Skip to main content

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Yhdenvertaisuuden puolesta​

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Tavoitteemme
Liity jäseneksi
Käy kaupassa
Testaa, oletko vapaa-ajattelija!

Ihme pappi — sananen toimitussihteeriltä

Voisin kertoa papille, että menetin uskoni pian lapsen syntymän jälkeen, kun sille ei ollut enää käyttöä. Että tulin järkiini: minusta tuli ateisti ja enteisiin uskomaton skeptikko.

Harmaat hiukset, harmaa parta. Mies seisoo jähmettyneenä Keravan taide- ja museokeskus Sinkan portaissa. Mies tuijottaa minua. ”Tunnetaanko me?” hän kysyy ja jatkaa: ”Mikä sinun nimesi on?” Kerron etunimeni. Samassa tajuan, kuka mies on. Pyydän anteeksi, etten heti tunnistanut häntä. ”On tullut kilometrejä mittariin sitten viime näkemän”, selitän. Ja tajuan, että vihjaan hänen vanhentuneen näkyvästi. ”Kummallekin”, yritän lieventää.

”Olet rippipappini”, sanon. ”Ja vihkipappini.” Sitä en sano, että 26 vuotta sitten toivoin, että hän olisi myös ollut pappi, joka kastaa lapseni. Ristiäiset eivät kuitenkaan sopineet hänen aikatauluunsa. Loukkaannuin. Mielestäni juuri hänen olisi pitänyt olla paikalla, kun Jumala kutsuu vauvani nimeltä omakseen. Olihan hän saman katon alla silloinkin, kun lasta pantiin alulle.

”Retriitti!” pappi huudahtaa kuin lukisi ajatukseni.

Nyt hän muistaa minut, mutta vain siitä, että osallistuin vaimoni kanssa hänen vetämäänsä hiljaisuuden retriittiin seurakunnan leirikeskuksessa maaliskuussa 1996. Tuolloin olimme yrittäneet tehdä lasta viisi vuotta. Toivo oli alkanut hiipua, vaikka ennusmerkkejä oli ilmassa. Vaimon uudenvuoden tina oli muistuttanut naista, joka pitää lasta sylissään. Sukulaistäti oli nähnyt unessa kaikki sukuun syntyneet lapset ja pian oli kuulemma taas yksi tulossa. Seurakunnan tilaisuudessa olimme saaneet profetian, jonka mukaan meillä olisi kahden vuoden päästä jo kaksi lasta.

Hiljaisuuden retriiteissä… ollaan hiljaa. Hiljaisuuden, levon ja rauhan on tarkoitus tukea osallistujien hyvinvointia. Ohjelmaan kuuluu myös rukoushetkiä, messuja, virikesanoja. Jokaisella on oma huone, niin oli minulla ja vaimollanikin. Illalla, kun pappi oli pyytänyt kaikkivaltiasta Jumalaa suomaan meille rauhaisan yön ja autuaan lopun, minä hiivin vaimon huoneeseen. Emme vaihtaneet sanaakaan. ”Iltatoimien jälkeen tapahtui Jumalan ihme”, kirjoitin myöhemmin Hiljaisuuden ystävät -lehteen.

Nukuin levottomasti. Luin unessa Raamattua. Kirjassa kerrottiin, että tulemme vihdoin saamaan lapsen. Aamulla heräsin siihen, että diakoni kiersi käytävillä ja veisasi virttä. Yöllä uni oli tuntunut todelliselta, mutta nyt hymyilin ajatukselle, että Raamatussa olisi kohta, josta olin uneksinut.

Virikepuheenvuoron lopuksi päivällä diakoni luki Luukkaan evankeliumin ensimmäistä lukua, joka kertoi pappi Sakariaasta ja tämän hedelmättömästä puolisosta Elisabetista. Diakoni luki, kuinka Sakariaalle ilmestyi eräänä päivänä Herran enkeli, joka sanoi: ”Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimen Johannes.” Vavahdin niin, että penkki narahti. Muistin selkeästi, että juuri kyseistä kohtaa olin unessani lukenut!

Lounaan jälkeen lähdimme vaimoni kanssa ulos. Istuimme hetken puhumatta nuotiopaikalla ristin ääressä ja nautimme auringonpaisteesta kasvoillamme. Kaarnanpala räpytti tuulessa puunkuorta vasten. Seurakuntakeskuksen katolta suli lumi. Jossain käynnistyi moottorisaha.

Hiljaisuus päättyi hetkipalvelukseen ja lähtökahveihin. Pappi toivoi, että olimme saaneet retriitistä jotakin itsellemme. Kyllä olimme! Vaimoni tuli raskaaksi sen aikana. Tyttö syntyi samana vuonna, neljä päivää ennen joulua.

Kuvittelin silloin, että iltatoimien jälkeen todellakin tapahtui Jumalan ihme. Olen varma, että pappi luki retriitin tapahtumista kirjoittamani jutun ja tunnisti itsensä. Sen takia hän muistaa kyseisen retriitin vieläkin, elokuussa 2022. Olihan hän ollut osana suurta ihmetekoa!

Voisin kertoa papille, että menetin uskoni pian lapsen syntymän jälkeen, kun sille ei ollut enää käyttöä. Että tulin järkiini: minusta tuli ateisti ja enteisiin uskomaton skeptikko. Että lapsi ei siinnyt Pyhästä Hengestä eikä papin rukouksista, vaan sai alkunsa retriitissä vain siksi, että vaimoni oli vastikään aloittanut hormonihoidon – ja ensimmäiset hedelmöittymiselle otolliset päivät osuivat juuri kyseiseksi viikonlopuksi. Että meille profetoitua toista lasta ei ikinä kuulunut. Että lapsi erosi kirkosta samana yönä, kun täytti 18.

Mutta miksi tuhoaisin papin kenties todistaman ihmeen? Miksi antaisin faktojen pilata hyvän tarinan? Voisin helposti siteerata hänelle Dawkinsia, mutta sanon vain: ”Hei!”. Pappi jatkaa matkaansa portaita alas. Minä astun ylös valoisaan huoneeseen, kuin taivaaseen.

Risto K. Järvinen

IESOS pyöräili 666 km ja muita sattumuksia

Olisi ihmiskunnalle toden totta tarpeen ”kohota korkeammalle tietoisuuden tasolle”. Maailma näyttää erilaiselta kun sen rakenteita hahmottaa paremmin. Taikauskosta luopuminen parantaisi monien ihmisten elämää.

Osallistumme työpaikallani Kilometrikisaan, jossa kirjataan omat polkupyörällä kuljetut kilometrit ylös ja kilpaillaan kuka saa eniten kokoon.

Tapahtuipa juhannuksen alla että tiimitoverilla tuli kokoon 666 km. Sille porukalla hihitimme. Vähän myöhemmin saavutin saman legendaarisen luvun ja katsohan, vielä saman työmatkan aikana sähköpyöräni matkamittariin ilmestyi IESOS – tai siis, pyörällä taittamani kokonaismatka saavutti lukeman kolmetoista tuhatta viisisataa viisi (13505) kilometriä.

Olimmeko siis pahan ja hyvän taistelukentällä ja IESOS ilmestyi karkottamaan pahoja voimia? Tuskinpa sen enempää kuin viime talvenakaan tai ensi kuussa.

Lienee väistämätön harmillinen kehityskulku, että ihmislajille on muodostunut taipumusta taikauskoon. Elämänmenon myllerryksessä muinaisille esi-isillemme oli eduksi ratkaista ongelmia järjellä, joten päättelykyky kehittyi. Esivanhempamme ovat tarvinneet myös luovuutta. Näiden kahden kohdatessa syntyy kuviteltuja vaikutussuhteita: Jos heitän suolaa vasemman olan yli, en kohtaa vastoinkäymisiä.

Luovuus sai muinaiset ihmiset kuvittelemaan myös kaikenlaisia henkiolentoja. Tällaisen mielistely avun toivossa saattaa olla yksittäiselle ihmiselle sinänsä harmitonta, kunhan se ei johda nykyaikaisen oikeasti vaikuttavan avun torjumiseen esimerkiksi lääketieteellisestä hoidosta kieltäytymisen muodossa.

