Vaaleja kohti (maaliskuu 2023)
Eduskuntavaalit ovat ovella, ennakkoäänestys jo mennytkin ja enää varsinainen vaalipäivä sunnuntaina edessä, joten vielä on viimeiset hetket valita ehdokas. Varmaankin harva pitää suhdetta uskontoon ratkaisevana äänestyspäätöksessään, mutta uskonnonvapaus.fi -sivustolla on kuitenkin tälläkin kertaa vaalikone, https://uskonnonvapaus.fi/vaalit/eduskunta2023/ . Vaikka välillä voi tuntua, että eikö meillä nyt ole jo valtio ja lainsäädäntö sen verran erotettuna uskonnosta, että ei siinä asiassa enää eduskunnalla paljoa tekemistä olisi, niin kyllä niitä jäänteitä edelleen on hoidettavaksi.
Minä juutuin joksikin aikaa tuossa vaalikoneessa kysymykseen siitä, minkä ikäisenä ihmisen tulee saada itse päättää uskontokunnan jäsenyydestä. Vaalikone tarjoaa vaihtoehtoina nykyinen 18 vuotta, 15 vuotta tai alempi kuin 15 vuotta. (Tarkkaan ottaen siis nykyään alle 18-vuotias voi vanhempien luvalla erota tai liittyä uskontokuntaan, ei täysin itse.) Päädyin rastittamaan kohdan “ei mikään yllä mainituista”.
Minähän olen eronnut kirkosta heti 18 vuotta täytettyäni, olisin eronnut jo vähän aikaisemminkin, mutta koska se olisi tarvinnut vanhempien luvan, päädyin siihen, että oli helpompaa odottaa 18-vuotiaaksi. Vähän tietysti kismittää nyt vuosikymmenien jälkeenkin, miksi tuollainen asia oli tarvinnut järjestää sen verran vaikeaksi.
15 vuotta olisi tietysti parempi kuin nykyinen 18 vuotta, mutta mietin asiaa siltä kannalta, että mikä tarve kenelläkään lapsella on ylipäätään olla uskonnon jäsen. Lapsihan joka tapauksessa vasta etsii ja rakentaa maailmankatsomustaan ja lapsen liittäminen uskonnon jäseneksi on joka tapauksessa epäreilua indoktrinointia. Olisiko ennemmin lähdettävä siitä, että lasten liittäminen uskontokunnan jäseniksi olisi kiellettävä?
Tässä voi nähdä tiettyä analogiaa laissa määriteltyihin ikärajoihin suhteessa sellaisiin asioihin kuin työnteko tai alkoholi. Ei lapsilla saa työtäkään teettää, 15 vuotta täyttäneen saa ottaa töihin tietyin rajoituksin (Laki nuorista työntekijöistä), sitä nuoremman tietyin hyvin tiukoin rajoituksin, alkoholia taas ei saa myydä alle 18-vuotiaalle lainkaan, siinä laki on täysin ehdoton.
Voisin ajatella, että 15-vuotias saisi kyllä liittyä uskonnon jäseneksi jopa vapaastikin ilman ennakolta pyydettävää vanhempien lupaa, mutta että vanhemmalla olisi kuitenkin oikeus purkaa välittömästi nuoren jäsenyys uskonnossa havaitessaan siitä olevan haittaa. Ehkä myös 12-vuotiaan voisi hänen pyynnöstään sallia liittyä uskontoon, mutta sitten vanhemmalla olisi vastuu jo ennakolta miettiä, onko uskonto sellainen, jonka voi sallia, ja mitä sen jäsenyydestä seuraa.
Muistettakoon myös, että ei oleellisinta lopulta kuitenkaan välttämättä ole jokin uskonnon muodollinen jäsenyys, vaan se, miten lapsia uskontoon indoktrinoidaan. Sitä voi tapahtua uskonnon jäseninä tai sitten ilman jäsenyyttä. Aikuiselle merkittävä aspekti uskonnon jäsenyydessä tulee siitä, missä muodossa uskontoa rahoitetaan. Meillä Suomessa kahden asemaltaan virallisen, myös valtiokirkoiksi sanottujen, luterilaisen ja ortodoksisen, uskonnon jäsenmaksu otetaan verotuksen muodossa. Lapsi taas ei kuitenkaan maksa veroa, kun ei työssäkään käy, suurin merkitys lapselle uskonnon jäsenyydessä on sillä, että siitä seuraa pakollinen uskonnon kouluopetus. Jäsenyys uskonnossa kuitenkin jatkuu veronmaksuvelvollisuuden kanssa heti, kun alkaa tehdä työtä.
Valtiokirkoilla on tässä oikeastaan aika ovela kuvio. Lapsi saa olla uskonnon jäsen ilman jäsenmaksua, ja on sellaisena myös pakollisen uskonnon kouluopetuksen piirissä, mutta kun hän sitten alkaa tehdä työtä, hän jatkaakin uskonnon rahoittajana. Tähän kuvioon olisi hyvä saada oikein perusteellinen muutos. En tiedä, milloin suomalainen yhteiskunta voisi olla valmis näkemään, että lasten ei lainkaan pidä olla uskonnon jäseniä, eikä indoktrinoinnin kohteina enempää jäseninä kuin ilman jäsenyyttäkään.
Mikko Mäkitalo, 30.3.2023
Talvi taittuu (helmikuu 2023)
Olen pitänyt jo pitkään tavoitteenani kirjoittaa näitä blogiartikkeleita noin kerran kuussa ja suurin piirtein siinä tahdissa pysynytkin. Yleensä artikkeli on valmistunut aivan kuun loppupäivinä, mutta tänään teen poikkeuksen siinä, että artikkeli tulikin jo kuun alussa.
