Sattumalta juuri kun viime kuun blogissa olin pohdiskellut sitä, pitäisikö henkirikokset säätää vanhentumaan muutaman vuosikymmenen jälkeen, tuli Turkuun oikeudenkäynti, jossa käsitellään erästä vuosikymmenien takaista henkirikosta. 34 vuoden takaisissa tapahtumissa Tukholman ja Turun välisellä laivamatkalla kuoli yksi saksalainen ja loukkaantui toinen. Tämä sai minut jatkamaan aiheesta vielä tämän toisen blogin verran.
Viime blogissa kirjoitin, että murhan vanhenemisajan olisi hyvä olla enintään 40 vuotta, mutta ehkä mieluummin 30 vuotta. Tämän laivasurman tekoaika siis osuu juuri ja juuri siihen, minkä antaisin jo rikoksena vanhentua.
Viime blogissa käytin esimerkkitapauksena Bodom-järven surmaa. Siinä erästä henkilöä (nimen jätän mainitsematta näissä blogeissa, sitä nyt on kuitenkin julkisuudessa jo niin turhaan pyöritelty) syytettiin 44 vuotta tapahtuman jälkeen. Päättelin, että vaikka syytetty olisikin todellinen tekijä, niin hänen tuomitsemisensa olisi ollut aivan turhaa, koska hän oli joka tapauksessa siinä välissä jo elänyt aikuisikänsä läpi vanhuuden kynnykselle asti syyllistymättä mihinkään erityisiin rikoksiin. Hän ei siis ollut mikään rikoksiin taipuvainen henkilö, jota olisi pitänyt sulkea pois normaalista yhteiskunnasta, eikä hänen toimittamisensa vanhuksena vankilaan olisi palvellut enää mitään tarkoitusta. Ei hän ehkä mikään täysin moitteeton mallikansalainen ollut, oli siellä ainakin jotain laittomien aseitten hallussapitoa, mutta se nyt ei ole kuitenkaan teko, josta ihmisiä tuomitaan vankilaan.
Siksi olisi mielestäni ollut parempi, että Bodom-järven tapaus olisi viimeistään 40 vuoden päästä tapahtumista saanut siirtyä lopullisesti selvittämättömien asioitten arkistoon ja enemmät spekuloinnit olisi voitu jättää. Muistutan vielä, että käytettävissä olevien tietojen perusteella todennäköisin todellinen tekijä on kuitenkin se agressiiviseksi tiedetty kioskinpitäjä, joka 1960-luvun lopulla hukkui tai hukuttautui järveen.
34 vuoden takainen laivasurma on siinä mielessä oleellisesti erilainen tapaus, että siinä nyt epäilty ja syytetty henkilö ei ole mikään lainkuuliainen kansalainen, vaan hän on tässä välillä saanut ja kärsinyt vankeusrangaisuksiakin muistakin teoista. Niinpä tässä tapauksessa ei ole syytä päätellä, että 34 vuoden takainen tapaus olisi ollut yksittäinen hairahdus muuten yhteiskuntakelpoisen ihmisen elämässä, ja siksi syytä unohtaa, vaan se on yksi rikollinen teko muutenkin rikoksiin taipuvaisen ihmisen elämässä. Siksi voidaan päätellä, että hänet pitäisikin vielä sulkea vankilaan pois tekemästä lisää rikoksia.
On kuitenkin ongelmallinen periaate antaa tuomioita perustellen siten, että “koska olet tehnyt muitakin rikoksia, niin tästäkin annetaan rangaistus” vs. “koska et ole tehnyt muita rikoksia, niin ei tästäkään anneta rangaistusta”. Noinhan lainkäyttö yleisesti ottaen ei oikeusvaltiossa mene, vaan tietystä rikoksesta tulee tietty seuraamus riippumatta muista teoista.
Toisaalta oikeuskäytännössämme on ehdollinen vankeusrangaistus, joka oleellisesti kuitenkin toimii juuri tuohon tapaan: Ensikertalaiselle voidaan tuomita ehdollinen rangaistus, joka sanoo “koska et ole ennen tehnyt rikoksia, niin sinua ei tästäkään tuomita varsinaiseen vankeuteen, vaan ehdolliseen”, kun taas toiselle saman rikoksen tehneelle tuomio sanoo “koska olet jo tehnyt rikoksia, niin sinut tuomitaan tästäkin vankeuteen”.
