa, jos pakkaset eivät lainkaan tulisi, vaikka sellainenkin skenaario tässä tulevaisuudessa uhkaa, että pakkasia ei enää tulisikaan, jos emme onnistu löytämään keinoja saada ilmastonmuutosta jonkinlaiseen hallintaan.

Enpä minä nyt siitä ajatuksesta kuitenkaan valtavasti stressaa, että maapallomme ilmasto voi olla peruuttamattomasti muutettu. Ei sitä nyt kuitenkaan voi niinkään ajatella, että Maapallon ekosysteemi olisi vain yhdenlaisena oikeanlainen. Onhan maailma ennenkin muuttunut ja yksi kunnon asteroiditörmäys voi muuttaa ekosysteemiä enemmän kuin ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos. Ihminen voi sitä ajatellen olla lopulta jopa enemmän ekosysteemiä vakauttava kuin horjuttava tekijä siinä mielessä, että ihmisellä voisi olla jopa mahdollisuus torjua sellainen asteroiditörmäys, joka muuten olisi aiheuttamassa ekosysteemin rajun muuttumisen.

Ihminen on kuitenkin tulevaisuutta suunnitteleva olento. Ei meillä mitään sen korkeampaakaan viisautta yläpuolellamme ole kuin se mitä omalla järjellämme rakennamme, joten ehkä kannattaa uskoa, että se ainakin toisinaan onnistuu ohjaamaan maailmaa satunnaisuutta viisaampaan suuntaan.

Mikko Mäkitalo, 30.10.2022

 


Nimipäivää (syyskuu 2022)

Tulin tässä nimipäiväni johdosta vähän pohdiskelleeksi suhdetta nimipäivään ja nimipäiväkulttuurin taustoihin. Meillä suomalaisillahan elää varsin vahvana perinne nimipäivistä. Lähes kaikkiin kalentereihin on painettu joka päivän kohdalle ainakin osa nimipäivistä – kaikki nimet eivät aina mahdu – ja radiossa melko yleisesti luetellaan kuluvan päivän nimiä ja voivatpa työkaveritkin huikata ohimennen onnitteluja kohdalle sattuvista nimipäivistä.

Lapsuudessani oli tapana juhlia nimipäiviä melkein samalla tavalla kuin syntymäpäiviäkin, lahjoja saatiin molempina jokseenkin samalla tavalla. Nyttemmin syntymäpäivät ovat nousseet enemmän etusijalle ja nimipäiviä ei enää niin juhlita, meilläkin minun lapsilleni järjestetään aina synttärijuhlia, vieläpä erikseen kaverisynttäreitä ja sukulaissynttäreitä, mutta lastemme nimipäiviä emme oikeastaan huomioi enempää kuin ehkä ohimennen toteamalla, että ”ai niin sinullahan on tänään nimipäivä”.

Aiemmin suomalaisille nimipäivä on ollut vielä tärkeämpi, se on joskus ollut syntymäpäivää tärkeämpi. Menneinä vuosisatoina kaikki eivät tarkkaa syntymäpäiväänsä tienneetkään, sillä syntymiä ei kirjattu heti mihinkään, vaan kirkonkirjoihinkin ehkä muutaman viikon viiveellä. On myös ollut jossain määrin tapana samaistaa nämä kaksi niin, että lapselle nimi valittiin sen mukaan, mikä nimi oli kalenterissa suunnilleen hänen syntymänsä aikoihin. Tämä tapa näyttää olleen jossain määrin olemassa noin 1900-luvun puoliväliin asti, sillä tiedän suunnilleen silloin syntyneitä, joilla nimipäivä ja syntymäpäivä ovat sama tai hyvin lähekkäin, tuskin sattumalta.

Nimipäiväkalenteri pohjautuu kristilliseen pyhimyskalenteriin. Joku voisi ajatella, että uskonnottoman kannalta on hieman häiritsevää viettää nimipäiviä tietäen, että tavan taustalla on jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlittu päivä. Enpä kuitenkaan jaksa tuota ihmeemmin murehtia. Kristitythän ovat aina suruttomasti omineet omaan perinteeseensä aineksia muista uskonnoista ja uskontojen ulkopuolelta, periytyväthän kristinuskon tärkeimmät juhlapyhätkin, joulu, pääsiäinen, juhannus ja pyhäinpäiväkin, suoraan kristinuskoa ennen vallinneista juhlaperinteistä, joten miksipä ei yhtä hyvin meille kristinuskosta vapautuneille kävisi omia kristillisiin oppeihin perustuvaa perinnettä omiin tarpeisiimme. Jos kieltäytyisimme kaikesta sellaisesta perinteestä, joka jollain tavalla on taustaltaan kristillistä, niin silloinhan antaisimme kristinuskolle oikeastaan vallan imeä pois kristinuskon ulkopuolisesta kulttuurista mikä tahansa elementti antamalla sille kristillinen sisältö. Eipä anneta kristinuskolle tuollaista valtaa, vaan heitetään vain pyhimyskalenteristakin se pyhimysosa romukoppaan ja pidetään nimet pelkkinä niminä kalenterissa.

Meillä Suomessa, kuten joissakin muissakin maissa, pyhimykset onkin jo kauan sitten heitetty kalenterista romukoppaan, ei keskiverto nykysuomalainen muista mitään pyhimyskalentereita olleen joskus olemassakaan. Kaikissa maissa nimipäiväperinnettä tässä meidän tuntemassamme muodossa ei kuitenkaan ole ja pyhimyskalenteritkin voivat olla edelleen tunnettuja. On varmaankin rationaalisempaa juhlia pelkkää nimeä sinänsä kuin palvoa jotain pyhimystä ja uskoa, että se jostain maailmaan kuulumattomasta tuonpuoleisesta pystyisi jotenkin vaikuttamaan maailmaan.

Joten hyvää nimipäivää itselleni.

Mikko Mäkitalo, 29.9.2022


Rautaisen rajan takaa (elokuu 2022)

Meillä vapaa-ajattelijoilla ei ole ollut paljoa suoranaista maailmankuvallista syytä kommentoida uutisia viimeiset puoli vuotta hallinnutta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kyseessä ei näytä olevan varsinainen uskonnollisesti motivoitunut invaasio, Venäjän tärkeimpänä motiivina näyttäisi olevan hallinnassaan olevan alueen laajentaminen ja etenkin rahallista hyötyä tuottavien alueitten valtaaminen. On vähän vaikeaa nähdä asiassa uskonnollista ulottuvuutta, kun molemmat osapuolet ovat kuitenkin kristinuskon samaa haaraa. Niinpä yleisessä uutisoinnissa Putinia ei meillä ole juurikaan yhdistetty uskontoon muuten kuin kevään episodissa, jossa jumalanpalveluksesta kuvattusta videomateriaalista spekuloitiin, onko hänet vain kuvamanipulaatiolla saatu näyttämään olevan paikalla.

Ei kuitenkaan tarvitse paljoakaan syvemmälle kaivella löytääkseen asiaa siitä, miten Putin kyllä aktiivisesti käyttää uskonnollista retoriikkaa. Vaikeampaa on sitten päästä selvyyteen siitä, onko hänen maailmankuvassaan todella uskonnollinen vakaumus, vai käyttääkö hän uskontoa enemmänkin välineenä kansansuosion kalasteluun. Vaikka Venäjällä ei vapaita vaaleja käydä, niin kyllä johtajille sielläkin on tärkeää pitää todellinen suosionsa mahdollisimman suurena, sillä vaikka vaalitulokset manipuloidaan halutuiksi, niin muodollisesta vaalien käymisestä siellä vielä pidetään kiinni ja tulosten manipuloiminen on sitä helpompaa ja uskottavampaa mitä korkeampi todellinen suosio vaalituloksen pohjalla on. Venäjän kansan keskuudessa taas oleellinen osa nykyistä identiteettiä on ortodoksinen uskonto, joten on selvää, että johtajallekin on tärkeää näyttäytyä kunnon uskovaisena.

Uskontojen voimalla on maailman historiassa käyty laajojakin valloitussotia, valloitettiinhan Amerikan mannerkin pitkälti sen ajatuksen innoittamana, että kristityillä on suorastaan velvollisuus käännyttää ns. pakanat uskontoonsa. Eikä uskonsotiin tarvita sitäkään asetelmaa, että vastakkain olisivat kristityt vastaan ei-kristityt tai muuten kokonaan eri uskonnot. Saman uskonnon toisilleen läheiset haaratkin osaavat olla toistensa veriviholliset, kuten vaikkapa kristinuskon katolinen ja protestanttinen haara Keski-Euroopassa heti tämän jaon syntymisen jälkeen, tai Pohjois-Irlannissa nykyäänkin. Eipä siis ole yllättävää, että ukrainalaisten irtautuminen uskonnon saralla Venäjän vallasta sen verran, että Ukrainan kirkko siirtyi pois Moskovan patriarkaatin alaisuudesta, riittää Venäjällä joillekin syyksi lähteä asein valloittamaan Ukrainaa takaisin.

Uskonnon mukanaolo Ukrainan tapahtumissa kannattaa siis muistaa, mutta ei sitä liioitellakaan pidä. Olipa Venäjän presidentti sitten jumalanpalveluksissa paikalla kuvamanipulaation tai kaksoisolennon muodossa – molempien käytöstä Venäjän vallankäyttöperinteessä on pitkät perinteet – niin jumalanpalveluksia tärkeämpiä asioita sielläkin ovat konkreettisesti arvokkaitten paikkojen, kuten teollisuuslaitosten, viljapeltojen, ydinvoimaloitten ja vientisatamien hallinta.

Me suomalaiset katsomme Venäjän ja Ukrainan tapahtumia monessa mielessä kulttuurisen rajan takaa. Emme ole pelkästään uskonnollisen perinteen läntisessä haarassa, vaan myös mm. oikeusperinteen, populaarikulttuurin ja valistusaatteeseen nojautuvien vakiintuneitten demokraattisten hallintomallien läntisessä kulttuuripiirissä, kun venäläiset ja ukrainalaiset katsovat asioita vähän erilaisesta todellisuudesta.

Meille suomalaisille juuri tällä hetkellä akuutti kysymys suhteessa venäläisiin on se, kuinka tiukasti raja on suljettava ihmisten liikkumiselta. Tarvetta on rajoittaa venäläisten maahanpääsyä, mutta onko syytä pyrkiä estämään se mahdollisimman tiukasti? Tähän minulla ei ole muuta yksiselitteistä vastausta kuin että täysi eristäytyminen ei juuri koskaan ole rakentava ratkaisu mihinkään. Emme välttämättä edistä Venäjän yhteiskunnan muuttumista, sekularisoitumista ja muutakin avautumista sulkemalla venäläisiltä pääsy länsimaihin. Aktiivinen dialogi erilaisten yhteiskuntien välillä on kuitenkin keino päästä kohti venäläisen yhteiskunnan ongelmakohtien purkamista.

Mikko Mäkitalo, 31.8.2022


Synkkenevän loppukesän saatteeksi (heinäkuu 2022)

Nyt heinäkuussa Ylen Areenaan tuli vihdoin katsottaviin 2. kausi TV-sarjasta nimeltä Kaikki synnit, jonka 1. kaudesta kirjoitin blogin lokakuussa 2020 (ks. alempana tällä blogisivulla).

Toinen kausi palaa vuosien päähän ajassa taaksepäin ensimmäisen kauden tapahtumista. Kerronnallisesti on mielenkiintoinen asetelma, että myöhemmin tehty ja julkaistu kausi taustoittaa ensimmäisen kauden tapahtumia.

Vapaa-ajattelijayhdistystä toisen kauden tapahtumissa ei ole, kun taas tapahtumaseudulla Pohjois-Pohjanmaan maaseudulla vaikuttava uskonnollisuus on esillä mielestäni 1. kautta voimakkaamminkin. Erityisesti juonenkulkuun kietoutuu kahden aivan erilaisen uskonnollisen liikkeen välinen jännite, lestadiolaisuuden ja ilmeisesti fiktiivisen Millennium-lahkon.

Lestadiolaisuus on alueella jo 1800-luvulta lähtien vaikuttanut suuri herätysliike ja merkittävä yhteiskunnallisen vallan käyttäjä, sarjaan kirjoitettu Millennium-liike taas on melko karikatyyrimäiseltä tuntuva pieni lahko. Ulkoisilta maneereiltaan Millennium-liike näyttäytyy noista kahdesta hullumpana, vaikka on sitten lopulta kuitenkin jäsentensä elämässä melko harmiton. Lestadiolaisyhteisön sisäisiin tekemisiin sarjassa ei kovin paljoa kajota, keskeisimmät henkilöhahmot ovat kuitenkin lestadiolaisuuden ulkopuolisia, mutta lestadiolaisuuden ilmapiiri tuntuu painostavan kaikkialla heidän ympärillään. Poliisikin tekee ratkaisuja periaatteella “Eiköhän anneta asian olla, kun hän on kuitenkin harras uskovainen.” Kuvaus tuskin on herätysliikkeen hallitseman alueen todellisuudesta mitenkään edes liioittelua, ennemmin ehkä todellisuuden kaunistelua.

Tämän pitemmittä analysoinneitta toivotan lukioille sarjan kanssa painostavaa loppukesää ja synkkää syksyä. Monenlaista ihmismielen synkkyyttä se tarjoaa muussakin kuin uskonnollisen ahdasmielisyyden muodossa, tämä toinen kausi vielä synkempänä kuin ensimmäinen, ja molemmat kaudet näyttävät olevan Areenassa syksyn lopulle asti katsottavissa. Mieleenjäävä, ajatuksia herättävä sarja joka tapauksessa.

Mikko Mäkitalo, 31.7.2022


Saa sanoa (kesäkuu 2022)

Joskus ajatellaan, että sananvapauden pitäisi olla täydellinen. Kyllähän mitä vain saa sanoa, eiväthän sanat sinänsä ketään vahingoitakaan. Sanat puhutussa muodossa ovat vain ääniaaltojen värähtelyä, kirjoitetussa muodossa ne ovat mustekoukeroita paperilla tai pikselikuvioita näyttöruudulla, kumpikaan ei tee kenellekään mitään pahaa. Vaikka sanojen tuottaja haluaisi asettaa niihin merkityksiä, jotka eivät miellytä kaikkia, ja vaikka niitten asiasisältö ei olisi tottakaan, eivät sanat sinänsä siltikään ketään vahingoita, jos ei viestin vastaanottaja ole niin pikkumainen, että haluaa loukkaantua pelkistä sanoista.

Eikö siis kaikenlainen sanankäyttö voisi olla täysin vapaata? Emmekö voisi asennoitua kaikkeen viestintään niin, että jos joku haluaa haukkua ja solvata, niin siinäpähän haukkuu ja solvaa, ja jos joku päättää valehdella, niin voi vastata, että tuo ei ole totta ja kertoa oman näkemyksensä asiasta, ja se siitä?

Noin yksinkertaista suhde sananvapauteen ei kuitenkaan ole. Kyllä sanojen käyttämisellä ja viestinnällä kuitenkin on todellista merkitystä, sillä nehän levittävät ajatuksia ihmisten välillä. Ei ajatusten välittämiseen ihmisten välillä oikeastaan kovin monia muita keinoja olekaan kuin viestintä jossakin muodossa, eikä viestintää oikeastaan ole muuta kuin sanallinen viestintä ja kuvallinen viestintä.

Tuskinpa mikään kansanmurha tai siihen verrattava ihmisryhmien vainoaminen on alkanut muulla tavalla kuin sanallista viestintää käyttävällä vihakampanjalla. Olipa kysymyksessä juutalaisten vainoaminen Natsi-Saksassa, armenialaisten kansanmurha Turkissa, Balkanilla Jugoslavian hajoamiseen liittyvät etniset konfliktit, vaikkapa uskontoyhteisöjen vihanpito Pohjois-Irlannissa tai hidujen ja muslimien välillä Intiassa ja sen naapurimaissa, milläpä muulla tavalla mikään tuollainen olisi alkanut kuin levittämällä sanallisella viestinnällä ajatusta siitä, että tietty mainittu ihmisryhmä on jotenkin tehnyt jotain väärää tai vain on vääränlainen tai väärässä paikassa?