Tähän on ajankohtainen syykin. Viime helmikuun artikkelissa otin esille idean, että nykyisen laskiaisen sijaan voitaisiin määritellä talvinen karnevaalipäivä uudella tavalla, koska laskiaiseen on perinteisesti ajateltu kuuluvan talvisiin oloihin liittyvää ulkoilua, kuten mäenlaskua, hiihtoa ja luistelua, mutta jos laskiainen on liian myöhään kevättalvella, ei sää välttämättä ole talvinen, ainakaan täällä Suomen lämpimässä osassa. Nythän laskiainen määrittyy aika monimutkaisella tavalla, se on tietyn määrän päiviä ennen pääsiäistä, ja pääsiäinen taas on kevätpäiväntasausta seuraavaa täyttäkuuta seuraava sunnuntai. Näin määriteltynä niin pääsiäinen kuin laskiainenkin liikkuvat eri vuosina päivämäärissä monen viikon jaksolla pitkin kevättä. Aikaisimmillaan laskiainen on helmikuun alussa, myöhäisimmillään vasta maaliskuussa.
Yksinkertaisempi ja vakioisempi tapa määritellä laskiainen, tai sitä korvaava uusiksi nimettykin juhlapäivä, voisi olla, että juhlapäivä on ensimmäinen sellainen sunnuntai, joka on lähempänä kevätpäiväntasausta kuin talvipäivänseisausta. Se tapahtuu aina helmikuun alussa, tänä vuonna sellainen sunnuntai on juuri tänään, 5. helmikuuta.
Talven sääthän tietenkin voivat olla jonain vuonna lämpimiä jopa helmikuun alussa, mutta tilastollisesti vuoden kylmin aika sijoittuu juuri helmikuun alkupuolelle, joten siihen sijoitettu talvinen karnevaalipäivä olisi mahdollisimman suurella todennäköisyydellä säittenkin puolesta talvinen. Ja tänä vuonna juuri tuo sattumalta toteutuikin, juuri tänään meille Turkuun pitkästä aikaa palasi kunnnon talvi. Luntakin maassa nyt on, tosin vain nimellisesti, ei täällä mäenlasku onnistu kuin erikseen lumetetuissa rinteissä, mutta joten kuten talvinen tunnelma nyt kuitenkin on.
Emmepä me nyt sen kummemmin tänään mitään keskitalven karnevaalia juhlineet, mutta viimeiset jouluvalot sentään otimme pois näin talven taittumisen merkiksi.
Tässä vaiheessa tietysti on alkanut jo melkein unohtua, että kunnon talvihan meillä oli jo marraskuun lopussa ja joulukuun alussa, luntakin oli aivan kunnolla, se vain suli pois talvipäivänseisauksen aikoihin saapuneessa lämpöjaksossa ja vasta nyt kunnolla taas palasi. Se nyt sitten taas jää nähtäväksi, onko jonkinlainen talvi Turussa vielä sitten kahden viikon päästä, kun yhteiskuntamme vielä toistaiseksi voimassa olevan tavan mukaan viettää laskiaista.
Mikko Mäkitalo,
5.2.2023
Palavia Koraanejakin, vähän, pahoitellen (tammikuu 2023)
Viime blogitekstissäni joulukuussa käsittelin kirkkojen tuhopolttamisia. Nyt viime päivinä olemme saaneet ihmetellä Koraanin polttamista ja sen aiheuttamia reaktioita.
Näissä kahdessa asiassa voi nähdä etäistä samankaltaisuutta, molemmissahan laitetaan palamaan uskonnollinen objekti, uskonnollisten ihmisten pyhänä pitämä asia, jonka palaminen sitten aiheuttaa voimakkaita tunnereaktioita. Oleellisia eroja on kuitenkin paljon. Kirkkorakennuksen polttaminen, yleensä kookkaanpuoleisen rakennuksen, aiheuttaa lähes väistämättä vaaraa vähintäänkin rakennuksessa mahdollisesti oleville ihmisille, ja myös vaaraa palon leviämisestä ympäristöön, kun taas yhden kirjan polttaminen on pieni, sivullisten kannalta vaaraton ja harmiton tapahtuma. Kirkon tuhoutuminen jättää myös pysyvän jäljen ympäristöönsä ja poistaa ihmisyhteisöltä mahdollisesti pysyvästi jotain, mitä takaisin rakentamallakaan ei saada entiselleen, kun taas yhden Koraani-kirjan tuhoamisessa ihmiskunta ei menetä mitään, samansisältöisiä Koraani-kirjojahan on kuitenkin maailmassa varmaankin miljoonia. Ja vielä merkittävä ero näillä on siinä, että kirkon polttaja tuhoaa jonkun toisen omaisuutta, vieläpä huomattavan määrän, kun taas Koraanin polttaja on luultavasti ostanut itse kirjan, jonka hän polttaa, jos ei sitten ole lahjoituksena saanut jostain.
Yksi ero vielä on siinä, että kirkkoja ei juurikaan polteta näytösluonteisena ideologisena kannanottona, vaan syyt ovat erilaisia, usein hyvin hämäriksi ja selvittämättömiksi jääviä. Koraanin polttamiseen, ainakin tässä viime päivinä puhuttaneessa ruotsalaistapauksessa, syy on hyvin selvä ideologinen kannanotto täsmälleen määriteltyyn ja ilmaistuun asiaan.
En ole koskaan pitänyt uskonnollisen kirjan polttamista, enempää kuin minkään muunkaan kohteen näytösluonteista polttamista, minään kovin onnistuneena kannanottona mihinkään. Kyllähän se reaktioita on aiheuttanut, vastineenahan on jo nähty mm. Ruotsin lipun polttamisia, mutta tuleeko tästä polttamisten ja vastapolttamisten tapahtumasarjasta sitten mitään järjellistä lopputulemaa ja edistyykö asia, johon alun perin ruvettiin ottamaan kantaa, sellaista tulosta koko jutusta on vaikea nähdä.
Siitä on kuitenkin syytä pitää kiinni, että jos joku haluaa omistamansa kirjan julkisesti polttaa ja tekee sen järjestyslakien sallimissa puitteissa, niin sen saa tehdä. Ja jos yksi osapuoli polttaa omistamansa kirjan aiheuttamatta vaaraa tai vahinkoa sivullisille ja toinen osapuoli sitten vastaa siihen keräämällä kadulle uhkaavasti käyttäytyviä Ruotsin vastaisia väkijoukkoja, niin jokaiselle pitäisi olla selvää, kumpi osapuoli tässä käyttäytyy typerämmin.