Yhteiskunnan tasolla on kuitenkin selvää, ettei taikarituaaleilla voida estää tai korjata vaikeuksia. Esimerkiksi ruoantuotannossa kylvön siunaaminen ei vaikuta satotasoon mitenkään, vaan meidän on syytä huolehtia lannoituksesta, kastelusta, rikkakasvien torjunnasta, kasvitautien ehkäisystä ja muista näkökohdista itse, jotta emme jää vaille syötävää.

Tehokkuuspuutteiden ohella taikausko voi aiheuttaa suoraan kärsimystä sen kohteeksi joutuville. Jos kuvitellaan, että albiino ihminen on jotenkin maaginen ja hänen kappalettaan kaulalla roikuttaen saa itselleen hyötyä, jotkut onnettomat ilman ihopigmenttiä syntymään sattuneet ihmiset menettävät tarpeettomasti henkensä väkivaltaisesti.

Jos kuvitellaan, että joku näkymätön otus on paitsi pystyttänyt koko maailman myös uhkaa meitä kaikkia jos vääränlaiset kaksi ihmistä haluaisivat elää yhdessä, osalle ihmisistä tehdään elämä vaikeaksi tarpeettomasti. Lukemattomat ovat kohdanneet väkivaltaa ja jopa menettäneet henkensä tällaisten uskomusten takia. Täysin turhaan.

Olisipa ihmiskunnalle toden totta tarpeen ”kohota korkeammalle tietoisuuden tasolle”. Eihän tajunnassa mitään kvantittuneita tasoja ole, mutta maailma näyttää erilaiselta kun sen rakenteita hahmottaa paremmin. Taikauskosta luopuminen parantaisi monien ihmisten elämää.

Mikä sitten toimii paremmin kuin taikausko? Vanhan määritelmän mukaan tieto on ”hyvin perusteltu tosi uskomus”. Tämä eroaa taikauskosta, joka on pelkkä uskomus: ei hyvin perusteltu eikä tosi.

Hyväksi perusteluksi käy mekanismi, joka on todettu paikkansapitäväksi muissakin yhteyksissä ja joka sopii yhteen muiden asioiden kanssa, mitä maailmasta tiedämme.

Uskomuksen totuutta ja mekanismin paikkansapitävyyttä taas voi mitata ennustusvoimalla: Todesta uskomuksesta ja paikkansapitävästä mekanismista voi johtaa yksittäisiin tilanteisiin ennusteita, jotka toteutuvat. Esimerkiksi kopernikaanisesta aurinkokuntamallista voi ennustaa Auringon paikan taivaalla miltä tahansa paikkakunnalta katsottuna minä tahansa ajanhetkenä, ja Aurinko löytyy juuri sieltä suunnasta. Voimme ennustaa myös kuunpimennykset ja auringonpimennykset hyvin tarkasti pitkiä aikoja etukäteen. Tähän asiaan meillä on siis hyvin perusteltu mekanismi joka tuottaa toteutuvia ennusteita.

On hyvä myös huomata, että mikään määrä loitsimista tai taikoja ei muuta Auringon ja Kuun käyttäytymistä taivaalla. Niistä ei saada toteutuvia ennusteita joita kopernikaaninen malli ei ennusta.

Älkäämme uskoko ilman perusteita, vaan ottakaamme selvää.

Timo Karjalainen

 

Jotain tapahtui

Nyt alkaa päässä humista ja jalka vispata tyhjää. Naiset todistajina, apostolit epäuskoisina ja ristiriitaiset todistajalausunnot lisäävät tarinan uskottavuutta! Näin se käy, teologiassa.

Kuopion evankelisluterilainen piispa Jari Jolkkonen taivasteli Twitterissä Ilta-Sanomien juttua Yhdysvaltojen vuosisadan konservatiivisimman korkeimman oikeuden päätöksistä. Yhdessä viikossa muun muassa aborttioikeus katosi, aseenkanto-oikeus vahvistui sekä kirkon ja valtion raja heikkeni. Jolkkonen motkotti, että suomalaiset toimittajat eivät tee työtään tarpeeksi hyvin tyytyessään monimutkaisten ilmiöiden pinnallisiin selityksiin. Oikeusfilosofiaan liittyen Jolkkonen muistutti, että perustuslain muuttumattomuutta kannattavien ”originalistien” mukaan se, mikä ei ole erikseen säädetty liittovaltiolle, kuuluu osavaltioiden toimivaltaan. ”Elävä perustuslaki” -tulkinnan mukaan perustuslaki elää ajassa.

Olen aiemminkin käynyt jonkin sortin uskonsotia Jolkkosen kanssa. Nyt sain taas tuosta kirjoituksesta kimmokkeen tivata kirkkoruhtinaalta, kuuluuko hän ”uskonnollisiin originalisteihin” (Raamattu [perustuslaki] on muuttumaton) vai koulukuntaan ”elävä Raamattu” (tulkitaan miten lystätään)? Tällä kertaa ei ottanut tulta. Jolkkonen vastasi uskontofilosofiseen uteluuni näin: ”Ja Markku, kutsumattomana paikalla, vaihtamassa aiheesta toiseen. Lue, mitä on whataboutism ja redherring. Vapaudu uskontovihasta. Ota rennosti. Kesä.”

Uskontunnustus on ylösnousuineen kristintaikauskon perustuslain kovaa ydintä. Dosentti ja johtava asiantuntija (Kirkon tutkimus ja koulutus) Jyri Komulainen kuvailee uskontunnustusta näin sanoen: ”Uskontunnustus on ikään kuin ”runo”, joka tulee kaukaa ensimmäisiltä kristityitä. Sillä on arvoa ja se sanoittaa monia kristinuskon mysteereitä.” Komulainen on vahvasti etukenossa ”elävä Raamattu” -koulukuntaan päin runoiluineen. Raamatussa on niin vastenmielisiä ja älyttömiä ohjeita ja käskyjä, että jopa uskonnollinen originalisti Päivi Räsänen joutuu hylkäämään osan kaikkitietävän Jumalan ohjeistuksista. Miten paljon niistä voi lipsua, että tyyppi muuttuu uskonnottomaksi?

Pääsiäisenä Jolkkonen twiittasi monien muiden mustakaapujen tavoin, että Jeesus nousi kuolleista, totisesti nousi! Olin joskus aiemmin kaivanut Twitterin syövereistä jonkun uskonoppineen (olen kadottanut lähteen) perustelut sille, miksi Jeesuksen ylösnousemus on totta, näin sanoen: ”Uuden testamentin ylösnousemuskertomuksissa on kaksi huomionarvoista yksityiskohtaa. Ensimmäiset todistajat olivat naisia ja apostolit olivat epäuskoisia. Kumpikin seikka vahvistaa historiallista uskottavuutta, sillä tekaistussa tarinassa näitä ei olisi. Myös eri evankeliumien pääsiäiskertomusten erovaisuudet – paradoksaalisesti – lisäävät uskottavuutta, että kaiken perustalla on historiallinen tapahtuma. Joka tapauksessa jotain tapahtui.” Totisesti. Jotain tapahtui!

Nyt alkaa päässä humista ja jalka vispata tyhjää. Naiset todistajina, apostolit epäuskoisina ja ristiriitaiset todistajalausunnot lisäävät tarinan uskottavuutta! Näin se käy, teologiassa.

Twiittasin kerran rääväsuisesta, pylväspyhimykseksi korotetusta uskonputsaaja Lutherista. Kirjoitin Lutherin kutsuneen muun muassa paholaisen työtä tekeviä talonpoikia hulluiksi koiriksi, joita hän kehotti kaikkia lyömään, kuristamaan, puukottamaan, hakkaamaan palasiksi ja tappamaan. Juutalaiset naiset olivat likaisia morsiamia ja pahimmanlaatuisia huoria. Paholaisen ulostetta suutelevien juutalaisten kodit, koulut ja synagogat piti polttaa. Luther-ekspertti ja -fani Jolkkonen otti nokkiinsa ja vaati minulta lähteitä. Kaivoin tiedot Ari Turusen kirjasta Mulkerot. Patsaalle korotettujen suurmiesten elämänkertoja. Ei kelvannut, oli epäakateemista, sillä ”tutkijalle on vähän noloa viitata sekundäärilähteisiin”. Tämä alkuperäislähteiden tivaaminen on hullunkurista, kun saarnamiehen koko elämäntyö perustuu Raamatun kaltaiseen satukokoelmaan, todisteitta uskomiseen.

