Kun syyskuun blogissa kirjoittelin joitakin ajatuksia Yhdysvaltojen presidentinvaalista, nyt vaalituloksen ratkettua on aika vielä kommentoida jotain asiasta, vähän toisesta näkökulmasta. Me vapaa-ajattelijathan vältämme yhdistyksenä ottamasta juurikaan kantaa eri poliittisten linjojen paremmuuteen, joten tässäkin totean vain ohimenevänä huomautuksena, että harva eurooppalainen ja vielä harvempi vapaa-ajattelija on muuta kuin tyytyväinen siihen, että maailman merkittävimmäksi henkilöksi vaihtuu Joe Biden. Vaikka en teeskentele, ettei minulla ja muilla vapaa-ajattelijoilla varsinaisia poliittisia kantojakin olisi, niin jättäessäni tässä yhteydessä sellaiset sivuun totean, että kiinnostavaa voi olla myös demokraattisen päätöksentekoprosessin toimivuus sinänsä, ei se, kuka henkilö tai mikä poliittinen linja milläkin kerralla voittaa, vaan se, kuinka hyvin äänestysprosessi ja sen tulos milläkin kerralla toteuttaa kansan tahtoa, ja kuinka paljon äänestäjät ylipäätään ovat valmiita ja kykeneviä ottamaan yhteiskunnan kehityksen omalle vastuulleen, vai luopuvatko he mieluummin vallasta ja jättävät asiat jonkinlaisen harvainvallan vastuulle.
Rationaalisen maailmankuvan mukaan olisi yleensä hyvä, jos ihmiset osallistuisivat päätöksentekoon kukin omien tietojensa ja taitojensa puitteissa. Toisaalta ihmisellä on hyvä olla oikeus halutessaan jättää se kokonaan tekemättäkin, jättää siis äänestämättäkin, vaikka voi olla vähän vaikea ymmärtää, miksi joku ei haluaisi äänestää, kun yhteiskunta on sen tehnyt niin helpoksi, että ei tarvitse kuin käväistä raapustamassa yksi numero lipukkeeseen. Kuitenkin meillä Suomessa niinkin paljon kuin 30 prosenttia äänioikeutetuista jatkuvasti jättää eduskuntavaaleissa äänestämättä ja pitää nimenomaisena kannanottonaan tai identiteettinään sitä, että ei äänestä.
Usein keskusteluissa ollaan huolestuneita siitä, että ihmiset ovat entisestään vieraantumassa politiikasta ja äänestysaktiivisuus laskee. Tämä ei kuitenkaan ole aivan totta: vilkaisemalla vaikkapa tilastokeskuksen graafia eduskuntavaalien äänestysprosentin kehityksestä voi huomata, että aktiivisuus on aivan ensimmäisistä vuoden 1907 vaaleista meidän päiviimme tultaessa osoittanut kokonaiskuvassa enemmänkin nousevaa suuntausta. Äänestysprosentti pyöri alkuvuosikymmeninä 60:n molemmin puolin, sotienjälkeisenä aikana se on liikkunut yleensä noin 70 ja 85 prosentin välillä – tosin tähänkin sisältyy sitten vielä sellaisia vaiheita, että alkuvuosikymmeninä aktiivisuus laski, sitten sotavuosina ja heti sen jälkeen se nousi, oli 1960-luvulla huipussaan, ja sen jälkeen on lähinnä laskenut, aivan viime vaaleissa kuitenkin taas kääntynyt lievästi nousuun.
(Edellisen linkin takaa löytyvä graafi päättyy vuoteen 2011, mutta sen jälkeen käydyt kahdet vaalit osoittavat edelleen pientä noususuuntaa.)
