Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien, rationaalisesti ajattelevien,
tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.
Vertailua erilaisten yhdistysten ja julkaisujen saamista valtionavustuksista
VALTIONAVUSTUKSISTA
Valtio jakaa vuosittain reilut puoli miljoonaa euroa sitä hakevien rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien kesken jäsenmäärien suhteessa. Katolinen kirkko ja Vapaakirkko saivat yli 100 000 euroa, Helluntaikirkko lähes saman summan. Muiden tuki oli alle 30 000 euroa.
Muslimiseurakunnat yhteensä saivat reilut 100 000 euroa, lähes loput meni eri suuntien kristityille. Buddhalaisten ym. osuus oli hyvin pieni. Merkittävin ryhmä, joka tukea ei hae, on Jehovan todistajat. Kokonaissumma on vakio, eli muiden osuus kasvaa, kun joku ei hae.
Kulttuurilehtitukea ei tänäkään vuonna myönnetty uskonnollisille lehdille. Vielä kymmenisen vuotta sitten sitä sai moni uskonnollinen lehti, kuten juutalaisen seurakunnan Hakehila, naispappeuden vastustajana tunnetun SLEY:n Gladiolus ja niin edelleen. Parhaillaan lukemasi Vapaa Ajattelija on aiemmin saanut tukea muutamia tuhansia euroja vuodessa. Tälle ja edelliselle vuodelle sitä ei meille myönnetty. Lehteä tiettävästi pidettiin liian jäsenlehtimäisenä. (Selvää selitystä tälle muutokselle ei ole tiedossamme.) Skeptikko-lehti sen sijaan sai tänä vuonna 5000 euroa.
Nuorisotyöhön jaettiin tänä vuonna vajaat 20 miljoonaa euroa, josta yksi miljoona meni entiselle Nuori kirkko ry:lle joka nykyään on nimeltään Lasten ja nuorten keskus. Iso osa muistakin saajista on uskonnollisia: Herättäjä-yhdistys, Jippiimissio, Vapaakirkon nuoret, Nuorten muslimien foorumi ja niin edelleen. Nämä summat ovat kymmeniä tuhansia euroja. Toisaalta protuleirien järjestämiseen annettiin 160 000 euroa.
Vertailuksi esimerkiksi politiikan puolelta Kokoomusnuoret sai vajaat 700 000 euroa, Vasemmistonuoret hiukan yli 300 000 jne. Muista järjestöistä tuettiin esimerksi Aseistakieltäytyjäliittoa ja Varusmiesliittoa. Suurin tuen saaja oli partioliike liki 1,5 miljoonalla eurollaan.
Hyvin monet järjestöt saavat tukea valtiolta, mutta näistä ei ole vastaavaa listaa olemassa. Esimerkinomaisesti Paasikivi-seura saa 10 000 euroa, Bulevardin Teatteriyhdistys liki 300 000 jne. Vapaa-ajattelijain liitolle tätä yleisavustusta myönnettiin 50 000 euroa tälle vuodelle.
Epäsuoraa tukea on esimerkiksi uskonnollisten yhdyskuntien vapautus varainsiirtoverosta. Kertaluontoinen tuki tänä vuonna on Turun tuomiokirkon korjaukseen osoitettu neljä miljoonaa.
Ortodoksinen kirkko saa suoraa valtiontukea noin 2,5 miljoonaa euroa. Evankelis-luterilaisen kirkon yhteiskunnallisia tehtäviä – erityisesti hautaustoimea – rahoitetaan noin 120 miljoonalla eurolla. Suurin tuki tunnetusti on verotusoikeus, joka yhdessä vauvakasteesta seuraavan jäsenyyden kanssa ylläpitää nykyisen järjestelmän.
Jori Mäntysalo
Olavi ja Aino Korhosen muistolle
Muistokirjoitus pitkäaikaiselle Vapaa-ajattelijain liiton jäsenelle ja hänen puolisolleen
OLAVI JA AINO KORHOSEN MUISTOLLE
Vapaa-ajattelijain liiton liittovaltuuston monivuotinen puheenjohtaja Olavi Korhonen on kuollut. Hän menehtyi tulipalo-onnettomuudessa kotonaan syksyn alussa 78-vuotiaana. Puoliso Aino kuoli tämän järkyttävän palon seurauksiin marraskuussa.
Olavi oli Vapaa-ajattelijain liiton ja Lappeenrannan seudun vapaa-ajattelijain pitkäaikainen aktiivi. Liityttyään vapaa-ajattelijoihin 1976 hänet valittiin pian liittohallitukseen, jossa hän toimi 1978-93. Liittovaltuuston puheenjohtajana hän toimi 2002-2011 ja 2014-17. Hän ehti lopuksi olla uuden maakunnallisen yhdistyksen johdossa. Kultaisen ansiomerkin lisäksi Olaville myönnettiin vuonna 2017 liiton elämänkaaripalkinto (järjestyksessä toinen).
Olavi itse muisteli toimintaansa rauhanturvaajana Kyproksella. Olavin kanssa yhteistyötä tehneet muistavat hänet mukavana miehenä, joka toimi ”rauhanturvaajana” liitossakin. Ex-puheenjohtaja, liittovaltuuston nykyinen puheenjohtaja Robert Brotherus kertoo Olavin kannustaneen häntä lämpimästi puheenjohtajataipaleella, kun 2000-luvun alkuvuosikymmenellä oli välillä vaikeita aikoja. Olavi teki ristiriitatilanteissa diplomaattityötä eri osapuolten kanssa kiihtymättä, asiallisesti ja tasapuolisesti. Tosin sovunhieronta ei aina onnistunut, ja lopulta tehtiin myös muita ratkaisuja.
Liittovaltuustossa Olavi huolehti sääntömääräisten asioiden lisäksi yhdistyskierroksesta, jossa käytiin läpi paikallistoiminnan tilannetta vertaistuen hengessä. Hän ajoi aktiivisesti jäsenhankintaa, myös jäsenhankintakilpailuja, sekä hiipuneiden yhdistysten elvytystä ja uusien paikallisyhdistysten perustamista.
Esa Ylikoski
Huono tyttö – tasa-arvon ja vapauden puolesta
Binar Mustafa arvostelee Sara al Husainin kirjan Huono tyttö.
HUONO TYTTÖ – TASA-ARVON JA VAPAUDEN PUOLESTA
Sara al Husaini: Huono tyttö. Like, 2023.
BINAR MUSTAFA
Kaksi vuotta sitten haastattelin Sara al HusainiaVapaa Ajattelija -lehteen. Hänen tarinansa jäi mieleeni erityisesti hänen puhuessaan siitä, kuinka ensimmäisen kerran tunsi tuulen vireen hiustensa läpi ja pään kastumisen sateessa ainutlaatuisena kokemuksena. Ja kuinka ystäviin tuli muutoksia hänen luovuttuaan islamin uskonnosta.
Luettuani nyt hänen teoksensa Huono tyttö ymmärrän paremmin, miksi nämä kokemukset olivat hänelle merkittäviä. Voin vain kuvitella niitä tunteita, joita hän on käynyt läpi.
Kirja herättää monenlaisia tunteita: vihaa, surua, ahdistusta ja ihmettelyä. Herää myös kysymyksiä siitä, miksi ihmisen pitää kohdata niin laajaa epäoikeudenmukaisuutta, jossa vapauksia riistetään ja joudutaan kokemaan inhimillisyyden rajoja koettelevia tekoja.
Kirja valottaa elämäntapaa, jossa miljoonat ihmiset, ei vain toisella puolella maailmaa, vaan myös Euroopassa ja Suomessa, elävät. Epäoikeudenmukaisuudet, syrjintä ja ihmisoikeusloukkaukset, joita ihmiset – erityisesti naiset – kohtaavat, ovat niin laajamittaisia, että niiden kuvaileminen tuntuu loputtomalta.
Teos tuo onnistuneesti esiin, kuinka naisten alistaminen ja epätasa-arvo ovat syvälle juurtuneita ja normalisoituja ilmiöitä. Jopa osa naisista puolustaa näitä arvoja ja pitävät niitä itsestäänselvyyksinä sekä paheksuu perheenjäseniä ja läheisiä, jotka kyseenalaistavat perinteisiä käytäntöjä ja pyrkivät vapautumaan niistä.