Jos halutaan väittää, että sanallisella viestinnällä ei aikaansaada ihmisryhmien välisiä konflikteja, niin silloin täytyisi varmaankin olettaa, että ihmisaivojen välillä on jotain telepaattisia yhteyksiä, jokta välittävät aivoista toiseen ajatusta siitä, että jokin määritelty ihmisryhmä on otettava vihan ja vainon kohteeksi. Telepatiaankin voi tietysti halutessaan uskoa, mutta niin kauan kun sellaisen olemassaolosta ei ole näyttöä, on lähdettävä siitä, että sanallinen viestintä oleellisesti vaikuttaa ja kerää ihmisiä tietynlaisen ajatusmalllin taakse, jos tiettyä ajatusmallia määrätietoisesti ja taitavasti viestimällä levitetään. Tässä on hyvä syy sille, miksi sanallisen viestinnän käytölle on hyvä asettaa rajatkin, vaikka sanat sinänsä eivät välttämättä vahingoita ketään. Siksi meillä on laki mm. kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Sananvapaus ei voi olla rajaton.

Eikä kansanmurhien ja etnisten konfliktien mahdollisuus ole ainoa syy asettaa sananvapaudelle rajoja, voihan myös yksittäisen ihmisen julkinen vainoaminen mennä kohtuuttomuuksiin ja johtaa lopulta siihen yksittäiseen ihmiseen kohdistuviin konkreetisempiinkin toimiin, siksi sananvapautta on pitänyt rajoittaa myös yksittäisen ihmisen herjaamisen ja kunnianloukkaamisen kieltävillä laeilla.

Olisi mukavaa, jos ihmiset osaisivat asettaa valheet ja muuten kohtuuttomat väitteet oikeisiin mittasuhteisiinsa ilman, että viestintää täytyisi ylhäältä ohjatusti rajoittaa. Emme kuitenkaan elä sellaisessa ideaalimaailmassa. Todellisuudessa olemme yllättävänkin huonoja tunnistamaan valheita ja perusteettomia väitteitä.

Perinteisessä mediassa on omat vakiintuneet käytäntönsä sille, miten sananvapauden rajoja kontrolloidaan, miten julkaisuja voidaan haastaa oikeuteenkin rajojen ylityksistä. Internetin moninaiset uudet mediat, kuten Twitter ja Facebook ym., ovat sitten oma villimpi maailmansa. Niissä ei aina tiedä, kuka päättää, mitä saa sanoa ja mitä ei. Kaikenlaisia väitteitä siellä heitellään, myös erinäisiä valemediasyytöksiä. Aika ironisesti juuri nettimedioissa heitetään myös syytöksiä sananvapauden rajoittamisesta ja kysellään, “eikö mitään saa enää sanoa”, vaikka juuri noissa nettimedioissa melkein mitä vain voidaan sanoa, sanojat jäävät hämärän anonymiteetin suojiin, kun ei globaalista mediasta oikein kukaan ota selvää, kuka on jotain sanonut ja kenellä on vastuu.

Ehkäpä aika tuo vähitellen toimivat käytännöt internetinkin sananvapauden käyttöön. Sananvapautta ei ole mielestäni yleisesti ottaen syytä nykyistä enempää rajoittaa, mutta ei välttämättä nykyisestään vapauttaakaan. Jostain on löydettävä sellainen tasapaino, että huonosti perusteltuja väitteitä ja jopa valheitakin voi ja saa esittää, mutta jossain kohtuuden rajoissa.

Meidän suomalaisten mediaa hallitsevalla Ylellä on Hyvin sanottu -kampanja, johon juuri nyt kesäkuun aikana on tullut montakin ihan ajatuksia herättävää artikkelia. Kampanja on varmaankin hyvä yritys kehittää viestintää ja keskustelukulttuuria, tosin toteutus ei mielestäni ole oikein onnistunut. Ehkä siksi, että heti kampanjan etusivulla otsikoista hyppivät esiin liian monet negatiiviset sanat, kuten “viha, häirintä, väkivalta, riidat”. Positiivisemman kautta voisi lähteä liikkeelle, niin kokonaiskuva jäisi onnistuneemmaksi.

Näissä blogiartikkeleissani olen pyrkinyt käyttämään sananvapautta vapaasti, mutta hyvin perustellen. Kuinka hyvin olen siinä onnistunut, sitä en mene itse arvioimaan.

Mikko Mäkitalo, 30.6.2022

 


Jumalallista hierarkiaa (toukokuu 2022)

Maaliskuun blogissani kirjoitin, että en paljoa keskustele uskonnosta lasteni kanssa. Silloin tällöin keskustelumme kuitenkin sattumalta poikkeavat uskonnonkin alueelle. Tästä esimerkki tapahtui joitakin viikkoja sitten. Keskustelimme valtioitten lipuista ja poikani tuli kysyneeksi, miksi kaikkien pohjoismaitten lipuissa on samanlainen kuvio. Siihen vastasin, että sehän on alun perin kristinuskon tunnuksena käytettävä risti ja että ensimmäiseksi se oli Tanskan lipussa, johon se otettiin silloin, kun tanskalaiset olivat enimmäkseen päätyneet kristinuskoon, mutta muut pohjoiseurooppalaiset eivät vielä olleet, ja sitten myöhemmin muut saman alueen kansat myös kääntyivät kristinuskoon ja ottivat myös lippunsa kuvion tanskalaisten mallin mukaan.

Poikani sitten kysyi jatkokysymyksen, että miksi kaikki täällä kääntyivät kristinuskoon. Tämäpä sitten onkin jo hyvä kysymys. Ensimmäisenä mieleeni tulleena selityksenä vastasin, että ehkä kristinusko tarjosi jotenkin yksinkertaisemman maailmankuvan kuin aikaisempi uskonto, koska kristinuskossa on vain yksi jumala, jonka ajatellaan kaikkivaltiaana päättävän kaikesta, kun aiemmissa uskonnoissa oli monta eri jumalaa, eri asioille omansa, yksi esimerkiksi oli metsien haltija, yksi oli vesien haltija, yksi oli säitten haltija, eri viljelykasveillekin oli omat haltijansa ja karjalle omansa, ja niin edelleen.

Pojalleni tuo selitykseni sitten kyllä kelpasi ja riitti ja keskustelumme jatkui siitä johonkin aivan muihin aiheisiin, mutta itselleni asia jäi pyörimään mielessä pitempäänkin.

Ensinnäkin en ole aikoihin oikeasti edes pitänyt kristinuskoa yksijumalaisena uskontona, vaan kolmijumalaisena. Kristinuskohan rakentui juutalaisuuden pohjalle ja juutalaisuus nykymuodossaan ehkä onkin yksijumalainen uskonto. Ei juutalaisuuskaan ole aina ollut sellainen, juutalaisen Raamatun varhaisimmissa teksteissä jumalista puhutaan selvästi monikkomuodossa, mutta nykyään ja jo kristinuskon syntyaikana juutalaisuus ehkä oli aidosti yksijumalainen uskonto. Kristinusko sai sitten omaan jumalakäsitykseensä jonkinlaisen yksijumalaisen pohjaoletuksen, josta kuitenkin monijumalaisiin perinteisiin sekoittuessa muokkautui kolmijumalainen rakenne, jossa yksi on pääjumala, toinen jumala on pääjumalan poika ja se kolmas jumala tarvitaan mukaan vain siksi, että jumalien on muodostettava hierarkia eikä vastakkainasettelua, ja kahdesta ei oikein saa hierarkiaa, kahdenkeskinen vuorovaikutus menee liian helposti vastakkainasetteluksi, joten tarvitaan mukaan kolmas, vaikka sillä ei ole oikein muuta roolia kuin täydentää jumalien joukko hierarkiaksi.

Ja jos nyt kolmen jumalan hierarkiakin on periaatteessa selvästi yksinkertaisempi kuin kristinuskoa ennen vallinneitten uskontojen monijumalaiset järjestelmät, niin ei tässäkään ole vielä mikään tyhjentävä totuus. Eiväthän uskonnolliseen maailmankuvaan kuuluvia olentoja ole vain jumalat, vaan kristinuskossa on lisäksi ainakin enkeleitä ja pyhimyksiä. Ja noitahan sitten onkin valtava määrä suurena hierarkiana, enkeleitä tietääkseni teologisissa teorioissa jaetaan hierarkisesti eri tasoihin, pyhimyksistä en tiedä, voiko pyhimys kristittyjen käsityksen mukaan olla “enemmän” tai “voimakkaammin” pyhä kuin toinen, mutta lukematon määrä eri tavoilla eri syistä pyhiä pyhimyksiä ainakin on.

Mikä edes määrittelee sen, että tiettyä uskonnollista olentoa sanotaan jumalaksi ja toista enkeliksi tai pyhimykseksi? Rajahan on vain semanttinen. Jos ajatellaan, että on olemassa enkeleitä, jotka jollain tavalla jumalien apuna ohjailevat maailman tapahtumia, niin on pelkkää semantiikkaa, sanotaanko, että ne ovat jumalia alempia olentoja, enkeleitä, vai että ne ovat tärkeimpiä jumalia alempia jumalia. Pyhimysten joku voi väittää olevan oleellisesti eri asia, koska ne ovat ihmisiä, jotka on vain todettu tai julistettu ihmisten joukosta erityisasemaan, pyhimyksiksi, mutta oikeastaan tässäkin on lopulta vain semanttinen ero siihen, että ihmisen ajateltaisiin kohoavan ihmisten joukosta jumalien joukkoon.

Emme lopulta oikeastaan voi väittää, että kristinuskon maailmankuva olisi yksinkertaisempi kuin aiempien uskontojen. Eikä meillä varmaankaan ole keinoa saada tyhjentävää vastausta siihen, miksi kristinusko niin suuressa osassa maailmaa syrjäytti entiset uskonnot ja nousi vallitsevaksi. Ehkä sitten kannattaakin keskittyä siihen, miten ja miksi kristinusko menettää vallitsevan asemansa. Toivottavasti ei nyt kuitenkaan siksi, että sen tilalle nousee paremmin yksijumalaista maailmankuvaa tarjoava islam.

Sivuhuomautuksena täytyy tietenkin todeta, että onhan islamillakin oma käsityksensä enkeleistä, joten semanttiseksi jäävä raja yksijumalaisuuden ja monijumalaisuuden välillä islamillakin on, mutta islamin jumalalla ei taida sentään olla poikaa, joten jossain mielessä yksinkertaisempi maailmankuva siellä on tarjolla.

Maailmankuvan ei sentään varmaankaan tarvitse olla mikään mahdollisimman yksinkertainen. Maailma on sen verran monimutkainen paikka, että jokaisen ihmisen käsityskyky tavoittaa siitä joka tapauksessa vain puutteellisen kuvan. Jospa nyt kuitenkin rajallista käsityskykyämme rasittamasta pyrittäisiin poistamaan kaikki sellaiset osat, joille todellisuudesta ei löydy vastinetta, niin ehkä tuo jumalien ja enkelten hierarkia supistuisi aika lähelle nollaa.

Mikko Mäkitalo, 28.5.2022


Kesälaitumille (huhtikuu 2022)

Hyvää vappua kaikille!

Tällä kertaa minulla ei ole aikaa kirjoitella kovin pitkiä pohdintoja, vaan totean lähinnä sen, että on aika viettää vappua, juhlaa, joka viime vuosikymmeninä on kulttuurissamme ollut yleisten juhlapäivien joukossa yksi uskontovapaimmista.

Monelle yleiselle juhlapäivälle on olemassa täysin looginen ilmastoon ja luonnonilmiöitten kiertoon pohjautuva perusteensa. Joulu on talvipäivänseisauksen juhla, juhannus vastaavasti kesäpäivänseisauksen, ja pääsiäinen taas liittyy kevätpäiväntasaukseen, josta sen ajankohtakin tietyllä vähän mutkikkaalla tavalla määräytyy. Uskonnot ovat sitten halunneet näitä juhlia valjastaa omiin tarkoituksiinsa ja enemmän tai vähemmän onnistuneetkin asettamaan niitä fiktiohahmojensa syntymäpäiviksi tai kuolinpäiviksi.

Vappu ei merkkaa niin itsestään selvää vuodenkierron taitekohtaa kuin edellä mainitut, mutta kylläkin aika tarkasti ajankohtaa, jolloin vihreät kasvit alkavat päästä kasvuun. Maanviljelijät aloittavat peltotyönsä täällä Etelä-Suomessa jotakuinkin vapun aikoihin ja perinteisesti karjaa on alettu päästää laitumille vapun aikaan.

Vappuun ei yleensä juurikaan liitetä uskonnollista sisältöä, vaikka onhan silläkin oma kristillinen perinnehaaransa Valburg-nimisen pyhimyksen muistopäivänä, ja sana vappu tuleekin juuri nimestä Valburg. Nykyihmisille tuo vapun kristillinen osuus on kuitenkin jäänyt aika unohdetuksi.

Nykyään vappu tuntuu ennen kaikkea olevan juhla, jolloin luullaan, että kesäiset säät alkavat ja voidaan ruveta nauttimaan ulkona oleilusta. Tyypillisesti sitten kuitenkin todellisuus on koleaa ja tuulista. Kuten se oli tänäänkin.

Mutta kyllä se kesä sieltä tulee. Ruoho vihertää jo.

Mikko Mäkitalo, 30.4.2022


Puhumista uskonnosta (maaliskuu 2022)

Viime päivinä on jonkin verran ylittänyt uutiskynnystä tutkimus, jossa tutkittiin suomalaisten ja neljän muun maan asukkaitten tapoja puhua uskonnosta ja elämänkatsomuksista perheen ja ystävysten kesken. Tutkimuksessa on saatu esille joitakin eroja eri maitten ja myös eri sukupolvien välillä.

Suomalaiset osoittautuivat jonkin verran muita kansoja vähemmän uskonnosta keskusteleviksi. Johtuuko tämä sitten suomalaisten yleisestä vaiteliaisuudesta vai siitä, että uskonto ei Suomessa ole oikein sellaisessa asemassa, että se olisi puheenaiheitten joukossa, siihen tutkimuksen tekijät eivät näytä ottavan kantaa. Johtopäätösten kannalta juuri tuossa mielestäni olisi hyvin suuri ero. Yleisellä puhumattomuudella ja keskustelujen varovaisuudella on huonot puolensa, kyllä ihmisten pitäisi osata ja uskaltaa kommunikoida myös asioista, joitten sanominen voi aiheuttaa eripuraa. Mutta jos kysymys on siitä, että uskonnolla ei vain ole suomalaisten elämässä niin suurta sijaa, että siitä olisi paljoa syytä puhua, niin se on vain hyvä asia. Jos puheenaiheita riittää konkreettisemmissa ja merkityksellisemmissä asioissa kuin uskonto, niin hyvä niin. Mutta ehkä tämän tutkimuksen metodi ei juuri tähän kaivattua vastausta riitä tuottamaan.

Suurin osa ei tutkimuksen mukaan juurikaan puhu omien vanhempiensa kanssa uskonnosta. Isänsä kanssa erityisesti suomalaiset eivät puhu, vain 16 prosenttia vastasi puhuneensa “vähintään satunnaisesti”, ei tosin äidinkään kanssa enempää kuin 27 prosenttia. Muitten maitten luvut ovat vähän korkeampia, mutta ei missään maassa yli 50 prosenttia. Suurin osa siis puhuu vanhempiensa kanssa uskonnosta vähemmän kuin satunnaisesti, eli ei juurikaan puhu.

Oma henkilökohtainen kokemukseni on aika lailla tuon kanssa linjassa. Isäni kanssa en ole uskonnosta puhunut juuri mitään, äitini kanssa vähän. Sen verran heidän suhtautumisestaan asiaan kävi selväksi, että kun joskus varmaankin 16-vuotiaana rupesin puhumaan kirkosta eroamisesta, niin kumpikin teki selväksi voimakkaan vastahakoisuutensa siihen. Olisivat he pitkin hampain ehkä suostuneet, mutta lopulta minulle oli helpompaa erota kirkosta vasta muutama päivä 18-vuotispäiväni jälkeen. Sittemmin tietenkin asiat ovat muuttuneet, silloin 80-luvun lopussa maalaiskunnassa kirkkoon kuulumattomuus oli erittäin harvinainen kummallisuus, vuosia myöhemmin sitten äitinikin jopa erosi kirkosta, mutta se nyt on taas jo toinen juttu, eikä hänen kirkosta eroamiseensa syynä tainnut olla, että hän olisi varsinaisesti ateistiksi ruvennut.