Yhdysvaltain presidentinvaalien äänestysprosentit osoittavat melko samansuuntaisia kehityskulkuja, 1960-luvulla siellä oli yli 60 prosentin lukemia, mistä on tultu vähän alaspäin, yleensä vähän yli 50 prosentin tasolle. Toisaalta 1900-luvun alkupuolen äänestysprosentit olivat usein alle 50:n. Aivan 1900-luvun alusta ja 1800-luvulta sieltä löytyy sitten taas hyvinkin korkeita äänestysprosentteja, mutta silloin elettiin kyllä hyvin erilaisessa maailmassa, jossa mm. naisilla ei ollut äänioikeutta ja Yhdysvaltojen alueesta suuri osa oli territorioita, eikä osavaltioita, ja territorioitten asukkailla ei ollut äänioikeutta lainkaan. Modernin maailman osalta, noin sadan viime vuoden ajalta, ei ole syytä päätellä, että äänestysprosentit juuri nykyään olisivat erityisen alhaisia.
Minulla oli varsinkin nuorena taipumusta ajatella, että ei äänestysprosentin lasku ole mitenkään huono asia, vaan koska vähemmän koulutetut (=tyhmemmät) ihmiset useammin jättävät äänestämättä, niin äänestysprosentin laskiessa päätöksenteko keskittyy viisaammille, jolloin päätöksenteon laatu paranee. No tämä sinänsä vastaansanomaton päätelmä on toki edelleen voimassa, mutta totuus ei ole niin yksioikoinen. Eräs asia, joka erityisesti sai minut arvioimaan kantaani uudelleen, oli vuoden 2011 eduskuntavaalit, niin sanotut jytkyvaalit, joissa eduskunnan voimasuhteet muuttuivat kerralla varsin paljon.
Vuoden 2011 vaalit muuttivat eduskuntaa ennen kaikkea niin, että Perussuomalaiset nousivat 5 kansanedustajan pienpuolueesta 39 kansanedustajaan, 100 000 äänestäjän suuruusluokasta yli 500 000 äänestäjään ja lähelle suurimman puolueen asemaa. Tämä yhtäkkinen kannatusnousu liittyi aiempien nukkuvien äänestäjien aktivoitumiseen, joskaan ei tietenkään johtunut kokonaan siitä – äänetysprosentti nousi 2,4 prosenttiyksiköllä, mikä tarkoittaa kymmeniätuhansia ääniä, mutta ei selitä koko jytkyä, vaan tietenkin siirtymiä tapahtui myös puolueitten välillä. Kuitenkin tuollainen yhden puolueen äkkinousu kyllä sai minut miettimään, että mitä suurempi osa väestöstä ottaa tavakseen jättää äänestämättä, sitä enemmän sinne äänestämättömyyteen piiloutuu myös potentiaalia siihen, että jossain vaiheessa joku onnistuukin mobilisoimaan kansanjoukot äänestämään, ja silloin tapahtuukin arvaamattomia vallanvaihdoksia.
Jonkinlainen jatkuvuus yhteiskunnan päätöksenteossa olisi hyvä olla. Siksi olisi hyvä, että suurin osa kansasta kuitenkin olisi jatkuvasti päätöksenteon piirissä, muuten suppean päätöksentekijöitten joukon ulkopuolelle kasaantuu suuri joukko ihmisiä, joitten mielipiteisiin päättävällä joukolla ei oikein ole kosketusta, ja joka sitten jossain vaiheessa voikin tulla valtaan. Tämä on syy siihen, miksi toimiva demokratia, riittävän suurella osallistumisasteella, on kuitenkin kannatettavaa, vaikka päätöksiin osallistuvien ihmisen älyllinen laatu sitten ei olisikaan optimaalinen.
Tämäkään ei siis tarkoita olla kannanotto siihen suuntaan, että juuri Perussuomalaisten poliittinen linja välttämättä olisi huonompi tai väärempi kuin jokin muu poliittinen linja. Mikä tahansa päättävän joukon ulkopuolelle jäävä ihmisryhmä muodostaa potentiaalin arvaamattomaan vallanvaihdokseen.
