Minne ihminen päätyy kuoltuaan?
En tässä pohdi filosofista kysymystä siitä, mitä tapahtuu ihmisen tietoiselle minuudelle, jota sieluksikin kutsutaan – mihin vastauskin on yksinkertainen, hän vain lakkaa kuolemishetkellä olemasta – vaan konkreettisten jäännösten sijoituspaikkaa. Mihin päätyy se materia, josta ihmisruumis on muodostunut, mihin sen tulisi päätyä ja mitä merkitystä on sillä, mihin se päätyy. Aihe on Turussa tietyssä mielessä hyvinkin ajankohtainen, kun kaupunkiin lähestyy uuden krematorion rakentaminen, kun vanha on tulossa käyttöikänsä päähän.
Mielikuviamme kuolleen ruumiin käsittelystä ehkä hallitsee kuva arkkuhautauksesta. Kuusi tummiin pukeutunutta miestä kantaa valkoisen arkun hautausmaalle, jossa se lasketaan hihnoilla lähes kaksi metriä syvään hautaan ja peitetään lapioimalla multaa päälle. Arkku ja ruumis jäävät hitaasti maatumaan, kestää joitakin vuosikymmeniä, että jotakuinkin kaikki on muuttunut mullaksi ja samaan paikkaan voidaan vaikka haudata uusi ruumis. Atomitasolla tarkasteltuna osa materiasta on jo kauan sitä ennen liuennut maaperässä liikkuvien vesien mukana jonnekin, luonnon kiertokulkuun, osittain myös vapautunut kaasuina, kuten hiilidioksidina ja metaanina, ilmakehään.
Todellisuus on kuitenkin vähän toinen sikäli, että selvä enemmistö kaupunkilaisvainajista, ja enemmistö kaikistakin Suomen vainajista, nykyään päätyy tuhkaukseen eikä arkkuhautaukseen. Se varmasti onkin järkevää. Kaupungit ovat kasvaneet niin, että jos kaikki kaupunkilaiset haudattaisiin arkussa maahan, hautausmaat vaatisivat valtavia ja nopeasti kasvavia alueita. Suuria ne ovat nytkin, Turussa suurin hautausmaa on puolen neliökilometrin suuruusluokkaa ja muitakin hautausmaita on. Jonnekin kuitenkin tuhkakin on sijoitettava, eikä ole täysin merkityksetöntä, minne.
Tuhkakin voidaan haudata, uurnassa tai ilman uurnaa, mutta siihen ei ole mitään varsinaista tarvetta. Tuhka ei muodosta hygieniaongelmaa, kuten maanpinnalle sellaisenaan jätetty ruumis muodostaisi, tuhka ei ole mikrobeille kasvualusta, vaan se on jo sellaiseen muotoon hajoitettua materiaa, joka on valmista sitoutumaan kasvavaan kasvillisuuteen. Tuhka siis voidaan sirotella periaatteessa minne tahansa, mielellään paikkaan, jossa on kasvillisuutta käyttämään ravinteet, mutta mikään ei estä sirottelemasta sitä esimerkiksi avokalliolle, josta se vähitellen sadevesien mukana huuhtoutuu ympäristöön, tai vesistöön. (Maanomistajan lupa sirotteluun kyllä tarvitaan, vaikka ei luvatonkaan maastoon sirottelu nähdäkseni mitään todellista ongelmaa muodostaisi!)
Tuhkan sirotteluun on hautausmailla erikseen osoitettuja sirottelualueita, mutta lisäksi on myös esimerkiksi Aurajoen rannalla kaupungin tarkoitukseen osoittamia sopivia veteensirottelupaikkoja, osa on aivan keskikaupungilla, osa syrjemmällä. (Näistä Turun kaupungin laatima kartta.)
Tuhkan sirottelussa vesistöön minua mietityttää ekologiselta kannalta tuhkan sisältämien ravinteitten vaikutus jo muutenkin rehevöitymisestä kärsiviin vesistöihin.