Omien lasteni kanssakaan en mielestäni paljoa puhu mistään uskonnon tai elämänkatsomuksen asioista. Puhun kyllä heidän kanssaan aika paljon, ainakin suhteutettuna siihen, että yleisesti ottaen olen hyvin vähäpuheinen ihminen, ja mielestäni minulla ei lasteni kanssa puhuessa oikein mitään tabuaiheita ole. Mutta juuri elämänkatsomuksesta en tunne juurikaan tarvetta puhua heidän kanssaan. Minusta lapsen kanssa keskustelemisen ei ylipäätään pidäkään pyrkiä lähtemään elämänkatsomuksen kysymyksiin, sillä sellaiset ovat abstraktioita, jotka helposti vain sekoittavat lapsen ajatuksia ja vievät hänen päässään tilaa konkreettisemmilta kysymyksiltä, joita hänellä on edellytykset käsitellä.

Lapsethan kyllä jossain vaiheessa kysyvät jotain uskonnosta sitä mukaa kun ympäröivästä yhteiskunnasta saavat kosketusta siihen, ja kyllä minun lapseni hyvin tietävät, että minusta jumalat ovat pelkkiä ihmisen keksimiä taruolentoja. Tietävät he myös, että olen aktiivijäsen vapaa-ajattelijayhdistyksessä, eli uskonnottomien yhdistyksessä, ja että kirjoitan tänne vaparien sivustolle blogia. Mutta eivät he tietääkseni näitä tekstejä jaksa kiinnostua lukemaan, paitsi joskus joitakin lyhyitä pätkiä silloin kun ovat sattuneet tulemaan katsomaan tietokoneruutua juuri kun kirjoitan blogiartikkelia. Sen kummempia keskusteluja näistä aiheista meillä ei ole kehkeytynyt. Ehkä joskus voi kehkeytyä, mutta jos ei kehkeydy niin ei tarvitse kehkeytyä.

Uskonnosta puhuminen lapsen kanssa on väistämättä jonkinlaista lapsen indoktrinointia, mutta kyllä minusta myös uskonnottomasta elämänkatsomuksesta puhuminen lapselle on hänen ajatustensa ohjaamista jotenkin kummallisiin asioihin, abstraktioihin, jotka eivät kuitenkaan välttämättä asetu lapsen ajatuksissa oikeisiin mittasuhteisiin. Kouluissa on oltava elämänkatsomustietoa, jos kouluissa on uskontoa, ihan jo sen takia, että olisi edes jokin vaihtoehto uskonnolle, mutta oikeasti koulussa ei mielestäni tarvittaisi kumpaakaan. Lapselle riittää kyllä ajateltavaa ja opittavaa konkreettisen maailman todellisuudessa, sen oppiminen on hänelle hyväksi, elämänkatsomus kyllä asettuu kohdalleen sitten aikanaan konkreettisesta maailmasta opitun todellisuuskäsityksen muodostamalle perustalle.

Toinen keskeinen asia em. tutkimuksen tuloksissa on, että nuoret sukupolvet ovat vanhempia selvästi valmiimpia puhumaan uskonnosta. Tämä on minulle yllätys. Olen ajatellut, että kun aiemmin uskonnolla on ollut ihmisten elämässä enemmän merkitystä, niin varmaankin uskonnolliset ihmiset sitten hyvinkin paljon ovat puhuneet uskontokysymyksistä päivittäisessä kanssakäymisessään toisten kanssa, ja että nykysukupolvet puhuvat uskonnosta vähemmän ihan vain siksi, että eivät koe uskontoa merkitykselliseksi eivätkä siksi tarpeelliseksi puhua siitä. Tutkimuksen mukaan juuri näin asia ei olekaan. Yli 75-vuotiaista suurin osa ei vastauksensa mukaan ole koskaan puhunut uskonnosta isovanhempiensa kanssa. Tässä päästään siis kiinni sen verran kauas ajassa taaksepäin, että kysymys on ennen 1900-luvun puoliväliä syntyneistä ihmisistä, jotka nuoruudessaan, siis ehkä 1950-luvulla tai jo aikaisemmin, ovat keskustelleet omien isovanhempiensa, siis 1900-luvun alussa tai 1800-luvun puolella syntyneitten, kanssa. Selvästi yli puolet ei ole puhunut mitään uskonnosta. Kun sitten tullaan heistä nuorempiin ikäluokkiin, vähenee selvästi niitten osuus, jotka eivät ole puhuneet uskonnosta isovanhempiensa kanssa.

Haastatteluaineistossa, josta tutkimuksesta kertova artikkeli tarjoaa pieniä näytteitä, on selviä mainintoja siitä, että vanhemmilla sukupolvilla uskonnosta puhumiselle on suorastaan tabuja, nuoremmilla polvilla ei niinkään ole. Tabujen purkaminen on tietysti hyvää kehitystä, vaikka en siltikään koe hyvänä kehityksenä sitä, että ihmisillä olisi jotenkin lisääntyvästi syytä puhua uskonnosta.

Vielä lyhyesti asiasta toiseen, kun juuri tänään sattui tulemaan oikeuden päätös Päivi Räsäsen jutusta, josta kirjoitin tammikuun blogissani. Syytteet hylättiin, mutta en varsinaisesti ole iloinen siitä, ensisijaisesti olen harmissani siitä, että kallispalkkaisten juristien piirileikkiä ruvetaan edes pyörittämään tällaisten bagatellien ympärillä. Kysymys kun oli suppeasta pamfletista, jonka teksti ei ole millään muotoa voimakkain sanoin julistavaa ja jonka sisällöllistä jälkeenjääneisyyttä kirjoittaja tuntuu itsekin hiukan häpeilevän, ja lisäksi yhdestä twitter-viestistä ja radiohaastattelusta, jonka juontaja ronskin humoristisella haastattelutyylillään ohjaa jotenkin provokatoriseen suuntaan. (Twitteriä en ylipäätään lue tai kommentoi, sillä minusta twitterin mittaisessa tekstissä ei ylipäätään pysty ilmaisemaan yhtään mitään ajatusta.)

Kaiken lisäksi tässä nyt on vielä vaarana, että tuota oikeusjuttua ruvetaan pyörittämään ylempien oikeusasteitten valituskierroksilla. Ihan oikeasti, syyttäjät ja tuomarit, kyllä teille olisi oikeitakin töitä tehtäväksi.

Mikko Mäkitalo, 30.3.2022


Karnevaali keskelle talvea (helmikuu 2022)

Kävin eilen poikieni kanssa luistelemassa. Paikalla meitä odotti pieni mukava yllätys, kun luistelukentälle oli järjestetty laskiaistapahtuma. Emme olleet siitä etukäteen tietoisia, vaan olimme vain menossa luistelemaan samaan tapaan kuin meillä on tapana talvisin suunnilleen viikoittain käydä. Päivästä tulikin sitten ihan mielenkiintoinen ja hauska piristys, kun saimme tavallisten luistelupuuhiemme lisäksi nauttia musiikista, luistelukilpailuista, kaakaotarjoilusta ja taitoluisteluesityksistä.

Meillä ei ole tapana paljoakaan viettää yleisiä juhlapäiviä. Joulua nyt sentään vietämme sen verran, että koristamme asunnon joulukuusella ja muutamilla kynttilöillä ja jouluvaloilla ja pääsemme antamaan joitakin joululahjoja, mutta muuten yleiset juhlapäivät lipuvat aika paljon ohitsemme ilman ihmeempiä järjestelyjä tai osallistumisia. Eilinen sattumalta kohdallemme osunut laskiaistapahtumaan osallistuminen kuitenkin toi mieleen, että on siinä tiettyä ideaakin, että on olemassa yhteisiä juhlapäiviä. Ei siellä valtavaa kansanjoukkoa paikalla ollut – eipä toisaalta kevätauringon jo vähän pehmittämä jää suurempaa luistelijamäärää olisi kestänytkään – mutta jonkinlaisen kansanjuhlan tuntua kuitenkin.

Laskiainen on juhlapäivä, joka historialtaan liittyy selvästi uskontoon, mutta jonka viettäminen on jokseenkin täydellisesti jo irronnut uskonnosta. Laskiaisen päivämäärähän määrittyy pääsiäisen mukaan. Laskiaisen kuuluu kristillisen perinteen mukaan olla 40 päivää ennen pääsiäistä, eli 40 päivää kestävän paastoajan alussa. Tämän perustelu tulee jostain Raamatun tarinasta, jota en tarkemmin muista enkä nyt viitsi tarkistaakaan, mutta oleellista on, että kun pääsiäisen ajankohta vaihtelee vuodesta toiseen muutaman viikon ajanjaksolla, niin samoin vaihtelee laskiaisen päivämäärä, sijoittuen helmikuulle tai maaliskuun alkupuolelle.

Laskiaisen vieton tavat ovat nykyään kaikkea muuta kuin uskonnollisia. Paastoa Suomessa ei käytännössä kukaan vietä missään muodossa, ja jokseenkin unohtunut on sekin, että alkuperäinen laskiainen on laskiaistiistai, sehän sijoittuu juuri 40 päivää ennen pääsiäistä, nykyään etusijalle laskiaisen vietossa on tullut laskiaissunnuntai. Tiistaina kun olisi vaikeaa järjestää kansanjuhlia, koska suurin osa ihmisistä on tiistaisin töissä tai koulussa.

Meillä täällä Pohjois-Euroopassa laskiainen sijoittuu aikaan, jolloin yleensä kevättalvi on vaiheessa, jossa talviset huvit ja liikunnat ovat parhaimmillaan. Maastossa on lunta ja luistelukentillä jäätä, joten mäenlaskut ja luistelut onnistuvat, ja toisaalta vuosi on kääntymässä sen verran kevääseen, että päivänvaloa riittää. Niinpä laskiaisesta on käytännössä tullut mäenlaskun ja talvisen liikunnan juhla.

Vuodet eivät ole veljiä keskenään. Laskiainen on päivämääränsä vaihtelemisen takia joskus enemmän keskellä talvea, joskus keväämmällä, mutta ehkä enemmän laskiaiseen lopulta kuitenkin vaikuttaa, että säätilat vaihtelevat satunnaisesti, eikä ainakaan täällä Lounais-Suomessa laskiaisen sää aina ole kovin talvinen. “Niin pienen hetken rakkaus on lumivalkoinen, ja kaunis niin kuin hanki helmikuisten aamujen” sanoo suosittu laulu, mutta meillä lounaisrannikolla tämänkin helmikuun hanget ovat kyllä olleet enimmäkseen loskanharmaita.

Tuli siinä eilenkin auringonpaisteen pehmittämällä jäällä luistellessa mieleen, että laskiaisen ajankohtaa voisi vähän säätää ja vakioida jonkin verran aikaisemmaksi. Voitaisiin vaikkapa säätää, että laskiaissunnuntai olisi ensimmäinen sellainen sunnuntai, joka on lähempänä kevätpäiväntasausta kuin talvipäivänseisausta. Näin siis, jos halutaan, että laskiaisen päivämäärällä on jokin muodollisesti looginen määräytymisperuste. Näin määriteltynä laskiainen sijoittuisi aina helmikuun alkuun, suunnilleen ajankohtaan, joka nykyisillä määrittelyillä on aikaisin mahdollinen laskiaisen aika. Silloin meillä lounaisrannikollakin olisi mahdollisimman suurella todennäköisyydellä vielä talvinen sää.

Pääsiäisenkin ajankohtaa voitaisiin kyllä harkita uusiksi. Ei ole mikään välttämättömyys, että pääsiäinen sijoittuu juuri täydenkuun jälkeiseen sunnuntaihin, vaikka Raamatun tarinoista sellainen ajankohta onkin johdettavissa. Ennen kaikkea korostaisin, kuten jo aiempien vuosien pääsiäistä käsittelevissä blogikirjoituksissani, että ei kaikkien tarvitse viettää pääsiäistä eikä kevääseen sijoittuvien vapaapäivien tarvitse olla kaikille samaan aikaan. Minusta voitaisiin, ja kannattaisikin, siirtyä sellaiseen järjestelmään, että jokaisella on oikeus pitää pääsiäistä vastaava kevätloma itse valitsemanaan ajankohtana. Siitä olisi hyötyä etenkin siten, että pohjoisen hiihtokeskusten kevätsesonki pitenisi ja tasaantuisi, kun ihmiset pitäisivät lomiaan keväällä eri viikkoina, ja maanteillä ruuhkat vähenisivät. Jos joku sitten haluaisi pitää oman kevätlomansa juuri perinteisen pääsiäisen mukaiseen aikaan, sen saisi tietenkin tehdä, mutta ei kaikkien tarvitse lomailla samaan aikaan.

Eikä tietenkään laskiaisenkaan olisi aivan pakko kaikkialla olla samaan aikaan. On ymmärrettävää, että suurin osa Suomesta voi olla tyytyväistä nykyiseen laskiaisen määritelmään, olihan heillä varmaankin tänä vuonnakin silloin lumiset rinteet ja kestävät luistelujäät. Meillä lounaisrannikolla vain olisi hyvä olla sille toinen ajankohta.

Pitäisikö sitten aikaisemmaksi siirretyllä laskiaisella olla jokin aivan muu nimikin? Talventaittajainen? Keväänkoittajainen? Jäähyäinen? Jäätäjäinen? Luistiainen? Keskitalven karnevaali?

Mikko Mäkitalo, 28.2.2022


Unser Kampf, für Meinungsfreiheit (tammikuu 2022)

Viime päivinä on puhuttanut alkanut oikeudenkäynti, jossa Päivi Räsästä syytetään kiihottamisesta kansanryhmää vastaan homoseksuaalisuutta koskevien kannanottojen takia. Yhtenä osana syytöksissä on Räsäsen vuonna 2003 kirjoittama “Mieheksi ja naiseksi hän heidät loi” -pamfletti. Se on Luthersäätiön julkaisemana luettavissa internetissä.

Pidän aika ylimitoitettuna sitä, että tuon pamfletin kirjoittamisesta pitäisi tuomita. Minusta yleensäkin lakia kansanryhmää vastaan kiihottamisesta tulisi käyttää aika varovasti ja tuomita vain suoranainen kiihottaminen, ei mitä tahansa mielipiteenilmaisuja, joista ehkä voidaan johtaa ihmisryhmien eriarvoista kohtelua.

Pamfletin tarkasti luettuani en etsimälläkään löydä siitä kansanryhmää vastaan kiihottamista. Räsänen kyllä käyttää homoseksuaalisuudesta sellaisia ilmaisuja kuin kehityksen häiriö, poikkeavuus, rikkinäisyys ja haaste lasten kasvattamiseen ja kuvaa homoudesta heterouteen muuttumista eheytymiseksi. Pahamaineista sanaa “eheytymishoito” hän ei kylläkään käytä. Selväksi käy, että hän pitää heteroutta oikeana ja homoutta vääränä, mutta missä on kiihottaminen? Missään tapauksessa hän ei vaadi lynkkaamaan tai vainoamaan homoja tai viemään heiltä tavallisia ihmisoikeuksia.

Pamfletin ainoat kohdat, joissa teksti lähentelee kansanryhmää vastaan kiihottamista, ovat suoria Raamatun sitaatteja. Ne on kuitenkin kursivoidulla tekstillä selvästi merkattu sitaateiksi, joten jos niitten perusteella haetaan oikeudesta tuomioita, niin sitten pitäisi varmaankin tuomita kaikki, jotka vielä julkaisevat ja levittävät Raamattua.

Päivi Räsänen itse on kirjoittamastaan pamfletista siinä mielessä nyttemmin irtisanoutunut, että hän on todennut, että ei sitä nykyään oikeastaan kehtaisi mihinkään edes jakaa. Moni varmaankin haluaisi, että se poistettaisiin kokonaan internetistäkin, ja ehkä toivoo, että oikeuden tuomion voimalla sitä voitaisiin vaatiakin poistettavaksi. Voi olla, että Päivi Räsänen itsekin mieluimmin poistaisi sen, vaikka tuskin sentään oikeustuomion kautta.

Pidän kuitenkin hyvin arveluttavana sitä, että huonoiksi katsottuja kirjoituksia oikeuden päätösten voimalla määrätään poistettaviksi ja julkisuudelta piilotettaviksi. Sellaiset päätökset helposti kääntyvät itseään vastaan, sillä kielletyt kirjoitukset saavat ihmisten mielissä lisää kiinnostavuutta ja glooriaa juuri kieltämisestä. Niinhän ihmismieli aivan ymmärrettävästi toimii, että jos jokin kirjoitus kielletään, alkaa tuntua siltä, että jollain valtaapitävällä taholla on syytä pelätä sitä kirjoitusta, joten siihen sitten täytyy sisältyäkin jotain erityistä viisautta, jolloin sitä onkin syytä lukea ja levittää eteenpäin.