Vaikka kirjan lukeminen herättää surua ja vihaa, tarina päättyy kuitenkin toivoon. Sara on päässyt Suomeen, vapauteen pakkoavioliitosta ja patriarkaalisista yhteisöistä. Tosin matkaan sisältyi suhteettoman paljon antautumista, vastoinkäymisiä, nöyrtymistä, epäasiallisen kohtelun ja jopa rikoksen kohtaamista. Surullinen tosiasia on, että suurimmalle osalle ei käy yhtä hyvin, eivätkä he välttämättä koskaan pääse hengittämään vapauden ilmaa.
Saran ja muiden mainittujen naisten kokemukset herättivät monenlaisia ajatuksia. Olen usein pohtinutkin, miksi niin monet naiset hyväksyvät elämän, jossa epätasa-arvo on ilmeistä ja alistaminen arkipäivää. Huono tyttö -teoksessa on tuotu esiin, kuinka vaikeaa ulospääsy voi olla. Olettavasti suuri osa kunnianmurhan ja itsemurhan uhreista ovat juuri naisia, jotka eivät hyväksy näitä olosuhteita ja taistelevat vastaan, mutta erittäin kohtalokkain ja surullisin seurauksin.
Kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Se ei ole vain erinomaisesti kirjoitettu ja lukijan mukaansa tempaava, vaan auttaa myös ymmärtämään paremmin uskontojen ja kulttuurien merkitystä ihmisten arjessa, asuinpaikasta riippumatta. Toivon erityisesti heidän, jotka puhuvat, että naisilla on oikeus käyttää huivia tai jotka pitävät huivia vain kangaspalana, lukevan sen.
Yhteiskunnalliset muutokset eivät tapahdu itsestään, varsinkaan kun valtaapitävät tarvitsevat taantumuksellisia arvoja säilyäkseen vallassa. Muutokseen tarvitaan aktivistien toimintaa ruohonjuuritasolta, taistelua oikeuksien ja paremman elämän puolesta. Tämä liike on havaittavissa, vaikka sen menestys onkin toistaiseksi vaatimatonta.
Toivo paremmasta syntyy, kun yhä useammat kyseenalaistavat vallitsevia käytäntöjä ja luovat uusia näkemyksiä ja käytäntöjä. Toisin sanoen huonot tytöt ovat symboleja rohkeudesta ja taistelusta vapauden ja tasa-arvon puolesta.
En itse asiassa tiennyt, minkälaisen kirjan valitsin arvioitavakseni pelkästään nimen Shamaanimatkalla perusteella. Poimin sen Basam Booksin valikoimasta vaihtoehtoiseksi arvioitavaksi Pia RendicinPakotettu naimaan -kirjalle. Kustantamon valikoimaa silmäillessä Shamaanimatkalla -teoksen eetos ja sisältö tulee selväksi. Basam on riippumaton yleiskustantamo, mutta se julkaisee paljon ns. hyvinvointikirjallisuutta. Muutama nimike: Unelmakartta, Ajattelun tuolle puolen, Mestari Eckhart. Eckhart Tolle – Arjen hengellisyyttä etsimässä, Mindfulness, Avoimen mielen meditaatio. Tälle lajille ei ole loppua.
Shamaanimatkalla on kahdentoista shamanistisen maailmankuvan omaavan henkilön kirjoitusten kokoelma. Yhteistä on usko henkimaailmaan, energioihin yms. sekä animistinen ajattelutapa. Mukana on korkeakouluttautuneitakin. Kirjan toimittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori. Kirjoituksessaan hän toteaakin, ettei nuorena olisi uskonut vielä kirjoittavansa shamanismista ja omista ”matkoistaan”. Tieteellisrationaaliseen maailmankuvaan eivät kuuluneet transsendenttiset ja reaalitodellisuuden ylittävät ilmiöt.
Mielenkiintoisesti hän toteaakin, että tutkittu tieto on tärkeää, mutta se on vain yksi tiedon laji muiden joukossa. Ja näinhän vaihtoehtoisten hoitojen ja kiinalaisen ”lääketieteen” kauppaajat omaa huuhaataan markkinoivat. Ja usein näkee väitettävän, että ”kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita”.
En tiedä, kumpi minusta on absurdimpaa, usko energioihin, värähtelyihin, enkelikanavointiin, ”yliseen ja aliseen maailmaan” jne. vaiko se, että uskovat kristityt kavahtavat niitä pimeyden voimina ja demonin kutsuna. Eräs kirjan kirjoittaja jälkimmäistä ihmetteleekin. Mutta henkimaailmaan uskominen yhdistää heitä. Rituaalit vain ovat erilaisia. Ei silti ole kumma, jos kristitty näkee shamanistisessa rituaalissa epäilyttäviä piirteitä: kynttilöitä, salviaa, taikaesineitä, mystisillä symboleilla koristeltuja ”noitarumpuja” ja transsia.
Muistan modernin shamanismin nousun joskus 80-luvun loppupuolella, mutta vaikka olin aikoinani varttihippi, ei se minua kiehtonut. Nykyshamanismi lienee harmitonta ja viatonta, mutta itselleni, kun minkäänlaista uskoa metafyysiseen maailmaan tai olemukseen ei ole suotu, jää shamanismi vieraaksi. En ole ns. ”auki” sille (shamanistinen termi). Kuten Saara Metsäranta toteaakin: ”Mielikuvitus ja luova kuvittelu ovat niitä ihmismielen ja kehon välineitä, joilla shamanistista tietoa saadaan ja omaksutaan.” Epäilemättä näin on.
Tosin, jos nämä nykyiset shamaanit alkavat uskoa omaavansa parantajan voimia, kuten muinaisissa kulttuureissa, ja joku kuvittelee saavansa avun, voi harmiton ja kiva harrastus muuttua fataaliksi. Joissain teksteissä parantamiseen vihjataankin. Shamanismi antaa varmasti sen harrastajille sisältöä ja mielenrauhaa, ja vaikka rationalistihumanisti voi laskea sen hoopoksi ja häröilyksi henkineen ja voimaeläimineen, on siinä hyvää se, että sen harrastajat kunnioittavat luontoa ja haluavat edistää sen suojelua.
Tosin ”voimaeläin” ei edusta luonnonsuojelua. Se on toteemieläin, mielikuvituksellinen auttaja, joka tavataan ”matkalla” shamanistisessa rituaalissa. Kirjassa on kertomuksia voimaeläinten tapaamisista. Eräs kysyi käärmeeltä, onko tämä hänen voimaeläimensä. Ei ollut, sen sijaan raivokas jänis tuli pelastamaan käärmeen otteesta. Voimaeläin olikin se jänis. Teksteistä näkee, ettei ainakaan mielikuvituksesta ole puutetta.
Kirja on mielenkiintoinen lukukokemus. Kertomukset limittyvät sulavasti toisiinsa. Sisällöt ovat varsin saman kaltaisia. Jotkut ovat saattaneen nähdä ”turismishamanismin” harjoitusta, mutta itse shamanistisesta elämäntavasta siinä ei ole kyse. Siihen tämä kirja tuo valaisua. Tai ”valaistumista”. Useista kirjoituksista tulee esiin se, mikä on ilmeistä: länsimainen elämäntapa ahdistaa, koetaan eksyksissä oloa, on kaipuu vastauksiin, vaikka vain kysymykseen ”kuka minä olen?”.
Kysymyksen eräs kirjassa esittääkin. Uskoon tulemiseen liittyy usein joku kriisi. Niin näyttää olevan shamanistisessa heräämisessäkin. Kertomukset kertovatkin niiden kirjoittajista enemmän kuin itse shamanismista. Rituaalit vievät pois arjesta ja ne tehdään oman ”löylyn” vahvistamiseksi. Löyly tarkoittaa ”kehomieltä”.
Mutta kirja on kuin omakustanne: kritiikitöntä, shamanismin mystisiin voimiin, energiavärähtelyihin, ”männiäisiin” ja henkimaailmaan uskovaa asian käsittelyä. Kuin kustannustoimitus puuttuisi. Kielioppivirheitä on jäänyt ja paikoin teksti on kiusallisen naiivia. Usein ajatukset junnaavat paikoillaan tai kiertävät kehää. Vähän kuin shamaanirummun kehää.
Shamaanirumpu onkin keskeinen objekti ja instrumentti kyseisessä asianharrastamisessa kuten kirjassakin. Eräässä tarinassa ”vanha ja väsynyt” rumpu päästettiin pois tästä maailmasta rituaalimenoin, joihin oli kysytty neuvoa shamaanimatkoilla transsitilassa.
