Ihminen vanhenee, murhako ei vanhene? (huhtikuu 2021)

Suomen laissa tappo vanhenee 20 vuodessa, murha ei vanhene milloinkaan.

Eduskunnassa on äskettäin tehty lakialoite siitä, että tappokin muutettaisiin rikokseksi, joka ei vanhene. Sellainen aloite on tehty aiemminkin ja saanut paljon kannatustakin kansanedustajien keskuudessa. Harvoin yksittäisten kansanedustajien lakialoitteet kuitenkaan johtavat lain muutoksiin.

Minä olen sitä mieltä, että tapon vanhenemisaikaa ei tarvitse mihinkään muuttaa. Sen sijaan säätäisin murhallekin vanhenemisajan, jonka tulisi mielestäni olla enintään 40 vuotta, mutta mieluummin ehkä 30 vuotta. Seuraavassa yritän selittää, miksi olen tätä mieltä, asiaa osin vapaa-ajattelijan maailmankuvaan peilaten.

Ensinnäkin pitää miettiä, miksi henkirikoksia yleensä pitää selvittää ja miksi niistä pitää rankaista. Ei ole itsestään selvää, että edes pitäisi, eihän henkirikoksen selvittäminen ja siitä rankaiseminen herätä rikoksen uhria henkiin. Tässä suhteessa henkirikokset eroavat esimerkiksi omaisuusrikoksista, omaisuusrikoksen selvittämisellä voidaan varastettu omaisuus palauttaa mahdollisuuksien mukaan oikealle omistajalleen ja siten oikaista rikoksella aikaansaatu vääryys. Monissa muissakin rikoksissa vääryys on oikaistavissa, esimerkiksi kunnianloukkausrikos tulee jossain mielessä korjatuksi niin, että jos ensin on julkisuudessa esitetty jotain väärää tietoa, niin oikeudenkäynnin kautta saadaan sitten julkisuuteen oikea tieto ja tietynlainen uhrin kokemusta hyvittävä anteeksipyyntö. Henkirikosten selvittämisessä tätä ulottuvuutta ei ole, sillä tilanne on peruuttamaton, uhri ei herää enää henkiin.

Siihen, miksi henkirikoksesta pitää rankaista, voidaan nähdäkseni esittää kolme toisistaan erillistä periaatteellista syytä:

1) Pelotevaikutus. Jos kaikki tietävät, että henkirikoksesta rankaistaan (esim. vankeustuomiolla), se voi ehkäistä rikoksia, koska ihmiset eivät halua vankilaan.

2) Opettava vaikutus. Jos rikoksiin taipuvainen henkilö joutuu vankilaan, hän voi ottaa siitä opikseen ja lopettaa rikosten tekemisen.

3) Valvontavaikutus. Jos rikoksiin taipuvaiset henkilöt suljetaan vankilaan, he ovat ainakin jonkin aikaa valvotuissa oloissa eivätkä pääse tekemään lisää rikoksia.

Näistä ainakin kaksi ensimmäistä syytä voidaan vähintäänkin kyseenalaistaa. Pelotevaikutus on kovin pieni, sillä ei rikollinen rikosta tehdessään yleensä ajattele kiinnijäämisen vaaraa, hän ajattelee lähinnä rikoksen välitöntä seurausta, henkirikoksen tapauksessa sitä, että henkilö, jonka hän haluaa kuolevan, kuolee, ja se on rikolliselle riittävä syy siihen, että rikos kannattaa tehdä, kiinnijääminen ja rangaistus on sitten jo toinen asia. Opettava vaikutus on tutkitun tiedon mukaan jopa negatiivinen, rikolliset eivät vankilassa opi paremmille tavoille, vaan yleensä pahemmille tavoille.

