Elämme varmaankin aika onnellisessa maassa, kun meillä tapahtuu murhia sen verran harvoin, että jokunen harva vuosikymmenien takainen murha jää selvittämättömänä pyörimään julkisuuteen. On Bodomjärven surma 1960-luvulta, joka mitä ilmeisimmin jää pysyvästi selviämättä, todennäköisin tekijähän on jo kauan sitten kuollut. On tamperelaisen nuoren Raisa Räisäsen katoaminen jälkiä jättämättä Tampereen keskustan alueella 1990-luvun lopulla. Hieman samantapainen on Sari Liinaharjan katoaminen 1980-luvulla Forssassa tai sen viereisessä Tammelassa (varsinaisen katoamisen ja sitä seuranneen surmateon paikka on vähän epäselvä), tosin Sari Liinaharja ei kadonnut lopulta jäljettömiin, hänen jäänteensä löydettiin puolisen vuotta katoamisen jälkeen. Tekijäkin saatiin käytännössä selville, mutta jätettiin syyttämättä aika erikoisesta syystä: uhrista ei ollut jäljellä tarpeeksi jäänteitä, että olisi voitu päättää, millä rikosnimikkeellä syytetään, joten jätettiin syyttämättä.
Ja sitten on Ulvilan surma. Nyt lähipäivinä 19 vuoden ikään ehtivä tapaus, jota on tutkittu, josta on tuomittu ja vapautettu ja jonka välillisiä seurauksia juuri näinä päivinä taas yritetään saada jonkinlaiseen lopulliseen päätelmään. Itse murha on selvittämättä, välillä pääepäiltynä pidetty Anneli Auer nyt on varmaankin siitä jo lopullisesti vapautettu, mutta nyt käsittelyssä olevat syytteet ovat käytännössä sen murhan seurauksia. Ilman murhaa ei olisi tullut näitä syytteitä, se on selvää.
Ulvilan surmasta on kirjoitettu monta kirjaakin, kirjaston hausta löytyy aiheesta kuusi eri kirjaa. Niistä yhden olen kokonaan lukenut ja muitakin jonkin verran silmäillyt, sen lisäksi, että olen lukenut aiheesta erilaisia nettiartikkeleita ja kuunnellut podcasteja. Näitä kirjoja on eri näkökulmista, on Annelin oma tarina, on rikostoimittajan tarina, on asianajajan tarina, on poliisin tarina.
Ei minun ehkä tarvitse tässä nyt mitään lopullista päätelmää koko Ulvilan surman tapahtumista ja seurauksista esittää, mutta eräs asia, jonka tässä blogissa haluan ottaa esille, ja joka on koko tapahtumavyyhteen hyvinkin ratkaisevasti vaikuttanut, on eräitten asianosaisten uskonnollinen maailmankuva. Nimittäin ainakin kaksi Anneli Aueriin kohdistuneitten syytösten syntymiseen vaikuttanutta henkilöä ovat ilmeisesti varsin voimakkaan uskonnollisen maailmankuvan vallassa. He ovat Annelin lasten sijaishuoltajuuden saanut henkilö ja lääketieteellisten löydösten, mm. väitettyinä arpina pidettyjen löydösten, asiantuntijana käytetty henkilö. (Nimet jätän tässä mainitsematta, ei siksi, että en saisi tai voisi niitä mainita, molemmat ovat kyllä olleet ihan julkisesti niminä esillä, vaan lähinnä siksi, että ei minun ole mikään pakko mainita heidän nimiään, enkä näe, mitä arvoa sillä olisi.)
Anneli Auerin lapset joutuivat sijaiskodissa varsin erikoiseen ja hyvin tylyyn kohteluun. Siitä kohtelusta sitten lopulta kumpusivat myös ne Anneliin kohdistetut syytökset, joita nyt käsitellään. Oliko näitten syytösten pääasiallisena lähtökohtana sitten uskonnollisen maailmankuvan tuottama vääristynyt todellisuuskäsitys, vai ehkä sittenkin puhdas rahallisen hyödyn tavoittelu – sijaisperhehän sai lasten siellä asumisesta huomattavaa rahallista korvausta – sitä en pysty mitenkään tyhjentävästi arvioimaan. Erikoinen syytösten vyyhti siellä joka tapauksessa on saatu aikaan, enkä usko, että sellaista mielikuvituksellista ja monilta osiltaan täysin mahdotonta syytösrakennelmaa olisi saatu aikaan ilman uskonnollisen maailmankuvan vaikutusta.