Ehdollisen vankeustuomion ongelmallisuus toki tiedetään. Sehän helposti rakentaa nuorelle rikoksentekijälle ansan, jossa ensin annetaan mielikuva kuin mitään rangaistusta ei tulisikaan, mutta sitten rikoksen uusivalle rapsahtaa varsinaisen rangaistuksen päälle se aiemmin saatu ehdollinen. Siinähän sitten aloitteleva rikollinen johdatetaankin lopullisesti rikosten tielle. Järjestelmässä olisi ehkä vähän viilattavaa siihen suuntaan, että jos ensin annetaan ehdollinen tuomio, niin toisella kerralla voisi tulla ehdoton tuomio ilman, että se aiemmin saatu ehdollinen realisoituu rangaistukseksi, mutta että sen koeaika kuitenkin pitenisi alkuperäisestä, ja ehkä sitten kolmannella rikoskerralla tulisi sen kolmannen rangaistuksen päälle lisää siitä ehdollisesta. Mutta tämä nyt on tässä yhteydessä vähän sivuseikka.
Oleellista on, että kun ehdollisen tuomion muodossa kuitenkin otetaan tekijän muu rikoshistoria huomioon annettaessa käsiteltävänä olevan rikoksen tuomiota, niin aivan hyvin voitaisiin myös vuosien takaisesta rikoksesta tuomittaessa ottaa huomioon muu aiempi rikoshistoria. Logiikka siinä toimisi vieläpä paremmin kuin ensikertalaisen ehdollisessa tuomiossa: siinä missä ensikertalaista tuomittaessa on vain spekulaation varassa se, onko hänestä tulossa rikollinen, joka on syytä tuomita, vai onko hän jäämässä yksittäisen rikoksen tekijäksi, joka voidaan päästää pelkällä “varoituksella” eli ehdollisella tuomiolla, niin vuosien takaisen teon tekijää tuomittaessa on jo tiedossa, onko hän siinä välillä elänyt rikollista elämää vai ei.
Periaatteessa voitaisiin siis ajatella, että murha rikoksena vanhenee, vaikkapa 40 vuodessa, jos tekijä ei ole tehnyt mitään muita (vakavia) rikoksia kuin sen yksittäisen murhan.
34 vuoden takaisen laivasurman tekijän soisin päätyvän tuomituksi, koska tekijä melko varmasti näyttäisi olevan se, jota teosta nyt syytetään, ja koska hän on elämässään tehnyt muitakin vastaavan luokan rikoksia. Käytännön ongelmaksi jää, että näyttö noin vanhassa tapauksessa on epävarma.
Tämä käytännön ongelma, todisteitten epävarmuus, on toinen syy, miksi voisi olla parempi, että murhatkin viimeistään 40 vuodessa vanhenisivat. Oikeusjärjestelmämme nojaa kuitenkin aika paljon ihmisten muistinvaraisen todistuksen varaan, ja ihmisen muisti on todellisuudessa kovin epävarma. Se on vieläpä sillä tavalla petollisen epävarma, että luulemme hyvinkin muistavamme asioita, jotka todellisuudessa kuitenkin ovat väärin muistettuja tai jopa pelkkiä valemuistoja, eli muistoja tapahtumista, joita ei todellisuudessa ole tapahtunutkaan.
Jos vuosikymmenien takaisia rikoksia käsitellään oikeudessa, niin todistajia on usein kuollut, olemassa olevien todistajien muistikuvat ovat hämärtyneet, ja mikä pahinta, jos tapausta on käsitelty julkisuudessa, niin ihmisille on siitä syntynyt valemuistoja, jolloin oikeuskäsittelyyn voi tulla täysin vääriä todistuksia. Eivätkä konkreettiset todistekappaleetkaan yleensä vuosien saatossa mitenkään laadullisesti parane. On tosin tapahtunut, että tutkintateknologian kehittyminen on tuonut vanhoista todisteista esille lisätietoa, jota ei vuosikymmeniä aiemmin saatu, erityisesti geenitekniikan avulla niin on viime vuosikymmeninä tapahtunut, mutta ei ole mikään itsestäänselvyys, että sekään aina toisi todisteisiin mitään lisäarvoa.
Mikko Mäkitalo
31.5.2021