Itse omistan yhden kappaleen Koraania, jonka joskus antikvariaatista ostin voidakseni selvittää, minkä luonteinen kirja se on ja tarvittaessa tarkistaakseni, mitä siellä oikeasti sanotaan. Tähän kohtaan päätin kokeeksi avata Koraanin satunnaisesta kohdasta ja poimia sieltä jonkin polttamiseen liittyvän sitaatin. Heti aukeamalta, jonka satunnaisesti avasin, löytyy: “Niitä, jotka uskovat ja tekevät hyviä töitä, odottavat puutarhat, joissa he saavat sijansa sen takia, mitä ovat tehneet, mutta syntiset joutuvat tuleen. Aina kun he yrittävät päästä sieltä pois, heidät työnnetään takaisin ja heille sanotaan: Maistakaa nyt tulen rangaistusta, jonka te kielsitte.” Aika syyllistävää ja riidanhaluista tekstiä.
Mikko Mäkitalo, 27.1.2023
Palavia kirkkoja pahoitellen (joulukuu 2022)
Viime päivinä meitä suomalaisia on hämmentänyt uutinen Rautjärven kirkon palosta. Kirkko tuhoutui tuhopolton tuloksena. Kunnollista motiivia ei ole tiedossa ja epäilty tekijäkin surmasi jo itsensä.
Näitä kirkkojen tuhopolttoja on viime vuosikymmeninä tapahtunut muutaman vuoden välein. Ehkä tunnetuin tapaus on ollut Tyrvään Pyhän Olavin kirkon polttaminen vuonna 1997. Siellä kivikirkosta jäivät seinät pystyyn, vuosisatoja vanhat sisätilat palossa tuhoutuivat.
Tai tarkkaan ottaen kirkkojen tuhopolttoja on jonkin verran useammin. Pelastuslaitoksen tilaston mukaan kirkkopaloja kaikkiaan on keskimäärin n. 7 vuodessa, niistä ihmistoiminnan aiheuttamia 40 prosenttia eli n. 3 vuodessa ja niistä tahallaan sytytettyjä 60 prosenttia eli n. 1 tai 2 vuodessa. Mutta näistäkin suurin osa jää yrityksen asteelle, palo ei syty kunnolla tai ehditään sammuttaa jo ennen suuria vaurioita. Lopputulos on, että kerran muutaman vuoden välein jokin kirkko palaa tuhopolton seurauksena kokonaan tai merkittävästi.
Joskus tuntuu siltä, että mediassa juuri kirkkojen polttamiset nousevat vähän turhankin suuriksi uutisiksi. Erilaisia muita tuhopolttoja, murhapolttoja ja itsemurhapolttoja tapahtuu kuitenkin jatkuvasti. Mutta ovathan kirkot nyt kuitenkin katukuvassa ja maisemissa merkittäviä maamerkkejä, ja joittenkin ihmisten elämässä tunnearvoltaan tärkeitä paikkoja, vaikka minulle jokseenkin merkityksettömiä, joten on se ymmärrettävääkin.
Mitään erityistä yhteistä piirrettä kirkonpolttotapauksilla ei näytä olevan. Motiivi on tuskin koskaan ollut mikään periaatteellinen uskontokriittisyys. Tyrväällä alkoholisoitunut tekijä oli etsimässä ehtoollisviiniä, jota sieltä ei löytynyt, ja päätti vain sormenjälkensä tuhotakseen polttaa paikan. Porvoon tuomiokirkon katto vuonna 2006 sytytettiin ilmeisesti vain humalaisen nuoren huomiohakuisen päähänpiston takia, vaikka siinä tapauksessa jonkinlaista kristinuskon vastaista motiiviakin epäiltiin.
Vapaa-ajattelijaa nuo kirkonpolttamiset hämmentävät ja harmittavat. Ei minua sisänsä sureta minkään kirkon tuhoutuminen, kyllä minun puolestani suurimman osan kirkkorakennuksista saisi yhtä hyvin vaikka purkaa pois tai muuttaa muuhun käyttöön. Mutta kirkkojen polttaminen on ensinnäkin periaatteelliselta kannalta väärä keino, rationaaliselle ihmiselle on selvää, että kaikenlainen rakennusten tai esineistön ilkivaltainen tuhoaminen on aivan väärä keino yrittää vaikuttaa asioihin. Toinen puoli asiassa sitten on, että kirkkojen polttamisella ei käytännössä ole vapaa-ajattelijoitten tavoitteita edistävää vaikutusta, vaan sellaiset kääntyvät systemaattisesti uskonnollista yhteisöä vahvistaviksi.
Tyrvään tapaus oli hyvä esimerkki siitä, että tuhoutunut kirkko rakennettiin takaisin. Rakentaminen veti mukaan paikallisen seurakunnan toimintaan ihmisiä, jotka halusivat osallistua talkootyönä kirkon jälleenrakentamiseen. Kirkko rakennettin mahdollisimman hyvin entisöitynä ja entistä parempana ja seurakunta sai lopputuloksena hyvän kirkon lisäksi mainetta ja kuuluisuutta.
Hyvää uutta vuotta, toivottavasti tuhopoltoitta.
Mikko Mäkitalo, 31.12.2022
Valoa kansalle (marraskuu 2022)
Taas on yksi marraskuu melkein ohitettu ja säätkin lipuvat kohti talvea.
Naapurustossa on jo nähty joitakin jouluvaloja, tuomiokirkon joulukuusikin on pystytetty ja meidänkin pihalle ilmestyvät pian johonkin kohtaan jouluvalot, kunhan saamme kerättyä aikaa ja voimia niitten kaivamiseen varastosta esille.
Tulee noita katsellessa joka vuosi mieleen, että eikö se aika turhaa sähkön tuhlausta ole. Sisätiloissa turhiinkin valoihin kulutettu energia päätyy sentään periaatteessa lämpönä hyödyksi, mutta ulkona se katoaa täysin turhana ulkoilmaan. Kun tässä nyt paljon puhutaan sähkön kallistumisesta ja suoranaisesta sähköpulastakin tulevaksi talveksi, niin tulee mieleen, voisiko tuollaiset jättää väliin.