Yksi merkittävimmistä rehevöitymistä aiheuttavista aineista on fosfori, jota tuhka sisältää runsaasti. Ihmisruumis sisältää fosforia noin kilon verran. Eri lähteet mainitsevat fosforia olevan 1,0 – 1,5 prosenttia ihmiskehosta, osuushan ei ole kaikilla ihmisillä samakaan, sillä fosforia on lähinnä luissa, joten sellaisessa ihmisessä, jossa luitten osuus painosta on suuri, on fosforia suurempi prosenttiosuus. Keskimäärin fosforia on ehkä vähän alle kilo ihmistä kohti, mutta käytän tässä pyöreänä lukuna kiloa, suuruusluokka on ainakin oikein. Välttämättä kaikki fosfori ei jää tuhkaan, kaipa sitä lentotuhkanakin poistuu taivaan tuuliin, mutta oletan tässä, että noin kilon verran fosforia ihmisestä jäävä tuhka saattaa sisältää.
Turussa kuolee noin 2000 ihmistä vuodessa. Turun asukkaista nykyisin noin 1800, mutta naapurikunnat mukaan laskien ainakin tuo 2000 ihmistä vuodessa. Turun krematoriossa tuhkataan vuosittain noin 3000 ihmistä, mutta siihen sisältyy jo melko laajasti aluetta Ahvenanmaata ja Paimiota ja Sauvoa myöten, heidän tuhkansa oletettavasti viedään takaisin kotiseudulleen, joten lasken tässä Turussa kuoleviksi 2000 ihmistä vuodessa. Jos nyt ajatellaan, että tuhkan sirottelu Aurajokeen tai lähialueen mereen tulisi yleiseksi tavaksi, niin voidaan arvoida, että niistä kahdesta tuhannesta vaikkapa noin puolet eli noin 1000 ihmisen jäännökset joka vuosi päätyisivät lähialueen mereen. Siis noin 1000 kiloa fosforia joka vuosi suoraan mereen, joka muutenkin kärsii fosforin aiheuttamasta rehevöitymisestä. Ei tunnu hyvältä ajatukselta, kun lähivesiemme tila jo muutenkin on sellainen, että käytännössä joka kesä uimarannat joudutaan sulkemaan pois käytöstä syanobakteerien runsauden takia. Kysymys on siis kasvustosta, jota sinileväksikin sanotaan, mutta koska se biologian taksonomiassa ei ole mikään levä, pyrin käyttämään biologisesti oikeampaa termiä syanobakteeri.
Onko 1000 kiloa fosforia sitten määrä, josta pitää olla huolissaan? Suomesta ihmisen toiminnan takia Itämereen päätyvän fosforin määrä kaikkiaan on luokkaa 3 miljoonaa kiloa vuodessa. Tämä on koko Suomen määrä, josta Aurajoen valuma-alue ja muu lähiseutu on pieni murto-osa, mutta varmasti kymmeniä tuhansia kiloja. Tähän verrattuna 1000 kiloa ei tunnu mitenkään suurelta, etenkin kun se on kuitenkin vain spekulatiivinen yläkanttiin arvioitu määrä, todellisuudessa Turussa ei veteen sirotella läheskään tuhatta ihmistä vuodessa eikä yhden tuhka ehkä todellisuudessa sisällä yhtä kiloa fosforia.
Ei siis voi parhaalla tahdollakaan väittää, että tuhkattujen ihmisruumiitten sisältämä fosfori vesistöihin siroteltuna uhkaisi määränä muodostua erityisen suureksi kuormitukseksi. Kuitenkin tilanteessa, jossa vesistöt joka tapauksessa kärsivät fosforin suuresta määrästä, pienikin lisäkuormitus tuntuu väärältä ajatukselta. En siis halua kieltää ketään sirottelemasta tuhkaa Aurajoen rannalta veteen, jos se tuntuu oikealta paikalta omaisensa loppusijoittamiseen, mutta en voi sitä suositellakaan, kiinteälle maalle sirottelu on parempi.
Turkuun on lähivuosina rakenteilla uusi krematorio. Seurakuntayhtymän omistamana, kuten nykyinenkin on. Jos turkulainen siis haluaa kierrätää ruumiinsa paikallisesti tuhkana lähiympäristön kiertokulkuun, niin seurakunnan krematorion kautta sen joutuu tulevaisuudessakin tekemään. Tokihan Suomessa on sekä krematorioita että hautausmaita muittenkin kuin seurakuntien omistamina, mutta ei aivan Turun seudulla. Turun Vapaa-ajattelijat yhdistyksenä pyrkii osaltaan vaikuttamaan siihen, että ihmisillä olisi ainakin tuhkan loppusijoituspaikaksi jokin asianmukainen paikka, mielellään seurakunnista riippumaton paikka.