Hyvä esimerkki mainitunlaisesta on tuomio, jonka Jussi Halla-aho joskus vuosia sitten sai, ja jonka nojalla hänet velvoitettiin poistamaan blogitekstistään tiettyjä kohtia. Halla-ahohan älykkäänä ihmisenä piti oikeuden tuomiota suorastaan pilkkanaan ja muokkasi blogitekstinsä muotoon “tästä on oikeuden päätöksellä poistettu kohta, jossa …”, ja kirjoitti sitten siihen luettaviksi oleellisesti juuri ne asiat, jotka oikeus oli määrännyt poistettaviksi. Halla-aho ja hänen bloginsa tuosta jupakasta sai tietenkin vain lisää mainosta ja suosiota, ja itse tekstit ovat sellaisina siellä edelleen luettavissa.

Eräs kirja, jonka ehkä monet haluaisivat julistaa kokonaan kielletyksi, on Adolf Hitlerin Taisteluni, eli alkukielellä Mein Kampf, jolla nimellä se yleisesti tunnetaan ja jolla nimellä tässäkin jäljempänä viittaan siihen. Monet ehkä luulevat, että Mein Kampf on jo kielletty ja vuosikymmeniä ollut kielletty, mutta eihän se sitä ole, kyllä sitä on antikvariaateissa ja kirjastoissa ihan yleisesti saatavilla. Uusia painoksia siitä ei toisen maailmansodan jälkeen vuosikymmeniin otettu, koska se oli tekijänoikeuksien rajaamaa, eikä uusille painoksille natsiajalta jäljelle jääneitten kappaleitten lisäksi ehkä olisi ollut kysyntääkään, mutta 2010-luvulla, kun tekijänoikeudetkin raukesivat, uusia painoksia taas on tehty.

Mein Kampfin koko sisältö on toki myös internetissä kenen tahansa luettavissa. En tähän laita mitään suoraa linkkiä siihen enkä muutenkaan erityisemmin kehota ketään lukemaan sitä, mutta kiinnostunut kyllä varmasti löytää sen luettavakseen. Olen itse lukenut siitä joitakin osia niin alkukielellä kuin suomennoksenakin, en varmaankaan aio uhrata siihen aikaa niin paljoa, että lukisin koko 800-sivuisen tekstin läpi, mutta osankin lukeminen antaa kyllä asiasta kiinnostuneelle tiettyä aikalaisnäkökulman tuomaa valaistusta siihen, miksi Saksassa 1930-luvulla tapahtui se mitä tapahtui. En tässä rupea tarkemmin analysoimaan Mein Kampfin sisältöä, mutta mitään erityisen suurta viisautta siihen ei näytä sisältyvän, asioitten tarkastelua monelta eri kannalta kylläkin, tyyliltään vaikuttavaakin tekstiä, mutta toisaalta omituista sekoitusta Hitlerin oman elämän sattumuksista ja ongelmista ja koko maailman ja saksalaisen yhteiskunnan tilanteesta ja kohtalonkysymyksistä.

Mein Kampfilla on tietty kulttimaine natsisympatioita tuntevien keskuudessa. Mein Kampfin kieltäminen, tai yrityskin kieltää tai piilotella sitä, olisi omiaan vain kasvattamaan sen kulttimainetta. Harva sitä on lukenut, mutta ihan hyvä on, että se on kenen tahansa luettavissa, näin se voi kasvattaa tietynlaisen historiallisen kontekstin ymmärtämistä, ja toisaalta on hyvä voida tarvittaessa osoittaa kenelle tahansa, mitä Mein Kampfissa nimenomaan sanotaan ja mitä ei sanota.

Mutta onko jotain periaatteellista eroa sillä, että Mein Kampf on netissä luettavissa ja sillä, että Päivi Räsäsen Mieheksi ja naiseksi -pamfletti on netissä luettavissa? Mein Kampf on suurvallassa vallan ottaneen ideologian perusteos, jossa linjatut ajatukset ovat vaikuttaneet koko Euroopan ja jossain määrin koko maailman myöhempään muotoutumiseen, kun taas Räsänen on vain pienen maan pienpuolueen poliitikko ja tämä 20-sivuinen pamfletti rajautuu vain homoseksuaalisuuden kysymykseen ottamatta kantaa laajemmin merkityksellisiin poliittisiin linjauksiin. Räsäsen pamfletin poistamisella netistä tuskin olisi erityisempää merkitystä, en voi kuvitella, että se siitä muodostuisi minkään merkityksellisen lahkon kulttiteosta.

Kaikkiaan on minusta kuitenkin parempi, että Räsäsen pamfletti on netissä kuin että se määrättäisiin poistettavaksi. On sekin kuitenkin omanlaisensa aikalaiskuvaus niistä ajatuksista, joita Suomessa vuonna 2003 aika yleisesti oli. Samoja ajatuksia tietenkin on olemassa nykyäänkin, mutta vähenevässä määrin. Tuskinpa Räsänenkään omia ajatuksiaan on varsinaisesti mihinkään muuttanut, vaikka myöntää, että pamflettia sellaisenaan ei enää kehtaisi mihinkään jakaa.

Mikko Mäkitalo, 30.1.2022


Vuoden 2020 blogeja:


Suhteutetusti koronarokotuksen suojiin (joulukuu 2020)

Nyt ovat sitten koronarokotukset alkaneet. Ketäänhän ei Suomessa pakoteta rokotuksiin, joten oman harkintansa mukaan jokainen voi päättää, katsooko sen tarpeelliseksi ja riittävän perustelluksi.

Lääkärien ja viranomaisten viestintä voi tuntua siltä kuin todellista vaihtoehtoa rokotuksesta kieltäytymiseen ei oikein haluttaisi antaakaan, media tuntuu niin poikkeuksettomasti viestivän, että kaikki tietenkin menevät rokotukseen heti kun pääsevät. Uutiskuvissa näkyy pelkkiä tyytyväisiä rokotettavia ja innokkaita rokotuksen odottajia ja Euroopan Unionin tasolla otettiin oikein kaikkien maitten yhteinen rokotusten aloituspäivä symboloimaan sitä, että rokottaminen on kaikkien yhteinen asia ja yhteinen etu.

Rokotetta ei varmaankaan turhaan ole kehitetty ja pandemian tilanne näyttää siltä, että ilman rokottamista viruksen leviäminen ei pysähdy. Pitkin maailmaa on koko vuoden mittaan pyritty erilaisilla karanteeneilla, liikkumisrajoituksilla ja desinfioinneilla estämään COVID-viruksen leviämistä, mutta ei se missään ole onnistunut. Aluksi virus oli Kiinan Wuhanissa ja se yritettiin rajata sinne eristämällä Wuhan kaikesta muusta. Ei onnistunut, vaan virus löysi tiensä Kiinan muille alueille ja Eurooppaan. Euroopassa se levisi ensin lähinnä Italiassa ja ne maat, joissa sitä ei heti ollut, yrittivät rajansa sulkemalla välttyä siltä. Ei onnistunut. Yhdysvallat yritti eristäytyä Euroopasta estääkseen viruksen pääsyn omalle mantereelleen, mutta ei onnistunut. Suomen sisälläkin yritettiin eristää Uusimaa tiesuluilla muusta maasta siinä toivossa, että koronavirus pysähtyisi, mutta ei onnistunut.

Etelä-Koreasta puhuttiin jo keväällä, että siellä oli puhelimiin ladatun sovelluksen avulla toteutetulla tehokkaalla tartuntojen seurannalla saatu tilanne hallintaan. Kuitenkin sielläkin pandemiaa saatiin ehkä hidastettua, mutta ei estettyä, vuoden mittaan Etelä-Koreankin tartuntamäärät ovat lähteneet uudelleen kasvuun.

Viime aikoina viruksesta on sitten taas löydetty uusi muunnos, johon on reagoitu taas yrittämällä eristää Britannia, josta uusi muoto ensin löydettiin, muista maista. Vaan eipä tämäkään sen paremmin ole tehonnut kuin aiemmat eristämiset, uusi virusmuunnos leviää kaikesta huolimatta, sitäkin on löydetty jo monesta eri maasta.

Kaiken tämän perusteella näyttää siltä, että COVID-pandemian jatkolle on oikeastaan vain kaksi vaihtoehtoa: rokote pysäyttää sen, tai sitten virus leviää entisestään ja vielä moninkertaisesti tähänastinen määrä ihmisiä sairastuu ja kuolee siihen. Tähänastiset rajoitustoimet eivät ehkä turhia ole olleet, niillä on hidastettu pandemian leviämistä, vaikka vaikeaa on arvioida, mikä kehitys olisi ollut ilman rajoituksia. Jotain viitettä kyllä antaa Ruotsin valitsema linja, jonka mukaan rajoitetaan kansalaisten tekemisiä vähemmän kuin muissa maissa, kyllä siitä sitten on seurannut viruksen selvästi naapurimaita nopeampi lisääntyminen.

Yllättävän paljon kansan keskuudessa kuitenkin on epäluuloa ja vastahakoisuutta rokotuksia ja muitakin pandemian vastaisia toimenpiteitä kohtaan. Työssäni, kun keskustelen asiakkaitten kanssa, ymmärrettävästi nykyaikana tavallinen puheenaihe on koronapandemia ja sen vastaiset toimenpiteet. Kyllä suurin osa ihmisistä suostuu maskin laittamaan, mutta yllättävän paljon kuitenkin on sellaisiakin, jotka tuhahtelevat suorastaan vihamielisesti minunkin maskinkäytölleni ja leimaavat ylipäätään kaiken puheen koronaviruksen vaikutuksista turhaksi höpinäksi. Kovin monet yrittävät käyttäytyä kaikin puolin kuin mitään koronapandemiaa ei olisikaan.

Varmaankin on myös tietynlaista tilanteeseen turtumista ja kyllästynyttä alistumista. Kun kerran pandemia ei jo tehdyillä ja koetuilla rajoituksilla ole pysähtynyt, niin menköön sitten, otetaan vastaan se mitä tulee ja selviydytään miten selviydytään. Ja tietenkin juuri näin koronavirukseen voi suhtautuakin, sen voi sairastaa ja siitä voi parantua, tai voi olla, että siihen kuolee, mutta mitäpä sitten, kuoleehan jokainen kuitenkin joskus.

Yksi erityinen syy, joka suomalaisten mielissä liikkuu rokotusten hyötyä epäiltäessä, on vuosien 2009-2010 sikainfluenssaa vastaan tehty Pandemrix-rokote ja sen seuraukset. Pandemrix tunnetusti aiheutti narkolepsiaa.

Tietenkin myös ilman Pandemrixiä esiintyy narkolepsiaa, mutta Pandemrix oli osasyy narkolepsian puhkeamiseen joillakin. Tapausten määräksi Suomessa on laskettu 230, siis noin 230 sellaista narkolepsiatapausta, jotka olisivat jääneet puhkeamatta, jos rokotetta ei olisi annettu. Määrä ei ole mikään valtavan suuri, kun kolmisen miljoonaa suomalaista sai Pandemrix-rokotteen ja sen on arvioitu estäneen kymmeniätuhansia sikainfluenssatartuntoja ja ehkä 50 kuolemantapausta.

Toisaalta 230 narkolepsiatapauksen suhteuttaminen rokotuksen hyötyyn ei ole mitenkään yksinkertaista. Narkolepsia on krooninen sairaus, joka voi tehdä loppuelämästä kirjaimellisesti painajaismaista. Sarjakuvissa joskus väännetään vitsiä narkolepsiapotilaista, jotka nukahtelevat kesken lauseen, mutta todellinen narkolepsia on jotain aivan muuta, se ei ole pelkkää nukahtelua, vaan se voi olla elämistä jatkuvasti jossain unen ja valveen rajoilla, mihin usein liittyy vielä kokemus jonkin epämääräisen uhkaavan hahmon tai pahan olennon läsnäolosta.

Niinpä narkolepsiariskin suhteuttaminen influenssarokotteen hyötyihin ei kuittaudu suhteuttamalla 230 narkolepsiatapauksen todennäköisyyttä estettyjen influenssatapausten määrään. Voihan nimittäin mahdolliseen influenssatartuntaan suhtautua mutkattomasti: Ehkä saan influenssan, ehkä en. Jos saan sen, niin ehkä kuolen, tai ehkä en kuole, mutta vaikka kuolisinkin, niin mitäpä sitten, eipä minun sen jälkeen tarvitse mistään enää murehtia. Mutta jos toisella puolella vaarana on elää loppuelämä narkolepsian kourissa, niin se on uhkakuva, jota vältän kaikin keinoin, oli todennäköisyys vaikka kuinka pieni. Näin ajatellen Pandemrixin aiheuttaman narkolepsian aiheuttama epäluulo rokotusta kohtaan vaikuttaa hyvinkin rationaaliselta.

Mikään ei anna kylläkään aihetta vetää minkäänlaisia yhtäläisyyksiä Pandemrixistä nyt kehitettyihin COVID-rokotteisiin, Pandemrixissä on omat haittansa todettu ja nyt kehitetyt COVID-rokotteet ovat aivan eri ainesosista tehtyjä, ylläoleva on vain periaatteellista pohdintaa siitä, miksi pienikin haittatekijä rokotteessa voi antaa hyvän syyn epäillä rokotuksen järkevyyttä. Paljon rokotuksista puhuttaessa esiintyy myös aivan selvää pötypuhetta ja epärealistisia salaliittoteorioita, mutta väittäisin, että yllä kuvaamani Pandemrixin ja narkolepsian suhteuttava ajatusmalli on kuitenkin varsin yleinen, vaikka moni ei ehkä jäsentele sitä niin systemaattisesti kuin mitä yllä olen tehnyt.

Rokotuksen haittojen ja hyötyjen suhteuttaminen on myös koko populaation ja yhteiskunnan kannalta katsottuna eri asia kuin yksilön kannalta. Voi olla, että Pandemrixkin oli yhteiskunnan kannalta hyödyllinen estäessään ne kymmenettuhannet influenssatartunnat, vaikka hintana sitten oli 230 narkolepsiapotilasta, mutta yksilön arvioidessa omaa kohtaloaan näkökulma on eri. Tässä me joudumme sitten omia valintoja tehdessämme miettimään, mikä on painotuksemme: elämmekö yksilöinä omaa elämäämme omilla preferensseillämme, vai elämmekö yhteiskuntaa varten yhteiskunnan osasina. Tähän me joudumme nyt koronavirusrokotteen edelläkin ottamaan jonkin kannan.

Täysin vaaratonta rokotetta tuskin onkaan, mutta hyvin harvoin rokotteen haitat ovat pysyviä. Kannattaa myös muistaa, että COVID-sairaudesta toipuminenkaan ei välttämättä tapahdu jättämättä pysyviä seurauksia elimistöön. Eräs COVID-rokotteen ottanut sairaanhoitaja televisiossa totesikin, että hän mieluummin kuolee rokotteen seurauksiin kuin elää lopun elämänsä COVID-sairauden vammauttamana. Mikä tietysti on pohjimmiltaan samaa pohdiskelua kuin mitä edellä teen Pandemrixin ja narkolepsian suhteesta.

Mikko Mäkitalo
28.12.2020


Demokratian ongelma (marraskuu 2020)

Kun syyskuun blogissa kirjoittelin joitakin ajatuksia Yhdysvaltojen presidentinvaalista, nyt vaalituloksen ratkettua on aika vielä kommentoida jotain asiasta, vähän toisesta näkökulmasta. Me vapaa-ajattelijathan vältämme yhdistyksenä ottamasta juurikaan kantaa eri poliittisten linjojen paremmuuteen, joten tässäkin totean vain ohimenevänä huomautuksena, että harva eurooppalainen ja vielä harvempi vapaa-ajattelija on muuta kuin tyytyväinen siihen, että maailman merkittävimmäksi henkilöksi vaihtuu Joe Biden. Vaikka en teeskentele, ettei minulla ja muilla vapaa-ajattelijoilla varsinaisia poliittisia kantojakin olisi, niin jättäessäni tässä yhteydessä sellaiset sivuun totean, että kiinnostavaa voi olla myös demokraattisen päätöksentekoprosessin toimivuus sinänsä, ei se, kuka henkilö tai mikä poliittinen linja milläkin kerralla voittaa, vaan se, kuinka hyvin äänestysprosessi ja sen tulos milläkin kerralla toteuttaa kansan tahtoa, ja kuinka paljon äänestäjät ylipäätään ovat valmiita ja kykeneviä ottamaan yhteiskunnan kehityksen omalle vastuulleen, vai luopuvatko he mieluummin vallasta ja jättävät asiat jonkinlaisen harvainvallan vastuulle.

