Hyvää talvipäivänseisausta!
Tässä loppuvuoden mittaan voittamattoman Auringon juhlapäivän edellä elämme aikoja, jolloin kouluikäisten lasten isänä joutuu arvioimaan suhdettaan konventionaalisiin tapoihin. Koulut ja päiväkodit pitävät edelleen tapanaan viedä lapsia joulukirkkoon, ja vanhempien on valittava, lähettääkö oman lapsensa kirkkoon vai ei.
Nykyään joulukirkosta pois jäävä lapsi ei enää ole aivan poikkeava erikoistapaus. Luterilaiseen uskontoon kuuluvat muodostavat kyllä edelleen koulujen luokista ja päiväkotiryhmistä enemmistön, mutta muitakin on merkittävä murto-osa, joten joulukirkosta pois jääviä on oikein ryhmä, eikä lastaan joudu asettamaan yksinäiseksi kirkossa käyvien yhteisön ulkopuolelle.
Tilanteeseen on vaikuttanut uskonnottomuuden yleistyminen, mutta huomattavasti myös maahanmuuttotaustaisten muslimien yleistyminen. Vaikka en ole mitenkään mielissäni maassamme asuvien muslimien lisääntymisestä, tarkoittaahan se väistämättä myös islamiin liittyvän uskonnollisen fanaattisuuden lisääntymistä, niin on myönnettävä, että uskontojen monimuotoisuuden lisääntyminen (vaikka vain islamin tulo kristinuskon rinnalle) käytännössä poikii myös uskonnottomuudelle lisää olemassaolon toteutumista. Muslimithan eivät missään tapauksessa päästä lapsiaan kristilliseen kirkkoon, joten muutaman muslimilapsen olemassaolo päiväkotiryhmässä automaattisesti muodostaa sinne kirkossa käymättömän ryhmän, johon sitten uskonnottoman lapsenkin on helppoa sujahtaa mukaan.
Me vapaa-ajattelijat olemme tyypillisesti kovin epäfanaattisia, suorastaan välinpitämättömiä, oman maailmankatsomuksemme suhteen. Ei meille ole mikään elämää suurempi kysymys antaa lastemme käydä muun ryhmän mukana päiväkodin tai koulun joulukirkossa. Mieluummin useinkin sallimme lapsemme mennä sinne kuin asetamme hänet yksinäiseen asemaan siksi aikaa kun muu ryhmä käy kirkossa. Tämä on tietysti yksilölliseltä kannalta katsoen inhimillinen menettely, mutta voi valitettavasti kollektiivisella tasolla helposti johtaa siihen, että kukaan meistä ei tee sitä päänavausta, että lapset päätettäisiin jättää pois kirkkokäynneistä. Niinpä lasten kirkkokäynnit saavat sitten vuodesta toiseen jatkua.
Uskonnollisten ihmisten suhtautuminen asiaan on aivan toinen. Hehän voivat ajatella, niin absurdilta kuin se vapaa-ajattelijan kannalta tuntuukin, kirjaimellisesti niin, että käyminen toisen uskonnon temppelissä harjoitettavassa uskonnollisessa tilaisuudessa on todella elämää suurempi kysymys. Niinpä uskonnollisen yhtenäiskulttuurin tavat ovat alkaneet merkittävin määrin rakoilla vasta kun maassamme asuu valtauskonnon lisäksi merkittäviä määriä toisenkin uskonnon tunnustajia.
Itsekin olen suhtautunut omien lasteni mahdollisiin kirkossakäymisiin mahdollisimman sallivalla tavalla. Olen halunnut rajata heiltä pois vain varsinaiset uskonnonharjoittamiset, mutta en tutustumiskäyntejä kirkoissa tai muissa uskonnollisissa tiloissa, ja uskontoa harjoittavissa kirkossakäynneissäkin olen joustanut ja sallinut ne, jos lapsi asiasta keskustellessa osoittaa haluavansa mennä kirkkoon. En pidä tarpeellisena tai kannatettavanakaan yrittää ehdottomasti pitää lasta erossa uskonnon harjoittamisesta. Sillä keinolla uskonto voi lapsen koemuksissa saada sellaisen kielletyn hedelmän vetovoiman, että hän sitten, kun vanhempien päätösvalta joskus päättyy, kuitenkin lähtee mukaan uskontoon, ehkä sitäkin suuremmalla innolla, kun sitä ensin on kielletty.
Ei lastaan voi väkisin kasvattaa uskonnottomaksi. On monia tapauksia, joissa täysin ateistisen kasvatuksen saanut lapsi on myöhemmällä iällä ruvennut uskovaiseksi. Joillakin ihmisillä on ajattelussaan tarve uskonnolle ja sitä tuskin voi juurikaan estää toteutumasta. Ei ateistinen maailmankuva juuri tarjoa mitään pelotettakaan, tyyliin ”Jos ajattelet väärin ja uskot jumaliin, niin…”. Toisin päin pelote voi kyllä toimia, uskonnollisella maailmankuvalla ihmisiä voidaan pelotella pysymään uskonnossa juurruttamalla heihin pelkoa siitä, että on vain yksi oikea tapa ajatella ja uskoa jumalaan ja kaikki muu johtaa rankaisuun ja kadotukseen, mutta vapaa-ajattelun maailmankuva tarjoaa vain sellaisen ajatuksen, että meidän mielestämme asiat näyttävät olevan näin ja näin, mutta jos päätät uskoa, että asiat ovat toisin, niin sittenpähän uskot niin eikä siitä mitään sen kummempaa seuraa.