Kirjasta saa kyllä kuvan shamanistisesta ajattelusta ja ihmiskäsityksestä, mutta sen ymmärtämiseen ei kirja auta. Kirja ei ole varsinainen tietokirja, vaikka tieto-osuus shamanismin historiasta, harjoittamistavoista ja levinneisyydestä sekä käsitteistö mukana onkin. Lyhyesti todetaan se, että saamelaisalueilla kristinuskon levittäjät 1700-1800-luvuilla pyrkivät tukahduttamaan shamanismin vedoten ”oikeaan” uskoon. Papit muuten tuhosivat Lapista kaikki shamaanirummut niin tyyten, että museoihin niitä on täytynyt hankkia jostain Siperiasta.
Tässä tieto-osuudessa on myös lyhyt kritiikinpoikanen nykyshamanismista länsimaisen individualistisen ja hedonistisen kulutuskulttuurin ilmentymänä, siis jos shamanismia harrastetaan oman individualismin toteuttamiseksi. Muuten kirja on, kuten siellä todetaankin, ”tarinoita toisista todellisuuksista”. Kaikkeen, mikä on kirjaksi painettu, ei tarvitse uskoa.
Kirkon maanomistuksen onni ja onnettomuus
Kaija Heikkisen arvostelu Simo Sepon kirjasta Ristiinnaulitun perintömaa. Patrimonium Crucifixi. Kirkon maaomaisuuden oikeushistoria sydänkeskiajasta nykypäiviin (1190-2023).
KAIJA HEIKKINEN
Simo Sepon tutkimus on omaperäisesti kirjoitettu, erinomainen teos kirkon maaomaisuuden eli ristiinnaulitun perintömaan, kuten sanottiin 1300- luvulla, historiasta liki tuhannen vuoden ajalta. Se on todella ”Suomen kirkonmaan elämänkerta”. Teoksessa tarkastellaan kirkon maan saantia, omistamista, hallussapitoa, käyttöä ja maahan liittyviä riitoja, joita on syntynyt lähinnä kirkon ja valtion vastakkaisista intresseistä.
Kyse on oikeushistoriasta ja lähteinä ovat oikeuslähteet kuten lait. Näistä erikseen on syytä mainita katolisen kirkon kanoninen laki ja myöhemmän ajan kirkkolait ja asetukset. Tämäntapaisten lähteiden käyttö on tuonut teokseen kuivaa asiallisuutta, mistä pidän. Tosin Seppo välillä innostuu käyttämään lennokasta kieltä, joka ei aina istu kohdalleen. Esimerkiksi hän nimittää Kustaa Vaasan kirkkopolitiikkaa kansallissosialistiseksi (s. 133).
Teos on todellinen tietopaketti, erityisesti mitä tulee keskiaikaan ja 1600- ja 1700-lukuihin. Näitä myöhempi aika, varsinkin 1900-luku on käsitelty vajavaisemmin, ja välillä teoksen pääteema eli kirkon maanomistus lähes unohtuu muiden aiheiden alle. Tehtävä on ollut valtava ja lopussa ilmeisesti kiirettäkin on pitänyt.
Tutkimus edustaa teologiaa, kirkkohistoriaa ja oikeustiedettä. Vaikka teologinen aines on jätetty vähälle huomiolle, on teoksessa asioita, joihin maallikon on vaikea päästä sisälle. Teoksessa kirjoitetaan eri aikakausien kirkollisista merkkihenkilöistä kuten piispoista, uskonnon filosofeista ja kirkko-oikeuden edustajista. Koska en ole pätevä arvioimaan näitä kysymyksiä enkä muutenkaan teosta oikeushistorian näkökulmasta, otan esille joitakin itseäni kiinnostavia asioita.
Kirkkomaan pyhyys ja luovutuskielto
Teoksen punaisena lankana on katolisen kirkon käsitys kirkon maaomaisuuden pyhyydestä. Se on ristiinnaulitun perintömaata, joka voi vain lisääntyä eikä koskaan vähetä. Sitä suojaa ns. alienaatiokielto. Maata ei saa hävittää, myydä tai luovuttaa muille kuin muutamin poikkeuksin. Uskonpuhdistuksesta huolimatta kielto säilyi myös luterilaisessa Suomen kirkossa aina 2000-luvulle asti. Vielä vuoden 1995 kirkkolaissa maan luovutuskiellosta oli poistettu teologiset perustelut, mutta kielto oli mukana ns. tuhlauskieltona. Lopullisesti se poistui vasta 14.4.2023 hyväksytystä kirkkolaista. Poisto on avannut pelottavan näkymän kirkon tulevaisuuteen; sen maaomaisuus on alistettu pahimmillaan markkinatalouden spekulaatiolle.
Lukijan pidettävä pää kylmänä ja oltava tarkkana
Teos on hyvin jäsennelty. Tehtävänasettelu ja tutkimuksen kohteena olevat kysymykset on huolellisesti merkitty, ja lopussa on erinomainen yhteenveto tuloksista. On harmillista, että 1900-luku on jäänyt turhan vähälle huomiolle. Olisin kaivannut paljon yksityiskohtaisempaa esittelyä sodan jälkeisestä tilanteesta, jossa kirkko vastoin kirkkolakia joutui antamaan maata siirtolaisille. Nyt vain toistetaan, miten tässä rikottiin perustuslakia, mutta jää epäselväksi, miten, missä ja kuinka paljon kirkon maata oikein luovutettiin.
Teoksen pitkä ajallinen ja laaja alueellinen perspektiivi on toisaalta haitaksi ja toisaalta lisää asian mielenkiintoa. Esimerkiksi keskiajasta puhuttaessa ensin esitellään paavit ja kunkin paavin merkitys kanonisen lain kehityksessä ja käännytystyössä ja käsitellään laajemminkin katolisen kirkon toimintaa. Sitten saatetaan ottaa esimerkkejä Keski-Euroopasta, kunnes siirrytään Ruotsiin ja lopuksi Suomeen. Lukijan on pidettävä pää kylmänä ja oltava tarkkana, mistä milloinkin on oikein kyse.
Välillä kirjoittaja tekee aikamoisia sivuhyppyjä itselleen kiinnostaviin asioihin. Tällöin kirjoittajan oma ääni tulee vahvasti esille. Näitä on esimerkiksi reipas esittely maanhankinnan kannalta tärkeästä Veikko Vennamosta, joka oli karjalaisten ääni siirtolaisten asuttamisessa ja joka oli tuttu liki jokaiselle pohjoiskarjalaiselle tärkeänä unohdetun kansan puhemiehenä. Myös nälkävuodet saavat kirjoittajalta innostuneen esittelyn, vaikka kirkon toimia, puhumattakaan maan käytöstä ei tuoda nälänhädän yhteydessä millään tavalla esille.
Teos on selkeästi jäsennelty tietopaketti Suomen kristillistämisestä maanomistuksen kannalta katsottuna. Tämä näkökulma on nerokas. Onhan kristillinen käännytystyö uskonnon lisäksi aina myös taloutta ja sosiaalista toimintaa. Näin oli varsinkin keskiajalla, jolloin Suomen ja monien muiden maiden kristillistäminen kulki käsi kädessä valtiollisen valloituksen kanssa.
Luettelot seurakunnista ja muut tilastot auttavat asian ymmärtämisessä. Hyvänä esimerkkinä on luettelo seurakunnista, jotka oli perustettu ennen vuotta 1550 eli ennen uskonpuhdistusta. Luettelosta näkyy, miten kristinusko eteni keskiajalla lähinnä Länsi-Suomeen (Hämeeseen, Varsinais-Suomeen ja Pohjanmaalle), kun taas Savossa oli vain muutama seurakunta eikä Pohjois-Karjalassa yhtään. Karjala tarkoitti luettelossa Kannasta. Siksi Sepon väitettä, että seurakunnat ulottuivat 1540 kauaksi itään (s. 327) voi pitää liioitteluna. Taulukkoa on hyvä lukea rinnakkain Suomen rajojen historian kanssa. Itä-Suomi oli pitkään Novgorodin ja Moskovan Venäjän valtapiirissä, joten kristillistäminen sai siellä erilaisia muotoja kuin Länsi-Suomessa.
Kirkon lähetystyö ja suomalainen kansanusko
Yhtenä kiinnostavimmista asioista on katolisen kirkon alkuperäinen maan hankinta, mikä tapahtui 1100- ja 1200-luvuilla. Nähdäkseni kirjoittajan teologinen tausta tai tutkimuksen yleinen kirkkohistoriallinen ote vaikuttavat, että tutkija puhuu maan saannista, saamisesta, vaikka voisi puhua anastamisesta, varastamisesta, viekkaudella ja vääryydellä hankkimisesta.
