Uusimmassa Tiede-lehdessä (8/2019) on artikkeli maailman väestönkasvun hidastumisesta – tai kääntymisestä vähenemiseen, joka kirjoittajien mukaan voi tapahtua jo lähivuosikymmeninä, ja olla pian ongelmakin.
Viime aikoina on entistä useammin alkanut kuulua näitä puheenvuoroja, joitten mukaan ongelmaksi on tulossa syntyvyyden väheneminen ja sitä kautta ihmisten määrän kääntyminen vähenemään, ei siis vain muutamissa rikkaimmissa maissa, niin kuin on puhuttu jo vuosikymmeniä, vaan kasvavassa osassa Maapalloa, vähitellen koko ihmiskunnan tasolla. Tässä on melkoinen paradigmanmuutos verrattuna siihen totuttuun kuvioon, että on oltu huolissaan siitä, miten ekosysteemin kantokyky riittää elättämään jatkuvasti kasvavat ihmismäärät.
Nyt pitäisi kuitenkin muistaa, että väestönkasvun hidastuminen on ainakin osittain seurausta siitä, että väestöräjähdyksen uhkakuvaa on määrätietoisesti pyritty torjumaan kampanjoimalla syntyvyyden säännöstelyn puolesta ja viemällä kehitysmaihin sitä terveydenhuollon infrastruktuuria, joka mahdollistaa syntyvyyden säännöstelyn. Sen, että siinä on lopulta onnistuttu, ei nyt sentään pitäisi heti olla uhkakuva päinvastaisesta.
Väestönkasvuongelmaa on usein pidetty uskontoihin liittyvänä ongelmana. On kritisoitu katolista kirkkoa, joka ei haluaisi hyväksyä ehkäisyä, samoin on kritisoitu islamia ja on kritisoitu meillä Suomessa lestadiolaisuutta, joka meidän oloissamme ylläpitää tavanomaista suurempaa syntyvyyttä. Kaipa noilla uskonnollisilla opeilla jokin merkitys asiaan onkin, mutta on liioittelua sanoa, että uskonnot ovat tässä oleellinen ongelma. Kyllä uskonnot mukautuvat yhteiskunnallisiin oloihin – katolinen kirkko ei estä ihmisiä rajoittamasta syntyvyyttä, vaan Euroopassa kaikkein alhaisimman syntyvyyden maita ovat viime vuosikymmeninä olleet juuri eteläisen Euroopan katoliset maat, viime vuosina syntyvyys on tullut nopeasti alas mm. Puolassa, joka kuitenkin samalla on vahvasti katolisen uskonnon maa.
Oleellista olisi, että me ihmiset ymmärtäisimme paikkamme tässä maailmassa. Rajallisella ja kasvamattomalla Maapallolla ei voi olla rajatonta kasvua. Tämän ymmärtämiseen uskonnot eivät varsinaisesti auta – uskontoihinhan on tyypillisesti konstruoitu ajatuksia täysin abstrakteista toimintaympäristöistä, joissa mitkään konkreettiset rajat eivät koskaan tulekaan vastaan – mutta eivät ne sen ymmärtämistä käytännössä estäkään.
Ihmisten määrän kääntymisen hallittuun laskuun ei pitäisi olla mikään katastrofi. Kääntyykö se todella laskuun, siitä en ole mitenkään varma. Nythän ollaan vasta siinä kynnyksellä, että väestönkasvu on juuri hidastunut, ei läheskään loppunut.
Meillä Suomessa on pitkä historia ennusteista, joitten mukaan väkiluku kääntyy laskuun, ja siitä, että se ei sitten ennustetusti käännykään. 80-luvulla, jolloin minä aloin järjellä tarkastella maailmaa, toisteltiin ennusteita, joitten mukaan Suomen väkiluku ei koskaan saavuta viittä miljoonaa. Esimerkiksi kirjassa Mitä Missä Milloin 1985 on ennuste, jonka mukaan Suomen väkiluku on korkeimmillaan vuonna 1995 ja lähtee sitten syntyvyyden vähetessä laskuun. Viiden miljoonan raja kuitenkin paukkui rikki jo 90-luvun alkupuolella, eikä kasvu ole pysähtynyt vieläkään. Toki vuonna 2016 lopulta tultiin tilanteeseen, jossa kuolleita on enemmän kuin syntyneitä, mutta maahanmuutto pitää kasvua yllä vielä. 1900-luvun alkupuolella meillä oli ennusteltu, että väkiluku ei koskaan kasva neljään miljoonaan.
Tunnuslukuja väestönkehityksestä ja niistä johdettuja ennusteita kannattaa kyllä seurata, onhan se ihmiskunnan voinnin kannalta hyvinkin tärkeää tietoa, kuinka paljon meitä milloinkin on ja mihin määrämme on menossa. Ennusteet eivät vain koskaan sellaisinaan pidä kovin pitkälle paikkaansa. Yhteiskunta muuttuu ja ihmisen käyttäytyminen muuttuu niin, että syntyvyys ja kuolleisuus muuttuvatkin muuksi kuin on arvioitu.
Mikko Mäkitalo, 31.7.2019