Soisin, että kaupunki järjestäisi vesillesirottelualueitten lisäksi myös kuivan maan sirottelupaikan, tai paikkoja, jonnekin sopiviin lähimetsiin. Mikäpä olisi ekologisesti ajatellen parempi tapa palauttaa oma materiansa kiertoon kuin antaa sen sisältämien ravinteitten osallistua puitten kasvamiseen, ja siten auttaa poistamaan ilmakehästä hiilidioksidia se määrä, mikä sitoutuu puuainekseen. Minusta sopivia paikkoja olisivat esimerkiksi muinaishautojen välittömässä läheisyydessä olevat metsät, nehän ovat joka tapauksessa käytännössä rakentamiselta rauhoitettuja, sillä itse muinaishaudat ovat muinaismuistolain mukaan rauhoitettuja. Ei ehkä itse muinaishaudan päälle sovi sirottelu, ne on hyvä jättää muinaismuistoina sellaisinaan olemaan, lisäämättä uusia ihmisjäännöksiä niitten päälle, ja itse asiassa se olisi muinaismuistolain perusteella suoraan kiellettyäkin, lakihan sanoo, että ”Ilman tämän lain nojalla annettua lupaa on kiinteän muinaisjäännöksen kaivaminen, peittäminen, muuttaminen, vahingoittaminen, poistaminen ja muu siihen kajoaminen kielletty. ”
Mutta metsät muinaishautojen ympärillä sopisivat kyllä tuhkansirottelupaikoiksi. Eräs hyvin sopiva metsä olisi Halisissa ulkoilualueena toimiva kallioinen mäki, Vanhan Ravattulantien, Hinkalokujan, Säkkikujan ja Myllytontunkadun välinen alue, joka näkyy ainakin jollain kartalla Pähkinämäen nimellä, jollain kartalla Myllytontunpuistoksi nimettynä, tai ainakin alueen se osa, joka on Vanhaa Ravattulantietä lähellä sijaitsevan muinaishaudan välittömässä ympäristössä. Kyseessä on kyllä ihan kunnon metsä, ei puisto siinä mielessä mitä puistolla varsinaisesti ymmärretään, vaikka se nimellisesti on puistoksikin nimetty.
Tämä nyt siis on kuitenkin vain minun ideani, en tietenkään voi neuvoa ketään menemään noin vain viemään tuhkaa sinne, maanomistajan (kaiketi tässä kohtaa kaupungin) lupa siihen ainakin tarvitaan.
Toisena ideana heittäisin Itäharjun kaupunginosassa sijaitsevan kolerahautausmaan. Sinnehän ei tiettävästi ole haudattu ketään ainakaan 1800-luvun jälkeen, alue on nykyisin Turun kaupungin puistomaisena hoitama kortteli, jolla on nurmikkoa, joitakin pensaita ja muutama 1800-luvulta säilynyt hautakivi. Minusta sinne sopisi jonkin verran tuhkansirottelua, vaikka alueen koko, muutama tuhatta neliömetriä eli muutaman omakotitontin verran, ei ehkä rajoittamatonta sirottelua kestäisi.
Niin kauan kuin Turussa ei ole kaupungin tarkoitukseen osoittamaa yleistä sirottelupaikkaa, voin lähinnä neuvoa, että tavallinen omakotitonttikin kelpaa tuhkan sijoituspaikaksi aivan hyvin. Kukkapenkki, kasvimaa, pensaikko tai vaikka pihanurmikko, mikä vain itsestä oikealta tuntuu, samaan tapaan kuin mitä tahansa muutakin tuhkaa voi käyttää kasviston lannoitteena. Niitä, joilla ei ole omakotitonttia tai joista se ei jostain syystä tunnu sopivalta paikalta, neuvon kääntymään esimerkiksi metsää omistavan sukulaisen puoleen. Mitään erityisesti hautausmaaksi määriteltyä aluetta tuhkan sirotteluun ei todellakaan tarvita, mikä tahansa tavallinen metsä maanomistajan luvalla kyllä kelpaa.
Mikko Mäkitalo, 31.7.2020