Oikeastaan ainoaksi hyväksi syyksi tuomita murhaajia vankilaan jää valvontavaikutus, eikä sekään ole niin kovin hyvä, sillä ainakin ihmisten pitäminen vankilassa on kallis ja heikosti kustannustehokas keino pitää rikoksiin taipuvaisia ihmisiä valvonnassa, ja niinpä pitkiä vankeustuomioita ei juuri haluta edes antaa ja elinkautiseen tuomitutkin yleensä armahdetaan noin 11 vuoden istumisen jälkeen, minkä jälkeen he siis taas ovat vapaita tekemään murhia, jos murhaamiseen taipuvaisia ihmisiä ovat.

Jos nyt kuitenkin ajatellaan, että jotain valvontavaikutusta vankeusrangaistuksilla on ja että pelotevaikutustakin voi vähän olla, niin ovatko nämä sitten hyviä syitä siihen, että ihmisiä pitäisi vuosikymmenien takaisistakin henkirikoksista tuomita? Mietitäänpä tilannetta, jossa ihminen tekee nuorena henkirikoksen ja jää siitä kiinni vaikkapa 50 vuotta myöhemmin, ollessaan vaikkapa 70-vuotias. Onko sen jälkeen saadulla vankeusrangaistuksella valvontavaikutusta? Ei ole, sillä jos henkilö ei ole siinä välillä tehnyt lisää rikoksia, niin nuorena tehty rikos oli kertaluonteinen hairahdus, eikä mitään valvonnan tarvetta ollutkaan, eihän hän ollut rikoksiin taipuvainen. Tai jos hän teki siinä välillä muita rikoksia, hän ehkä jäi niistä kiinni, mutta silloinkaan suurta valvontavaikutusta ei ole nimenomaan sillä rangaistuksella, jonka hän saa sitten lopulta 70-vuotiaana. Entä onko pelotevaikutusta? Tavallaan on, näyttäähän tuomio ihmisille, että rikoksesta voi joutua vastuuseen vuosikymmenien päästäkin, mutta toisaalta kääntöpuolena se näyttää ihmisille sen, että rikoksesta vastuuseen joutumisen voi vuosikymmeniä välttääkin. Näitten kahden eri puolen summana käy minusta niin, että se vähäinen pelotevaikutus, joka rangaistuksilla muuten ehkä on, lähinnä nollautuu siitä, että ihmisiä tuomitaan vuosikymmenien takaisista rikoksista.

Näin päädytään siihen, että mitään hyvää syytä tuomita ihmisiä vuosikymmenien takaisista henkirikoksista ei ole. Murhaajia kannattaa tuomita vankilaan lähinnä valvontavaikutuksen ja ehkä vähän pelotevaikutuksen takia silloin, jos murha selviää kohtuullisen pian tekohetken jälkeen, mutta vuosikymmenien päästä lankeava tuomio ei toteuta kumpaakaan vaikutusta.

Eräs tapaus, joka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että murhankin pitäisi rikoksena vanhentua viimeistään 40 vuodessa, oli Bodomjärven surman vieminen oikeuteen yli 40 vuotta tapahtumien jälkeen. Asian tutkintaa ja oikeudenkäyntiä seuratessa oli alusta lähtien jokseenkin selvää, että mitään tuomiota ei kuitenkaan edes tule. Veronmaksajien rahoja siihen teatteriin poltettiin niin paljon, että hirvittää ajatella, ja alusta loppuun täysin turhaan. Jopa jos asiasta syytetty olisi todettu syylliseksi ja tuomittu, niin mitä hyötyä siitä olisi ollut? Ei yhtään mitään. Tyyppi oli siinä välissä elänyt yli 40 vuotta ihan hyvää elämää, työtä tekevän ihmisen hyödyllistä elämää. Jos hänet sitten olisi lopulta eläkeiässä tuomittu kaksikymppisenä tehdystä teosta, ei yhteiskunta olisi kuitenkaan hyötynyt siitä tuomiosta mitään.