Edellä kuvattua ilmiötä voidaan sanoa myös populismiksi, populismillahan määritelmällisesti yleensä tarkoitetaan juuri passivisen kansanosan mobilisoimista vallankäyttöön, tai ainakin vallankäytön taustavoimaksi, äänestäjiksi. Juuri populismi onkin toinen ilmiö, äänestysaktiivisuuden laskun lisäksi, jota nykyään usein sanotaan demokratian ongelmaksi tai syyksi demokratian heikkoon tilaan. Toisaalta nämä kaksi asiaa ovat väistämättä toisiinsa yhteydessäkin, onhan suuri nukkuvien äänestäjien määrä väistämättä juuri se, missä on potentiaalia populismille.
Kuitenkaan en ole varma, onko populismin lisääntyminen yhtään enempää totta kuin väitetty äänestysaktiivisuuden laskukaan. Populismin lisääntyminen on vain vielä vaikeammin todennettava väite, äänestysaktiivisuus kun on kuitenkin yksiselitteinen numero, jonka muutoksia voidaan kiistattomasti seurata, mutta mitä oikeastaan on populismi? On vaikeaa saada mitenkään kiinni populismin määritelmästä niin, että voitaisiin sanoa, mikä poliittinen liike milloinkin on populistinen. Yleensä populismi on lähinnä iskusana poliittisten vastustajien kritisoimiseen.
Se, mikä poliittisessa keskustelussa kiistattomasti on muuttunut, on tietoliikenneyhteyksien parantuminen. Videokuvat liikkuvat nyt netissä jokseenkin reaaliaikaisina ympäri maailman, Twitter ja muut nettipalvelut välittävät lausahduksia yhtäkkiä kaikkialle. Nämä tietoliikenneyhteydet nyt ovatkin välttämätön edellytys sille, miksi juuri Yhdysvaltain vaaleista on voinut tulla niin suuri mediasirkus, joka hallitsee uutisointia täällä Euroopassakin koko syksyn ajan.
Yhdysvaltojen presidentinvaali on myös hyvin erikoinen prosessi. Lähes kaikki muut maat ovat jo luopuneet valitsijamiesvaalista ja äänestävät suoraan presidenttiä sen yksinkertaisen periaatteen mukaan, että eniten ääniä saanut valitaan presidentiksi. Mutta Yhdysvalloissapa tehdäänkin aivan eri tavalla, ei pelkästään se, että ensin valitaan valitsijamiehet, jotka sitten vasta tekevät lopullisen äänestyksen presidentin henkilöstä, mutta kun eri osavaltiotkin käyvät vaalit omien erilaisten lakiensa mukaan. Tämähän jättääkin sitten tilaa kaikenlaiselle spekulaatiolle siitä, missä vaiheessa minkäkin osavaltion ääntenlaskenta on ja milloin minkäkin osavaltion tulos on ratkennut, mukaan lukien erilaiset oikeusprosessit siitä, mitkä äänet lopulta hyväksytään lasketaan ja mitä ei.
Yhdysvaltojen vaalituloksen ratkeaminen on erikoinen mediavetoinen prosessi. Muissa maissa vaalituloksen ratkeaminen tarkoittaa sitä, että äänet on laskettu loppuun ja saatu selville, kuka sai eniten ääniä. Yhdysvalloissa se ratkeaa siten, että eri mediat julistavat aina tietyssä vaiheessa tietyn osavaltion varmuudella ratkenneeksi ja lisäävät sen valitsijamiehet tulokseen ilman, että osavaltion tarvitsisi olla loppuun laskettu. Tietyssä vaiheessa medioissa sitten vain todetaan, että nyt on riittävällä varmuudella riittävä määrä valitsijamiehiä tietyn ehdokkaan takana, että vaalitulos voidaan julistaa varmaksi. Niinpä tätä kirjoittaessani Yhdysvalloissa on ääntenlaskenta vieläkin joissakin paikoissa kesken, mutta vaalien lopputulokseksi kyllä jo tiedetään, että Joe Biden voitti.