Aina sitten sanotaan, että eivät nykyiset ledivalot juuri mitään kuluta. No eivät paljoa verrattuna vanhoihin hehkulamppuihin, mutta ei valo nollasta synny edelleenkään. Taitaa olla niin, että mitä pienemmällä energialla tuotettua valomäärää kohti toimivia valaisimia keksitään, sitä enemmän sitten vain halutaan sitä valoa tuottaa, kun ajatellaan, että pienellä kulutuksella on varaa laittaa lisää valoja. Vaikka yksittäinen ledivalaisin kuluttaisi vain muutaman watin, kertyy koko pihan koristelemisesta helposti sitten kuitenkin kymmeniä watteja, eli hyvinkin perinteisen hehkulampun kulutuksen verran.
Sellaisen vaikutelman kyllä kaupungilla näkymiä katsellessani sain, että valoja pihoilla ehkä jopa on jonkin verran vähemmän kuin mihin aiempina vuosina on totuttu. Eikä tuosta nyt jaksa enempiä murehtia. Kyllä kai niillä jouluvaloilla on paikkansa ihmisten elämässä.
Tärkeintä on kuitenkin joulun sanoma.
Öö… Eli siis mikä? Kaupallisuus ja kulutusjuhla? Sehän se tuntuu nykyjoulun keskeisin sisältö olevan.
Jospa kuitenkin palattaisiin joulun alkuperäiseen sanomaan, eli siihen, jonka jo muinaiset roomalaiset tiesivät, että joulukuun 25. päivä on Voittamattoman Auringon päivä, Dies Solis Invicti, päivä, josta valoisa vuorokaudenaika lähtee pitenemään. Myöhemmät kalenterikömmähdykset ovat sitten tulleet suistaneeksi talvipäivänseisauksen muutaman päivän joulukuun 25. päivää aikaisemmaksi, mutta eipä tuostakaan pikkujutusta kannata murhetta kantaa. Voihan sitä vuodenkierron kääntymistä valoon päin saman tien juhlia talvipäivänseisauksesta joulukuun 25. päivään asti, tai vaikka vuoden loppuun asti.
Mikko Mäkitalo,
29.11.2022
Pakkasia pohtiessa (lokakuu 2022)
Olemme taas ehtineet syksyssä kekriviikon kynnykselle ja kun pienet pakkaset kolkuttelevat ovella, on minunkin varmaankin aika nostaa loput perunat kasvimaasta.
Muuten tässä ei nyt jaksaisi välttämättä ihmeempiä kirjoitella, osittain ehkä siksi, että poden vähän koronan jälkioireitten aiheuttamaa väsymystä, tai sitten siksi, että en vain jaksa pyöritellä näissä blogiteksteissä aiheita, jotka välillä vähän jo toistavat itseään.
Mutta vuodenkierto nyt joka tapauksessa toistaa itseään ja hyvä niin. Päivät lyhenevät kohti talvipäivänseisausta ja pakkasten on pian aikakin tulla. Olisi aika huolestuttavaa, jos pakkaset eivät lainkaan tulisi, vaikka sellainenkin skenaario tässä tulevaisuudessa uhkaa, että pakkasia ei enää tulisikaan, jos emme onnistu löytämään keinoja saada ilmastonmuutosta jonkinlaiseen hallintaan.
Enpä minä nyt siitä ajatuksesta kuitenkaan valtavasti stressaa, että maapallomme ilmasto voi olla peruuttamattomasti muutettu. Ei sitä nyt kuitenkaan voi niinkään ajatella, että Maapallon ekosysteemi olisi vain yhdenlaisena oikeanlainen. Onhan maailma ennenkin muuttunut ja yksi kunnon asteroiditörmäys voi muuttaa ekosysteemiä enemmän kuin ihmisen aiheuttama ilmastonmuutos. Ihminen voi sitä ajatellen olla lopulta jopa enemmän ekosysteemiä vakauttava kuin horjuttava tekijä siinä mielessä, että ihmisellä voisi olla jopa mahdollisuus torjua sellainen asteroiditörmäys, joka muuten olisi aiheuttamassa ekosysteemin rajun muuttumisen.
Ihminen on kuitenkin tulevaisuutta suunnitteleva olento. Ei meillä mitään sen korkeampaakaan viisautta yläpuolellamme ole kuin se mitä omalla järjellämme rakennamme, joten ehkä kannattaa uskoa, että se ainakin toisinaan onnistuu ohjaamaan maailmaa satunnaisuutta viisaampaan suuntaan.
Mikko Mäkitalo, 30.10.2022
Nimipäivää (syyskuu 2022)
Tulin tässä nimipäiväni johdosta vähän pohdiskelleeksi suhdetta nimipäivään ja nimipäiväkulttuurin taustoihin. Meillä suomalaisillahan elää varsin vahvana perinne nimipäivistä. Lähes kaikkiin kalentereihin on painettu joka päivän kohdalle ainakin osa nimipäivistä – kaikki nimet eivät aina mahdu – ja radiossa melko yleisesti luetellaan kuluvan päivän nimiä ja voivatpa työkaveritkin huikata ohimennen onnitteluja kohdalle sattuvista nimipäivistä.
Lapsuudessani oli tapana juhlia nimipäiviä melkein samalla tavalla kuin syntymäpäiviäkin, lahjoja saatiin molempina jokseenkin samalla tavalla. Nyttemmin syntymäpäivät ovat nousseet enemmän etusijalle ja nimipäiviä ei enää niin juhlita, meilläkin minun lapsilleni järjestetään aina synttärijuhlia, vieläpä erikseen kaverisynttäreitä ja sukulaissynttäreitä, mutta lastemme nimipäiviä emme oikeastaan huomioi enempää kuin ehkä ohimennen toteamalla, että ”ai niin sinullahan on tänään nimipäivä”.
