Viime viikkojen aikana varmasti monikin on joutunut pohtimaan, miten pitää suhtautua tilanteeseen, jossa ihminen kylmästi ja tarkoituksellisesti surmataan mielipiteittensä ja poliittisen aktivisminsa takia. Erityisesti vielä, jos itse on ollut surmatun ihmisen kanssa jyrkästi eri mieltä. Onko lupa edes jossain määrin iloita siitä, että elävien joukosta on poistettu ihminen, joka on ajanut sellaista politiikkaa, jota itse pitää täysin vääränä?
Charlie Kirkin agendan ja mielipiteitten kanssa tuskin moni vapaa-ajattelija tuntee paljoakaan sympatiaa. Jo pelkästään avoimen uskonnollinen katsomus on se, mikä sijoittaa hänet vapaa-ajattelun vastapuolelle. Muutenkaan hän ilmeisesti ei argumentoinnissaan ollut kovin hyvä pysymään totuudessa. Vapaata keskustelua hän varmaankin kannatti, mutta sen suhteen joudutaan sananvapauden ikuisuuskysymykseen: Onko mahdollisimman vapaa keskustelu kannatettavaa, jos se tarkoittaa, että faktat sivuuttavan keskustelijankin pitää saada sanoa näkemyksensä?
Tämä ei ollut läheskään ensimmäinen poliittisen aktiivisuutensa takia murhattu ihminen, onhan etenkin Yhdysvalloissa tunnettuja tapauksia 1960-luvun John F. Kennedystä ja Martin Luther Kingistä lähtien, ja mm. jo vuosisata heitä aikaisemmin surmattu Abraham Lincoln. Olipa Yhdysvaltojen nykyinen presidenttikin vähällä tulla murhatuksi. Ja jos tuntuu siltä, että meillä Euroopan maissa olisi viime vuosikymmeninä ollut rauhallisempaa, niin vilkaisu wikipedian poliittisten murhien luetteloon muistuttaa, että Länsi-Euroopan maissakin on poliittisilla motiiveilla murhattu ainakin saksalainen Walter Lübcke, hollantilaiset Pim Fortuyn ja Theo van Gogh, ruotsalainen Björn Söderberg ja muutamia muitakin. Tunnetuimpien joukossa tietenkin myös Olof Palme, mutta sen ei voida varmuudella sanoa olevan poliittinen murha, sillä tekijää ja motiivia ei ole todistettu.
Minä en Charlie Kirkistä tiennyt ennen hänen kuolemaansa mitään, enkä ole nyt postuumisti hänen ajatuksiinsa viitsinyt enempää syventyä kuin että wikipedia-artikkelin hänestä silmäilin läpi. Enempää en aiokaan, mitäpä hänen ajatuksensa minulle merkitsisivät. Ei mikään miellyttävältä tuntuva ihminen. Toinen asia on sitten se, viekö hänen kuolemansa jotain vaikutusvaltaa pois hänen agendansa kannatukselta. Marttyyrin asemaan hänen kannattajansa häntä jo asettelevat, ja voi olla, että tilanne antaa vain lisää voimaa sen aatteen kannatukselle.
Sota ei yhtä miestä kaipaa, sanotaan, eikä poliittinen liikekään yksittäisen kärkihahmonsa kuolemaan kaadu. Lincolnin kuolema ei kääntänyt Yhdysvaltojen kehitystä toiseen suuntaan siitä, mitä sisällissodan päättyminen pohjoisvaltioitten voittoon oli määritellyt, eikä Kennedyn ja Kingin kuoleminen lopettanut heidän ajatussuuntiensa etenemistä. Ja jos mietitään yllä mainittujen eurooppalaisten murhattujen poliitikkojen merkitystä, niin ei Olof Palmen kuolema merkinnyt ruotsalaisen sosiaalidemokratian tappiota eikä Fortuynin ja Van Goghin kuoleminen johtanut heidän ajatustensa tappioon, vaan oikeastaan päinvastoin heidän kuolemansa merkkaavat ennemmin sitä ajankohtaa, josta heidän ajattelunsa suuntaiset aatteet ovat ympäri Eurooppaa lähteneet nousemaan merkittäviksi poliittisiksi liikkeiksi. Poliittinen murha ei käännä yhteiskunnan kehityssuuntaa, poliittinen murha osoittaa ja ennakoi lähinnä tekijänsä aatesuunnan tappiota.
Mikko Mäkitalo, 30.9.2025