Jolkkonen ei kuitenkaan pystynyt osoittamaan väitteitä vääriksi. Mutta kokonaistulkinta jää kuulema vinoksi ja moralisoivaksi. Kirjoittaja … ei muka yritäkään tehdä puolueetonta tutkimusta. Minä taas otan sen hänen mielestään hyvin vakavasti, koska konfirmoin näin omaa epäuskoani ja vahvistan uskontofobiaani. No, ainakin Jolkkonen ”konfirmoi omaa uskoaan” Lutherin ja hänen oppinsa erinomaisuudesta.

Markku Myllykangas

Kirjoittaja on professori (emeritus)

Vaparit palasivat festareille

Parin vuoden koronatauon jälkeen vapaa-ajattelijayhdistykset saattoivat jälleen osallistua festareille esittelemään tavoitteitaan ja toimintaansa.

Parin vuoden koronatauon jälkeen vapaa-ajattelijayhdistykset saattoivat jälleen osallistua festareille esittelemään tavoitteitaan ja toimintaansa.

Pride-tapahtumissa vaparit ovat olleet esille ainakin Helsingissä, Vaasassa, Oulussa ja Turussa. Vapaa-ajattelijoiden Yhdenvertaisuuden puolesta -banderollia tuuletettiin myös kulkueissa.

Helsingissä suurta suosiota saivat sekä Testaa oletko vapaa-ajattelija -kyselyt sekä itse tehdyt pinssit.

Jo kevään puolella Mahdollisuuksien tori ja Maailma kylässä -tapahtumissa olivat mukana ainakin Lahden sekä Helsingin seudun vapaa-ajattelijat. Joensuussa oltiin esillä Joen yössä, Tampereella Nalkalan rantapuistossa. Näiden lisäksi kesällä oli vapaa-ajattelijain omille jäsenille suunnattuja yhdistysten järjestämiä tapahtumia ainakin Seinäjoella, Porissa ja Tampereella.

Teksti ja kuvat: Esa Ylikoski

Jumala kaikkia vastaan – Kaspar Hauserin tapaus

Herzogin elokuvissa sivistys näyttäytyy usein groteskina, arroganttina ja opportunistisena. Papit saavat käsittelynsä myös tässä kontekstissa. Kaspar Hauserin tapaus tarkastelee sivistyneiden ja oppineiden ihmisten rajoittuneisuutta ja jumittumista totuttuihin ja vallitseviin totuuksiin.

Näin Porin Kinokellarissa v. 1980 varsin tuoreeltaan Werner Herzogin elokuvan Nosferatu (Nosferatu: Phantom der Nach, 1979). Elokuvan hieno visuaalisuus, Kinskin esittämän kreivi Draculan hauras ja kärsivä olemus ja Popol Vuhin musiikki tekivät siitä tyystin unohtumattoman kokemuksen. Nosferatu ei ole kauhuelokuva, vampyyritarina, eikä F. W. Murnaun v. 1922 elokuvan toisinto, vaan Herzogin tutkielma äärimmäisestä henkilöstä ja tämän suhteesta ja kaipuusta normaaliin elämään. Itse asiassa traaginen tarina.

Sittemmin toimin itse Porin kunnallisen elokuvatoiminnan eli Kinokellarin hoitajana ja esitin Herzogin elokuvat Aguirre – Jumalan viha, Woyzeck – kidutettu ja Fitzcarraldo. Kaikki hienoja. Aguirre – Jumalan viha ja Fitzcarraldo ovat aivan käsittämättömiä. Eivät pelkästään komean visuaalisuutensa, äänimaailmansa ja tarinansa ansiosta, vaan myös niiden tuotannon vuoksi. Herzog kuvausryhmineen meni autenttisille paikoille Amazonin sademetsiin. Fitzcarraldossa kokonainen 300-tonninen höyrylaiva kiskottiin vuoren yli. Tosielämässäkin tapahtui laivan siirtäminen vuoren yli joelta toiselle, mutta silloin Enrico Caruso -fani, oopperan Amazonin sademetsään rakentaa halunnut irlantilainen Brian Sweeney Fitzgerald, johon elokuvan päähenkilö perustuu, siirrätti laivan palasina.

Herzog on kuvannut elokuvissaan poikkeusyksilöitä ja näiden konfliktia todellisuuden kanssa. Herzog itsekin on äärimmäisyyksiin menevä ohjaaja. Hänen jo nuoruudesta asti tuntemansa Klaus Kinski, joka esitti noissa kaikissa edellä mainituissa elokuvissa pääosaa, oli niinikään äärimmäisyysihminen. Hankala ja omapäinen. Väitetään, että hän olisi uhannut tappaa Herzogin kuvauksissa Perun viidakoissa. Kuuluisa kuva, missä hän on raivopäisenä kädet Herzogin kurkulla, on kylläkin lavastettu tilannekuva. Kerran intiaanit kysyivät Herzogilta lupaa tappaa Kinski. Ei antanut lupaa. Ehkä kaksikko hakikin sen aikaista klikkijulkisuutta.

Kaspar Hauserin tapausta (Jeder für sich und Gott gegen alle, 1974) en nähnyt elokuvissa, vaan TV:stä yli 10 vuotta sitten. Tallensin sen. 80-luvulla sitä ei ollut filmivuokraamoissa. Samoin kuin edellä mainituissa, on elokuvan päähenkilö poikkeusyksilö ja äärimmäistapaus – henkilö, joka ei osaa ilmaista itseään, on vieras ympäristölleen ja sivistyksen ulkopuolella. Tosin sivistys ei elokuvassa näyttäydy aivan moitteettomana. Elokuva perustuu tositapaukseen. Vuonna 1828 nukkavieru Kaspar Hauser ilmaantui Nürnbergin torille. Tuskin osasi puhua. Häntä oli kertomansa mukaan pidetty jossain loukossa suljettuna vuosikausia, joten kaikki oli uutta ja outoa tälle. Tapaus oli tyyten mysteeri, eikä Kasparin taustaa ole luotettavasti kyetty selvittämään. Eikä lopulta tämän murhaajaakaan.

Papit osallistuivat Hauserin tutkimiseen ja opettamiseen. Näillä oli omat tarkoitusperänsä. He halusivat todistaa tämän kautta Jumalasta – Että tällaisessa villissäkin näkyy Jumalan luomistyö. Eräässä kohtauksessa papit tivaavat Kasparilta, oliko hänelle syntynyt ”luonnollinen käsitys Jumalasta” ja että oliko hän pohtinut hengellisiä asioita vankeudessaan. Kaspar Hauser oli friikki, jota käytettiin hyväksi eri tarkoitusperiin. Tieteilijät, sotilaat, viihdyttäjät, papit jne. kaikki omiinsa.

Kaspar vastasi papeille, ettei hän ollut ajatellut yhtään mitään ja että hänestä on mahdotonta kuvitella, että Jumala olisi luonut kaiken tyhjästä, kuten papit hänelle olivat kertoneet. Papit olivat pöyristyneitä ja käskivät häntä uskomaan ja lopettamaan uskon pimeisiin puoliin paneutumisen. Nämä olivat siis opettaneet kristinuskon opinkappaleita Kasparille ja tämä vierasti niitä.

Herzogin elokuvissa sivistys näyttäytyy usein groteskina, arroganttina ja opportunistisena. Papit saavat käsittelynsä myös tässä kontekstissa. Kaspar Hauserin tapaus tarkastelee sivistyneiden ja oppineiden ihmisten rajoittuneisuutta ja jumittumista totuttuihin ja vallitseviin totuuksiin.