Aiemmin suomalaisille nimipäivä on ollut vielä tärkeämpi, se on joskus ollut syntymäpäivää tärkeämpi. Menneinä vuosisatoina kaikki eivät tarkkaa syntymäpäiväänsä tienneetkään, sillä syntymiä ei kirjattu heti mihinkään, vaan kirkonkirjoihinkin ehkä muutaman viikon viiveellä. On myös ollut jossain määrin tapana samaistaa nämä kaksi niin, että lapselle nimi valittiin sen mukaan, mikä nimi oli kalenterissa suunnilleen hänen syntymänsä aikoihin. Tämä tapa näyttää olleen jossain määrin olemassa noin 1900-luvun puoliväliin asti, sillä tiedän suunnilleen silloin syntyneitä, joilla nimipäivä ja syntymäpäivä ovat sama tai hyvin lähekkäin, tuskin sattumalta.
Nimipäiväkalenteri pohjautuu kristilliseen pyhimyskalenteriin. Joku voisi ajatella, että uskonnottoman kannalta on hieman häiritsevää viettää nimipäiviä tietäen, että tavan taustalla on jonkun pyhimyksen kunniaksi juhlittu päivä. Enpä kuitenkaan jaksa tuota ihmeemmin murehtia. Kristitythän ovat aina suruttomasti omineet omaan perinteeseensä aineksia muista uskonnoista ja uskontojen ulkopuolelta, periytyväthän kristinuskon tärkeimmät juhlapyhätkin, joulu, pääsiäinen, juhannus ja pyhäinpäiväkin, suoraan kristinuskoa ennen vallinneista juhlaperinteistä, joten miksipä ei yhtä hyvin meille kristinuskosta vapautuneille kävisi omia kristillisiin oppeihin perustuvaa perinnettä omiin tarpeisiimme. Jos kieltäytyisimme kaikesta sellaisesta perinteestä, joka jollain tavalla on taustaltaan kristillistä, niin silloinhan antaisimme kristinuskolle oikeastaan vallan imeä pois kristinuskon ulkopuolisesta kulttuurista mikä tahansa elementti antamalla sille kristillinen sisältö. Eipä anneta kristinuskolle tuollaista valtaa, vaan heitetään vain pyhimyskalenteristakin se pyhimysosa romukoppaan ja pidetään nimet pelkkinä niminä kalenterissa.
Meillä Suomessa, kuten joissakin muissakin maissa, pyhimykset onkin jo kauan sitten heitetty kalenterista romukoppaan, ei keskiverto nykysuomalainen muista mitään pyhimyskalentereita olleen joskus olemassakaan. Kaikissa maissa nimipäiväperinnettä tässä meidän tuntemassamme muodossa ei kuitenkaan ole ja pyhimyskalenteritkin voivat olla edelleen tunnettuja. On varmaankin rationaalisempaa juhlia pelkkää nimeä sinänsä kuin palvoa jotain pyhimystä ja uskoa, että se jostain maailmaan kuulumattomasta tuonpuoleisesta pystyisi jotenkin vaikuttamaan maailmaan.
Joten hyvää nimipäivää itselleni.
Mikko Mäkitalo, 29.9.2022
Rautaisen rajan takaa (elokuu 2022)
Meillä vapaa-ajattelijoilla ei ole ollut paljoa suoranaista maailmankuvallista syytä kommentoida uutisia viimeiset puoli vuotta hallinnutta Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Kyseessä ei näytä olevan varsinainen uskonnollisesti motivoitunut invaasio, Venäjän tärkeimpänä motiivina näyttäisi olevan hallinnassaan olevan alueen laajentaminen ja etenkin rahallista hyötyä tuottavien alueitten valtaaminen. On vähän vaikeaa nähdä asiassa uskonnollista ulottuvuutta, kun molemmat osapuolet ovat kuitenkin kristinuskon samaa haaraa. Niinpä yleisessä uutisoinnissa Putinia ei meillä ole juurikaan yhdistetty uskontoon muuten kuin kevään episodissa, jossa jumalanpalveluksesta kuvattusta videomateriaalista spekuloitiin, onko hänet vain kuvamanipulaatiolla saatu näyttämään olevan paikalla.
Ei kuitenkaan tarvitse paljoakaan syvemmälle kaivella löytääkseen asiaa siitä, miten Putin kyllä aktiivisesti käyttää uskonnollista retoriikkaa. Vaikeampaa on sitten päästä selvyyteen siitä, onko hänen maailmankuvassaan todella uskonnollinen vakaumus, vai käyttääkö hän uskontoa enemmänkin välineenä kansansuosion kalasteluun. Vaikka Venäjällä ei vapaita vaaleja käydä, niin kyllä johtajille sielläkin on tärkeää pitää todellinen suosionsa mahdollisimman suurena, sillä vaikka vaalitulokset manipuloidaan halutuiksi, niin muodollisesta vaalien käymisestä siellä vielä pidetään kiinni ja tulosten manipuloiminen on sitä helpompaa ja uskottavampaa mitä korkeampi todellinen suosio vaalituloksen pohjalla on. Venäjän kansan keskuudessa taas oleellinen osa nykyistä identiteettiä on ortodoksinen uskonto, joten on selvää, että johtajallekin on tärkeää näyttäytyä kunnon uskovaisena.
Uskontojen voimalla on maailman historiassa käyty laajojakin valloitussotia, valloitettiinhan Amerikan mannerkin pitkälti sen ajatuksen innoittamana, että kristityillä on suorastaan velvollisuus käännyttää ns. pakanat uskontoonsa. Eikä uskonsotiin tarvita sitäkään asetelmaa, että vastakkain olisivat kristityt vastaan ei-kristityt tai muuten kokonaan eri uskonnot. Saman uskonnon toisilleen läheiset haaratkin osaavat olla toistensa veriviholliset, kuten vaikkapa kristinuskon katolinen ja protestanttinen haara Keski-Euroopassa heti tämän jaon syntymisen jälkeen, tai Pohjois-Irlannissa nykyäänkin. Eipä siis ole yllättävää, että ukrainalaisten irtautuminen uskonnon saralla Venäjän vallasta sen verran, että Ukrainan kirkko siirtyi pois Moskovan patriarkaatin alaisuudesta, riittää Venäjällä joillekin syyksi lähteä asein valloittamaan Ukrainaa takaisin.