Jos tämän kaiken tarkoituksena on, että kansa saa viihdettä ja mediat saavat bisnekseensä kassavirtaa, niin sitä kyllä saadaan. Tulee kyllä mieleen, että vaalien tarkoituksena voisi olla saada selville yksiselitteinen ja uskottava kansan mielipide, mediasirkuksen aiheeksi voisi löytyä jotain muutakin kuin spekulointi vaalituloksen lainvoimaisuudella. Yhdysvalloissakin on kyllä gallupeissa enemmistön kannatus sille, että presidentinvaali muutettaisiin sellaiseksi, että yksinkertaisesti eniten kannatusta saanut ehdokas voittaa. Muutosta on kuitenkin vaikea saada läpi, sillä olemassaolevan järjestelmän muuttaminen tarkoittaisi tietyn valta-aseman menettämistä niille, jotka hyötyvät olemassaolevasta järjestelmästä.
Yhdysvaltojen osavaltioittain määritelty ja valitsijamiesten välityksellä toimiva presidentinvaali periytyy jo 1700-luvulta valtion perustamisesta, ja on varmaankin ollut silloin aivan tarkoituksenmukainenkin vaalijärjestelmä. Silloinhan ei ollut nopeita tietoliikenneyhteyksiä, joten varmaankin oli tarkoituksenmukaista delegoida valta ensin kansalta rajatulle joukolle valitsijamiehiä, jotka sitten kokoontuivat tekemään varsinaisen valinnan. Sillä tavallahan Suomessakin presidentit valittiin jopa 1980-luvulle asti. Nykyään se kuitenkin on aivan ajastaan jälkeen jäänyt, kömpelö ja turha sirkus. Nyt väistymässä oleva, tässä kirjoituksessa nimeltä mainitsemattomaksi jäänyt presidenttikin voisi tarjota yleisölle parempaa sirkushuvia tekemällä median kanssa taas sellaisen diilin, josta hän suurelle yleisölle on alun perin tunnetuksi tullutkin.
Niinpä tulenkin siihen loppupäätelmään, että nykymaailman demokratian suurin ongelma ei ole populismi eikä äänestysaktiivisuuden lasku, vaan se, että koko poliittista mediakeskustelua hallitsee kuukausia kestävä turhanpäiväinen sirkus Yhdysvaltojen presidentinvaalin ympärillä.
Mikko Mäkitalo, 29.11.2020
lukijapalautetta:
Laura Ahonen kysyy artikkelin väittämien johdosta:
Miten vastaansanomaton väite on perusteltu?
Miten ja minkä lähteiden perusteella älykkyysosamäärä liitetään äänestyskäyttäytymiseen? (Viitatessasi tutkimuksiin, voitko ystävällisesti tarkentaa sivunumeron jne. tarkastelun helpottamikseksi.)
Jos ajattelee, että vähemmän älykkäiden äänestämättömyys on hyvä asia, eikö demokratian ongelmaksi nouse se, ettei kirjoittaja itse kannata järjestelmää?
Mikko Mäkitalon vastaus:
Ei välttämättä niinkään juuri älykkyysosamäärää ole yhdistetty äänestysaktiivisuuteen, koulutustaso kiistattomasti kyllä. Tässä ajatukseni purettuna selkeämpiin perusteluihin:
1) On positiivinen korrelaatio älykkyyden ja koulutustason välillä, joten voidaan tietyllä varauksella samaistaa älykkyys ja koulutustaso. Älykkyys ei ole ainoa korkean koulutuksen edellytys, mutta voidaan varmaankin olla yhtä mieltä siitä, että älykkyys on yksi keskeinen ominaisuus, joka tukee menestymistä koulutuksessa, joten tämä samaistus on kohtuullisen perusteltu. Jos asiasta halutaan tutkimuksellista näyttöä, niin ainakin johdatusta sellaiseen antaa tämä blogikirjoitus:
Äly hoi, älä jätä – sosioekonomisen luokan merkitys yksilön älykkyyteen ja menestykseen
2) On positiivinen korrelaatio äänestäjän älykkyyden ja hänen äänestämänsä ehdokkaan älykkyyden välillä. Faktaa on, että äänestäjän koulutustaso korreloi hänen äänestämänsä ehdokkaan koulutustason kanssa, joten kohdan 1 korrelaation perusteella tätäkin korrelaatiota voidaan pitää kohtuullisen pitävänä faktana.