Minusta olisi parempi, jos koko Bodomjärven tapaus olisi jo kauan sitten kuitattu sillä, että tekijän voidaan uskoa olevan se äkkipikaiseksi ja väkivaltaiseksi tiedetty kioskinpitäjä, joka tiettävästi jossain yhteydessä tunnustikin tehneensä sen ja joka sitten 60-luvun lopulla hukkui järveen. Ehkä jopa hukuttautui tietäessään olevansa murhaaja, tai sitten vahingossa hukkui, mutta ei silläkään väliä, kumpaa. Eikä sillä lopulta ole väliä, oliko hän todellinen tekijä, mutta yleiselle tietoisuudelle olisi parasta, että vain uskoisimme, että se oli hän, ja unohtaisimme kaikki muut spekulaatiot.

Nyt joku voi väittää, että eikö todellisuuskäsitykseni ole jotenkin kummallinen ja vapaa-ajattelijalle sopimaton. Eikö juuri vapaa-ajattelija pidä tärkeänä sitä, että objektiivinen totuus saadaan selville eikä nojata uskomuksiin? Eikö totuus pitäisi pyrkiä rikosten suhteenkin aina selvittämään ihan vain totuuden selvittämisen takia, eli totuuden itseisarvon takia?

On kuitenkin aika eri asia suhtautua totuuteen maailmankuvan suhteen, eli sen maailman rakenneosien ja lainalaisuuksien suhteen, jossa elämme ja joka on ihmiskunnasta riippumatta olemassa, kuin suhtautua totuuteen ihmisten välisiä suhteita muodostavien tekojen suhteen.

Filosofisesti arvoja usein jaetaan itseisarvoihin ja välinearvoihin. Itseisarvo on sellaista, joka katsotaan joka tapauksessa itsessään arvokkaaksi, välinearvolla taas on arvoa vain silloin, kun se johtaa johonkin seuraukseen, jota pidetään arvokkaana. En ole kovinkaan innostunut miettimään itseisarvoja, mutta totuuteen tähtäävällä maailmankuvalla joka tapauksessa on välinearvonsa siksi, että todellisuuden ymmärtäminen johtaa moneen hyvään asiaan, joita käytämme joka päivä hyväksemme. Vaikkapa vain siten, kiteytetysti sanottuna, että olisi vaikeaa saada satelliitteja lentämään, jos uskoisi litteään maahan.

Ihmisten välisten tekojen suhteen tuollaista selvää totuuden välinearvoa ei ole. Joskus on parempi olla tietämättä totuutta, joskus parempi on jopa uskoa johonkin illuusioon, jopa tietoisena siitä, että se todennäköisesti on vain illuusio. Turhaa epävarmuutta elämään minusta tuottaa se, jos yleisessä tietoisuudessa pyöritellään jotain Bodomjärven tapaisia tapauksia ja vihjailuja siitä, että murhaaja ehkä on edelleen jossain keskuudessamme vapaana. Eikä yhtään parempi ole se, jos lopulta sitten osoitetaan tietty henkilö syylliseksi – ja osoitetaan, että murhaaja todella on elänyt vuosikymmeniä keskuudessamme vapaana. Minusta olisi parempi, jos tietyn ajan jälkeen selvittämättä jääneet henkirikoksetkin siirrettäisiin vain lopullisesti selvittämättömien tapausten arkistoon ja määriteltäisiin rikoksena vanhentuneiksi. Sopiva määräaika olisi murhalle sellainen ihmisen elämänkaareen suhteutettu aika, että jos ihminen on suurimman osan työtätekevän ihmisen elämänkaaresta elänyt jäämättä kiinni murhasta, niin sitten asia voidaan katsoa ohitetuksi eikä häntä enää siitä tarvitse tuomitakaan. Siksi murhan vanhenemisaikana pitäisi olla korkeintaan 40 vuotta, mutta sopiva voisi olla myös 30 vuotta, ja tapolle sopiva on se 20 vuotta, joka se nyt on.

Mikko Mäkitalo

29.4.2021