Rationaalisen maailmankuvan mukaan olisi yleensä hyvä, jos ihmiset osallistuisivat päätöksentekoon kukin omien tietojensa ja taitojensa puitteissa. Toisaalta ihmisellä on hyvä olla oikeus halutessaan jättää se kokonaan tekemättäkin, jättää siis äänestämättäkin, vaikka voi olla vähän vaikea ymmärtää, miksi joku ei haluaisi äänestää, kun yhteiskunta on sen tehnyt niin helpoksi, että ei tarvitse kuin käväistä raapustamassa yksi numero lipukkeeseen. Kuitenkin meillä Suomessa niinkin paljon kuin 30 prosenttia äänioikeutetuista jatkuvasti jättää eduskuntavaaleissa äänestämättä ja pitää nimenomaisena kannanottonaan tai identiteettinään sitä, että ei äänestä.

Usein keskusteluissa ollaan huolestuneita siitä, että ihmiset ovat entisestään vieraantumassa politiikasta ja äänestysaktiivisuus laskee. Tämä ei kuitenkaan ole aivan totta: vilkaisemalla vaikkapa tilastokeskuksen graafia eduskuntavaalien äänestysprosentin kehityksestä voi huomata, että aktiivisuus on aivan ensimmäisistä vuoden 1907 vaaleista meidän päiviimme tultaessa osoittanut kokonaiskuvassa enemmänkin nousevaa suuntausta. Äänestysprosentti pyöri alkuvuosikymmeninä 60:n molemmin puolin, sotienjälkeisenä aikana se on liikkunut yleensä noin 70 ja 85 prosentin välillä – tosin tähänkin sisältyy sitten vielä sellaisia vaiheita, että alkuvuosikymmeninä aktiivisuus laski, sitten sotavuosina ja heti sen jälkeen se nousi, oli 1960-luvulla huipussaan, ja sen jälkeen on lähinnä laskenut, aivan viime vaaleissa kuitenkin taas kääntynyt lievästi nousuun.

(Edellisen linkin takaa löytyvä graafi päättyy vuoteen 2011, mutta sen jälkeen käydyt kahdet vaalit osoittavat edelleen pientä noususuuntaa.)

Yhdysvaltain presidentinvaalien äänestysprosentit osoittavat melko samansuuntaisia kehityskulkuja, 1960-luvulla siellä oli yli 60 prosentin lukemia, mistä on tultu vähän alaspäin, yleensä vähän yli 50 prosentin tasolle. Toisaalta 1900-luvun alkupuolen äänestysprosentit olivat usein alle 50:n. Aivan 1900-luvun alusta ja 1800-luvulta sieltä löytyy sitten taas hyvinkin korkeita äänestysprosentteja, mutta silloin elettiin kyllä hyvin erilaisessa maailmassa, jossa mm. naisilla ei ollut äänioikeutta ja Yhdysvaltojen alueesta suuri osa oli territorioita, eikä osavaltioita, ja territorioitten asukkailla ei ollut äänioikeutta lainkaan. Modernin maailman osalta, noin sadan viime vuoden ajalta, ei ole syytä päätellä, että äänestysprosentit juuri nykyään olisivat erityisen alhaisia.

Minulla oli varsinkin nuorena taipumusta ajatella, että ei äänestysprosentin lasku ole mitenkään huono asia, vaan koska vähemmän koulutetut (=tyhmemmät) ihmiset useammin jättävät äänestämättä, niin äänestysprosentin laskiessa päätöksenteko keskittyy viisaammille, jolloin päätöksenteon laatu paranee. No tämä sinänsä vastaansanomaton päätelmä on toki edelleen voimassa, mutta totuus ei ole niin yksioikoinen. Eräs asia, joka erityisesti sai minut arvioimaan kantaani uudelleen, oli vuoden 2011 eduskuntavaalit, niin sanotut jytkyvaalit, joissa eduskunnan voimasuhteet muuttuivat kerralla varsin paljon.

Vuoden 2011 vaalit muuttivat eduskuntaa ennen kaikkea niin, että Perussuomalaiset nousivat 5 kansanedustajan pienpuolueesta 39 kansanedustajaan, 100 000 äänestäjän suuruusluokasta yli 500 000 äänestäjään ja lähelle suurimman puolueen asemaa. Tämä yhtäkkinen kannatusnousu liittyi aiempien nukkuvien äänestäjien aktivoitumiseen, joskaan ei tietenkään johtunut kokonaan siitä – äänetysprosentti nousi 2,4 prosenttiyksiköllä, mikä tarkoittaa kymmeniätuhansia ääniä, mutta ei selitä koko jytkyä, vaan tietenkin siirtymiä tapahtui myös puolueitten välillä. Kuitenkin tuollainen yhden puolueen äkkinousu kyllä sai minut miettimään, että mitä suurempi osa väestöstä ottaa tavakseen jättää äänestämättä, sitä enemmän sinne äänestämättömyyteen piiloutuu myös potentiaalia siihen, että jossain vaiheessa joku onnistuukin mobilisoimaan kansanjoukot äänestämään, ja silloin tapahtuukin arvaamattomia vallanvaihdoksia.

Jonkinlainen jatkuvuus yhteiskunnan päätöksenteossa olisi hyvä olla. Siksi olisi hyvä, että suurin osa kansasta kuitenkin olisi jatkuvasti päätöksenteon piirissä, muuten suppean päätöksentekijöitten joukon ulkopuolelle kasaantuu suuri joukko ihmisiä, joitten mielipiteisiin päättävällä joukolla ei oikein ole kosketusta, ja joka sitten jossain vaiheessa voikin tulla valtaan. Tämä on syy siihen, miksi toimiva demokratia, riittävän suurella osallistumisasteella, on kuitenkin kannatettavaa, vaikka päätöksiin osallistuvien ihmisen älyllinen laatu sitten ei olisikaan optimaalinen.

Tämäkään ei siis tarkoita olla kannanotto siihen suuntaan, että juuri Perussuomalaisten poliittinen linja välttämättä olisi huonompi tai väärempi kuin jokin muu poliittinen linja. Mikä tahansa päättävän joukon ulkopuolelle jäävä ihmisryhmä muodostaa potentiaalin arvaamattomaan vallanvaihdokseen.

Edellä kuvattua ilmiötä voidaan sanoa myös populismiksi, populismillahan määritelmällisesti yleensä tarkoitetaan juuri passivisen kansanosan mobilisoimista vallankäyttöön, tai ainakin vallankäytön taustavoimaksi, äänestäjiksi. Juuri populismi onkin toinen ilmiö, äänestysaktiivisuuden laskun lisäksi, jota nykyään usein sanotaan demokratian ongelmaksi tai syyksi demokratian heikkoon tilaan. Toisaalta nämä kaksi asiaa ovat väistämättä toisiinsa yhteydessäkin, onhan suuri nukkuvien äänestäjien määrä väistämättä juuri se, missä on potentiaalia populismille.

Kuitenkaan en ole varma, onko populismin lisääntyminen yhtään enempää totta kuin väitetty äänestysaktiivisuuden laskukaan. Populismin lisääntyminen on vain vielä vaikeammin todennettava väite, äänestysaktiivisuus kun on kuitenkin yksiselitteinen numero, jonka muutoksia voidaan kiistattomasti seurata, mutta mitä oikeastaan on populismi? On vaikeaa saada mitenkään kiinni populismin määritelmästä niin, että voitaisiin sanoa, mikä poliittinen liike milloinkin on populistinen. Yleensä populismi on lähinnä iskusana poliittisten vastustajien kritisoimiseen.

Se, mikä poliittisessa keskustelussa kiistattomasti on muuttunut, on tietoliikenneyhteyksien parantuminen. Videokuvat liikkuvat nyt netissä jokseenkin reaaliaikaisina ympäri maailman, Twitter ja muut nettipalvelut välittävät lausahduksia yhtäkkiä kaikkialle. Nämä tietoliikenneyhteydet nyt ovatkin välttämätön edellytys sille, miksi juuri Yhdysvaltain vaaleista on voinut tulla niin suuri mediasirkus, joka hallitsee uutisointia täällä Euroopassakin koko syksyn ajan.

Yhdysvaltojen presidentinvaali on myös hyvin erikoinen prosessi. Lähes kaikki muut maat ovat jo luopuneet valitsijamiesvaalista ja äänestävät suoraan presidenttiä sen yksinkertaisen periaatteen mukaan, että eniten ääniä saanut valitaan presidentiksi. Mutta Yhdysvalloissapa tehdäänkin aivan eri tavalla, ei pelkästään se, että ensin valitaan valitsijamiehet, jotka sitten vasta tekevät lopullisen äänestyksen presidentin henkilöstä, mutta kun eri osavaltiotkin käyvät vaalit omien erilaisten lakiensa mukaan. Tämähän jättääkin sitten tilaa kaikenlaiselle spekulaatiolle siitä, missä vaiheessa minkäkin osavaltion ääntenlaskenta on ja milloin minkäkin osavaltion tulos on ratkennut, mukaan lukien erilaiset oikeusprosessit siitä, mitkä äänet lopulta hyväksytään lasketaan ja mitä ei.

Yhdysvaltojen vaalituloksen ratkeaminen on erikoinen mediavetoinen prosessi. Muissa maissa vaalituloksen ratkeaminen tarkoittaa sitä, että äänet on laskettu loppuun ja saatu selville, kuka sai eniten ääniä. Yhdysvalloissa se ratkeaa siten, että eri mediat julistavat aina tietyssä vaiheessa tietyn osavaltion varmuudella ratkenneeksi ja lisäävät sen valitsijamiehet tulokseen ilman, että osavaltion tarvitsisi olla loppuun laskettu. Tietyssä vaiheessa medioissa sitten vain todetaan, että nyt on riittävällä varmuudella riittävä määrä valitsijamiehiä tietyn ehdokkaan takana, että vaalitulos voidaan julistaa varmaksi. Niinpä tätä kirjoittaessani Yhdysvalloissa on ääntenlaskenta vieläkin joissakin paikoissa kesken, mutta vaalien lopputulokseksi kyllä jo tiedetään, että Joe Biden voitti.

Jos tämän kaiken tarkoituksena on, että kansa saa viihdettä ja mediat saavat bisnekseensä kassavirtaa, niin sitä kyllä saadaan. Tulee kyllä mieleen, että vaalien tarkoituksena voisi olla saada selville yksiselitteinen ja uskottava kansan mielipide, mediasirkuksen aiheeksi voisi löytyä jotain muutakin kuin spekulointi vaalituloksen lainvoimaisuudella. Yhdysvalloissakin on kyllä gallupeissa enemmistön kannatus sille, että presidentinvaali muutettaisiin sellaiseksi, että yksinkertaisesti eniten kannatusta saanut ehdokas voittaa. Muutosta on kuitenkin vaikea saada läpi, sillä olemassaolevan järjestelmän muuttaminen tarkoittaisi tietyn valta-aseman menettämistä niille, jotka hyötyvät olemassaolevasta järjestelmästä.

Yhdysvaltojen osavaltioittain määritelty ja valitsijamiesten välityksellä toimiva presidentinvaali periytyy jo 1700-luvulta valtion perustamisesta, ja on varmaankin ollut silloin aivan tarkoituksenmukainenkin vaalijärjestelmä. Silloinhan ei ollut nopeita tietoliikenneyhteyksiä, joten varmaankin oli tarkoituksenmukaista delegoida valta ensin kansalta rajatulle joukolle valitsijamiehiä, jotka sitten kokoontuivat tekemään varsinaisen valinnan. Sillä tavallahan Suomessakin presidentit valittiin jopa 1980-luvulle asti. Nykyään se kuitenkin on aivan ajastaan jälkeen jäänyt, kömpelö ja turha sirkus. Nyt väistymässä oleva, tässä kirjoituksessa nimeltä mainitsemattomaksi jäänyt presidenttikin voisi tarjota yleisölle parempaa sirkushuvia tekemällä median kanssa taas sellaisen diilin, josta hän suurelle yleisölle on alun perin tunnetuksi tullutkin.

Niinpä tulenkin siihen loppupäätelmään, että nykymaailman demokratian suurin ongelma ei ole populismi eikä äänestysaktiivisuuden lasku, vaan se, että koko poliittista mediakeskustelua hallitsee kuukausia kestävä turhanpäiväinen sirkus Yhdysvaltojen presidentinvaalin ympärillä.

Mikko Mäkitalo, 29.11.2020


Vapaat Varjakka-aatteilijat (lokakuu 2020)

Hyvää loppusyksyä, lukijat.
Vaikka säät eivät ole kovin loppusyksyisiksi ehtineet, niin kekriviikon loppua tässä jo eletään. Minullakin on viimeiset perunat ja porkkanat vielä kasvimaassa, sillä kun ei maa ole uhannut ruveta jäätymään, ei ole ollut kiirettä nostaa niitä vielä pois. Kaipa tässä kekriviikonlopun aikana se tulee tehtyä.
Vapaa-ajattelijaa tässä syksyn mittaan on mietityttänyt TV-sarja nimeltä Kaikki synnit, jonka ensimmäinen kausi on katsottavisssa Yle Areenalta. Toinen kausikin sarjaa on tehty, mutta sitä ei ainakaan vielä ole Areenassa eikä ilmoitettu, että olisi tulossakaan, se on katsottavissa jossain muualla.
Sarjan tapahtumissa keskeisenä on Pohjois-Pohjanmaan lestadiolainen uskontoyhteisö, mutta mikä mielenkiintoista, sarjassa on osansa myös vapaa-ajattelijayhdistyksellä. Tapahtumapaikkana on fiktiivinen Varjakka, joka sijoittuu johonkin Oulun eteläpuolelle, tosimaailman lähin vastine Varjakalle voisi olla Kempele tai Tyrnävä. Tapahtumapaikassa toimii sitten myös yhdistys nimeltä Varjakan vapaa-ajattelijat, jonka jäsenet myös kietoutuvat juonenkäänteisiin.

[Jälkikäteen lisään asioita vähän tutkittuani kommenttina, että Kempele on kyllä tv-sarjan Varjakan esikuvaksi aivan liian kaupunkimainen paikka. Kempele on aivan Oulun kyljessä, osana Oulun kaupunkiseutua, niin että lähes kaikki Kempeleen asukkaat asuvat samassa taajamassa, joka jatkuu yhtenäisenä Oulun keskustasta Kempeleeseen asti. Tv-sarjassa vilahtaneen seinäkartan mukaan Varjakka olisi jossain Oulun eteläpuolella, mutta vähän kauempana sen täytyy olla, Tyrnävä tai sitten samoilla seuduilla sijaitseva Liminka tai Lumijoki voisi olla lähin esikuva. Omakohtaisesti en tunne näistä kunnista mitään enempää kuin että olen joskus niistä läpi matkustanut matkalla Ouluun tai Lappiin, mutta Tyrnävä, Liminka tai Lumijoki näyttäisivät Varjakkaa muistuttavilta maaseutumaisilta kunnilta.]