Uskonnollista ulottuvuutta ei elokuvassa ole, vaikka uskonto saakin viileän käsittelyn. Ja alkuperäinen nimi suomennettuna ”Jokainen itsensä puolesta ja Jumala kaikkia vastaan” onkin paljon puhuva. Pappien kanssa keskustelu oli vain yksi, joskin tärkeä, fragmentti elokuvassa. Se kuvasi lähinnä ihmisten vaikeuksia suhtautumisessa toiseuteen. Kaspar Hauser -elokuvan papit olivat kyllä aivan oikeassa sanoessaan, ettei uskon pimeisiin puoliin pidä paneutua. Näinhän se on. Jos niin tehdään, tulee esille liian paljon hankalia kysymyksiä, joita kaikki uskonnot sisältävät. Oletan, että Kasparin suuhun pantu repliikki, vastaus papeille, on Herzogin itsensä kirjoittama. Mutta asiahan on sinänsä selvä. Jos kasvuiässä ei ole indoktrinoitu uskontoon, on todennäköistä, että usko ja uskonto jäävät vieraiksi ja tuntuvat liian abstrakteilta.

Werner Herzog ei ole tehnyt yhtäkään elokuvaa emootioihin vedoten tai tunnereaktioita herutellen. Kerrontatapa on hyvin askeettista verrattuna vaikka Hollywood-elokuviin. Herzog on elossa olevista ohjaajista varmaan äärimmäisin ja definitiivisin yksilön ja yhteisön suhteiden kuvaaja, mutta ulkopuolisen ja tunteettoman tarkkailijan näkökulmasta. Kaspar Hauserin tapaus ei siis ole tunteisiin vetoava elokuva, vaan enemmänkin kyyninen, mutta elokuva on hieno. Ehdoton suositukseni sen käsiin hankkimiseksi.

Yki Räikkälä

 

Älä sano mitään

Kirja käsittelee Pohjois-Irlannin konfliktia yhden perheen onnettomuuden kautta, mutta samalla se tuo esille konkreettisesti sen, minkälaisia kauheuksia ihmiset voivat tehdä toisilleen maahan vedettyjen rajojen vuoksi ja ideologioiden sekä uskontojen nimissä.

Patrick Radden Keefe: ”Älä sano mitään – tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista”. Suomentanut Maija Heikinheimo, Gummerus 2022.

Pohjois-Irlanti, Londonderry, Belfast, Ulster, Lontoo, Ian Paisley. Nimiä, jotka ovat jääneet mieleen lapsuudesta ja nuoruudesta uutisista. Pohjois-Irlannin ja Lontoon pommiräjäytykset, katutaistelut ja mellakat olivat 70-luvun kuluessa normaalia uutisarkea siinä missä Lähi-Idän sotimiset ja nyt Ukrainan tapahtumatkin, vaikka Ukraina koskettaakin meitä hieman enemmän sen tietyn läheisyyden vuoksi. Pohjois-Irlannin selkkaukset, sikäläisittäin ”The Troubles” kestivät 1968 vuodesta 90-luvun loppuun asti, mikä tuntuu yllättävältä.

IRA julisti vuonna  2005 luopuvansa aseellisesta taistelusta. Mutta arvet tapahtumista eivät ole vielä hävinneet. Pitkään jatkunut vihanpito ja raakuudet jättävät jälkensä vuosikymmeniksi. Edelleenkin Belfastissa itsenäisyyttä ajavien katolisten ja brittimielisten protestanttien välillä kulkee muureja, ns. rauhanlinjoja. Portit suljetaan öiden ajaksi. Unionistit alkoivat taannoin mellakoida jälleen. Nyt Brexit on nostanut vanhat kaunat ja rajalinjat esiin. Pohjois-Belfastissa on uusia seinän korkuisia muraaleja, jotka kunnioittavat puolisotilaallisia järjestöjä. Uusien väkivaltaisuuksien uhka on läsnä.

Vuosi 1972 oli väkivaltaisuuksien huipentumavuosi. Verisunnuntai samana vuonna tapahtui, kun Derryssä järjestettiin mielenosoitus ja brittisotilaat ampuivat aseetonta väkijoukkoa kohti. 13 kuoli, 15 loukkaantui. Sotilaat väittivät perusteettomasti heitä kohti ammutun. Tästä on nyt siis 50 vuotta, mutta se ei ole painunut unohduksiin.

Uskonnot ja valtapolitiikka pitävät usein yhtä. Jäljet tästä ovat yleensä elleivät aina rujoja. Pohjois-Irlannin konflikti 60-luvun lopulta alkaen, ”the troubles”, oli vanhaa perua, jo vuosisatojen takaisten itsenäisyyspyrkimysten jatkumoa. Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA perustettiin jo vuonna 1920.

Uskonnolla oli vahva asema Pohjois-Irlannin konfliktissa. Tasavaltalaiset olivat pääasiassa katolisia, unionistit taas brittien tapaan protestantteja. Mutta tasavaltalaisten ja IRA:n riveissä oli myös protestantteja. Unionistien puolella ei juuri katolisia ollut. Jos protestanttien asuinalueella joku paljastui katoliseksi, hänet savustettiin ulos kodistaan ilman muuta. Britannian hallitus ei antanut tuumaakaan periksi Pohjois-Irlannin pyrkimyksille yhdistyä Irlantiin. Keinot olivat kovia.

”Isän nimeen” -elokuva kertoo tositapauksesta, jossa elokuvan perustana olleen kirjan kirjoittanut Gerry Conlon ja hänen isänsä, IRA:n kuulumattomat, tuomittiin vuosien vankeuteen baaripommi-iskusta, johon olivat syyttömiä. He vain olivat pohjoisirlantilaisia. Heidät ja kuusi muuta valittiin syntipukeiksi, koska ”kaikki he ovat syyllisiä”. Uusintaoikeudenkäynnissä nämä vapautettiin 15 vuoden jälkeen. IRA:n jäsen Bobby Sands, joka ryhtyi vankeudessa nälkälakkoon saadakseen IRA-vangeille poliittisen vangin statuksen, valittiin Britannian alahuoneeseen. Hän kuoli nälkälakon seurauksiin. Tämän jälkeen parlamentti sääti lain, joka esti yli vuoden mittaista vankeusrangaistusta kärsivien asettumisen ehdokkaaksi.

Patrick Radden Keefen kirjoittama tietokirja ”Älä sano mitään” kertoo tositarinan perheenäidistä, Jean McConvillesta, jonka IRA sieppasi kotoaan tämän lasten läsnä ollessa. Hän oli protestantti ja epäilyttävästi auttanut haavoittunutta brittisotilasta. Tämä tarina on kirjassa kuitenkin vain kehys Pohjois-Irlannin konfliktista kertomisessa. Yksi fragmentti molemminpuolisten kauheuksien jatkumossa.

Kuinka eettistä on tappaa aatteensa vuoksi tai sitten pyrkiä rauhaan poliittisin keinoin samalla kieltäen entisen väkivaltaisen menneisyytensä ja kääntää selkänsä entisille taistelutovereilleen ja asian ja aatteensa vuoksi henkensä menettäneille, kuten Gerry Adamsin tapauksessa. Kirjan päähenkilön, Dolours Pricen, mukaan yksi keskeisistä väkivallantekoja käskenyt ja jakanut oli juuri Gerry Adams ennen kuin tästä tuli Sinn Féinin puheenjohtaja. Hän antoi käskyt Pricen mukaan myös Lontoon pommi-iskuihin, joihin hän itse osallistui. Tämän hän kertoi, kun Adams oli Pohjois-Irlannin kuuluisin poliitikko, rauhanneuvottelija ja Sinn Féinin puheenjohtaja. Adams itse on aina kieltänyt kuuluneensa IRA:han.

Mielenkiintoisesti Dolours Price IRA:n riveissä ollessaan ei hyväksynyt tapaa, jolla brittisotilaita houkuteltiin vapaalta baareista treffeille ja ammuttiin. Hänestä ”sotilaitten pitäisi olla univormussa, kun heidät ammutaan”. Ei ole ”eettistä” ampua sotilaita näiden ollessa siviilivaatteissa. Mutta sen hän hyväksyi, että briteille vasikoineita omia sai ampua. Hän itse kuljetti näitä autolla teloitusryhmille Irlannin puolelle.