Uskonnon mukanaolo Ukrainan tapahtumissa kannattaa siis muistaa, mutta ei sitä liioitellakaan pidä. Olipa Venäjän presidentti sitten jumalanpalveluksissa paikalla kuvamanipulaation tai kaksoisolennon muodossa – molempien käytöstä Venäjän vallankäyttöperinteessä on pitkät perinteet – niin jumalanpalveluksia tärkeämpiä asioita sielläkin ovat konkreettisesti arvokkaitten paikkojen, kuten teollisuuslaitosten, viljapeltojen, ydinvoimaloitten ja vientisatamien hallinta.
Me suomalaiset katsomme Venäjän ja Ukrainan tapahtumia monessa mielessä kulttuurisen rajan takaa. Emme ole pelkästään uskonnollisen perinteen läntisessä haarassa, vaan myös mm. oikeusperinteen, populaarikulttuurin ja valistusaatteeseen nojautuvien vakiintuneitten demokraattisten hallintomallien läntisessä kulttuuripiirissä, kun venäläiset ja ukrainalaiset katsovat asioita vähän erilaisesta todellisuudesta.
Meille suomalaisille juuri tällä hetkellä akuutti kysymys suhteessa venäläisiin on se, kuinka tiukasti raja on suljettava ihmisten liikkumiselta. Tarvetta on rajoittaa venäläisten maahanpääsyä, mutta onko syytä pyrkiä estämään se mahdollisimman tiukasti? Tähän minulla ei ole muuta yksiselitteistä vastausta kuin että täysi eristäytyminen ei juuri koskaan ole rakentava ratkaisu mihinkään. Emme välttämättä edistä Venäjän yhteiskunnan muuttumista, sekularisoitumista ja muutakin avautumista sulkemalla venäläisiltä pääsy länsimaihin. Aktiivinen dialogi erilaisten yhteiskuntien välillä on kuitenkin keino päästä kohti venäläisen yhteiskunnan ongelmakohtien purkamista.
Mikko Mäkitalo, 31.8.2022
Synkkenevän loppukesän saatteeksi (heinäkuu 2022)
Nyt heinäkuussa Ylen Areenaan tuli vihdoin katsottaviin 2. kausi TV-sarjasta nimeltä Kaikki synnit, jonka 1. kaudesta kirjoitin blogin lokakuussa 2020 (ks. alempana tällä blogisivulla).
Toinen kausi palaa vuosien päähän ajassa taaksepäin ensimmäisen kauden tapahtumista. Kerronnallisesti on mielenkiintoinen asetelma, että myöhemmin tehty ja julkaistu kausi taustoittaa ensimmäisen kauden tapahtumia.
Vapaa-ajattelijayhdistystä toisen kauden tapahtumissa ei ole, kun taas tapahtumaseudulla Pohjois-Pohjanmaan maaseudulla vaikuttava uskonnollisuus on esillä mielestäni 1. kautta voimakkaamminkin. Erityisesti juonenkulkuun kietoutuu kahden aivan erilaisen uskonnollisen liikkeen välinen jännite, lestadiolaisuuden ja ilmeisesti fiktiivisen Millennium-lahkon.
Lestadiolaisuus on alueella jo 1800-luvulta lähtien vaikuttanut suuri herätysliike ja merkittävä yhteiskunnallisen vallan käyttäjä, sarjaan kirjoitettu Millennium-liike taas on melko karikatyyrimäiseltä tuntuva pieni lahko. Ulkoisilta maneereiltaan Millennium-liike näyttäytyy noista kahdesta hullumpana, vaikka on sitten lopulta kuitenkin jäsentensä elämässä melko harmiton. Lestadiolaisyhteisön sisäisiin tekemisiin sarjassa ei kovin paljoa kajota, keskeisimmät henkilöhahmot ovat kuitenkin lestadiolaisuuden ulkopuolisia, mutta lestadiolaisuuden ilmapiiri tuntuu painostavan kaikkialla heidän ympärillään. Poliisikin tekee ratkaisuja periaatteella “Eiköhän anneta asian olla, kun hän on kuitenkin harras uskovainen.” Kuvaus tuskin on herätysliikkeen hallitseman alueen todellisuudesta mitenkään edes liioittelua, ennemmin ehkä todellisuuden kaunistelua.
Tämän pitemmittä analysoinneitta toivotan lukioille sarjan kanssa painostavaa loppukesää ja synkkää syksyä. Monenlaista ihmismielen synkkyyttä se tarjoaa muussakin kuin uskonnollisen ahdasmielisyyden muodossa, tämä toinen kausi vielä synkempänä kuin ensimmäinen, ja molemmat kaudet näyttävät olevan Areenassa syksyn lopulle asti katsottavissa. Mieleenjäävä, ajatuksia herättävä sarja joka tapauksessa.
Mikko Mäkitalo, 31.7.2022
Saa sanoa (kesäkuu 2022)
Joskus ajatellaan, että sananvapauden pitäisi olla täydellinen. Kyllähän mitä vain saa sanoa, eiväthän sanat sinänsä ketään vahingoitakaan. Sanat puhutussa muodossa ovat vain ääniaaltojen värähtelyä, kirjoitetussa muodossa ne ovat mustekoukeroita paperilla tai pikselikuvioita näyttöruudulla, kumpikaan ei tee kenellekään mitään pahaa. Vaikka sanojen tuottaja haluaisi asettaa niihin merkityksiä, jotka eivät miellytä kaikkia, ja vaikka niitten asiasisältö ei olisi tottakaan, eivät sanat sinänsä siltikään ketään vahingoita, jos ei viestin vastaanottaja ole niin pikkumainen, että haluaa loukkaantua pelkistä sanoista.
Eikö siis kaikenlainen sanankäyttö voisi olla täysin vapaata? Emmekö voisi asennoitua kaikkeen viestintään niin, että jos joku haluaa haukkua ja solvata, niin siinäpähän haukkuu ja solvaa, ja jos joku päättää valehdella, niin voi vastata, että tuo ei ole totta ja kertoa oman näkemyksensä asiasta, ja se siitä?
Noin yksinkertaista suhde sananvapauteen ei kuitenkaan ole. Kyllä sanojen käyttämisellä ja viestinnällä kuitenkin on todellista merkitystä, sillä nehän levittävät ajatuksia ihmisten välillä. Ei ajatusten välittämiseen ihmisten välillä oikeastaan kovin monia muita keinoja olekaan kuin viestintä jossakin muodossa, eikä viestintää oikeastaan ole muuta kuin sanallinen viestintä ja kuvallinen viestintä.