Yhdistyksenä Varjakan vapaa-ajattelijat on vähintään yhtä fiktiivinen kuin Varjakka paikkana muutenkin, tai jopa vielä fiktiivisempi. Jos nimittäin Varjakka muuten vertautuu ehkä melko realistisesti johonkin Kempeleeseen tai Tyrnävään, en sarjaa katsovana vapaa-ajattelijana oikein löydä mitään yhtymäkohtaa Varjakan vapaa-ajattelijoitten ja tosielämästä tuntemieni vapaa-ajattelijoitten välillä.
Ensinnäkin Varjakka on jo paikkanakin vähän liian maaseutumainen ollakseen vapaa-ajattelijayhdistyksen toimipaikka. Vapariyhdistyksiä on lähinnä maakuntien keskuskaupungeissa, ei sitä pienemmissä paikoissa. Ei aivan kaikissa maakuntakeskuksissa kylläkään ole, ja toisaalta pikkukaupungeissa Raisio, Forssa ja Varkaus on vapariyhdistykset, mutta sitä maaseutumaisemmissa paikoissa ei ole. No, ei se tarkoita, etteikö joku voisi perustaa vapariyhdistyksen maalaispaikallekin.
Mikä ehkä merkittävämpää, sarjassa vapaa-ajattelijoina kuvatut henkilöt eivät oikein ole sellaisia, joita olisin missään tavannut vapaa-ajattelijayhdistyksen aktiivitoimijoina. Ei meissä ole niin radikaaleja tyyppejä, eikä yleensä juurikaan niin nuoria.
Mitenkään myönteisessä tai miellyttävässä valossa vapaa-ajattelijayhdistys ei sarjassa näyttäydy. En kuitenkaan jaksa siitä vetää herneitä nenääni, jos joku kirjoittaa fiktiivisen yhdistyksen erilaiseksi kuin mitä itse olen kokenut vastaavaa nimeä käyttävän yhdistyksen. Kyllähän fiktiota saa kirjoittaa ja siinä esittää asioita fiktiivisellä tavalla, ja tylsäähän fiktiosta tulisi, jos ei siinä vähän irroteltaisi asioita todellisesta muodostaan.
Itse tulin vapaa-ajattelijoihin mukaan 90-luvun puolivälissä, nuorena kyllä, mutta kuitenkin jo muutaman vuoden yli 20-vuotiaana, eli en aivan varsinaisesti nuorena siinä mielessä kuin mitä TV-sarjan Varjakan vapaa-ajattelijoitten aktiivitoimijat näyttävät olevan. Ja silloinkin olin aika poikkeus yhdistyksessä, jonka muut aktiivit olivat melkein kaikki sukupolven tai kaksikin minua vanhempaa ikäluokkaa. Ja kun tässä yli kaksi vuosikymmentä olen Turun vaparien toimintaa seurannut ja pyörittänyt, niin ei tässä missään vaiheessa mitenkään suurin joukoin ole nuorisoa pyörinyt. Joskus joitakin kyllä, mutta ei mitenkään joukoiksi asti. Mitä olen muita kuin Turun yhdistyksen vapareita kohdannut, niin ei heissä jäsenistö juurikaan erilaista ole.
Ja jos jonkin verran joskus nuoria vapaa-ajattelijoita onkin, eivät he juurikaan ole sellaisia radikaaleja anarkisteja, mitä television Varjakan porukka. Pidän oikeastaan vapaa-ajattelijoitten ongelmana sitä, että olemme tavoitteissamme liian varovaisia ja vaatimattomia, emme juurikaan lähde näkymään ja kuulumaan, vaan tyydymme yleensä filosofisesti pohdiskelemaan ja pyörittelemään asioita. Vapaa-ajattelija tuntuu yleensä ajattelevan, että kun hän on itselleen tehnyt selväksi sen, mitä uskonnot pohjimmiltaan ovat, niin se riittää, ja muut saavat sitten tehdä uskontojen suhteen mitä haluavat.
Esimerkiksi koulujen ET-opetuksen suhteen olemme kovin laiskoja edistämään asiaa. Emme kunnolla vaadi edes omille lapsillemme hyvää ET-opetusta, vaan tyydymme ajattelemaan, että jos ET on joten kuten olemassa, niin onhan se parempi kuin uskonnonopetus, eli varmaankin se sitten riittää. Ja jos lapsemme koulussa sitten ET-opetuksen lisäksi saa myös jossain muodossa uskontokasvatusta, niin meillä on taipumus ajatella, että eihän se varmaankaan lasta pilaa, kyllä hän siitä oppii kuitenkin itsenäisesti ajattelemaan, jos vanhempiensa taipumuksia vähänkin on perinyt.
Kyllä uskontokasvatus voi lapsen pilatakin, siitä meidän täytyisi olla täysin tietoisia.
Uskovaisethan sitten kyllä levittävät omaa sanomaansa, jos heille annetaan siihen tilaa. Heidän maailmankuvassaan uskonto on maallista elämää suurempi asia, kyllä he kokevat velvollisuudekseen tehdä kaikkensa muittenkin ihmisten puolesta, että muutkin lähtisivät noudattamaan uskontoa.
Vaparien tavoitteitten toteutumiselle voisi olla hyväkin, jos meissä olisi enemmän Varjakan porukan tapaista väkeä.
Tosielämässä Varjakan vapaa-ajattelijoita muistuttavia ovat lähinnä erilaiset ekoanarkistiset piirit. En ehkä ole koskaan laskenut itseäni ekoanarkistiksi, katson ekologisiakin kysymyksiä enemmän pitkien kehityslinjojen ja jatkuvuuden kautta, mutta olen kyllä eri vaiheissa ja eri paikoissa ollut ekoanarkistien kanssa tekemisissä ja jossain määrin hengessä mukana. Siellä toiminta näyttää aika samalta kuin Varjakan vapaa-ajattelijoissa.
Onko sitten yhteiskunta ekologiselta kannalta kehittynyt paljon parempaan suuntaan ekoanarkistien vaatimusten johdosta? Mielestäni ei. Kyllä ympäristöajattelun edistysaskelet on otettu vähitellen, demokraattisen päätöksenteon sisältä ja sovinnaisen tieteellisen tutkimustyön avulla, ei anarkistisista lähtökohdista. Ekoanarkisteilla on usein kovia ja idealistisia vaatimuksia, mutta ympäröivä yhteiskunta ei oikein lähde niitä toteuttamaan, ja tuntuu siltä, että ekoanarkisti sitten aikansa elämöityään väsyy tekemiseensä ja lopettaa sen. Ekoanarkistisia porukoita tulee ja menee toisensa jälkeen, jokainen ryhmä vuorollaan vaatii mitä vaatii, ja sitten aikansa vaadittuaan lopettaa toimintansa.
Niinpä ajattelen, että voisi olla hyvä, jos vapareissa olisi enemmän Varjakan vapaa-ajattelijoita muistuttavaa väkeä, mutta liikoja en odottaisi, jos olisikin. Kyllä asiat jossain määrin edistyvät näillä varovaisilla keinoilla, joita me käytämme. Ja kaikkein eniten tavoitteitamme on edistetty eräillä nörttimäisillä keinoilla, joilla merkittävä osuus suomalaisista on saatu eroamaan kirkosta. Se tehtiin koodaamalla nettiin palvelu, jolla kirkosta eroaminen on helppoa, ja siihen tarvittiin vain muutama nuori tai nuorehko tamperelainen vapaa-ajattelijanörtti.
Kuka sitten koodaisi pohjoisen lestadiolaisyhteisön päihin palvelun, jolla hekin eroaisivat uskonnollisesta yhteisöstään? Onnistuisiko se Varjakan vapaa-ajattelijoitten keinoin?
 
Mikko Mäkitalo, 30.10.2020
 

Amerikkalaista todellisuutta yli maailman (syyskuu 2020)

Maailmassa on muutaman viikon päästä edessä eräs merkittävimmistä henkilövalinnoista. Neljäksi seuraavaksi vuodeksi valitaan kaiketi kaikkein merkittävin yksittäinen henkilö, Yhdysvaltojen presidentti. Vaalitapahtumaa seurataan vaalipäivänä medioissa eri puolilla maailmaa suorissa uutiskatsauksissa, varmaankin lähes kaikissa maissa, ja tapahtumat sitten tiivistyvät ratkaisuhetkiin ja vaalituloksen selviämiseen vaalipäivän iltaa kohti. Eri maitten mediat pyrkivät välittämään täysin ajantasaisen tiedon riippumatta siitä, mihin aikaan vuorokaudesta paikallista aikaa ratkaisutapahtumat ajoittuvat.

Muistan hyvin esimerkiksi neljän vuoden takaa, miten itsekin kuuntelin aamuyöllä radiosta vaalituloksen muodostumista. Menin silloin vaalipäivän jälkeiseksi aamuksi kuudeksi töihin, joten läpi yön en medioita seurannut, nukkuakin piti välillä, mutta kun aamuyöllä valmistauduin töihin lähtöön ja pyöräilin työpaikalle, seurailin tuloksen muodostumista ja yllättyneitä tunnelmia. Vaalituloshan oli lopulta varsin yllättävä ja valituksi tuli eri ehdokas kuin mitä gallupit olivat viimeiseen asti ennustaneet. Marginaalit kyllä olivat pieniä, niin viime vaiheitten gallupeissa kuin vaalituloksessakin, mutta yllätyskäänne vaalitulos kuitenkin oli.

Nyt maailma on sitten elänyt neljä vuotta Donald Trumpin presidenttiyden kanssa. Vähitellen on jäänyt jopa melko unohduksiin, että vaalitulos oli hyvin kiistanalainen, mutta niinhän se on, että kun vaalitulos on vahvistettu, niin loputtomiin ei voida spekuloida sillä, oliko se aivan laillisin keinoin saatu. Mitään vaalivilppiähän asiassa ei ole todistettu tapahtuneen, joten siltä osin asiaa on pidettävä loppuun käsiteltynä. Kun ei toisin todistettu.

(Pidän kylläkin käytännössä selvänä, että jotain hyvin hämärää niissä vaaleissa tapahtui. Ratkaiseva keikaus oli kolmen merkittävän osavaltion, Floridan, Ohion ja Pennsylvanian, kääntyminen gallupien ennustamasta demokraattien voitosta republikaanien voitoksi. Miten sattuikin, että kolme ratkaisevan merkittävää osavaltiota meni toisin päin kuin gallupien mukaan piti? En tässä yhteydessä nyt enempää spekuloi sillä, kuka ja millä keinolla sen mahdollisesti teki.)

Vapaa-ajattelijana tuota kaikkea seuratessa esille nousee amerikkalaisen poliittisen retoriikan ylipursuava uskonnollisuus. Ehdokkaitten täytyy suorastaan itsestäänselvästi tuoda esille uskonnollista vakaumustaan, muuten mahdollisuuksia voittoon ei käytännössä ole.

Suomalaisena on joskus vähän hämmentävää seurata sitä amerikkalaista julkisuuskeskustelua, jossa keskeiset poliitikot voivat kesken poliittisen puheen aloittaa suoranaisen uskonnollisen julistuksen ja rukoilun. Kyllähän meillä Suomessakin täysin uskovaisia poliitikkoja on, mutta meillä varsinainen uskonnonharjoitus pidetään sentään sivussa poliittisesta keskustelusta. Politiikkaan voidaan kyllä sisällyttää uskonnollisia perusteluja, mutta puhetapa on sentään sillä pohjalla, että muunlaisten perustelujen joukkoon voidaan sisällyttää lauseita tyyliin ”Uskonnollisen vakaumukseni mukaan ajattelen, että…”.

Tiettyjä institutionalisoituja uskonnonharjoittamisen muotoja Suomenkin poliittiseen elämään sisältyy, mm. kirkon sisäisten asioitten säätäminen lainsäädännön muodossa, valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukset ja presidentin uudenvuodenpuheen perinteinen tapa toivottaa kansalle ”jumalan siunausta”. Nämä ovat muodoltaan aika paljon hillitympiä asioita kuin Yhdysvaltojen poliittiseen elämään sisältyvät julistukset ja mm. presidentin johtamat ns. rukousaamiaiset, tosin en ole varma, onko se sitten ratkaisevasti parempi, jos uskonnolliset elementit ovat muodoltaan hillittyjä, jos ne sitten kuitenkin vaivihkaa vaikuttavat päätöksentekoon.

Minulla ei henkilökohtaisessa elämässä ole paljoakaan kontaktia Yhdysvaltoihin. En ole koskaan käynyt siellä, en muistaakseni läheisesti tunne ketään, joka olisi kotoisin sieltä tai edes koskaan asunut siellä. Harvoin olen edes tavannut ketään amerikkalaisia, joitakin toki silloin tällöin, mutta harvoin.

Television kautta minunkin elämääni amerikkalaista todellisuutta jossain määrin virtaa, olen joskus katsellut paljonkin amerikkalaisia elokuvia ja tv-sarjoja, joitten fiktiivinen ja usein kiiltokuvamainen maailma on tietysti aika eri asia kuin varsinainen amerikkalainen todellisuus, mutta viime vuosina en kovin paljoa niitäkään. Tv-sarjoja on tietysti moneen lähtöön, monella eri maailmankuvalla tehtyjä, kuten on tekijöitä, sillä onhan Yhdysvalloissa eri maailmankuvaa edustavia ihmisiä siinä missä Suomessa tai missä tahansa muuallakin. Jossain määrin kuitenkin tv-sarjojen tarjonnastakin on aistittavissa, että amerikkalainen ajattelutapa suhteessa uskontoon on erilainen kuin suomalainen.

Millaista sitten on ihmiskunnan vallitseva uskonnollisuus? Onko se lähempänä amerikkalaista kuin suomalaista? Luulisin, että amerikkalaista. Suomalainen jäyhä maallisuus on sentään varmaankin aika ääripäässä. Voi olla, että harvassa maassa ilmapiiri on päässyt yhtä vapaaksi uskontojen vaikutuksesta kuin Suomessa. Kokonaiskuvaa on kylläkin vaikea saada, sillä vaikka matkustelisi paljon eri maissa ja olisi aktiivisessa kontaktissa monien erimaalaisten ihmisten kanssa, niin oma kokemusmaailma on joka tapauksessa vain ohut siivu kaikesta siitä, mitä maailmalla on. Helposti se on myös juuri se oman maailmankuvan mukainen kupla, johon valikoituu pääasiassa melko samanlaisia ihmisiä.

Mutta ei poliittisen ylätason seuraaminenkaan tietyn maan elämästä anna sen täydempää kuvaa. Me voimme seurata Yhdysvaltojen presidenttiehdokkaitten debattia ja sen jälkeen presidentiksi valitun julkilausumia, mutta kyllähän pelkästään Yhdysvaltojen politiikassa tapahtuu paljon muutakin, ja tapahtuu monella tasolla. Yhdysvallat on kylläkin suhteellisen presidenttikeskeinen maa, siellä presidentin painoarvo päätösten teossa on suurempi kuin demokratioissa yleensä, mutta on siellä erikseen parlamentti eli kongressi ja on osavaltioitten omat parlamentit ja vielä paikallishallinto. Meille kansainvälisestä uutisvirrasta suodattuu Yhdysvalloistakaan aika vaikeasti mitään muuta kuin presidenttitason tapahtumia. Kongressin tapahtumia jonkin verran kyllä, tosin sieltäkin taidetaan viime vuosilta muistaa lähinnä vain se, miten demokraattinen puhemies Nancy Pelosi teatraalisesti repi presidentin puheen sisältäneet paperit palasiksi.

Kaikkiaan on valitettavaa, miten koko maailman huomio niin paljon kiinnittyy juuri yhteen henkilöön ja hänen valintaansa, kun kuitenkin häntä virkaansa valitsemaan pääsee vain muutama prosentti maailman väestöstä. Yhdysvaltojen osuus maailman väestöstä on viitisen prosenttia, ja siitäkin demokraattisen prosessin tavoitettavuus hieman ontuu, sillä syrjäytyneessä asemassa olevan väestön on vähän vaikeaa rekisteröityä äänestäjiksi eikä äänestysprosentti kovin korkeaksi nousekaan, viime vaalissa se oli 54,7. Mutta lähitulevaisuudessa ei ole odotettavissa muutostakaan sellaista tilannetta kohti, että maailman vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi muodostuisi joku sellainen, jonka valintaan edes jonkin välillisen prosessin kautta olisi osallistunut enemmistö maailman ihmisistä. Kun emme muuta voi, niin pysytelkäämme sitten edes joten kuten selvillä siitä, millainen on se henkilö, joka maailman vaikutusvaltaisimpaan virkaan valitaan.

Sillä mielellä minäkin sitten varmaankin taas marraskuun 4. päivän varhaisaamuna heräilen ihmettelemään, mihin suuntaan maailma seuraavat neljä vuotta menee.

Sanotaan nyt sitten vielä, että toivottavasti Joe Bidenin suuntaan. Vaikka vain sen takia, että kumpikin ehdokas tulisi tässä tekstissä nimeltä mainituksi.

Mikko Mäkitalo, 29.9.2020


Suomea historian hämäristä järjen valoon (elokuu 2020)

Olen äskettäin lukenut Martti Ruudun kirjan Suomen historia. Varsin hyvä, pieni ja kompakti tietokirja. Olen lukenut montakin yleisteosta Suomen historiasta, mutta tämän Martti Ruudun kirjan luettuani koen ymmärtäväni paremmin kuin koskaan aiemmin eräitä Suomen historian tapahtumia, esimerkiksi sitä, miten Suomi päätyi osaksi Ruotsin valtakuntaa, ja miten se myöhemmin päätyi pyrkimään itsenäiseksi valtioksi ja lopulta siinä onnistuikin, samoin kuin mm. sitä, miten sääty-yhteiskunta syntyi, rakentui ja toimi ja miten ja miksi se purkautui.