Omalla tavallaan erikoinen on myös juttukokonaisuuden se juonne, jossa Annelin lasten ihosta on väitetty löydetyn arpia, jotka eivät monen niitä tarkastelleen mielestä ole mitään arpia. Vain eräs aiheen asiantuntijana käytetty kirurgi on pitänyt niitä arpilöydöksinä, ja hänen kantaansa on sitten käytetty merkittävänä todisteena, vaikka moni muu asiantuntija on ollut aivan toista mieltä ja sitä mieltä, että tuon yhden asiantuntijan metodi arpien löytämiseen ei ole ollenkaan pätevä, ja että hän ei ole asiassa edes mikään varsinainen asiantuntija. Tässäkin on päästetty tämän yhden henkilön uskonnollinen maailmankuva ja henkilökohtainen vinoutunut vakaumus tuottamaan jotain aivan erikoista todellisuuskäsitystä.
Tämän Anneli Auerin syyttämisen tapaus vaikuttaisi kaikkiaan olevan hyvä esimerkki siitä, miten uskonnollinen vakaumus voi kannustaa ihmisiä nostamaan omat vääristyneet näkemyksensä muitten yläpuolelle, kokonaiskuvaa hallitsevaan asemaan. Uskonnollisuus antaa ihmiselle jotenkin sinnikkyyttä puhua oman vakaumuksensa puolesta lujemmalla otteella kuin mitä asioita objektiivisemmin tarkastelevilla on.
Väitänkö sitten, että Anneli Auerin syyttäminen on kokonaan kahden uskonnollisesti motivoituneen ihmisen aikaansaannosta? No, täytyy muistaa, että on myös edelleen olemassa se murha, edelleen täysin ratkaisematon murha, ja sitä koskeva poliisitutkinta. Poliisi oli se, joka rupesi aivan ensimmäisenä epäilemään Anneli Aueria jostain rikoksesta, eli murhasta. Vasta myöhemmässä vaiheessa, murhasyytteitten myöhempänä epäsuorana seurauksena, ruvettiin jostain kehittämään tässä tarkoittamiani uskonnollisesti motivoituneita syytöksiä.
Mikä sitten sai poliisin lähtemään murhatutkimuksissaan aivan kummallisille linjoille? Mm. väittämään, että hätäkeskuspuhelu todistaisi, että paikalla ei ole ollut ulkopuolista tekijää – eihän pelkkä äänitallenne sellaista voisi todistaa – ja että jälkikoiran avulla olisi todistettu, että talosta ei ollut poistunut ulkopuolista tekijää – vaikka todellisuudessa ennen koiran tuloa paikalle pelastushenkilöstö ja poliisit olivat jo talloneet talon lähiympäristön niin, että hajujälkeä tuskin olikaan siitä saatavissa, ja naapuritontin puolelta koira itse asiassa oli paikantanut tekijän poistumiseen sopivan hajujäljen. Ja monia muitakin kummallisia ja vääristeltyjä väitteitä. Lopulta mentiin jopa niin pitkälle, että asiaan ruvettiin kyhäämään utopistisia elementtejä sisältävää tarinaa hätäkeskuspuhelun taustalle soitetuista ennalta nauhotetuista lavasteäänistä, vaikka missään ei ollut minkäänlaista todistetta siitä, että olisi ollut mitään lavasteäänitettä tai sen tekemiseen ja toistamiseen sopivaa välinettäkään.
En ole nähnyt sellaista tietoa, että poliiseissa olisi ollut henkilöitä, jotka uskonnollisen vakaumuksen takia olisivat lähteneet viemään tutkintaa oudoille linjoille. Sekin on tietenkin mahdollista, mutta eipä kai uskonnollisuuskaan kaikkea yhteiskunnassamme ilmenevää mätää selitä.
Mikko Mäkitalo, 29.11.2025