EERO SUORSA
Georgia Oakleyn ohjaama ja käsikirjoittama elokuva Blue Jean (2022) sai Suomen ensi-iltansa 29.12.2023, vaikka elokuvan pystyi katsomaan jo aiemmin muun muassa suoratoistopalvelu ViaPlaysta. Tämä itsessään kertoo jotain mielenkiintoista elokuva-alan murroksesta.
Siinä missä Finnkino kohtasi takavuosina paljon vastustusta kaataessaan lukuisia perheyrityksiä ja joutuessaan käyttämään erilaisia leimakorttilippuja saadakseen ihmiset itselleen myötämielisemmäksi, suoratoistopalvelujen tuleminen on herättänyt paljon vähemmän vastustusta elokuvien suurkuluttajissa. Elokuvien muotoa tämä on jo itsessään muuttanut; kun suoratoistopalvelut aloittivat sarjaformaatista, niin myös perinteisten studioiden tekemät elokuvat alkavat rytmitykseltään, musiikiltaan ja kerronnaltaan muistuttaa yhä enemmän pitkän sarjan formaattia loppuen ikään kuin kesken. Tosin tämänkään kritiikin kirjoittaja ei katsonut elokuvaa kinon penkiltä käsin, vaan kotisohvalla istuen.
Pysähtyneitä betonihelvettejä
Elokuva sijoittuu vuoden 1988 Newcastleen, Yhdistyneeseen Kuningaskuntaan, kertoen lesbon liikunnanopettaja Jean Newmanin (Rosy McEwen) tarinan. Vaikka elokuva kuvaa lyhyttä tapahtumajaksoa, se onnistuu kiteyttämään ihmisenä olemisesta hyvin tärkeitä asioita.
Elokuva käyttää voimakkaasti hyväkseen symboliikkaa osana kerrontaa, mistä jo pelkästään elokuvan nimi, blue eli sininen tulee. Sininen on viitannut länsimaisen kulttuurin kuvastossa masennukseen, mutta se on myös valkaisevan hiusvärin väri märässä sekoitusmuodossaan. Sinisestä saadaan sekoittaessa nopeasti myös harmaan sävyjä, ja koko Newcastle näyttäytyy pääministeri Margaret Thatcherin hallituskaudella ankaralta, harmaalta ja autoritaarisen betoniselta. Koillis-Englannin rannikolla sijaitseva Newcastle taantui taloudellisesti erittäin pahasti Thatcherin aikana, ja tässä mielessä elokuva näyttäytyy myös taloudellisen pysähtyneisyyden ajan kuvauksena. Elokuvaa katsellessa mieleen nousee myös muita eurooppalaisia lama-ajan kuvauksia, kuten kreikkalainen Alexandros Avranasin elokuva Miss Violence vuodelta 2013.
Sinisen ja harmaan eri sävyt – myös moraalissa
Elokuvan nimi aukeaa katsojalle välittömästi jo avauskohtauksessa, jossa Jean sekoittaa itselleen valkaisevaa hiusväriä erilaisista sinisistä jauheista. Kumikäsineissä olevat kädet sekoittavat väriä astiassa jo ennen kuin katsoja näkee Jeanin kasvot ensimmäistä kertaa muuten hämärässä kylpyhuoneessa. Musiikki on kevyttä, mutta silti alleviivaavaa tuoden mieleen vuoden 1973 elokuvan Tuhkakeskiviikko. Elokuvan musiikin ovat säveltäneet Chris Roe ja Stavros Papanikolau, jotka tekevät hyvää työtä korostaessaan elokuvan juonen aikana lukuisia sinisen ja harmaan sävyjä.
Tämä hiusten värjääminen vaaleammiksi toistuu halki elokuvan. Hiusvärin muuttaminen on symboli jatkuvalle sopeutumiselle ympäröivän konservatiivisen yhteiskunnan paineisiin; Jean yrittää koko ajan olla jotain, mitä ei haluaisi olla, eli pysyä kaapissa niin työtovereiltaan kuin naapureiltaan. Toisin sanoen, Jean haluaa olla kunnollinen liikunnanopettaja, jota luullaan heteroksi.
Jean on matkalla töihin ja kuuntelee autoradiosta, miten Margaret Thatcherin konservatiivihallitus on juuri säätämässä homoseksuaalisuuden vastaisista laeista kuuluisinta, pykälää 28, joka voimaan tullessaan kielsi kaiken ”homoseksuaalisen materiaalin” levittämisen kunnallisissa kouluissa. Kun uutiskuuluttaja lukee sanan ”pykälä 28”, Jean vaihtaa kanavaa urheiluselostusten pariin ollen taas ”kunnollinen jumppamaikka”. Pian jalkapallotulokset vaihtuvat anglikaanisiksi virsiksi kohtauksen siirtyessä suoraan koululle, jonka värisävyt ovat vähintään yhtä harmaat kuin koko ympäristö.
Leikkaus on tässä kohtaa hyvin osuva – Margaret Thatcherin on arvioitu olleen kautta aikain uskonnollisin pääministeri Brittein saarten historiassa. Hurskaana metodistina kasvanut ja poliittisista syistä Englannin kirkon jäseneksi kääntynyt Thatcher hyödynsi usein raamatullista retoriikkaa perustellessaan uusliberalistista talouskuripolitiikkaansa, muun muassa puheissaan Falklandin sodan aikana, murskatessaan hiilikaivostyöläisten lakon ja selvitessään IRA:n pommi-iskusta konservatiivien puoluekokouksessa Brightonissa 1984.