Moni historiasta tietokirjoja kirjoittava tuntuu sotkeutuvan kirjoittaessaan turhaan jaaritteluun ja pyörittelyyn, joka muodostaa suuria tekstimääriä, mutta ei lopulta oikein valaise asioita lukijalle. Martti Ruutu on tiivistänyt koko Suomen historian esihistoriasta kirjan kirjoitushetkeen 1950-lukuun asti varsin pieneen teokseen: vähän A5-kokoa pienempiä sivuja on alle 300. Ehdottomasti suosittelen jokaiselle Suomen historiasta kiinnostuneelle, jos antikvariaatin tai kirpputorin hyllyssä näkee Martti Ruudun Suomen historian. (Löytyy varmasti kirjastoistakin, Turun pääkirjastossa se näyttäisi olevan varastossa, josta sen kyllä tilaamalla saa lainattavaksikin.)

Mutta se, mikä sai minut tarttumaan näppäimistöön kirjoittaakseni vapaa-ajattelijoitten blogiin artikkelin juuri tästä kirjasta, on kirjoittajan suhtautuminen uskonnollisuuteen. Martti Ruutu sivuaa uskontoa kirjassa monessa kohdassa, nykylukijan mielestä ehkä turhan monessa kohdassa, modernimpi kirjoittaja sivuuttaisi vastaavassa tekstissä monta uskontomainintaa kokonaan.

En tiedä, mikä Martti Ruudun elämänkatsomus varsinaisesti oli, ja uskonnosta kirjoittaessaankin Ruutu pyrkii kyllä olemaan objektiivinen historiantutkija, mutta kokonaiskuva tuntuu olevan, että uskonto hänen tekstissään ilmenee jatkuvasti jotenkin hienoisesti myönteisessä valossa.

Esimerkiksi 1700-luvun rationalismin noususta Ruutu kirjoittaa mm.: ”…rationalismi teki uskonnosta ensi sijassa tiedon asian, joka nojautui järjen todisteluihin” ja ”… uskonnon muuttuessa järkeileväksi uskonnollisuus alkoi pinnallistua, suvaitsevaisuus vaihtui helposti välinpitämättömyydeksi. Osassa sivistyneistöä alkoikin ilmetä elämänkatsomuksen vähittäistä etääntymistä kristinuskon perustalta.”

1800-luvun herännäisyysliikkeestä Ruutu kirjoittaa: ”Myöhempi herännäisyys oli vuosisatoja kestäneen kypsymisen tulos. Siinä vihdoinkin kristillisyys ilmeni kansamme sisäisesti omaksumana, omakohtaisena uskonelämänä, jonka sävy oli muovautunut suomalaisen kansanihmisen sielullisen rakenteen mukaiseksi.” Ja vielä 1800-luvun lopusta: ”Raamattua monet alkoivat pitää vanhanaikaisena.” … ”Tiede näytti tekevän Jumalan tarpeettomaksi. Mutta monet niistäkin, jotka eivät näin pitkälle, täydelliseen ateismiin menneet, vaativat, että entiset katsomukset oli luonnontieteen valossa tarkistettava, ja hylättävä ne, jotka eivät näyttäneet olevan sopusoinnussa sen kanssa.”

Varhaisemmista vuosisadoista Ruutu kirjoittaa mm.: ”Keskiajan hengen mukaisesti kansa suhtautui kirkonmiesten opetukseen suuresti kunnioittaen, vaikka sen sisällystä ei aina täysin käsitettykään. Kirkon työ sairaiden auttamiseksi ja sen järjestämä opetustoiminta lisäsivät sen arvovaltaa.”

Monia muitakin mainintoja uskonnosta kirjassa on, mutta yllä olevissa sitaateissa nyt lähinnä ne, jotka nykyaikaisen ateistin näkökulmasta olisi kannattanut kokonaan jättää pois.

Kokonaisuus kuitenkin pakottaa nykyaikaisen vapaa-ajattelijan miettimään, mikä on uskonnon osuus todellisuuskäsityksessä, ja etenkin, mitä uskonnollisuuden ajallinen muuttuminen tekee menneistä ajoista muodostuvalle todellisuuskäsityksellemme. Uskonnolla on aivan kiistattomasti ollut entisinä aikoina suurempi rooli ihmisten elämässä. Mutta jos 1950-luvulla kirjoitettu kirja pyrkii kuvaamaan jotain 1800-luvun ihmisten ajatusmaailmasta, niin kertooko se nykylukijalle enemmän 1800-luvun ajattelusta vai kirjoitusajankohtansa 1950-luvun ajattelusta? Onko 1950-luvun kirjoittaja jotenkin väistämättä tullut nähneeksi 1800-luvun ilmiöt osana itsestään selvää kehityskaarta, jonka on pitänyt johtaa juuri siihen, mitä 1950-luku oli?

1950-luku (Suomessa) oli, jos nykyihmisenä sen pyrkii oikein tiivistämään, sodan kokeneen kansakunnan kansallismielisyyttä ja vauhdilla lisääntyvän luonnontieteellisen tutkimuksen aikaa. Mutta entä jos asiat olisivatkin menneet aivan toisin, esimerkiksi jos Suomi ei 1950-luvulla olisikaan ollut itsenäinen ja luonnontieteellinen tutkimus ei olisikaan 1900-luvun alkupuolella lähtenyt etenemään? Olisivatko 1800-luvun aatteet silloin olleetkin jotain aivan muuta kuin ”suomalaisen kansanihmisen sielullista rakennetta” ja ”luonnontieteen valossa tarkistettavia entisiä katsomuksia”?

Mikään historiaa kuvaava tietokirja ei tietenkään voi olla tyhjentävä kuvaus kuvaamastaan ajanjaksosta, sehän on aina rankka tiivistelmä kaikesta siitä, mitä vuosisatojen aikana on tapahtunut. Martti Ruudun Suomen historia on paras lukemani Suomen historia. Aivan ensimmäinen luku ”Suomen kansan synty” on ehkä liiankin suurpiirteiseksi vedetty tiivistelmä vuosituhansien takaa 1100-luvulle asti, mutta jonkinlaiseksi johdannoksi itse asiaan pääsemiselle sekin on ehkä ollut vähän pakko kirjoittaa.

Eihän Suomen historiaa ennen 1100-lukua voi määritelmällisesti oikeastaan ollakaan. Ensinnäkin siksi, että ei täältä ennen 1100-lukua ole kirjallisia lähteitä (hyvin vähän 1100-luvultakaan), joten sitä varhaisemman ajan tutkiminen on arkeologiaa eikä historiaa. Toiseksi ei ennen 1100-lukua ollut Suomea oikein missään mielessä olemassa, oli vain alue, jolla voitiin tunnistaa asuvan keskenään kielellistä sukua olevia suomensukuisia heimoja, Suomi jotenkin järjellisesti määrittyvänä aluekokonaisuutena oli aikaisintaan 1300-luvulla.

Mikko Mäkitalo, 31.8.2020


Puuksi pitää sinun muuttuman (heinäkuu 2020)

Minne ihminen päätyy kuoltuaan?

En tässä pohdi filosofista kysymystä siitä, mitä tapahtuu ihmisen tietoiselle minuudelle, jota sieluksikin kutsutaan – mihin vastauskin on yksinkertainen, hän vain lakkaa kuolemishetkellä olemasta – vaan konkreettisten jäännösten sijoituspaikkaa. Mihin päätyy se materia, josta ihmisruumis on muodostunut, mihin sen tulisi päätyä ja mitä merkitystä on sillä, mihin se päätyy. Aihe on Turussa tietyssä mielessä hyvinkin ajankohtainen, kun kaupunkiin lähestyy uuden krematorion rakentaminen, kun vanha on tulossa käyttöikänsä päähän.

Mielikuviamme kuolleen ruumiin käsittelystä ehkä hallitsee kuva arkkuhautauksesta. Kuusi tummiin pukeutunutta miestä kantaa valkoisen arkun hautausmaalle, jossa se lasketaan hihnoilla lähes kaksi metriä syvään hautaan ja peitetään lapioimalla multaa päälle. Arkku ja ruumis jäävät hitaasti maatumaan, kestää joitakin vuosikymmeniä, että jotakuinkin kaikki on muuttunut mullaksi ja samaan paikkaan voidaan vaikka haudata uusi ruumis. Atomitasolla tarkasteltuna osa materiasta on jo kauan sitä ennen liuennut maaperässä liikkuvien vesien mukana jonnekin, luonnon kiertokulkuun, osittain myös vapautunut kaasuina, kuten hiilidioksidina ja metaanina, ilmakehään.

Todellisuus on kuitenkin vähän toinen sikäli, että selvä enemmistö kaupunkilaisvainajista, ja enemmistö kaikistakin Suomen vainajista, nykyään päätyy tuhkaukseen eikä arkkuhautaukseen. Se varmasti onkin järkevää. Kaupungit ovat kasvaneet niin, että jos kaikki kaupunkilaiset haudattaisiin arkussa maahan, hautausmaat vaatisivat valtavia ja nopeasti kasvavia alueita. Suuria ne ovat nytkin, Turussa suurin hautausmaa on puolen neliökilometrin suuruusluokkaa ja muitakin hautausmaita on. Jonnekin kuitenkin tuhkakin on sijoitettava, eikä ole täysin merkityksetöntä, minne.

Tuhkakin voidaan haudata, uurnassa tai ilman uurnaa, mutta siihen ei ole mitään varsinaista tarvetta. Tuhka ei muodosta hygieniaongelmaa, kuten maanpinnalle sellaisenaan jätetty ruumis muodostaisi, tuhka ei ole mikrobeille kasvualusta, vaan se on jo sellaiseen muotoon hajoitettua materiaa, joka on valmista sitoutumaan kasvavaan kasvillisuuteen. Tuhka siis voidaan sirotella periaatteessa minne tahansa, mielellään paikkaan, jossa on kasvillisuutta käyttämään ravinteet, mutta mikään ei estä sirottelemasta sitä esimerkiksi avokalliolle, josta se vähitellen sadevesien mukana huuhtoutuu ympäristöön, tai vesistöön. (Maanomistajan lupa sirotteluun kyllä tarvitaan, vaikka ei luvatonkaan maastoon sirottelu nähdäkseni mitään todellista ongelmaa muodostaisi!)

Tuhkan sirotteluun on hautausmailla erikseen osoitettuja sirottelualueita, mutta lisäksi on myös esimerkiksi Aurajoen rannalla kaupungin tarkoitukseen osoittamia sopivia veteensirottelupaikkoja, osa on aivan keskikaupungilla, osa syrjemmällä. (Näistä Turun kaupungin laatima kartta.)

Tuhkan sirottelussa vesistöön minua mietityttää ekologiselta kannalta tuhkan sisältämien ravinteitten vaikutus jo muutenkin rehevöitymisestä kärsiviin vesistöihin.

Yksi merkittävimmistä rehevöitymistä aiheuttavista aineista on fosfori, jota tuhka sisältää runsaasti. Ihmisruumis sisältää fosforia noin kilon verran. Eri lähteet mainitsevat fosforia olevan 1,0 – 1,5 prosenttia ihmiskehosta, osuushan ei ole kaikilla ihmisillä samakaan, sillä fosforia on lähinnä luissa, joten sellaisessa ihmisessä, jossa luitten osuus painosta on suuri, on fosforia suurempi prosenttiosuus. Keskimäärin fosforia on ehkä vähän alle kilo ihmistä kohti, mutta käytän tässä pyöreänä lukuna kiloa, suuruusluokka on ainakin oikein. Välttämättä kaikki fosfori ei jää tuhkaan, kaipa sitä lentotuhkanakin poistuu taivaan tuuliin, mutta oletan tässä, että noin kilon verran fosforia ihmisestä jäävä tuhka saattaa sisältää.

Turussa kuolee noin 2000 ihmistä vuodessa. Turun asukkaista nykyisin noin 1800, mutta naapurikunnat mukaan laskien ainakin tuo 2000 ihmistä vuodessa. Turun krematoriossa tuhkataan vuosittain noin 3000 ihmistä, mutta siihen sisältyy jo melko laajasti aluetta Ahvenanmaata ja Paimiota ja Sauvoa myöten, heidän tuhkansa oletettavasti viedään takaisin kotiseudulleen, joten lasken tässä Turussa kuoleviksi 2000 ihmistä vuodessa. Jos nyt ajatellaan, että tuhkan sirottelu Aurajokeen tai lähialueen mereen tulisi yleiseksi tavaksi, niin voidaan arvoida, että niistä kahdesta tuhannesta vaikkapa noin puolet eli noin 1000 ihmisen jäännökset joka vuosi päätyisivät lähialueen mereen. Siis noin 1000 kiloa fosforia joka vuosi suoraan mereen, joka muutenkin kärsii fosforin aiheuttamasta rehevöitymisestä. Ei tunnu hyvältä ajatukselta, kun lähivesiemme tila jo muutenkin on sellainen, että käytännössä joka kesä uimarannat joudutaan sulkemaan pois käytöstä syanobakteerien runsauden takia. Kysymys on siis kasvustosta, jota sinileväksikin sanotaan, mutta koska se biologian taksonomiassa ei ole mikään levä, pyrin käyttämään biologisesti oikeampaa termiä syanobakteeri.

Onko 1000 kiloa fosforia sitten määrä, josta pitää olla huolissaan? Suomesta ihmisen toiminnan takia Itämereen päätyvän fosforin määrä kaikkiaan on luokkaa 3 miljoonaa kiloa vuodessa. Tämä on koko Suomen määrä, josta Aurajoen valuma-alue ja muu lähiseutu on pieni murto-osa, mutta varmasti kymmeniä tuhansia kiloja. Tähän verrattuna 1000 kiloa ei tunnu mitenkään suurelta, etenkin kun se on kuitenkin vain spekulatiivinen yläkanttiin arvioitu määrä, todellisuudessa Turussa ei veteen sirotella läheskään tuhatta ihmistä vuodessa eikä yhden tuhka ehkä todellisuudessa sisällä yhtä kiloa fosforia.

Ei siis voi parhaalla tahdollakaan väittää, että tuhkattujen ihmisruumiitten sisältämä fosfori vesistöihin siroteltuna uhkaisi määränä muodostua erityisen suureksi kuormitukseksi. Kuitenkin tilanteessa, jossa vesistöt joka tapauksessa kärsivät fosforin suuresta määrästä, pienikin lisäkuormitus tuntuu väärältä ajatukselta. En siis halua kieltää ketään sirottelemasta tuhkaa Aurajoen rannalta veteen, jos se tuntuu oikealta paikalta omaisensa loppusijoittamiseen, mutta en voi sitä suositellakaan, kiinteälle maalle sirottelu on parempi.

Turkuun on lähivuosina rakenteilla uusi krematorio. Seurakuntayhtymän omistamana, kuten nykyinenkin on. Jos turkulainen siis haluaa kierrätää ruumiinsa paikallisesti tuhkana lähiympäristön kiertokulkuun, niin seurakunnan krematorion kautta sen joutuu tulevaisuudessakin tekemään. Tokihan Suomessa on sekä krematorioita että hautausmaita muittenkin kuin seurakuntien omistamina, mutta ei aivan Turun seudulla. Turun Vapaa-ajattelijat yhdistyksenä pyrkii osaltaan vaikuttamaan siihen, että ihmisillä olisi ainakin tuhkan loppusijoituspaikaksi jokin asianmukainen paikka, mielellään seurakunnista riippumaton paikka.

Soisin, että kaupunki järjestäisi vesillesirottelualueitten lisäksi myös kuivan maan sirottelupaikan, tai paikkoja, jonnekin sopiviin lähimetsiin. Mikäpä olisi ekologisesti ajatellen parempi tapa palauttaa oma materiansa kiertoon kuin antaa sen sisältämien ravinteitten osallistua puitten kasvamiseen, ja siten auttaa poistamaan ilmakehästä hiilidioksidia se määrä, mikä sitoutuu puuainekseen. Minusta sopivia paikkoja olisivat esimerkiksi muinaishautojen välittömässä läheisyydessä olevat metsät, nehän ovat joka tapauksessa käytännössä rakentamiselta rauhoitettuja, sillä itse muinaishaudat ovat muinaismuistolain mukaan rauhoitettuja. Ei ehkä itse muinaishaudan päälle sovi sirottelu, ne on hyvä jättää muinaismuistoina sellaisinaan olemaan, lisäämättä uusia ihmisjäännöksiä niitten päälle, ja itse asiassa se olisi muinaismuistolain perusteella suoraan kiellettyäkin, lakihan sanoo, että ”Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty. ”

Mutta metsät muinaishautojen ympärillä sopisivat kyllä tuhkansirottelupaikoiksi. Eräs hyvin sopiva metsä olisi Halisissa ulkoilualueena toimiva kallioinen mäki, Vanhan Ravattulantien, Hinkalokujan, Säkkikujan ja Myllytontunkadun välinen alue, joka näkyy ainakin jollain kartalla Pähkinämäen nimellä, jollain kartalla Myllytontunpuistoksi nimettynä, tai ainakin alueen se osa, joka on Vanhaa Ravattulantietä lähellä sijaitsevan muinaishaudan välittömässä ympäristössä. Kyseessä on kyllä ihan kunnon metsä, ei puisto siinä mielessä mitä puistolla varsinaisesti ymmärretään, vaikka se nimellisesti on puistoksikin nimetty.