Katolinen kirkko käytti lähetystyöhön sopivaa teologiaa pakanuudesta. Niinpä moni paikka nimettiin ”paholaisen kartanoksi” (lat. olim mansio diabolica) ja anastettiin tällä perusteella kirkolle. Usein vanhoille kulttipaikoille rakennettiin kristillinen kirkko tai niitä käytettiin muuten kristillisissä menoissa. ”Paholaisen paikkojen” kautta Seppo ottaa kiinnostavasti käsittelyyn suomalaisen kansanuskon eli kirkollisen kielenkäytön pakanuuden. Tätä voi kaiketi pitää poikkeuksellisena teologisessa tutkimuksessa.
Harmillista kyllä ote on jotenkin jälkijättöistä, sillä uudempi kansanuskon tutkimus olisi avannut rikkaampia näkymiä kristinuskon ja vanhan uskonnon suhteisiin. Jopa puhe pakanuudesta on nimenomaan kristillisten tahojen puhetta. Vaikuttaa, että katolinen kirkko intressiensä mukaisesti näki suomalaisten muinaisuskon jotenkin järjestäytyneenä isojen uskontojen kaltaisena ja vastaavasti sen kulttipaikat laajoina, selvärajaisina ja helposti määriteltävinä. Kuitenkin kannattaa kysyä, olisiko metsänhaltijoiden majapaikka, metsä kaikkinensa paholaisen kartanoa? Kaiken kaikkiaan olisi kiinnostavaa tietää tarkemmin, kuinka paljon katolinen kirkko Suomessa otti maata haltuun määrittäen maat pakanallisiksi kulttipaikoiksi.
Voi olla, että kristillinen katse pakanuuteen on määräytynyt nimenomaan länsisuomalaisesta kulttuurista, joka poikkesi Itä-Suomessa vielä keskiajalla kaiken kattavasta kansanuskosta. Esimerkiksi noitauskon järjestäytyneenä oppina katsotaan olevan kristillisen kirkon synnyttämää. Siksi sitä kirkon heikkouden takia esiintyi Itä-Suomessa vähemmän kuin lännempänä. Näin ollen on kyseenalaista sanoa, että kulttipaikkojen muuttaminen kristillisiksi tapahtui Suomessa kuten muuallakin Pohjoismaissa (esim. s. 121). Esimerkiksi viikinkien uskonto oli nähdäkseni organisoidumpaa kuin suomalainen kansanusko/muinaisusko.
Käännytystyötä tekevillä oli vastassa myös kielteisesti suhtautuvia ja vihamielistä väkeä. Kuitenkaan Lallia ja mahdollisesti muita Lallin kaltaisia ei edes mainita.
Kirjan tämä kohta panee ajatukset laukkaamaan. Mietityttää, millä tavalla kristillistä lähetystyötä on organisoitu maaomaisuutta ajatellen länsimaiden imperialistisessa valloituspolitiikassa uudella ajalla. Tai kuinka suomalaisten harjoittamassa lähetystyössä Namibiassa (Ambomaalla) oli järjestetty maanhallinta ja -käyttö.
Kirkon, kruunun ja kansan valtataistelu maasta
Teoksessa tulee esille maanomistusta ja -hallintaa koskeva loputon valtataistelu kirkon, kruunun ja kansan välillä. Kruunu tarkoittaa kuningasta niin, että 1600-luvulla voidaan puhua jo valtionkirkosta, jonka päänä on kuningas. Kansa tarkoitti 1800-luvulle asti lähinnä maallista rälssiä eli aatelistoa. Kamppailu vallasta sai luonnollisesti eri muotoja eri aikoina. Keskiajalla eli paavin aikana maallinen valta oli joutunut alistumaan paavin hengellisen vallan alle. Sen sijaan maallista valtaa edustava kruunu näytti voimansa reformaatiossa. Laista puhuttaessa osoitetaan, kuinka kanoninen oikeus, germaaninen oikeus, Ruotsin maakuntalait ja myös roomalainen oikeus sekoittuivat ja sekoituksen eri painotukset vaihtelivat historian eri vaiheissa.
Vaihtelu näkyi luonnollisesti kirkon maanomistuksessa. Esimerkiksi germaanisen oikeuskäsityksen jälkiä havaitaan ilmiössä, jossa kanonisen lain mukaisesti kirkolle lahjoitettuja maa-alueita pyrittiin palauttamaan entisen omistajan perillisille ns. sukuoikeuteen vedoten. Muutenkin verrattuna kanoniseen lakiin germaaninen laki oli kansaa suosivampi kun taas kanoninen laki puolsi kirkon oikeuksia.
Teos on täynnä kiinnostavia asioita. Keskiajan jälkeen 1600- ja 1700-luvun kehitys toi omat sävynsä kirkon, piispojen, pappien ja seurakuntien maan omistukseen, hallintaan ja käyttöön ja muuhun omaisuuteen. Hallinnollisesti täsmentyy papiston tilanhoito ja myöhemmin palkkakehitys. Kuvaukset kirkon tilojen hallinnasta ja hoidosta torpparilaitoksen avulla tuo oman osansa Suomen sosiaali- ja taloushistoriaan. Kuvataan väestön halua saada oma seurakunta ja varsinkin oma pappi seurakuntaan huolimatta pappilan rakentamisen aiheuttamista kuluista. Mutta oli myös hankkeiden vastustusta. Monet pitäjän- ja paikallishistoriat kuvaavat tämänkaltaisia riitoja värikkäästi. Konfliktien ymmärtämiseen saa Sepon teoksesta hyvää taustatietoa.
Kirjoitustavasta
On harmillista, ettei teoksen perusluonnetta ole mietitty (ehditty miettiä) kunnolla. Vaikuttaa, että lukijaksi on ajateltu teologia tai kirkkohistorioitsijaa. Näille moni kirjassa esitetty asia on tuttu toisin kuin maallikkolukijalle. Siksi kaiketi myös latinaa viljellään paljon.
Tosin latinaan liittyy erillinen, hiukan humoristinen sivujuoni. Seppo mainitsee esipuheessa, että hän olisi halunnut jatkaa aikoinaan Helsingin yliopistossa aloittamaansa Suomen kirkon maaomaisuuden tutkimista väitöskirjaan asti. Suunnitelma tohtorin tutkinnosta pysähtyi kuitenkin tietoon aikaisempien tutkintojen vanhentumisesta. Ainoastaan latinan pro exercitio olisi hyväksytty.
Latinaa Seppo todella hallitsee. Sen sijaan tavallista lukijaa häiritsevät monet kirkkokielen sanat kuten ”inkorporatio” (yhdistyminen), ”annaatit” (vuosivero), ”resessi” (peruuttaminen) ja vaikkapa ”suppressio” (lakkautus) kirjoitettuina suoraan tekstiin ilman mitään merkkiä. Asiaa ei auta taakse laadittu lista sanojen suomenkielisistä vastineista. Muutenkin tekstissä on paljon latinan- ja (muinais) ruotsinkielisiä sanoja, joista suurin osa on onneksi kursivoitu. Lukeminen on silti raskasta. Muuten teosta olisi helpompi suositella kaikille.
Huolimatta edellä mainituista seikoista Simo Sepon kirja on riemastuttavaa luettavaa. Tämän lisäksi se on todellinen tietokirja ja suuri ilon aihe kaikille niille, joita uusi tieto inspiroi.
Kirjoittaja on professori emerita
Tilanne Iranissa huonontunut
Arvostelu Binar Mustafan kirjasta Nainen. Elämä. Vapaus! – Iranin protestit ja naisten vallankumous.
TILANNE IRANISSA HUONONTUNUT
Binar Mustafa: Nainen. Elämä. Vapaus! – Iranin protestit ja naisten vallankumous. TA-tieto, 2023.
Nobelin rauhanpalkinto myönnettiin tänä vuonna iranilaiselle ihmisoikeusaktivistille Narges Mohammadille, joka kärsii parhaillaan yli 10 vuoden rangaistusta teheranilaisessa vankilassa. Hänet on myös tuomittu 154 raipaniskuun. ”Nainen, elämä, vapaus”, kiteytti Norjan Nobel-komitea valintansa. Se on ollut iranilaisten mielenosoittajien iskulause sen jälkeen, kun 22-vuotias Masha Amini kuoli tutkintavankeudessa Teheranissa syyskuussa 2022.