Hyvällä tiellä kohti vapaa-ajattelijan maailmankuvaa omat lapseni näyttävät kuitenkin olevan. Esikoinen on jo kauan kuitannut tiedustelut mahdollisesta kiinnostuksestaan kirkossa käymiseen toteamalla ”Enhän minä ole mikään uskontolapsi.” Niinpä hän jää tyytyväisenä muutaman muun kanssa koululle, kun uskontolapset menevät kirkkoon. Kuopus halusi vielä viime keväänä, viisivuotiaana, päiväkodin kevätkirkon aikaan mennä kirkkoon. Niinpä peruin päätöksen, että hän ei osallistuisi kevätkirkkoon, ja sallin hänen osallistua. Nyt joulukirkon aikaan hän ei enää kirkkoon halunnutkaan.
Parasta tietysti olisi, että päiväkodit ja koulut eivät lainkaan harrastaisi lasten kirkottamisia. Sellaisen toteutumista emme kuitenkaan ole lähelläkään. Vaikka uskonnottomien lasten määrä jatkuvasti kasvaa, niin uskovaiset ovat kyllä aina innolla tyrkyttämässä toimintojaan koulujen ja päiväkotien toiminnan sekaan, uskovaisilla kun kuitenkin on sisäänrakennettuna voimakas motiivi levittää katsomustaan mahdollisimman monille, ja lasten indoktrinoinnilla se tietysti jossain määrin aina onnistuu. Mutta kyllä ainakin meillä Turun tapaisissa kaupungeissa nykyään on aidosti toimiva mahdollisuus välttää lapsen ajautuminen uskonnollisen indoktrinoinnin kohteeksi. Kaikissa paikoissa Suomea sitä ei ehkä vielä ole.
Eräs yksityiskohta Turun koulujen käytännössä minua kismittää. Lapsen osallistuminen tai osallistumattomuus uskonnollisiin tilaisuuksiin valitaan rastittamalla Wilma-nettiportaalissa kohta ”Ei saa osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin”. Tuo on harmittavan asenteellisesti muotoiltu niin, että uskonnottomuus tarkoittaa osallistumisen kieltämistä. Päinvastaiselta kannalta asian voisi muotoilla niin, että uskontoon osallistumiseksi rastitettaisiin kohta, jossa lukee ”Joutuu osallistumaan uskonnollisiin tilaisuuksiin” tai ”Täytyy osallistua uskonnollisiin tilaisuuksiin” tms., mutta tietysti tuonkin on päässyt joku uskontoon myönteisesti suhtautuva ihminen muotoilemaan niin, että uskonnottomuus on sitä, että ”ei saa” jotakin, ja uskonnon harjoittamisen sitten ilmeisesti on jonkin saamista tai sallimista.
Joku voi väittää, että on turhaa semanttista saivartelua takertua siihen, miten päin tuo valinta on muotoiltu. Ei se kuitenkaan merkityksetöntä ole, sillä minullakin on pieni kynnys klikata merkintä kohtaan, jonka mukaan lapseni ”ei saa osallistua” johonkin, joten voin hyvin kuvitella, että moni jättää merkinnän tekemättä vain siksi, että se näennäisesti kieltää lapselta jotain.
Parempi muotoilu voisi olla, että olisi kaksi kohtaa, neutraalisti muotoillut ”Osallistuu uskonnollisiin tilaisuuksiin” ja ”Ei osallistu uskonnollisiin tilaisuuksiin”, joista sitten jompikumpi olisi valittava. (Tosin on sitten vielä ratkaistava, kumpi on oletusarvo, jonka mukaan toimitaan silloin, jos on jätetty valitsematta kumpaakaan. Hyvä vaihtoehto voisi lopulta kuitenkin olla, että rastitettavana olisi vain ”Osallistuu uskonnollisiin tilaisuuksiin” ja ne, joille sitä ei ole rastitettu, olisivat osallistumatta.)
Mutta näillä mennään tässä vaiheessa, pääasia on, että lapsilla on aito mahdollisuus jäädä pois uskonnonharjoittamisesta, joten muistutan ja kehotan kaikkia koululaisten vanhempia rohkeasti rastittamaan sen vaihtoehdon, jonka mukaan uskontoon ei tarvitse osallistua. Ja samalla muistutan, että lapsen omia näkemyksiä uskontoon osallistumisesta kannattaa myös kuunnella.
Mikko Mäkitalo, 22.12.2018