Patrick Radden Keefe omaa pohjoisirlantilaisia sukujuuria, mutta muuta kosketusta hänellä ei ole maahan tai vuosikymmeniä jatkuneisiin levottomuuksiin. Mutta hän on haastatellut yli sataa mukana ollutta tai muuten asian osaisia ja tehnyt perusteellista arkistotutkimusta. Perheenäiti, leski ja sivullinen, Jean McConville, murhattiin. Tämän kohtaloa selvitellessään Keefe tuli selvittäneeksi lopulta myös, kuka piti kädessään murha-asetta. Kirja käsittelee Pohjois-Irlannin konfliktia tämän yhden perheen onnettomuuden kautta, mutta samalla se tuo esille konkreettisesti sen, minkälaisia kauheuksia ihmiset voivat tehdä toisilleen maahan vedettyjen rajojen vuoksi ja ideologioiden sekä uskontojen nimissä. Hetken kestänyt vihanpurkaus ja väkivaltaisuus jättää jälkeensä arpia vuosikymmeniksi ja synnyttää katkeruutta ja uutta vihaa.

”Mitä ikinä sanotkin, älä sano mitään” on Seamus Heaneyn, Pohjois-Irlannissa v. 1939 katolilaiseen perheeseen syntyneen runoilijan, runo. Se kertoo Pohjois-Irlannin konfliktista. Runon nimi tiivistää sen, miten hiljaisuuden rikkominen saattoi olla oman henkikullan menetys. Mutta tämä toimi myös toisinpäin: Kun Jean McConville oli kadonnut, joutuivat lapset huostaan. Nuorimmat pojat orpokotiin, jossa joutuivat pappien hyväksikäyttämiksi. Siitäkään ei saanut sanoa mitään. Tämähän on tuttua lukuisista katolisista sisäoppilaitoksista. Katolisissa piireissä piti olla näistä hiljaa aivan viime vuosiin asti. On paradoksaalista, kun katolisten vapaustaistelijoiden toimien vuoksi aivan pienet lapset joutuvat katolisten pappien ahnaisiin käsiin.

Älä sano mitään on kuin jännityskertomuksen tai murhamysteerin muotoon rakennettu tietopaketti konfliktista ja sen uhreista. Faktaperusta on varsin vahva – viitteitä on noin 100 sivua. Kirjasta selviää hyvin se tosiasia, että mikään ei ole mustavalkoista, hyvä ei aina ole vain hyvä eikä paha pelkästään paha. Lojaalius ei ole sekään aina itsestään selvää tai se voi olla yllättävänkin ohutta.

Yki Räikkälä

Uutuuskirja Iranista ja Saudi-Arabiasta

Toimittaja Liisa Liimatainen kertoo työstäneensä tätä kirjaa vuosia kuin muotokuvaa laukkaavasta hevosesta, koska Lähi-itä ja erityisesti Persianlahden alueen tilanteet ovat muuttuneet koko ajan laukkavauhtia.

Italiassa asuvan toimittaja Liisa Liimataisen kirja Riikinkukko ja kameli – Iran ja Saudi-Arabia vastakkain (Rosebud) ilmestyy syyskuussa. Hän kertoo työstäneensä tätä kirjaa vuosia kuin muotokuvaa laukkaavasta hevosesta, koska Lähi-itä ja erityisesti Persianlahden alueen tilanteet ovat muuttuneet koko ajan laukkavauhtia.

Liimataisen pyrkimyksenä on selittää Iranin ja Saudi-Arabian nurkkakuntaista konfliktia, mutta alussa myös vertaillaan kahta maata, jotka ovat hyvin erilaisia.

Saudi-Arabian kuningaskunta on ollut wahhabilaisen äärikonservatiivisen sunni-islamin tulkinnan tulos. Saudi-Arabia on myös vienyt äärikonservatiivista näkemystään kaikkialle öljyrahoilla ja erilaisen avustustoiminnan muodossa.

Vasta aivan viime vuosina kuningaskunnassa on nähty muutoksia. Sen sisällä kansalaisyhteiskunta on taistellut pitkään oikeuksien puolesta, mutta taistelu johtaa yleensä vankilaan. Saudien kuningaskunnassa ei ole sellaista käsitettä kuin oikeudet.

Maailmalle on viime vuosina uutisoitu, että naiset saavat nyt ajaa autoa ja voivat anoa itse omaa passiaan ja heidät tunnustetaan nyt myös työntekijöinä eli aviomiehen ei enää tarvitse käydä allekirjoittamassa työpaikan papereita. Kuitenkin mahramia ei ole vielä poistettu, ja mahram on yhtä kuin perheen miesten vallan ilmiö. Mahrami voi olla isä, poika, veli, aviomies, isoisä, setä ja niin edelleen. Aina miespuolinen lähisukulainen.

Saudi-Arabia on organisoimassa maasta viihdeyhteiskuntaa mutta niin, että viihde tulee amerikkalaiselta viihdeteollisuudelta. Saudit ovat kuitenkin tyytyväisiä, sillä on kiva voida mennä vihdoin elokuviin niin, että perheen naisetkin ovat mukana. Viihdeteollisuus on erinomainen konsensustehdas.

Monet uudistukset ovat myönteisiä, mutta Saudi-Arabian vankiloissa on vielä paljon väkeä, jonka ei pitäisi olla siellä. Liisa Liimatainen kertoo tunteneensa esimerkiksi heitä, jotka vaativat, että maasta tulee perustuslaillinen monarkia. He ovat kaikki vankilassa istumassa 10–15 vuoden tuomioita.

Iranin islamilainen tasavalta on myös laittanut lukuisia kansalaisyhteiskunnan edustajia vankilaan ja on tehnyt niin aina. Iranilla on ollut vapaamielisempiä kausia, mutta se on kuitenkin ideologinen islamilainen tasavalta, jota suojelevat vankat ideologis-sotilaalliset organisaatiot. Nyt kaikki valta Iranissa on hyvin konservatiivisten, ideologisesti konservatiivisten miesten käsissä.

Liimatainen pyrkii selittämään kirjassa, mitä on ollut Iranin ja Saudi-Arabian alueellinen toiminta, alueellinen politiikka. Iranin kohdalla se merkitsee sitä, että se valvoo tiiviisti Irakia, jonka valvonta on sille strategisesti tärkeää.

Libanonissa samaa tehtävää hoitaa Iranin vankka liittolainen Hizbollah. Joka kerta, kun tämä Iraniin sidoksissa oleva puolue tuntee, että sen määräysvaltaa yritetään horjuttaa, se ottaa aseet esille ja lähettää Beirutin keskustaan omia aseistautuneita miehiään muistuttamaan siitä, että aseiden ylivalta merkitsee mahdollisuutta estää toisenlainen kehitys Libanonissa.

Saudit puolestaan ovat rahoittaneet sunneja sekä Irakissa että Libanonissa, mutta ovat selvästi alakynnessä. Heidän sektaarinen toimintansa ei ole onnistunut yhtä hyvin kuin Iranin ja sen liittolaisten. Saudit ovat kuitenkin osallistuneet Jemenin raakaan sisällissotaan.

Kirjassa käsitellään myös, miten Irak joutui nykyiseen tilanteeseen alkaen jo vuodesta 1991, eli ennen vuotta 2003, jolloin Yhdysvallat miehitti Irakin, sekä Libanonin Hizbollahin vaiheet.

Liimatainen arvioi, että molemmissa maissa nyt myös itsenäinen kansalaisyhteiskunta yrittää nostaa päätään. Kuitenkin Iraniin sidoksissa olevat taistelujoukot eivät halua, että kansalaisyhteiskunta vahvistuu ja luo itsenäisen suuntauksen maahan. Monia kansalaisyhteiskunnan edustajia on surmattu. Libanonin taloudellis-yhteiskunnallinen totaalinen katastrofi ei anna paljon toivoa siitä, että maa pystyisi pääsemään jaloilleen.

Esa Ylikoski

Tuhti tietopaketti, mutta vieroksuttavalla tyylillä

Ristiretkistä on monia mielikuvia, eikä populäärikulttuuri varmaan ole ollut paras niitä oikomaan. Kirjassa virheellisiä käsityksiä oiotaan ja tuodaan tilalle kuva monimutkaisista uskontojen, kristinuskonkin eri suuntausten, politiikan ja geopolitiikan vyyhdeistä.