”Nainen. Elämä. Vapaus!” on myös tänä syksynä ilmestyneen, Iranin naisten taistelusta kertovan 92-sivuisen kirjan nimi. Sen on kirjoittanut toimittaja, ihmisoikeusaktivisti, myös vapaa-ajattelija-aktiivi Binar Mustafa.
Kirjassa hän kuvaa ja arvioi tilannetta ja nousseita protesteja, naisten roolia muutoksessa ja Iranin näkymiä. Entä millaisia vaikutuksia poliittisen islamin kohtaloon sekä Lähi-idän ja kansainväliseen kehitykseen olisi sillä, jos ruohonjuuritasolta alkanut kansannousu johtaisi Iranin islamilaisen tasavallan hallinnon kaatumiseen?
Valitettavasti viime viikkojen tietojen mukaan hallinto on onnistunut toistaiseksi tukahduttamaan liikehdintää. Huivipakon valvontaa on kiristetty entisestään. Amnestyn mukaan liikennekameroita on käytetty autolla ilman huivia ajavien naisten tunnistamiseen. Yli 2000 autoa on takavarikoitu toistuvan rikkeen vuoksi. Huivipakon valvontaa on lisätty myös työpaikoilla. Viranomaiset ovat kieltäneet huivipakkoa uhmanneilta tytöiltä ja naisilta esimerkiksi opiskelun, terveydenhuollon palveluita, pankkipalveluita sekä julkisen liikenteen.
Näin jumalakorttia lyötiin pöytään ja alamaisten päihin
Yki Räikkälän arvostelu Markus Tiittulan kirjasta Jumalakortti – Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto
NÄIN JUMALAKORTTIA LYÖTIIN PÖYTÄÄN JA ALAMAISTEN PÄIHIN
Markus Tiittula: Jumalakortti – Uskonnon ja politiikan epäpyhä liitto. Johnny Kniga, 2023.
YKI RÄIKKÄLÄ
Uskonnoista ja uskontojen käyttötarkoituksista on kirjoitettu runsaasti, mutta aihe onkin loputon lähde ja aina vain ajankohtainen. Uskonnot ovat vallankäytön väline ja niitä käytetään poliittisiin tarkoituksiin. Edelleenkin. Hyvä väline uskonto näihin onkin, kun ne edustavat niin monille muuttumatonta totuutta, ja näistä totuuksista ja uskonnon määräyksistä poikkeaminen voi tuottaa kauhistuttavan rangaistuksen tuonpuoleisessa. Niinpä jumalakortti on hyvä vetää esiin hallittavia rotiin pantaessa, poliittisissa päämäärissä ja ihmisoikeuksien loukkaamisissa.
Suomen itsenäisyyden ajan eduskuntapuheissa Raamattu on eduskunnan tietoasiantuntija Timo Turjan mukaan eniten siteerattu teos. Markus TiittulanJumalakortti kertoo pääasiassa juuri uskontojen käytöstä valtapyrkimysten ja poliittisten intentioiden saavuttamisessa ja säilyttämisessä.
Jumalia on aina käytetty moniin tarkoituksiin ja siis varsinkin valtapyrkimyksiin, eikä aina ole niin tarkkaa, miten niitä käytetään. Välillä jumalat ovat sulautuneet yhteen, aina tarkoituksen mukaan. Muuan eri kulttuureissa palvottu ”jumalsulautuma” Atargatis oli samalla rakkauden, hedelmällisyyden, neitsyyden sekä sodan jumala, eikä siinä ollut mitään kummallista. Ja sellainenhan se nykykristittyjenkinkin palvoma jumala on (Atargatis muuten oli naispuolinen jumala – selvä pakanajumala).
Tiittula toteaakin Jonas Gardellin teoksessaan Jumalasta kirjoittaneen, että kristinuskon jumala on yhteensulautuma eri jumaluuksista ja jumalauskomuksista monien eri kansojen ja kulttuurien piirissä useiden tuhansien vuosien aikana Välimeren alueella. Olen aikoinaan lukenut tuon Gardellin kirjan. Minua, kuten Tiittulaakin, ihmetyttää se, että Gardell kaikesta itsekin tunnustamastaan koko asian epäloogisuudesta huolimatta uskoo jumalaan.
Tiittula kertoo kirjassaan, miten Konstantinus kääntyi kristityksi ja määräsi (!) hallintonsa palvomaan kristinuskon jumalaa. Myöhemmin siitä tuli Rooman valtakunnan pakkouskonto. Uskonto, joka oli aiemmin tyyten kielletty! Myöhemmin eräs aikakauden keisari, Theodosius, uskoi valtakunnan tulevan voimakkaammaksi, jos kaikki alamaiset palvoisivat sitä yhtä ja samaa jumalaa. Näin sitä jumalakorttia lyötiin pöytään ja alamaisten päihin.
Yksi esimerkki jumalakortin käyttämisestä valta-asemassa on ex-presidentti Trump. Kerran hän hajotti rauhanomaisen mielenosoituksen väkivalloin kyynelkaasulla ja sen jälkeen otatti itsestään kuvan kirkon edessä Raamattu kädessään. Ei puhua pukahtanut mitään, ei mennyt siihen kirkkoon, vaan vain nosti Raamatun ilmaan. Tämä oli poliittinen viesti, joka oli tarkoitettu kristillisnationalistiselle kannattajajoukolleen. Siinä myös verhottiin autoritaarisuus uskontoon. Ja evankelikaalit ja kristillinen oikeisto hurrasivat ja siunasivat Jumalan valittua.
Kirjassa ei ole pelkästään käytetty runsaasti eri lähteitä, vaan Tiittula on matkoillaan saanut haastatella useita henkilöitä niin uskovalta kuin sekulaariltakin puolelta. Niinpä aineisto on monipuolinen ja eri näkökulmia esille tuova. Eräs haastateltava suomalainen poliitikko ilmoittaa, kuten monet kristityt, että ”kristityt ovat maailman vainotuin ryhmä”. Totuusperää siinä on vähän, mutta omahyväisyyttä sitäkin enemmän. Sillä annetaan ymmärtää, että vain kristinusko edustaa hyvyyttä, jonka maailmassa esiintyvä pahuus haluaa nitistää. Tämäkin on yksi muoto jumalakortin esiin vedosta.
Kirja sisältää lukuisia mielenkiintoisia haastatteluja. Yksi niistä on Suomen uskonnonopettajien liiton pj. Tuovi Pääkkönen, joka ilmoittaa, ettei kouluissa enää pitkiin aikoihin ole pyritty tekemään pieniä luterilaisia. Hän itse ei ole kertonut oppilailleen, että kristinuskon opetukset olisivat absoluuttisesti totta, mutta ei liioin sitä, että Jumala olisi fiktiota. Sitten hän hienosti toteaa Nooan tarinasta, että vaikka Jumala hukutti Nooan perhekuntaa lukuun ottamatta koko ihmiskunnan, niin Jumala kuitenkin ”halusi pelastaa ihmiskunnan ja asetti sen merkiksi sateenkaaren”. Että on siis ”toivoa ja luottamusta”. Ja Pääkkösen mukaan arkki on ”teologisesti hieno” ja siinä käytetään teknologista osaamista pelastamaan maailma ekokatastrofilta(!). Kaunista. Tämä edustaa hienosti kristittyjen ja apologeettien Raamatun selittämistä parhain päin ja positiivisesti. Ja kun tietää peruskoulujen uskonnon oppikirjat, sietäisi kyllä todellakin saada uskonnonopetus korvatuksi yhteisellä katsomusaineella.
Uskonnoista, uskontojen sekä politiikan välisistä kiemuroista vähän tietävälle kirja tarjoaa runsaasti tietoa ja eväitä miettiä omaa maailmannäkemystään, kun taas uskonnottomalle ateistille ei niinkään. Päinvastoin, kirjaa lukiessani tuli mieleen eräänlainen kuplautumisilmiö, vahvistusharha. Niin useasti mietin, että ”juuri noin, noin minäkin olen ajatellut”. Jos ei nyt sentään uskonvahvistusta, niin uskonnottomuuden vahvistusta… tosin uskonnottomalle harvoin noin käy. Korkeintaan tiedot ja yksityiskohdat vain tarkentuvat.