Tämä nyt siis on kuitenkin vain minun ideani, en tietenkään voi neuvoa ketään menemään noin vain viemään tuhkaa sinne, maanomistajan (kaiketi tässä kohtaa kaupungin) lupa siihen ainakin tarvitaan.

Toisena ideana heittäisin Itäharjun kaupunginosassa sijaitsevan kolerahautausmaan. Sinnehän ei tiettävästi ole haudattu ketään ainakaan 1800-luvun jälkeen, alue on nykyisin Turun kaupungin puistomaisena hoitama kortteli, jolla on nurmikkoa, joitakin pensaita ja muutama 1800-luvulta säilynyt hautakivi. Minusta sinne sopisi jonkin verran tuhkansirottelua, vaikka alueen koko, muutama tuhatta neliömetriä eli muutaman omakotitontin verran, ei ehkä rajoittamatonta sirottelua kestäisi.

Niin kauan kuin Turussa ei ole kaupungin tarkoitukseen osoittamaa yleistä sirottelupaikkaa, voin lähinnä neuvoa, että tavallinen omakotitonttikin kelpaa tuhkan sijoituspaikaksi aivan hyvin. Kukkapenkki, kasvimaa, pensaikko tai vaikka pihanurmikko, mikä vain itsestä oikealta tuntuu, samaan tapaan kuin mitä tahansa muutakin tuhkaa voi käyttää kasviston lannoitteena. Niitä, joilla ei ole omakotitonttia tai joista se ei jostain syystä tunnu sopivalta paikalta, neuvon kääntymään esimerkiksi metsää omistavan sukulaisen puoleen. Mitään erityisesti hautausmaaksi määriteltyä aluetta tuhkan sirotteluun ei todellakaan tarvita, mikä tahansa tavallinen metsä maanomistajan luvalla kyllä kelpaa.

Mikko Mäkitalo, 31.7.2020


Hyvää kesää (kesäkuu 2020)

Nyt kun koronaviruksen hallitsema kevät on vaihtunut normalisoituvan ajan kesäksi, on aika pohtia maailman menoa ja ilmiöitten vaihtumisia taas muustakin kuin koronavirukseen suhteutetusta näkökulmasta.

Kesän säät ovat ihmetyttäneet lämpimyydellään. Tosin eipä kai normaalilämpöistä kesää olekaan, sillä aina helleaaltojen sattuessa jaksaa ihmetyttää se, miten kauan hellettä voi riittää, ja sitten kun helleaaltoa ei ole, ihminen päivittelee sitä, että sitä ei ole.

Minua kasvimaan harrastajana mietityttää se, miksi sateitten täytyy aina olla niin satunnaisia. Olisi näppärää, jos maailma voisi olla jotenkin korkeamman voiman suunnittelema niin, että sateita tulisi aina tasaisin väliajoin, että kasvimaa saisi aina tarvitsemansa veden. Mutta kun ei. Jos lähtee muutaman päivänkin lomamatkalle, niin on murhe siitä, miten kasvimaa saisi vettä. On järjestettävä jokin tekninen kastelusysteemi tai sitten värvättävä joku ihminen tulemaan kastelemaan sitä. Ja sitten kun taas on sateinen kausi, niin sadetta voi tulla niin, että kasvit romahtavat sadeveden ja tuulen painamina maahan ja sato homehtuu mullan ja märän ruohikon joukkoon.

Ja mukavaa olisi, jos aurinkoakin paistaisi joka päivä ainakin jonkin verran, että kasveille riittäisi energiaa. Mutta niinhän ei tietenkään tapahdu, sillä vaikka joskus aurinko paahtaa niin että se kuivattaa maan aivan kovaksi, niin joskus taas kohdalle juuttuu itsepintainen pilvipeite, joka ei edes anna kasveille kasvuun ja hedelmien kypsymiseen tarvittavaa päivänpaistetta.

Kaiken tämän ilmiselvän satunnaisuuden keskellä on kummallista, miten jotkut jaksavat kuitenkin ajatella, että maailma on jonkin korkeamman voiman suunnittelema.

Luonnonkansojen harrastamat animistiset uskonnot ovat ehkä siinä mielessä realistisempia, että niissä ei ajatella maailman olevan yhden jumalolennon suunnittelema ja ohjaama, vaan ajatellaan, että on lukuisia eri henkiä ja haltijoita, vaikkapa sitten jumaliakin, jos niitä sellaisiksi halutaan sanoa, jotka sitten jokainen vaikuttavat omaan pieneen osaansa maailmasta. Jos vaikka sateet ovat nyt erityisen voimakkaita, niin voi sen ajatella johtuvan Ukko-jumalan tekemisistä. Mitä hän sitten tarkalleen silloin tekee, siitä on ainakin sellainen tulkinta suomalaisessa tarinaperinteessä, että kun taivaalla jyrisee, niin silloin on Ukko naimapuuhissa. Siitähän meille sitten tulee nykysuomeenkin sana ukonilma ja ukkonen.

Tuskinpa monijumalaisen uskonnon harjoittaminen sen järkevämpää on kuin yksijumalaisen. Jos minulla nyt on monijumalaisia uskontoja kohtaan jotain sympatiaa enemmän kuin yksijumalaisia kohtaan, se johtunee lähinnä siitä, että yksijumalaiset uskonnot käyttävät nykymaailmassa valta-asemaa, jonka murtaminen on joka tapauksessa tavoiteltavaa.

Toinen asia sitten on, että pidän kyllä nykymaailman suurinta ja eurooppalaisessa yhteiskunnassamme vaikutusvaltaisinta uskontoa kolmijumalaisena. Yksijumalaisia uskontoja ovat islam ja juutalaisuus, kristinusko sulautti yksijumalaisuuden idean monijumalaiseen kreikkalais-roomalaiseen perinteeseen ja jumalien hierarkiseen rakenteeseen, mistä tuloksena on omituinen kolmen jumalan hierarkia, jossa toinen jumala on pääjumalan poika ja kolmas jumala on jotenkin ilman kunnollista roolia olemassa vain siksi että kaksi ei riitä muodostamaan hierarkiaa.

Jokin tarve meillä ihmisillä on nähdä järjestystä ja aktiivisen toimijan tekemisiä siellä, missä oikeasti on vain satunnaisuutta. Siksi on tarvinnut keksiä jumalia säätämään säitä ja ilmoja. Mutta kyllä säitten vaihtelussa jotain logiikkaakin on. Siinä toimivat kuitenkin matemaattisesti mallinnettavissa olevat luonnonlait, joita pystytään johonkin rajaan asti laskemaan ennusteiksikin. Siksi minäkin tiedän, että ylihuomenna on viileänpuoleinen ja jonkin verran sateinen päivä.

Nyt kun olemme hyvin lämpimän kesäkuun lopuksi tulleet viileään jaksoon, jota tästä jatkuu niin pitkälle kuin ennusteet jotain kertovat, jotkut ovat varmaankin valmiit jo julistamaan kesän oikeastaan päättyneeksi, mutta tuskinpa se nyt niinkään menee. Tilastollisesti kesän lämpimin ajankohta on vasta heinäkuun lopulla, meillä Turun seudulla se on aivan heinäkuun loppupäivinä, kun muissa osissa Suomea se on jonkin verran aikaisemmin, joten kyllä tässä lämmin jakso ehtii vielä palata.

Joten kaipa tässä lukijoille voi vielä toivottaa hyvää kesää.

Mikko Mäkitalo, 30.6.2020


Koronaa karussa elämänkatsomuksia oppimassa (huhtikuu 2020)

Nyt koronaviruksen tuotua lapset koulusta etäopetukseen olen tullut vähän aiempaa lähemmin seuranneeksi, mitä koulutyöhön oikeastaan sisältyy.

 

Vapaa-ajattelijanäkökulmasta kiinnostaa tietysti erityisesti elämänkatsomustiedon sisältö ja sen vertaaminen uskonnontunteihin.

 

Yleisesti ottaen uskonnonopetuksen teemoja katsellessa tuee vähän absurdi olo. Siellä näytetään aivan tosissaan opetettavan, että Mooses mm. halkaisi meren kahtia päästäkseen pakenemaan vihollisiaan merenpohjaa pitkin. Tietenkin minun on ulkopuolelta asiaa tarkastelemalla mahdotonta päästä selville siitä, täsmentävätkö opettajat tarpeen mukaan sitä, että tuollaiset ovat pohjimmiltaan kuitenkin vain tarinaperinnettä, eivät tapahtuneita tosiasioita. Tokihan lapsetkin osaavat aivan luonnostaan tehdä eroja kertomusten eri tasojen välille, kyllä he tietävät, että jotkut tarinat ovat aivan keksittyä fiktiota ja toisaalla taas kuvataan maailman todellisuutta, mutta vähän hämäräksi jää, pyritäänkö uskonnon opetuksessa oikeastaan tukemaan ymmärryksen kehittymistä siitä, milloin tarina on pelkkä tarina ja milloin se kuvaa tosiasioita.

 

Ylipäätään on vaikeaa ymmärtää, mitä ihmeen relevanssia nykysuomalaisen koululaisen kannalta on lukea tarinoita muinaisen juutalaiskansan vaiheista, orjuudesta Egyptissä ja kymmenen käskyä sisältäneitten laintaulujen vastaanottamisesta, yms. Asiaa parhaalla tahdolla ymmärtämään yrittämällä voisi ajatella, että nuo tarinat kuvastaisivat jotain oleellista ihmisen pysyvästä luonteesta ja ihmisyhteisöjen dynamiikasta, mm. siitä, miten yhteisöt joskus orjuuttavat toisiaan. Kuitenkin on mahdotonta ymmärtää, miksi juuri tietyn kansan vaiheista vuosituhansien takaa tarinoita toistamalla jotain ymmärrettäisiin paremmin kuin kertomalla vastaavaa asiaa meille läheisempien tapahtumien kautta. Kyllähän ihmisryhmien orjuuttamista on tapahtunut paljon juutalaisten Egyptin aikaa myöhemminkin, osana tapahtumaketjuja, joilla on suoria konkreettisia vaikutuksia nykyiseen yhteiskuntaan ja nykymaailman tapahtumiin.

 

Suomalaisiakin on viety laajassa mitassa orjiksi ainakin 1700-luvulla, ja orjuuden kaltaisiin oloihin, joita yleensä orjuuden sijasta sanotaan pakkotyöleireiksi tai gulageiksi, 1900-luvullakin. Niistä voisi koululaisille kertoa asioita, joilla olisi nykysuomalaisille selvästi enemmän relevanssia ja todellisuuspohjaa kuin juutalaisten vaiheilla tuhansien vuosien takaisessa Egyptissä. Ei välttämättä alaluokilla tarvitsisi orjuudesta lähteä puhumaan ollenkaan, mutta en muista, että omina kouluaikoinani olisi noita yllä mainittuja paljoa käsitelty myöhemminkään.

 

Onko sitten ET:n opetuksessa paljon paremmin? Parhaimmillaan kyllä onkin, ET:n oppimateriaali tarjoaa koululaisille usein todellista miettimisen aihetta ja eri näkökulmien puntarointia. Siinä mielessä oma havaintoni vahvistaa kyllä sen, mitä olen ET-opettajiltakin kuullut: uskonto työntää oppilaitten päähän asioita valmiista muotista, ET saa heidät ajattelemaan itse ja puntaroimaan eri näkökulmia.

 

Mutta niin hyvin asia ei aina ole. Olen kyllä huomannut, että välillä ET:n materiaali on kuitenkin kovin laiskasti toteutettu.

 

Ehkä pohjanoteeraus oli pääsiäisviikolla, kun ET:n tunnin koko tehtävä oli kolmen rivin kysymys:

 

”Nyt on pääsiäisen aika. Suomessa lasten pääsiäiseen kuuluvat mm. virpominen ja suklaamunat. Miten sinun perheessäsi vietetään pääsiäistä? Tai juhlistetaanko teillä jotenkin kevättä? Piirrä ja kirjoita vihkoosi omasta pääsiäisen tai kevään vietosta.”

 

Tuossa oli kyllä kaikenlainen analyyttisyys unohtunut. Ei mitään pohdiskelua siitä, miksi pääsiäistä vietetään, miten eri yhteisöissä vietetään pääsiäistä tai voiko joku olla kokonaan viettämättä pääsiäistä.

 

Meillä kun ei pääsiäistä mitenkään vietetä, kysymykseen on aika vähän vastattavaa. Ei meillä edes ole mitään käytännössä muodostunutta vakiotapaa viettää pääsiäistä, vaan kun itse muistelen, miten olemme perheemme olemassaolon aikana viettäneet pääsiäisen, se on eri vuosina mennyt hyvin eri tavoilla: Joskus on oltu Saksassa esperantofestivaalissa, joskus Norjassa tapaamassa siellä asuvia tuttuja, joskus vanhempieni luona, jossa on joskus tehty polttopuita, joskus muuten vain oltu käymässä, joskus on oltu Virossa kylpylälomalla. Viime vuonna oli käynti Helsingissä tapaamassa ystäviä, tosin minä jäin siltä matkalta vatsataudin takia pois, vaimo ja lapset sinne matkustivat. Kirjoita tuossa nyt sitten, miten meillä vietetään pääsiäistä, kun sitä vietetään aina eri tavalla ja ei millään erityisellä pääsiäisenviettotavalla.

 

Ei poikani siihen sitten juuri muuta kirjoittanutkaan kuin että meillä ei vietetä pääsiäistä millään erityisellä tavalla.

 

Jos sitten vastaamisen aiheeksi ottaisi sen vaihtoehdon, että millä tavalla meillä vietetään kevättä, niin siinä on mielestäni pieni koululainen aika eksyksissä niin laajan aiheen kuin kevät kanssa. Kevät on kolmen kuukauden ajanjakso, joka sisältää monia eri asioita. Minä hyvänä ja kokeneena kirjoittajana heittäisin kyllä helposti juttua aiheesta miten vietän kevättä ja nostaisin siitä esiin oleellisimmat näkökohdat, mutta kyllä kai pieni koululainen tarvitsisi niin laajaan asiakokonaisuuteen vähän jotain jäsenneltyä pohjaa siihen, mitä voisi olla keskeistä kevään viettämisessä, muuten siitä ei synny mitään järjellistä.

 

Saman päivän uskonnon oppimateriaalissa olikin ET:tä paremmin onnistuttu analysoimaan sitä, mitä pääsiäinen pohjimmiltaan tarkoittaa ja mitä pääsiäinen on eri uskonnoissa. Pääpaino toki uskonnossa (ev.lut.) oli vanhojen tuttujen kristillisten pääsiäistarinoitten toistaminen, eli sinänsä tarpeettomien tarinoitten, jotka ovat tärkeitä vain siksi, että on määrätty, että niitten on oltava tärkeitä.

 

Kaikkiaan tuntuu vahvasti siltä kuin uskonnonopetuksen tarkoitus olisi vain sitoa koululaisten aikaa ja ajatuskapasiteettia sinänsä tarpeettomien asioitten päähänpänttäämiseen. ET jättää päähänpänttäämisen vähemmälle ja laittaa oppilaat ajattelemaan itse, uskonnon kai on tarkoituskin keskittyä laittamaan oppilaat pänttäämään asioita, että he eivät rupeaisi ajattelemaan itse.

 

Merkillistä on, että suurin osa oppilaista kuitenkin edelleen on uskonnonopetuksessa. Elämänkatsomustiedon opetusryhmät kyllä toimivat, ja jos ei opetuksen sisältö aina ole ihan optimaalisesti toteutettua, niin kyllä se kohtuullisen hyvin on kuitenkin.

 

Mikko Mäkitalo, 29.4.2020