Tuskinpa mikään kansanmurha tai siihen verrattava ihmisryhmien vainoaminen on alkanut muulla tavalla kuin sanallista viestintää käyttävällä vihakampanjalla. Olipa kysymyksessä juutalaisten vainoaminen Natsi-Saksassa, armenialaisten kansanmurha Turkissa, Balkanilla Jugoslavian hajoamiseen liittyvät etniset konfliktit, vaikkapa uskontoyhteisöjen vihanpito Pohjois-Irlannissa tai hidujen ja muslimien välillä Intiassa ja sen naapurimaissa, milläpä muulla tavalla mikään tuollainen olisi alkanut kuin levittämällä sanallisella viestinnällä ajatusta siitä, että tietty mainittu ihmisryhmä on jotenkin tehnyt jotain väärää tai vain on vääränlainen tai väärässä paikassa?
Jos halutaan väittää, että sanallisella viestinnällä ei aikaansaada ihmisryhmien välisiä konflikteja, niin silloin täytyisi varmaankin olettaa, että ihmisaivojen välillä on jotain telepaattisia yhteyksiä, jokta välittävät aivoista toiseen ajatusta siitä, että jokin määritelty ihmisryhmä on otettava vihan ja vainon kohteeksi. Telepatiaankin voi tietysti halutessaan uskoa, mutta niin kauan kun sellaisen olemassaolosta ei ole näyttöä, on lähdettävä siitä, että sanallinen viestintä oleellisesti vaikuttaa ja kerää ihmisiä tietynlaisen ajatusmalllin taakse, jos tiettyä ajatusmallia määrätietoisesti ja taitavasti viestimällä levitetään. Tässä on hyvä syy sille, miksi sanallisen viestinnän käytölle on hyvä asettaa rajatkin, vaikka sanat sinänsä eivät välttämättä vahingoita ketään. Siksi meillä on laki mm. kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Sananvapaus ei voi olla rajaton.
Eikä kansanmurhien ja etnisten konfliktien mahdollisuus ole ainoa syy asettaa sananvapaudelle rajoja, voihan myös yksittäisen ihmisen julkinen vainoaminen mennä kohtuuttomuuksiin ja johtaa lopulta siihen yksittäiseen ihmiseen kohdistuviin konkreetisempiinkin toimiin, siksi sananvapautta on pitänyt rajoittaa myös yksittäisen ihmisen herjaamisen ja kunnianloukkaamisen kieltävillä laeilla.
Olisi mukavaa, jos ihmiset osaisivat asettaa valheet ja muuten kohtuuttomat väitteet oikeisiin mittasuhteisiinsa ilman, että viestintää täytyisi ylhäältä ohjatusti rajoittaa. Emme kuitenkaan elä sellaisessa ideaalimaailmassa. Todellisuudessa olemme yllättävänkin huonoja tunnistamaan valheita ja perusteettomia väitteitä.
Perinteisessä mediassa on omat vakiintuneet käytäntönsä sille, miten sananvapauden rajoja kontrolloidaan, miten julkaisuja voidaan haastaa oikeuteenkin rajojen ylityksistä. Internetin moninaiset uudet mediat, kuten Twitter ja Facebook ym., ovat sitten oma villimpi maailmansa. Niissä ei aina tiedä, kuka päättää, mitä saa sanoa ja mitä ei. Kaikenlaisia väitteitä siellä heitellään, myös erinäisiä valemediasyytöksiä. Aika ironisesti juuri nettimedioissa heitetään myös syytöksiä sananvapauden rajoittamisesta ja kysellään, “eikö mitään saa enää sanoa”, vaikka juuri noissa nettimedioissa melkein mitä vain voidaan sanoa, sanojat jäävät hämärän anonymiteetin suojiin, kun ei globaalista mediasta oikein kukaan ota selvää, kuka on jotain sanonut ja kenellä on vastuu.
Ehkäpä aika tuo vähitellen toimivat käytännöt internetinkin sananvapauden käyttöön. Sananvapautta ei ole mielestäni yleisesti ottaen syytä nykyistä enempää rajoittaa, mutta ei välttämättä nykyisestään vapauttaakaan. Jostain on löydettävä sellainen tasapaino, että huonosti perusteltuja väitteitä ja jopa valheitakin voi ja saa esittää, mutta jossain kohtuuden rajoissa.
Meidän suomalaisten mediaa hallitsevalla Ylellä on Hyvin sanottu -kampanja, johon juuri nyt kesäkuun aikana on tullut montakin ihan ajatuksia herättävää artikkelia. Kampanja on varmaankin hyvä yritys kehittää viestintää ja keskustelukulttuuria, tosin toteutus ei mielestäni ole oikein onnistunut. Ehkä siksi, että heti kampanjan etusivulla otsikoista hyppivät esiin liian monet negatiiviset sanat, kuten “viha, häirintä, väkivalta, riidat”. Positiivisemman kautta voisi lähteä liikkeelle, niin kokonaiskuva jäisi onnistuneemmaksi.
Näissä blogiartikkeleissani olen pyrkinyt käyttämään sananvapautta vapaasti, mutta hyvin perustellen. Kuinka hyvin olen siinä onnistunut, sitä en mene itse arvioimaan.
Mikko Mäkitalo, 30.6.2022
Jumalallista hierarkiaa (toukokuu 2022)
Maaliskuun blogissani kirjoitin, että en paljoa keskustele uskonnosta lasteni kanssa. Silloin tällöin keskustelumme kuitenkin sattumalta poikkeavat uskonnonkin alueelle. Tästä esimerkki tapahtui joitakin viikkoja sitten. Keskustelimme valtioitten lipuista ja poikani tuli kysyneeksi, miksi kaikkien pohjoismaitten lipuissa on samanlainen kuvio. Siihen vastasin, että sehän on alun perin kristinuskon tunnuksena käytettävä risti ja että ensimmäiseksi se oli Tanskan lipussa, johon se otettiin silloin, kun tanskalaiset olivat enimmäkseen päätyneet kristinuskoon, mutta muut pohjoiseurooppalaiset eivät vielä olleet, ja sitten myöhemmin muut saman alueen kansat myös kääntyivät kristinuskoon ja ottivat myös lippunsa kuvion tanskalaisten mallin mukaan.