Aleksi Peura: Uskon ritarit – Ristiretkien historiaa. Like, 2021.

Harvoin tulee tarttuneeksi tietokirjaksi kuvittelemaansa kirjaan, joka pian osoittautuukin puoliksi omakohtaiseksi matkakertomukseksi ja oman kirjailijakäsialan näytteeksi, oudon rennolla tyylillä tehdyksi historian popularisoinniksi. Niinkin rennolla, että se hieman häiritsee itse asiaan keskittymistä.

Ristiretkistä ei suomeksi ole ilmestynyt kovin paljon tietokirjoja. Jokusia on suomennettu, mutta suomalaisten kirjoittamia kirjoja ristiretkistä ei montaa ole. Ristiretkistä tuli kuitenkin tuhatvuotinen risti kristinuskolle ja kitka kristittyjen ja islamilaisten kulttuurien suhteisiin. Reima T.A. Luodon Temppeliherrat: todellisuus ja myytit -kirjassakin sivutaan aihetta vain lyhyesti. Tukholman yliopiston keskiajan historian professorin ja kansainvälisesti arvostetun ristiretkiasiantuntijan Kurt Villads Jensenin Ristiretket on suomennettu vasta vuonna 2019.

Uskon ritarit -kirjan kirjoittaja Aleksi Peura on nuori kirjailija ja historioitsijan alku, historiaa yliopistossa opiskellut, ja tämä on toinen historiatietokirjansa. Niinpä teksti on varsin rönsyilevää, itse asiasta sivupoluille poikkeilevaa ja omia näkemyksiäkin tarjoilevaa. Omakohtaisuus ei tietenkään ole pahasta, mutta tietokirjassa objektiivinen käsittely ei olisi pahaksi. Eikä matkakertomus Jerusalemissa käynnistä isän ja äidin kanssa oikein tietokirjaan kitkatta istu.

Ristiretkiä oli useita 500 vuoden aikana ja ne suuntautuivat eri puolille, joten helppo tehtävä koota yhteen näitä ei ole. Ristiretkistä on monia mielikuvia, eikä populäärikulttuuri varmaan ole ollut paras niitä oikomaan. Retket olivat kyllä väkivaltaisia, mutta kaikki sotiminen on väkivaltaa ja raakuutta. Kirjassa virheellisiä käsityksiä oiotaan ja tuodaan tilalle kuva monimutkaisista uskontojen, kristinuskonkin eri suuntausten, politiikan ja geopolitiikan vyyhdeistä. Lähi-itä monine konflikteineen ja osapuolineen on edelleenkin monisyinen geopolitiikan ja uskonriitojen hetteikkö, josta ei helposti selvää ota. On ilmeistä, että ristiretket vaikuttivat nykyisiin jännitteisiin alueella ja Euroopassakin.

Kirjan ilmestymisen aikoihin USA:n Afganistanin retki päättyi epäonnistumiseen. Nyt myöhemmin sitä lukiessani oli Venäjän hyökkäys Ukrainassa osoittautunut pienten ja isompien kompurointien jatkumoksi. Monista sodista ja varsinkin Ukrainan sodasta voi vetää analogiaa ristiretkiin. Ristiretket eivät olleet sankarireissuja. Kaupunkeja ryövättiin, siviilejä, naisia ja lapsia tapettiin ja raiskattiin. Aivan kuten nytkin. Molemmissa kyseessä on hyökkäys, jota perustellaan kunnialla, uskonnolla ja jollakin epämääräisellä historiallisella oikeutuksella. Uskonto on otettu osaksi valtapolitiikkaa.

Hyökkääjällä on ongelmia huollon kanssa. Huonot olosuhteet sekä vastoinkäymiset saavat hyökkäysjoukot sumeilemattomaan väkivaltaan ja raakuuksiin. Aivan kuten Ukrainassa, uskon soturit piirittivät kaupunkeja säälimättömästi joskus kuukausikaupalla, Akkon kaupunkia jopa pari vuotta. Toinen ristiretki päättyi retkeläisten osalta katastrofiin. Tätä kirjoitettaessa myös Venäjän Ukrainan-retki näyttää päättyvän katastrofiin.

Kirjan tyyli hieman vieroksuttaa. Välillä tajunnanvirta ohjaa tekstiä ja asioita sivupoluille. ”Nuorekas” kielenkäyttö ja alatyyliset ilmaisut eivät aivan istu tämän tyyppiseen tietokirjaan. En ihmettelisi, vaikka joku nuorikin lukija vaivaantuisi. Ilmaisut, kuten ”temppeliherrat heivaavat Frankin ulos niska-perse-otteella” sekä sukupuolisanaston ja kirosanojen käyttö eivät anna vakuuttavaa kuvaa tietokirjan uskottavuudesta, eivätkä kevennä lukukokemusta. Katu-uskottavuus kuuluu muihin konteksteihin. Asiatekstin ei tarvitse olla kuivaa, vaikka välttäisikin raflaavia sanontoja.

Mutta jos tämän ja sivupoluille rönsyilemisen sivuuttaa, on kirja infoähkyyn asti tuhti tietopaketti ristiretkien historiasta ja niihin liittyvistä henkilöistä. Joskin ristiretkien syvemmin tutkimiseen tämä kirja ei yksin aivan riitä. Esimerkiksi ristiretkiin liittyneitä Temppeliherroja ja Johanniittoja ei tässä kirjassa juuri käsitellä.

Jerusalemin Pyhän haudan kirkon seinissä olevat ristikaiverrukset muuten eivät ole ristiretkeläisten kaivertamia, vaan jotain ihan muuta.

Yki Räikkälä

 

Hauskanpitoa ja asiaa uskomattomilla kesäpäivillä

Maallistumisen jatkuessa pidettiin tärkeänä ihan tavallisten ihmisten äänen ja elämäntavan esille nostoa. Media on innostunut liikaa joogamatoista ja ns. uushenkisyydestä.

Kolmisenkymmentä vapaa-ajattelijaa kokoontui Uskomattomille kesäpäiville, joita vietettiin Tampereen Ensilässä Näsijärven rannalla 13.-14. elokuuta.

– Kesäpäivät aloitettiin syömällä lohi-haukisoppaa, jonka jälkeen jakauduimme ryhmiin pohtimaan kuutta eri teemaa vapaa-ajattelijain toiminnan kehittämiseksi. Tämän jälkeen purimme ryhmien ideat koko porukalla, kertoo tapahtumaa järjestämässä ollut Tampereen vapaa-ajattelijoiden puheenjohtaja Riku Salminen.

Katsomusten kentän tulevaisuutta pohtineessa työryhmässä ennakoitiin uskonnollisen ääriajattelun voimistumista jo kansainvälisen vaikuttamisenkin kautta. Maallistumisen jatkuessa pidettiin tärkeänä ihan tavallisten ihmisten äänen ja elämäntavan esille nostoa. Media on innostunut liikaa joogamatoista ja ns. uushenkisyydestä.

Tapakulttuurin kehittämisestä todettiin uskonnottomien seremoniapalveluja tarvittavan kautta maan. Pro-Seremoniain kummitodistusten markkinointia vauvaperheille pidettiin tärkeänä. Kummius on yleisinhimillinen keksintö.

Hissipuheella tarkoitetaan nopeaa esittäytymistä tai asian esittämistä. Hissipuhetyöryhmä pohti, miten vastata tai kertoa nopeasti, mitä vapaa-ajattelijat ovat. Jori Mäntysalo sanoitti ryhmän pohdinnan näin:

”Me ollaan uskonnottomia, jotka haluaa kirkon irti valtiosta. Koulun ja päiväkodin asia ei ole levittää luterilaisuutta sen enempää kuin vaikka demariutta tai kokoomuslaisuutta. Kahden kirkon verotusoikeus on väärin. Ja levitetään me uskonnoista vapaata maailmankuvaa. Jumalat on höpöä. Lisäksi järjestämme häitä ja hautajaisia ja nimiäisiä ilman pappeja.”