Kirja esittelee runsaasti esimerkkejä Vanhan testamentin järjettömyyksistä. Nämä ovat käytännössä asiaan vähänkään perehtyneille uskonnottomille jo varsin tuttuja, mutta ei kertaus pahitteeksikaan ole. Ne ovat kuitenkin tarinoita, joista kristinusko lähtee. Monet kristityt häpeilevät näitä ja selittävät, että se oli ennen, mutta nyt eletään ”uuden liiton” aikaa.
Tiittula kirjoittaa selkeästi ja kevyt sarkastinen ote tuolloin tällöin ei yhtään tee huonoa. Kuten hyvät tietokirjat, toimii tämäkin myös hyvänä hakuteoksena. Lähdeluettelo on vaikuttava. Viitteitä on peräti 599. Lähdeluettelo on 20 sivun mittainen. Eli hyllyyn kirja vain ja helposti käsien ulottuville. Ja tätä turhempia tavaroita on joululahjaksikin mahdollista hankkia.
Aivojen aivoitukset
Päivi Kovanen arvostelee Jukka Häkkisen kirjan Salaliitot ympärilläni – Miksi totuus ei kiinnosta aivojamme?
PÄIVI KOVANEN
Jukka Häkkisen kirja liittyy joukkoon teoksia, joissa salaliittoteorioita ja niiden syntyä sekä perusteita tutkaillaan. Häkkinen selittää teorioita aivotutkijan näkökulmasta, eli keskittyen havaitsemiseen, ajatteluun ja päätöksentekoon.
Yleistäen voidaan sanoa, että Häkkisen keskeinen viesti on: salaliittoteoreetikot eivät ole harhaisia tai typeriä, ja jokainen voi päätyä salaliittoteorian kehittäjäksi. Nykyaikaa pidetään herkästi salaliittoteorioiden kulta-aikana. Kuitenkin vastaavia kulta-aikoja on ilmennyt vuosikymmeniä erilaisten murrosaikojen ja epävakauden myötä. Näin Häkkinenkin toteaa.
Voi varmaan myös sanoa, että elämme salaliittoteorioiden selitysten kulta-aikaa. Niin monista näkökulmista salaliittoteorioita nyt tulkitaan. Häkkisen teos tuo tähän oman lisänsä. Muita selityksiä tarjoavat kirjoissaan esimerkiksi viestinnän professori Esa Väliverronen sekä yhteiskuntatieteiden professori Pasi Kivioja.
Väliverrosen ajatus on, että alttiuteen salaliittoteorioille vaikuttaa ihmisen tapa käsitellä tietoa. Kivioja puolestaan näkee salaliittoteorioiden taustalla henkilökohtaiset syyt, esim. trauman tai muun elämän myllerryksen. Lisäksi isommat kriisit (sodat, pandemiat) saavat salaliittoteoriat kukoistamaan: tarvitaan selityksiä maailman tapahtumille.
Sivulla 37 Häkkinen määrittelee salaliittoteorian tyypilliset piirteet. Lainaan niitä tiivistetysti: tavoitteita edistetään salassa, näkyvien asioiden takana piileksii todellinen totuus ja asiat eivät voi olla sattumaa. Salaliittoteorioissa on Häkkisen mukaan piirteitä arkipäiväisestä juonittelusta eli selän takana toimimisesta. Useimmat tutkijat eivät kuitenkaan pidä arkista juonittelua salaliittoteoriana. Tutkijan taustansa mukaisesti Häkkinen silti toteaa: aivojen kannalta salaliittoteorialla ja juonittelulla ei ole suurta eroa.
Tähän päästyään ja jatkossakin hän lisää tekstiinsä niin paljon esimerkkejä, että varsinainen aihe meinaa hukkua. Erityisesti havaitsemisen, ajattelun ja päätöksenteon yhteydet salaliittoteorioiden kehittelyyn jäävät vähän sekaviksi. Viimemainittuja prosesseja kuvataan viidessä luvussa. Niinpä etenen luvuittain ja yritän löytää salaliittoteorioille altistavat aivot, tai ainakin keskeisen perustelun.
Metsästäjä-keräilijän aivot -luvussa korostuu havaitsemisen merkitys. Havaitseminen esitetään kuitenkin pääsääntöisesti toisessa merkityksessä eli salaliittojen tunnistamisena. Tämä luku on ehkä koko kirjan sekavin. Luvun tiivistys metsästäjä-keräilijän työkalupakiksi kuvaa, kuinka aivot ovat kehittyneet oloissa, joissa on nykyistä enemmän epävarmuutta ja satunnaisuutta. Uhkien tarkkailun ja mahdollisuuksien yliherkkä havaitseminen on tätä perua.
Toisen luvun Arvailevissa aivoissa kuvataan, kuinka tehdyistä havainnoista päästään päätöksentekoon. Ja tehtävää hoitaessaan aivot toisinaan vetävät mutkat suoriksi. Toisaalta ihminen ei selviäisi joistakin tilanteista ilman tämän tapaista ennakointia. Juuri arvailevat aivot eivät ole kiinnostuneet totuudesta, vaan valikoivat tietoa luoden samalla tilannesidonnaisen totuuden.
Tämän luvun kiinnostavin, ehkä myös merkityksellisin, kohta on vahvistusvinouma. Sen kanssa ei ole leikkiminen. Vahvistusvinouma tarkoittaa, että aivot eivät jaksa hakea lisätietoa eivätkä jää pohtimaan vastakkaista tietoa. Jokseenkin hyvä tieto riittää. Vahvistusvinouman katalin vaikutus on, että jää huomaamatta tieto, joka on vastoin omaa ajattelua. Tällöin jää oma pohdinta ja tiedon lisääminen hyödyntämättä.
Kolmannessa luvussa aiheena ovat Merkityksiä luovat aivot. Vasta tässä luvussa oikeastaan on esimerkkejä havaitsemiseen liittyvästä mahdollisuudesta virhetulkintoihin. Merkitysten keskiössä voidaan nähdä oletus, että elävillä olennoilla on mieli ja aikeita. Evolutionaarisesti on järkevää olla muita kohtaan ennakkoluuloinen. Vahvistusvinoumat antavat tilaa stereotypioille, luokittelulle sekä totunnaisten ajattelutapojen ylläpitämiselle. Nämä puolestaan tuovat tilan myös vastakkainasetteluille. Taipumus nähdä tapahtumia muiden tavoittelemina asioina, lisää myös alttiutta salaliittotulkinnoille.
Tämän vastapainoksi on kuitenkin todettava, että ihmisten on mahdollista tunnistaa omat ennakkoluulonsa muita kohtaan. Vaikka olisikin taipumus jaotteluun meistä ja muista, se ei suoraan tarkoita tavoitetta tai perustetta syrjintään, saati tuhoamiseen.
Neljännen luvun Hyvänmielen aivot kuvaa syitä ja lainmukaisuuksia. Kuten Häkkinen kuvailee, syiden keksiminen liittyy sattuman vähättelyyn ja hyvän mielen ylläpitämiseen. Suurilla tapahtumilla on suuri syy, minkä vuoksi juuri ne johtavat herkästi salaliittoteorioihin. Tapahtumien ymmärtäminen on niin merkityksellistä, että hyvän mielen säilyttämiseksi keksitään paljon syitä ja sattuma hylätään. Salaliittoteorioista voi muotoutua osa ihmisen minäkuvaa, jolloin niistä on vaikea luopua. Oman älykkyyden kokemus on myös huippuluokkaa.
Hyvänmielen aivot tarvitsevat kontrollin tunnetta. Taikauskoisille tavoille johtaa sen myötä saavutettu hallinnan tunne. Toisaalta kontrollin tunne voi olla illuusio, jonka ihminen tietoisella tasolla ymmärtää, vaikka toiminnan ja sen selittämisen välillä on ristiriita. Kontrollin tunne voi myös auttaa selviytymään paremmin vaikeista tilanteista ja tapahtumista.
Viides luku päättää kirjan matkan Salaliittoaivoihin, ja samalla katsastetaan kirjoittajan omia kokemuksia juonimisesta. Lisäksi katsotaan ideologioiden ja henkisyyden kytkentöjä salaliittoihin. Häkkinen toteaa, että aivot eivät tee pelkästään tilanteiden automaattista arviointia, vaan tulkintaprosessi on mutkikkaampi. Myöskään teorian syntyä ei voida ennustaa, vaan tutkia siihen johtaneita syitä jälkeenpäin. Lopuksi Häkkinen tarjoaa selviytymisohjeet keskusteluihin salaliittoteoreetikkojen kanssa.