Poikani sitten kysyi jatkokysymyksen, että miksi kaikki täällä kääntyivät kristinuskoon. Tämäpä sitten onkin jo hyvä kysymys. Ensimmäisenä mieleeni tulleena selityksenä vastasin, että ehkä kristinusko tarjosi jotenkin yksinkertaisemman maailmankuvan kuin aikaisempi uskonto, koska kristinuskossa on vain yksi jumala, jonka ajatellaan kaikkivaltiaana päättävän kaikesta, kun aiemmissa uskonnoissa oli monta eri jumalaa, eri asioille omansa, yksi esimerkiksi oli metsien haltija, yksi oli vesien haltija, yksi oli säitten haltija, eri viljelykasveillekin oli omat haltijansa ja karjalle omansa, ja niin edelleen.
Pojalleni tuo selitykseni sitten kyllä kelpasi ja riitti ja keskustelumme jatkui siitä johonkin aivan muihin aiheisiin, mutta itselleni asia jäi pyörimään mielessä pitempäänkin.
Ensinnäkin en ole aikoihin oikeasti edes pitänyt kristinuskoa yksijumalaisena uskontona, vaan kolmijumalaisena. Kristinuskohan rakentui juutalaisuuden pohjalle ja juutalaisuus nykymuodossaan ehkä onkin yksijumalainen uskonto. Ei juutalaisuuskaan ole aina ollut sellainen, juutalaisen Raamatun varhaisimmissa teksteissä jumalista puhutaan selvästi monikkomuodossa, mutta nykyään ja jo kristinuskon syntyaikana juutalaisuus ehkä oli aidosti yksijumalainen uskonto. Kristinusko sai sitten omaan jumalakäsitykseensä jonkinlaisen yksijumalaisen pohjaoletuksen, josta kuitenkin monijumalaisiin perinteisiin sekoittuessa muokkautui kolmijumalainen rakenne, jossa yksi on pääjumala, toinen jumala on pääjumalan poika ja se kolmas jumala tarvitaan mukaan vain siksi, että jumalien on muodostettava hierarkia eikä vastakkainasettelua, ja kahdesta ei oikein saa hierarkiaa, kahdenkeskinen vuorovaikutus menee liian helposti vastakkainasetteluksi, joten tarvitaan mukaan kolmas, vaikka sillä ei ole oikein muuta roolia kuin täydentää jumalien joukko hierarkiaksi.
Ja jos nyt kolmen jumalan hierarkiakin on periaatteessa selvästi yksinkertaisempi kuin kristinuskoa ennen vallinneitten uskontojen monijumalaiset järjestelmät, niin ei tässäkään ole vielä mikään tyhjentävä totuus. Eiväthän uskonnolliseen maailmankuvaan kuuluvia olentoja ole vain jumalat, vaan kristinuskossa on lisäksi ainakin enkeleitä ja pyhimyksiä. Ja noitahan sitten onkin valtava määrä suurena hierarkiana, enkeleitä tietääkseni teologisissa teorioissa jaetaan hierarkisesti eri tasoihin, pyhimyksistä en tiedä, voiko pyhimys kristittyjen käsityksen mukaan olla “enemmän” tai “voimakkaammin” pyhä kuin toinen, mutta lukematon määrä eri tavoilla eri syistä pyhiä pyhimyksiä ainakin on.
Mikä edes määrittelee sen, että tiettyä uskonnollista olentoa sanotaan jumalaksi ja toista enkeliksi tai pyhimykseksi? Rajahan on vain semanttinen. Jos ajatellaan, että on olemassa enkeleitä, jotka jollain tavalla jumalien apuna ohjailevat maailman tapahtumia, niin on pelkkää semantiikkaa, sanotaanko, että ne ovat jumalia alempia olentoja, enkeleitä, vai että ne ovat tärkeimpiä jumalia alempia jumalia. Pyhimysten joku voi väittää olevan oleellisesti eri asia, koska ne ovat ihmisiä, jotka on vain todettu tai julistettu ihmisten joukosta erityisasemaan, pyhimyksiksi, mutta oikeastaan tässäkin on lopulta vain semanttinen ero siihen, että ihmisen ajateltaisiin kohoavan ihmisten joukosta jumalien joukkoon.
Emme lopulta oikeastaan voi väittää, että kristinuskon maailmankuva olisi yksinkertaisempi kuin aiempien uskontojen. Eikä meillä varmaankaan ole keinoa saada tyhjentävää vastausta siihen, miksi kristinusko niin suuressa osassa maailmaa syrjäytti entiset uskonnot ja nousi vallitsevaksi. Ehkä sitten kannattaakin keskittyä siihen, miten ja miksi kristinusko menettää vallitsevan asemansa. Toivottavasti ei nyt kuitenkaan siksi, että sen tilalle nousee paremmin yksijumalaista maailmankuvaa tarjoava islam.
Sivuhuomautuksena täytyy tietenkin todeta, että onhan islamillakin oma käsityksensä enkeleistä, joten semanttiseksi jäävä raja yksijumalaisuuden ja monijumalaisuuden välillä islamillakin on, mutta islamin jumalalla ei taida sentään olla poikaa, joten jossain mielessä yksinkertaisempi maailmankuva siellä on tarjolla.
Maailmankuvan ei sentään varmaankaan tarvitse olla mikään mahdollisimman yksinkertainen. Maailma on sen verran monimutkainen paikka, että jokaisen ihmisen käsityskyky tavoittaa siitä joka tapauksessa vain puutteellisen kuvan. Jospa nyt kuitenkin rajallista käsityskykyämme rasittamasta pyrittäisiin poistamaan kaikki sellaiset osat, joille todellisuudesta ei löydy vastinetta, niin ehkä tuo jumalien ja enkelten hierarkia supistuisi aika lähelle nollaa.
Mikko Mäkitalo, 28.5.2022