Viestintäryhmä pohti monikanavaisen viestinnän laajentamista sosiaalisessa mediassa. Pääkohderyhmäksi nähtiin nuoret aikuiset ja lapsiperheet.

Eduskuntavaaleja pohtineessa työryhmässä todettiin, että kansanedustajat ja kansanedustajaehdokkaat kuuntelevat herkemmällä korvalla oman vaalipiirin ihmisiä, ainakin ennen vaaleja.

Virallisemman ohjelman jälkeen Ensilän sauna olikin jo kuumana, ja makkarat paistuivat kätevästi löylyjen ja uimisen lomassa terassin grillillä.

Tampereen vapaa-ajattelijoiden ideoima ”kasteenpoisto” sai monen kiinnostumaan leikkimielisestä, mutta silti monelle merkityksellisestä rituaalista.

– Mieleenpainuvin hetki oli se, kun ex-pappi Harry Anttila suoritti virattomana kasteenpoistajana toimituksen, joka sai kohteensa herkistymään kyyneliin saakka. Vauvakastetta kritisoimaan luotu riitti ei siis ainoastaan huvittanut, vaan sai aikaan myös syvällisempiä tunteita, kertoo Leena Muranen.

Ensilä oli paikkana mainio ja Suomen kesä näytti parhaita puoliaan.

Teksti ja kuva: Petra Packalén

Vapaakirkosta vapaa-ajattelijaksi

Onneksi en löytänyt uskovien homojen yhteisöä kriisivaiheessa. Olisin voinut vaikka jäädä jonkinlaiseen koukkuun. On vain hyvä, että usko hiipui pois. Vuosien päästä totesin, etten enää ole pitkään aikaan uskonut minkäänlaisiin jumaliin.

Kriisi voi vahvistaa uskonnollisuutta, ja toinen kriisi voi vapauttaa siitä kokonaan. Piilevä seksuaalinen suuntautumiseni vaikutti yksinäisyyden kautta uskoon tulemiseen, mutta toisaalta oman itseni löytäminen vaikutti lopulta hyvin ratkaisevasti uskosta luopumiseen.

Seksuaalisuus ja uskonto liittyvät mielenkiintoisella tavalla toisiinsa. Eräässä nuoruuteni ajan lentolehtisessä luki ”Seksin sekamelskasta selvyyteen”. Siinä tosin puhuttiin katkeraan sävyyn haureudesta ja helvetistä. Ehkä uskontokin on jonkinlaista hengellisen orgasmin tavoittelua. Kerron nyt siitä, miten suhteeni uskontoon muuttui ja minusta tuli lopulta vapaa-ajattelija.

On hyvä, että usko hiipui pois

Puolentoista vuoden asumusero lapseni äidistä ennen lopullista avioeroa aiheutti paljon ahdistusta. Uskonnollisuuteni vain vahvistui, ja rukoilin paljon sekä yksin että ystävien kanssa. Odotin vaimoni paluuta yhteiseen kotiimme, vaikkakin turhaan. Olin noin kolmekymppinen ja ollut puolet elämääni vahvasti uskossa Jeesukseen.

Lopulta tajusin, että miehen minä tarvitsen, vaikka kokemusta ei ollut, jos ei vahvoja tunteita lasketa. Huhtikuussa 1986 kävin melko nopeassa tahdissa läpi tämän identiteettikriisin, joka eheytti minut ja lopulta vapautti minut uskonnosta kokonaan. Olin vapaa ahdistuksesta ja pystyin hyväksymään itseni. Ensin tarvitsin kuitenkin myös Jumalani hyväksynnän. Myöhemmin ei hänen mielipiteellään ollut enää mitään merkitystä.

Palvelevassa puhelimessa minulle suositeltiin kirjaa Rakkauden monet kasvot (toimittaneet Kai Sievers ja Olli Stålström. Weilin+Göös, 1984). Kirjan avulla onnistuin kuvittelemaan, että myös Raamatun Jumala hyväksyy homouteni. Läheiset ystäväni eivät sitä kuitenkaan hyväksyneet, joten lopetin rukoilemiset ja muut uskonnolliset aktiviteetit lähes saman tien, vaikka en vielä pystynyt uskoani kieltämäänkään.

Onneksi en löytänyt uskovien homojen yhteisöä kriisivaiheessa. Olisin voinut vaikka jäädä jonkinlaiseen koukkuun. On vain hyvä, että usko hiipui pois. Vuosien päästä totesin, etten enää ole pitkään aikaan uskonut Jeesukseen enkä minkäänlaisiin jumaliin ylipäätään.

Heippa jumala, oli hauska tavata

Lapsuudenkotini ei ollut mitenkään uskonnollinen vaan aika tavallinen luterilainen. Radiossa sanottiin, että Jumala antoi ainokaisen poikansa, johon totisesti kannattaa uskoa, jotta ei joudu helvettiin. Kun olin 15-vuotias, lapsenuskoni muuttui fundamentalistiseen suuntaan.

Ainoa lapsuudenystäväni muutti pois, kun olimme kymmenen. Myöhemmin hän kertoi kirjeissään, että oli tullut uskoon. Hänen veljensä kävi paikkakunnalla pitämässä koulun aamuhartauden keskusradion kautta ja tuli myöhemmin käymään meillä kotona. Kun ystäväni veli lähti pois, polvistuin huoneeni lattialle rukoilemaan ja tunsin tulevani uskoon. Oli lokakuu 1970. Olin kyllä jo kesällä rippikoululeirillä todennut, että uskon Jeesukseen. Nyt ymmärsin, että piti myös luopua monista aivan tavallisista asioista. En ollut tajunnut niiden olevan syntiä. Usko piti kuulemma myös tunnustaa. Muuten se ei ollut mistään kotoisin.

Miksi hurahdin moiseen? Olin yksinäinen ja koulussa minua kiusattiin. Nyt sain lopultakin ystävän eli Jeesuksen. Kuuluin vihdoinkin joukkoon, vaikka viiteryhmäni olikin kaukana kotiseudultani. Jouduin vielä olemaan enimmäkseen yksin melkein vuoden verran, mutta olihan minulla Jeesus. Mikä tärkeintä, olin pelastunut helvetin tulesta ja matkalla taivaaseen.

Homoseksuaalisuutta en tuon ajan maaseudulla ymmärtänyt olevan juuri edes olemassa.

Vuoden päästä lukiossa sain uskovia ystäviä. Tutustuin jengi- ja katulähetyksen porukkaan, joka oli osa viidettä herätysliikettä. He olivat luterilaisia, mutta hyväksyivät myös vapaat suunnat. Puhuimme kielillä ja olimme kovin karismaattisia. Kävimme erilaisissa tapahtumissa ja kadulla kerroimme Jeesuksesta. Joskus tanssipaikoilla jaoimme lentolehtisiä ja jopa lauloimme lavalla, kun bändillä oli tauko.

Meidän tehtävämme oli noudattaa lähetyskäskyä, jotta helvettiin joutuisi mahdollisimman vähän ihmisiä. Jumalahan rakasti heitä niin paljon. Herra tarvitsi meitä totuuden torvina kovin kipeästi. Lyhty- ja puhelinpylväisiin hakkasimme julisteita, joissa luki: ”Jeesus tulee, oletko valmis?” Puhelinpylväitä ei enää juuri näy, mutta eipä ole näkynyt Jeesustakaan. Hänen piti kaiketi tulla jo 1970-luvulla, ja meidän oli määrä päästä ylöstempauksessa Karitsan häihin.

Paljon ehti tapahtua vajaassa kuudessatoista vuodessa: hengellisiä kokouksia, katulähetystä, ulkomaanmatkoja, armeija, opiskelu, avioliitto, työpaikka, lapsen syntyminen, muutto, asumusero ja avioero. Liityin vaimoni kanssa vapaaseurakuntaan aika pian naimisiinmenon jälkeen vuonna 1976. Se oli useimmiten onnellista aikaa: paljon uusia rakkaita ystäviä ja yhteisöllisyyttä. Vieraskirjammekin tuli täyteen monenlaista siunausta ja kiitosjeesusta. Kuuden ja puolen vuoden yhteiselon ja lisääntyneiden riitojen jälkeen vaimo päätti muuttaa pois, ja idylli oli särkynyt.