Tämä kirja kannattaa lukea. Välillä esitettyjen salaliittoteorioiden lukuisuus alkaa hengästyttää, varsinkin tekstin alkupuolella. Tämän hengästymisen vastapainoksi Häkkinen esittää tuloksia lukuisista tutkimuksista, niin ihmisen havaitsemiskykyyn kuin muihinkin kognitiivisiin toimintoihin liittyen. Aika ajoin pohdin, ovatko esitetyt asiat suoraan verrannollisia aivojen toimintaan.
Vaikka lähtökohdaksi otetaan evolutionaarinen näkökulma, on sen päälle kerrostunut paksulti kokemusta ja tietoa. Häkkinen viittaa kirjassaan taikauskoon yhtenä salaliittoteorioille altistavana tekijänä. Mielestäni tämä jättää vielä tilaa ajatukselle, että syiden ja seurausten sekä selitysten kehittely ei sinänsä tuota salaliittoteoriaa. Vasta oman asian oikeuttaminen ja vahva usko siihen luo salaliittoteorian. Markus Tiittula on todennut, että salaliittoteorioihin tarttumisella on tilastollinen yhteys lukuisiin tekijöihin, mm. herkkäuskoisuuteen, taikauskoon sekä uskonnollisuuteen.
Omaankaan asiaan ei siis kannata uskoa sokeasti.
Kirjoittaja on Keski-Suomen vapaa-ajattelijain aktiiveja.
Alfred Sarlin, vapaa-ajattelija 1910-luvulta
Maija Saraste esittelee Vapaa Ajatus -lehden perustajiin kuuluneen Alfred Sarlinin.
Alfred Sarlin syntyi vuonna 1860 Tuusniemellä herännäispapin poikana. Hän oli koulutukseltaan agronomi, joka työskenteli toimittajana muiden muassa Työmiehessä ja Työmiehen Illanvietossa. Niistä hänet erotettiin syytettynä teosofiasta ja harhaoppisuudesta. Vuonna 1908 Alfred perusti Kustannusliike Tarmon, jonka kautta hän julkaisi keisarin- ja kirkonvastaisia kirjoja. Vuonna 1914 hän joutui vankilaan syytettynä majesteettirikoksesta.
Vapaa Ajatuksen ylivoimaisesti ahkerin kirjoittaja oli Sven Elof Kristianson, mutta lehteä ei voinut lukea törmäämättä myös Alfred Sarlinin nimeen tai oikeammin hänen nimimerkkiinsä, Asa Jalakseen. Häneltä julkaistiin vuosina 1910-1916 lehdessä 46 kirjoitusta. Ne olivat enimmäkseen lyhyitä ajatelmia papiston tai kirkon toiminnasta, kristinuskosta, Raamatusta tai uskonnonvapaudesta. Kirjoitusten tyyli oli usein varsin poleeminen ja sarkastinen. Valtaosa julkaistiin nimimerkillä Asa Jalas, muutamat kirjoitukset olivat nimimerkeillä A.B.S. tai Asa. Yksi tunnetuimmista kirjoituksista ilmestyi huhtikuussa 1910 otsikolla Alas ryöstävä kirkko, joka alkaa provosoivasti: ”Täällä Helsingissä näkyy liikkeessä kaduilla eläjöitä, jotka muistuttavat kahdelle jalalle nostetuita lihatynnyreitä.” Kirjoituksessa kritisoidaan kiihkeästi pappien ja kirkon veronkanto-oikeutta. Samaa teemaa käsiteltiin kesäkuussa 1912 kirjoituksessa _Sananen pappien palkoista_ ja siitä miten niitä kannetaan. Monissa Asa Jalaksen kirjoituksissa kerrottiin kristinuskon sotaisuudesta ja kritisoitiin voimakkaasti Raamattua.
Vapaa Ajatuksessa julkaistiin Alfred Sarlinin arviot Veikko Palomaan kirjasta Jumala ja rikoslaki sekä ”Jumalanpilkan” mahdollisuus, Hjalmar Eklundin teoksesta De s.k. Moseböckernas Utvecklingshistoria ja Viljo Mömmön teoksesta Uskonnollisia ajankysymyksiä sekä laaja artikkeli Painoviranomaiset ja henkinen vapaus, jossa kuvattiin Alfred Sarlinin omistaman Kustannusliike Tarmon kohtaamia painostustoimenpiteitä. Alfredin Asa Jalaksen nimellä kirjoittamat teokset olivat näkyvästi esillä Vapaa Ajatuksessa. Niistä kerrottiin pikku-uutisissa ja niistä julkaistiin katkelmia ja arvioita. Kirjoja myös mainostettiin lehdessä ja niitä myytiin lehden toimistossa.
Vapaa Ajatuksen julkaisijat joutuivat kokemaan paljon huolta siitä, kuinka lehti selviää taloudellisesti. Talouden tukemiseksi lehti julkaisi myös kirjoja. Vuonna 1916 lehti julkaisi Alfredin teoksen Pelastusarmeija. Kirjasta otettiin 5000 kappaleen painos, joka saatiin lähes kokonaan myydyksi. Huolimatta vuoden 1916 onnistuneesta kirjamyynnistä Vapaa Ajatuksen viimeinen vuosi oli tappiollinen. Lehden tukemiseksi Alfred ystävineen perusti vuoden 1917 alussa lehden kustantajaksi Kustannusosakeyhtiö Päivän. Yhtiön 200 osakkeista Alfred omisti 198 kpl. Tästä yrityksestä huolimatta vuoden 1917 lopussa ilmestynyt lehti jäi viimeiseksi numeroksi.
Vapaa Ajatus -lehti ja sen piirissä toimineet ihmiset olivat Alfredille tärkeitä, sillä siitä joukosta hän löysi hengenheimolaisensa. Alfred Sarlin menehtyi diabetekseen Helsingissä elokuussa 1919.
Esa Aallaksen arvostelu kirjasta Albert Camus: Rutto. Otava, 1948.
ESA AALLAS
Rutto (La Peste, 1947) on Albert Camus´n antikristillisin romaani. Maallistuneen katekismuksen muodon sisältävä teos osoittaa, kuinka pyhyys ei hyödytä mitään kärsimyksen ja ruton torjunnassa. Papin rukouksista ja saarnoista välittämättömät lujaluontoiset maallikot nousevat teoksen sankareiksi.
Teoksen ydinkohdassa lääkäri ja pappi seuraavat ruttoon sairastuneen viattoman pikkupojan tuskaista kuolinkamppailua. Jesuiittapappi Paneloux saarnaa, että rutto on Jumalan lähettämä rangaistus. Hän toivoo, että asukkaat, kauhuista ja kuolevien huudoista huolimatta, kääntyvät taivaan puoleen huulillaan ainoa todellinen kristillinen sana, rakkaus. Muusta Jumala kyllä pitää huolen.
Lääkäri Rieux´n mielestä pappi ei ole nähnyt kuolemaa tarpeeksi usein. Ruton vastaisessa taistelussa kyse ei ole sankaruudesta vaan kunniallisuudesta, tehtävän täyttämisestä.
”Jokainen maalaispappi, joka on kuunnellut kuolevan viimeisiä hengenvetoja, ajattelee kuin minä. Hän tahtoo mieluummin lievittää kurjuutta kuin todistella, miten erinomaista se on.”
Papin rukoillessa ääneen ”Jumalani, pelasta tämä lapsi!” lääkäri huomaa lapsen huudon heikkenevän ja lakkaavan vihdoin kokonaan. Kamppailu on päättynyt.
Rieux, inhosta pyörtymäisillään, sanoo väsymyksen tekevän hulluksi.
”Tässä kaupungissa saa kokea hetkiä, jolloin ei näe mitään muuta kuin oman kapinansa.”
Paneloux vastaa ymmärtävänsä: ”Se mikä käy yli mittojemme, ärsyttää kapinaan. Mutta meidän on ehkä rakastettava sitäkin, mitä me emme ymmärrä.”
Lääkäri pudistaa päätään.
”Ei. Minun käsitykseni rakkaudesta on aivan toinen. Kieltäydyn kuolemaani asti rakastamasta maailmaa, jossa kidutetaan lapsia.”
Joulukuussa 1948 pariisilaisessa luostarissa dominikaanipapeille puhunut Camus sanoi, että Ruton lääkäri on hänen itsensä kaltainen uskonnoton.
”En ole ripittäytynyt enkä usko ylösnousuun. Jaan teidän kanssanne pahuuden kauhun. Mutta minulla ei ole teidän toivoanne ja jatkan taisteluani sellaista maailmaa vastaan, missä lapset kärsivät ja kuolevat.”
