Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. Atena, 2020.
Alkuteos: De meeste mensen deugen. De Correspondent, 2019. Kääntäjä: Mari Janatuinen.
Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Eino Leino jo aikoinaan totesi sen, minkä meistä monet hyvin ymmärtävät. Yleinen käsitys on kuitenkin, että ihminen on itsekäs, ahne ja vain omaa hyvää etsivä. Luterilaisuudessa on iskostettu ihmisen pahuuden eetosta. Kristinuskon mukaan olemme syntiinlankeemuksen hedelmiä ja syntyjämme pahoja, eikä meille hyvä heilu ilman taivaallista kaitselmusta ja jatkuvaa anteeksi anelemista. Helvetin tuli meitä odottaa teoistamme ja ajatuksistamme ilman parannusta.
On kirjoitettu Jeesuksellekin sanat: ”Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli”. Kun uskovalta kysyy, miksi hyvä Jumala sitten loi ihmisen alkujaankin pahaksi, ei saa muuta vastausta kuin Aatami ja Eeva.
Rutger Bregman osoittaa kirjassaan monin perustelluin esimerkein ja faktoin, ettei asia ole yksiselitteisesti niin. Ihmisen ajatteleminen itsekkäänä ja pahana on kyynistä. Kyynisyys on toinen nimi laiskuudelle, kuten Bregman toteaa. Ja näinhän se on: yleistäminen on laiskaa ajattelua.
Totuus oli jotain muuta
Stanfordin vankilakokeilu on monille tuttu. Vuonna 1971 yhdeksän nuorta miestä vietiin yliopiston kellariin pidätettyinä. Toiset yhdeksän opiskelijaa olivat vartijoina. Kokeen tarkoituksena oli osoittaa, että kenestä tahansa voi tulla julmuri, kunhan saa valtaa. Kokeesta tuli fiasko, mutta se jäi elämään osoituksena ihmisen perimmäisestä pahuudesta. Tutkimusta johti psykologi Philip Zimbardo. Myöhemmin osoittautui, että tämä oli manipuloinut koetta, antanut osallistujille ohjeita ja muutakin mätää on paljastunut. Kirjassa on siitä perusteellinen selvitys.
Samoin myös tunnetusta Milgramin sähköiskukokeesta. Siinä asetelma oli, että oli ”opettaja” ja ”oppilas”. Jos oppilas vastasi väärin, oli opettajan annettava sähköisku. Iskut kovenivat sitä mukaa, mitä enemmän tuli vääriä vastauksia. Oppilaat olivat tietysti näyttelijöitä eikä oikeita sähköiskuja annettu. Milgram pyrki osoittamaan, että me kaikki noudatamme sokeasti määräyksiä. Mutta kaikki ei ollut kuten tarina kertoo. Kirjasta selviää paitsi kokeen asetelmallisuus ja falskius myös moraalivaje.
Pääsiäissaari Moai-patsaineen on sekin tunnettu, kuten tarinat, että saaren asukkaat aikoinaan sotivat keskenään, harjoittivat kannibalismia, kaatoivat metsän ja tuhosivat kaiken. Thor Heyerdahlin Aku-Aku -kirja oli yksi tällaisen misinformaation levittäjä. Jälleen totuus oli jotain muuta. Maantieteilijä Jared Diamond sortui hänkin vääriin johtopäätöksiin saaren historiasta. Kirjassa on vakuuttavat todisteet siitä, että Pääsiäissaaren asukkaat eivät olleet vastuussa tappamisista ja puiden hävittämisestä. Asialla olivat aivan muut.
Tositarina päättyi onnellisesti
Luin aikoinaan William Golding Kärpästen herra -kirjan, jossa poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Nopeasti tapahtuu hierarkioituminen ja jakaantuminen ristiriitoineen. Romaani pyrkii osoittamaan, että näin ihmisessä piilevä pahuus helposti nousee esiin ja että tarina olisi allegoria toisia sortavien ja muureja pystyttävien rakenteiden synnystä. Vuonna 1977 tapahtui oikeastikin Kärpästen herran tapaus. Poikia haaksirikkoutui autiolle saarelle, mutta he käyttäytyivätkin tyyten päinvastoin kuin kirjassa. Tositarina päättyi onnellisesti. Golding kirjoittikin kirjassaan lähinnä itsestään ja kyynisestä ihmiskäsityksestään.
Mielenkiintoinen on sekin havainto, että ulkoiset palkkio- ja hallintamenetelmät heikentävät yksilön sisäisen motivaation muodostumista ja siten
vaikka taloudellista tuottavuutta. Tämä ei tunnu ollenkaan oudolta, kun tarkastelee suuryritysten ja valtionyhtiöiden johdon käsittämättömiä palkkoja ja bonuksia. Missään ei ole osoitettu, että nämä palkitsemiset olisivat kehittäneet ja edistäneet yritystä. Monesti aivan päinvastoin.
Kyynisyys ei ole realismia
Kaikki kokeet, joita on tehty ihmisluonteen piirteiden ja ”sivistyksen ohuen kuoren” selvittämiseksi, ovat osoittautuneet tarkoitushakuisiksi ja manipuloiduiksi tai ainakin tulosten tulkinnat ovat päin mäntyä. Tämä on erittäin tärkeää tiedostaa, jos niihin haluaa vedota argumenttina ihmisen pahuudesta.
Bregman esittää ihmiskunnan uudessa valossa. Dokumentoitujen faktojen määrä ja monipuolisuus on vakuuttavaa. Asioista ei kerrota kaikkea tai niitä vääristellään. Hyvät uutiset eivät myy. Pahuus ei ole vain yksiselitteistä pahuutta, vaan usein pahuuksia tehdään, ja jotkut kykenevät pahoihin tekoihin vain uskottaessa tekojen tuottavan itse asiassa hyvää. Väärinkäsitykset ja uskomukset tuottavat onnettomuutta. Psykopaatit ovat sitten eri juttu.
Bregman on kirjoittanut aiemmin mm. kirjan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman. Häntä voisi pitää idealistina, mutta hänellä on vankat perustelut ajatuksilleen. Hyvän historia vyöryttää esiin perusteltuja seikkoja, jotka osoittavat kyynisen ihmiskuvan olevan yksioikoinen ja suorastaan väärä. Toisaalta idealismin dissaaminen on kyynistä, mikä siis on toinen sana laiskuudelle.
Nuoresta iästään huolimatta Bregmanilla on runsaasti näkemystä siitä, miten maailma toimisi ainakin vähän paremmin. Kyynisyys ei ole realismia. Realistista on olettaa ihmisten olevan hyvää tarkoittavia.
Yki Räikkälä
Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar, 2022.