Olimme puolitoista vuotta asumuserossa ennen kuin identiteettikriisi iski päälle oikein kunnolla. Siinä vaiheessa oli tärkeää, että myös Jumala hyväksyy homouteni. Meillä ihmisillä on taipumus uskoa asioita, jotka sopivat omaan maailmankuvaamme. Otetaan pullasta rusinat, jotka vahvistavat haluttuja käsityksiä. Tässä valossa oli loogista, että halusin sovittaa Raamatun omiin tunteisiini. Olisi ollut vaikeaa todeta, että heippa vaan, Jumala, oli hauska tavata. Koita pärjätä. Minä lähden nyt, koska et voi minua hyväksyä.

Seuraavaksi kerroin asiasta vaimolleni. Psykologina hän ymmärsi sen hyvin. Haimme viipymättä lopullisen avioeron ja menimme sen kunniaksi kakkukahville. Kaksi päivää sen jälkeen täytin 31. Avioero ei ollutkaan epäonnistuneen ja rikki menneen elämän merkki vaan oikea ratkaisu ja portti uuteen vaiheeseen.

Oot matkalla helvettiin!

Syntymäpäiväni jälkeisenä päivänä menin Helsinkiin Gay Gambrini -nimiseen homodiskoon, joka oli Suomen ensimmäinen homoravintola. Löysin sieltä saman tien vakituisen poikaystävän. Seuraavana tai sitä seuraavana sunnuntaina jaoin vapaaseurakunnan tilaisuudessa viimeisen kerran pyhäksi väitettyä ehtoollista, koska olin vielä toistaiseksi vanhimmiston jäsen. Poskeni varmaankin punoittivat. Olinhan saanut vihdoin kokea, millainen rakastaminen on minulle luonnollista.

Uskonto muuttui pian kysymysmerkiksi, jota en osannut enää selittää. Minulle läheisin ystäväpariskunta luki Raamatusta kiellon seurustella huorintekijän kanssa, joka kutsuu itseään veljeksi. Jos olisin sanonut, etten enää usko, asia olisi kuulemma ollut toisin. Minulle kiljuttiin puhelimeen: ”Sä oot matkalla helvettiin!”

Toisen nuorenparin luona kävi eri lailla. Ystäväni katsoi minua kirkkain silmin ja sanoi, ettei hänellä ole mitään homouttani vastaan ja voimme olla edelleen ystäviä. Jostakin syystä Jumalalla on jotakin homoutta vastaan Raamatun mukaan, eikä ystäväni kuulemma tiennyt miksi. Mutta se ei vaikuttanut häneen. Arvostan hänen suhtautumistaan ja muistelen sitä lämmöllä. Tämä ystäväni on nykyisin Suomen Vapaakirkon johtaja.

En jaksanut enempää selitellä itseäni uskoville ystävilleni ja järkyttää heitä. Oli helppo pitää matalaa profiilia, koska muutin pian pääkaupunkiseudulle, eikä silloin ollut matkapuhelimia sosiaalisesta mediasta puhumattakaan. Halusin rauhassa sulatella asioita.

Raamattu ja todellisuus eivät pitäneet yhtä omassa elämässäni. Olin todistanut itselleni, yhteiskunnalle ja Jumalalle, että homo on homo eikä muuksi muutu. Silti Raamattu tuomitsee jyrkästi homouden. Orjuus hyväksytään, ja sitä vieläpä puolustetaan Uudessa Testamentissa. Myös Raamatun ilmoitus naisen asemasta antaa aihetta kritiikkiin. On perusteltua sanoa, että humanistiset arvot voittavat kristilliset arvot mennen tullen.

Kun Helsinki Pride paisui paisumistaan 2010-luvulla, olin haltioissani. Oli tultu kauas 1980-luvulta, jolloin minua neuvottiin salaamaan seksuaalinen suuntautumiseni mahdollisimman tarkoin. Koko Suomen kansan laaja tuki tuntui uskomattoman hyvältä.

Golgatalta Gambriniin

Vuoden 2015 alussa lähestyin 60 vuoden ikää ja aloin tutkia suurten ajattelijoiden ja tutkijoiden teoksia, joita poikani minulle suositteli. Käsittelin vihdoin suhdettani uskonasioihin analyyttisesti. Halusin julkisesti tunnustaa, etten ole enää pitkiin aikoihin uskonut Jeesukseen enkä mihinkään muihinkaan jumaliin.

Olin nuorena naiivi, mutta otin opikseni iän ja elämänkokemuksen myötä. Vaikka uskonto oli pelastanut minut yksinäisyydestä ja antanut sisältöä elämään, se ei ollut minulle kestävän kehityksen tie. Kun kritisoin fundamentalistiuskovaisten kärkeviä kantoja, minun on samalla osoitettava yhdellä sormella omaa itseäni, aiempaa minääni. Vuonna 2015 kirjoitin anteeksipyynnön runoblogiini (lyriikkamatti.blogspot.com).

”Olen pahoillani, maailma ja kaikki osalliset, että tyrkytin teille epäkypsiä uskonnollisia aatteitani, kun olin nuori. Pyydän vilpittömästi anteeksi. Minä ja ehkä sinä olimme uskonnon uhreja. Niin ironista kuin se onkin, siitä seurasi jotakin äärimmäisen arvokasta.”

Syksyllä 2020 koronakriisi antoi aikaa ajatella ja kirjoittaa. Aloin kirjoittaa elämäni tositarinaa nimellä Golgatalta Gambriniin – Hihhulista homoksi. Julkaisin sen keväällä 2021. Sain siitä ilahduttavaa palautetta nuoruuteni uskonystäviltä. Osalla heistä maailmankuva on ajan mittaan paljonkin muuttunut. Koska tunnen Raamatun ja fundamentalistisen ajattelutavan, on helppoa käsitellä sitä, miten absurdi koko asia on. Ristiriitoja selitellään selityksen selityksillä tai vain todetaan, että eihän ihminen voi ymmärtää jumalan aivoituksia.

Halusin kirjoittaa aiheesta enemmänkin. Päätin tarkastella kristinuskoa hauskan sarkastisesti. Keksin henkilöhahmoja, jotka jakautuvat uskon sankareihin ja uhmaajiin. Vuonna 2021 julkaisin toisen kirjan Miten julkeat, jumala? Henkilökuvia ja rohkeita rukouksia. Kirjoitin molemmat kirjat myös englanniksi. Ne ovat saatavissa verkkokaupasta www.bod.fi.

Vapaus uskoa ja olla uskomatta

Kunnioitan ihmisen oikeutta ja vapautta valita, mitä hän uskoo ja mitä ei. Oikeudet kuuluvat nimenomaan ihmiselle eivätkä hänen valitsemalleen ideologialle. Itse uskomuksia ja ideologioita ei ole mikään pakko kunnioittaa. Niitä pitää voida kritisoida. Vapaus uskoa ei saa merkitä muiden painostamista.

Onneksi myös kristittyjen joukossa on paljon niitä, jotka eivät vaadi kaikkia samaan muottiin vaan kannattavat ihmisoikeuksia kaikille. He onnistuvat poimimaan rakkauden rusinat pullasta, joka ei kokonaan kelpaa syötäväksi. Muutama vuosi sitten huomasin, että Vapaa-ajattelijat on minulle sopiva yhteisö, ja meillä on yhteiset arvot. Entinen vapaaseurakuntalainen on nyt vapaa-ajattelija.

Matti Helelä

 

En palvo Ukkoa, Ahtia enkä Ilmatarta
En rukoile Afrodite-jumalatarta
En usko Hämähäkkimieheen mukavaan
Enkä Aabrahamin julmaan jumalaan

En usko hahmoihin noihin
Satujen jumalolentoihin
Niistä ei kellään ole todistetta
Ei toiveajattelu tee tarusta totta

Siispä voin sinulle suoraan sanoa
Ettei minulla riitä uskoa jaloa
Mihinkään kultteihin, uskontokuntiin
Eikä niiden julmiin uskomuksiin