”Kun espanjalainen piispa siunaa poliittisen teloituksen, hän ei enää ole piispa eikä kristitty eikä edes ihminen, hän on koira, aivan kuin sekin, joka jonkin ideologian huipulta käskee tämän teloituksen tapahtua tekemättä itse sitä työtä.” (Camus: Esseitä: Ateistit ja kristityt, Otava 1962.)
Nobel-palkintojuhlan lehdistötilaisuudessa Tukholmassa 1957 Camus syytti paavia siitä, että tämä vaikeni natsiterrorista. ”Kristittyjen tulee tuoda asiat julki. Jos eivät tuo, niin kristityt voivat elää, mutta kristillisyys kuolee.”
Ruton allegorioita
Romaani sisältää monia vertauskuvia. Rutto merkitsi myös totalitarismia: natsismia, fasismia sekä kommunismia ja Francon hallintoa. Sadat koloistaan kömpivät, kaduilla mätänevät rotat ovat ruskeapaitoja.
Saksalaisten miehittämässä, Ranskaan kuuluneessa Algerian Oranissa epidemiaa vastaan toimivat ranskalaiset asukkaat ovat kukin tavallaan vastarintaväkeä. Kirjailija itse koki 17-vuotiaana havaitun tuberkuloosinsa hoidon takia eristystä kuin ruttokaupungin asukkaat.
Paneloux on Camus´n tavoin kiinnostunut Algeriassa syntyneestä kirkkoisä Augustinuksesta, jonka näkemyksiä kirjailija tarkasteli uusplatonilaisen filosofi Plotinoksen ohella yliopistotutkielmassaan.
Rieux on työläisen poika ja lähtöisin vaatimattomista oloista niin kuin Camus. Uskonnolla ei ollut mitään sijaa kirjailijan lapsuudenkodissa. Kirjan lääkärin äiti istuu ikkunan äärellä, kuten istui kirjailijan äiti Alger´n asunnon parvekekaiteen äärellä, jolla myös Sivullisen Mersault seuraa ihmisvirtaa.
Rutossa virkamies Grand hioo loputtomasti käsikirjoituksensa ensimmäistä kappaletta kuin Sivullisen tekijä kuuluisaa aloitustaan. ”Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen. Sain vanhainkodista sähkeen: ’Äiti kuollut. Hautaus huomenna. Osanottomme.’ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”
Maallikkopyhimys
Camus piti tärkeimpänä poliittisena kirjanaan Kapinoiva ihminen -teostaan (L´Homme révolté, 1951). Kirjailija katsoo kristinuskon suhtautuvan ihmiseen pessimistisesti, mutta optimistisesti kohtaloon. Itseään Camus luonnehtii pessimistiksi suhteessa inhimilliseen tilaan, mutta optimistiksi ihmisen suhteen. Happamasti kohtaloon, mutta myönteisesti historian kulkuun ja muutokseen vannovaan marxismiin hän suhtautuu varauksellisesti.
Kiivaan debatin Ranskassa nostattanut teos teki Camus´ta oikeiston ohella epäsuositun kommunistisessa vasemmistossa. Maallikkopyhimykseksi (lay saint) entistä ystäväänsä nimitelleen Sartren mielestä Camus kirjoitti asioista, joita ei ymmärrä. Lukematta Marxia ja Engelsiä hän jätti Kapinoivassa ihmisessä huomioimatta luokkataistelun.
Porvarillisen idealismin viimeisen linnakkeen moralistina Camus´ta pitänyt Sartre itse erkaantui idealismista ja individualismista ja oli lähellä marxismia ja toveriliittoa kommunistien kanssa. Camus moitti Sartrea autoritaarisen sosialismin puolustamisesta.
Kellot soivat vapaa-ajattelijalle
Albert Camus. Kuva: Wikipedia Commons / United Press International
Joulun alla 1959 Camus kertoi viimeiseksi jääneessä julkisessa esiintymisessään Aix-en-Provencen ranskalaisessa instituutissa ulkomaalaisille opiskelijoille kirjailijan työstä, jota piti ihmisen työnä jumalallisen inspiraation sijaan.
”Kristittyjen jumala ei ole minua varten, enkä tunne hengellistä vetoa kristillisyyteen. Vaikka en ole filosofi, minua kiinnostaa tietää, kuinka meidän tulee toimia, kun ei usko jumalaan eikä järkeen.”
Opiskelija kysyi, onko hän vasemmistointellektuelli.
”En ole varma siitä, olenko intellektuelli. Mitä tulee vasemmistoon, kannatan ja tuen sitä. Olen syntynyt vasemmistolaiseen perheeseen.”
Pari viikkoa myöhemmin, 3. tammikuuta 1960 Camus menehtyi auto-onnettomuudessa matkalla Pariisiin eteläisen Ranskan Lourmarinin kodistaan. Paikalta löytynyt salkku sisälsi postuumina 1994 toimitetun Le Premier homme -teoksen (Ensimmäinen ihminen, Otava 1995) keskeneräisen käsikirjoituksen.
Camus´n arkkua ei viedä vallitsevan tavan mukaisesti ensin kirkkoon, vaan se kannetaan suoraan Lourmarinin kylän pienelle hautausmaalle. Kylän katolisen sekä protestanttisen kirkonkellojen sijasta keskustorin kellot soivat vapaa-ajattelijalle.
———
MUSTAJALKOJEN JÄLKELÄINEN
Mondovissa Algeriassa 1913 syntynyt ja lapsuuden ja nuoruutensa pääkaupunki Algerissa elänyt Camus koki kuuluvansa maahan muuttaneiden ranskalaisten mustajalkojen (pieds noirs) toisen polven siirtolaisiin.
Hän oli haluton myöntämään, että nautti kolonialistien etuoikeuksista ja oli vihkiytynyt ranskalaiseen Algeriaan. Hän ei valinnut puolta Algerian konfliktissa, vaan uskoi loppuun saakka naiivisti arabien ja Algerian ranskalaisten yhteiseloon. Hänen idealisminsa lähti työväenluokkaisen siirtolaisväestön puolustamisesta. Miten sen käy, jos Algeria itsenäistyy?
Ranskassa 1940-luvulta alkaen elänyt Camus etääntyi jossain määrin Algeriasta, ja oli viimeisinä elinvuosinaan jyrkän arvostelun kohde. Moni hänen ystävänsäkin ihmetteli, miksei hän liittynyt kannattamaan itsenäisyysliikettä. Camus piti Algerian vapautusliike FNL:ää äärinationalistisena, Nasserin ja Moskovan tukemana liikkeenä. Kahdeksatta vuotta kestänyt sota Algeriasta (1954-1962) vaati yli puoli miljoonaa uhria. Heistä suurin osa oli muslimeja. Miljoona eurooppalaista pakeni maasta.
Itse olen käynyt kahdesti Algeriassa. Marraskuussa 2013 esitelmöin Camus´n ja välimerellisyyden vaikutuksesta suomalaiseen kirjallisuuteen Tampereen yliopiston ja Algerian kulttuuriministeriön järjestämässä kollokviossa Algerin kansalliskirjastossa. Algerialaisten mukaan maassa suhtaudutaan ristiriitaisesti tähän Algerian kolonialistisen kauden kirjailijaan.
Kesäkuussa 1999 tein reportaasimatkan Yle Radio1:lle vuodesta 1992 sotatilassa olleeseen maahan. Kolme turvamiestä vartoi minua hiljaisella Houari Boumediennen lentokentällä. Pääkaupunki Algerin Kasbahin arabikortteleissa kävelyäni varmisti seitsemän turvamiestä. Käyntiäni Tipasassa Välimeren rannalla turvasi kaksi jeeppiä täynnä santarmeja. Ryöstö- ja murharyhmät saalistivat yhä tiesuluilla, vaikka islamistien ja vallanpitäjien väliset taistelut jo hiipuivat.
Aurinko, meri ja rantahiekka vetivät Camus´ta Tipasaan. Sieltä ovat virinneet hänen lyyrisimmät kirjoituksensa, kuten Häät Tipasassa ja Paluu Tipasaan (Esseitä, 1962). Tipasan oppaani Belkassan Nedduar neuvoi minut muistokivelle, johon on kaiverrettu Camus´n sanat: Je comprends ici ce que on appelle gloire: le droit d´âimer sans mesure. (Täällä ymmärrän sen, jota kutsutaan glooriaksi: oikeuden rakastaa rajattomasti).