3) Älykkäämmät ihmiset tekevät viisaampia päätöksiä. Ei ehkä ole mitattavissa, kuinka viisaita päätöksiä tietty ihminen tekee, mutta älykkyyden määritelmällinen ominaisuus oikeastaan on kyky tehdä loogisia hyvin perusteltuja valintoja, eli se oikeastaan määritelmällisesti on viisaitten päätösten tekemistä.
4) Älykkäämmät ihmiset ovat aktiivisempia äänestäjiä. Kiistaton fakta on ainakin, että korkeammin koulutetut äänestävät aktiivisemmin, joten jos edelleen ainakin korrelaation tasolla samaistetaan älykkyys ja koulutustaso, niin tämä on faktaa.
https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/hyvinvointiyhteiskunta/yhteiskuntaluokka-ei-ole-kuollut-aanestamisessa-vaittaa-harvinaislaatuinen-tutkimusaineisto
5) Kun äänestysaktiivisuus laskee, niin älykkäämpien äänestysaktiivisuus laskee vähemmän kuin muitten, joten silloin älykkäämpien osuus äänestäjistä nousee. Tämä ei ole mitenkään loogisella väistämättömyydellä kohdasta 4 kaikissa tilanteissa seuraavaa faktaa, mutta karkeasti ottaen näin asian on oltava. Jos nimittäin ajatellaan tilannetta, jossa äänestysprosentti on lähes 100, on sen tarkoitettava, että kaikkien eri koulutustasojen äänestysprosentti on lähes 100. Jos sitten tilanne muuttuu vaikkapa edellisen linkin sisältämän graafin vuoden 2015 tilannetta kohti, tarkoittaa se sitä, että alimman koulutustason äänestysaktiivisuus on huomattavasti pudonnut, mutta ylimmän koulutustason aktiivisuus pysynyt melko lähellä 100:aa. Juuri tämä alimpien koulutusasteitten äänestysaktiivisuuden lasku meillä faktisesti tapahtuu silloin, jos kokonaisäänestysaktiivisuus laskee.
Näistä premisseistä 1 – 5 seuraakin sitten väistämättä päätelmäni: Äänestysaktiivisuuden lasku johtaa siihen, että päättäjiksi valikoituu viisaampia ihmisiä, ja on siksi vain hyvä asia. Juuri tämä on se vastaansanomaton päätelmäni, joka kyllä edelleen on periaatteessa voimassa, mutta ei niin varauksettomasti kuin mitä nuorempana olen ajatellut. Kahdesta syystä:
Yksi syy on se, mitä artikkelissani pyrin selostamaankin: äänestämättömyyteen sisältyy arvaamattomiin vallanvaihdoksiin johtavan populismin vaara.
Toinen syy, jota en alun perin artikkelissa varsinaisesti selosta, on, että ei älykkyys lopulta kuitenkaan ole niin yksiselitteinen asia kuin mitä joskus olen ajatellut. Ihmisiä voidaan mitata ja luokitella eri älykkystasoihin ja sitä voidaan jossain määrin samaistaa koulutustasoon, mutta ei ole silti mitään yksiselitteisen viisaita korkeasti koulutettuja ihmisiä, jotka varmuudella tekisivät viisaampia päätöksiä kuin vähemmän koulutetut. Korkeasti koulutetuilta joskus puuttuu tietty käytännön viisaus, jota matalammin koulutetuilla hyvinkin voi olla. Tämä tarkoittaa, että edellä premissi 3 ei olekaan varauksettomasti voimassa, mutta ei toisaalta tarkoita, ettei se olisi lainkaan voimassa.
Kirjoittaja kannattaa kyllä järjestelmää, jossa jokaisella on äänioikeus, mutta myös oikeus jättää se käyttämättä. Kirjoittaja kannattaa sitä, että jokainen, joka ei tunne itseään riittävän älykkääksi äänestämään, jättää äänestämättä.