Jean ei kuitenkaan protestoi Thatcherin säätämiä lakeja vastaan, vaikka hänellä on naisystävä Viv (Kerrie Hayes). Toimiessaan siskonpoikansa lapsenvahtina hän jopa kieltää koko suhteen olemassaolon. Elokuva on tässä kohtaa varsin hyytävää katseltavaa, pariskunnan vuoropuhelua ei juuri tarvita.
Tilanne kuitenkin kärjistyy, kun Jeanin uusi oppilas Lois (Lucy Haliday) saapuu eräänä iltana paikalliseen homobaariin, ja kun Jean joutuu opettajan asemassa pyytämään tätä poistumaan. Jeanin kaksoiselämä on paljastunut, mutta samaan aikaan Jean tietää myös oppilaansa tilanteen. Lois ei kuitenkaan salaa seksuaalisuuttaan koulussa, vaan joutuu väkivaltaisen kiusaamisen kohteeksi. Jeanilla on vaikeuksia puuttua kiusaamiseen, koska hän menettäisi työnsä näin tehdessään. Loisiin kohdistuvaan kiusaamiseen osallistuvat myös opettajat – ja tässä kohdin vanha sanonta, jonka mukaan opettajainhuoneet ovat maailman julmimpia paikkoja, pitää ikävä kyllä paikkansa.
Oikean ja väärän välinen ero
Toisaalta elokuva antaa tässä kohtaa katsojalle arvokkaita pohdintoja moraalin harmaalla alueella liikkumisesta; miten vaikeaa on joskus toimia oikein. Kun Jean käy kylässä sisarensa luona, sisko kertoo tienneensä koko ajan, että Jean on lesbo, ja että valehtelu omalle sisarelle on turhaa ja loukkaavaa.
Huoneessa leijuu ilmassa ääneen lausumattomana ajatuksena, että myös Margaret Thatcher on turha. Vaikka sisaren olohuoneessa on paljon lapsiperheen pastellisia värisävyjä, niin näyttää kuin koko kuvaruutu olisi käsitelty harmaan tai sinisen sävyillä koko kohtauksen ajan. Lasten nauru ei juuri tunnu ulottuvan ruudun lävitse katsojaan asti. Samaan aikaan koko kohtauksesta välittyy Thatcherin pykälän 28 syvä ironia; mikä uhka Jean voisi olla lapsille, joita pykälän 28 väitettiin suojelevan?
Lopulta Lois erotetaan koulusta, ja edes tässä kohtaa Jean ei protestoi. Jean maksaa hiljaisuudestaan kalliin hinnan – parisuhde kariutuu eikä ole korjattavissa. Jean päättää kuitenkin tehdä oikein, ja pyytää anteeksi Loisilta, esitellen tälle kodittomien lesbojen turvatalon. Tällaiset turvatalot olivat yleinen ilmiö Thatcherin ajan Yhdistyneessä Kuningaskunnassa, ja elokuvan ote on tässä kohtaa realistinen.
Elokuvan loppuhuipentuma on kuitenkin rehellisyys itseään kohtaan: Jean tulee kaapista ulos työpaikallaan sekä lankomiehelleen. Elokuvan viimeisessä kohtauksessa Jean nauraa työpaikkansa parkkipaikalla auton ratissa.
Thatcherin ajan kuvaus
Elokuvan musiikin tukena toimivat ehdottomasti pykälää 28 puoltavat puheenvuorot parlamentista, joita kuullaan ajoittain televisiosta. Katsellessaan televisiota Jean ja Viv lausuvat olennaisen kysymyksen: ”Miksi he vihaavat meitä niin paljon?”
Eräs syy löytyy Thatcherin uskonnollisesta taustasta. Kun nuori Margaret Roberts esitteli tulevan aviomiehensä Denis Thatcherin isälleen Alf Robertsille, jopa tuleva aviomies oli yllättynyt tunnetun maallikkosaarnaajan ja paikallisen konservatiivipoliitikon perheen uskonnollisesta kiivaudesta. Avioliiton myötä Thatcherista tuli anglikaani, mutta hänellä oli aina vaikeuksia hyväksyä Englannin kirkon sosiaalipoliittisia näkemyksiä, kuten köyhien ja pienituloisten auttamista ja Falklandin sodan vastustamista. Sydämeltään Thatcher pysyi metodistina, ja tietyssä mielessä voidaan todeta että Thatcherin poliittisessa missiossa oli kirjaimellisesti kyse lähetystehtävästä.
”Talous on ainoastaan metodi; päämääränä on ihmisen sielun muuttaminen”, Thatcher totesi itse. Thatcheria voidaan kutsua todelliseksi maanläheiseksi protestantiksi; Euroopan yhdentyminen oli hänelle ”tyhjänpäiväinen idea” kuten myös yhteiskunta itsessään.
Pykälä 28 sai surullisen kuuluisia lisäkaikuja koko Kansainyhteisössä; vaikka pykälä kumottiin vuonna 2000 Skotlannissa ja vuonna 2003 Englannissa ja Walesissa, niin pykälästä mallintavaa lainsäädäntöä on sovellettu esimerkiksi englantia puhuvalla Karibialla, kuten Jamaikalla.
Elokuvilla ja taiteen muodoilla voi olla voimaa antaa moraalia koskevia opetuksia. Niin tekee myös Blue Jean. Lukijan on hyvä muistaa, että vastaava lainsäädäntö on tällä hetkellä voimassa niin Venäjällä kuin Turkissa.
—
FAKTAA
Margaret Thatcher (1925-2013) toimi Yhdistyneen Kuningaskunnan pääministerinä vuosina 1979-1990 ja Konservatiivipuolueen puheenjohtajana vuosina 1975-1990. Suomessa Thatcherin ihailijoihin ovat kuuluneet mm. Alexander Stubb, Elina Lepomäki ja Nalle Wahlroos.
Thatcherin konservatiivihallitus sääti mm. homoseksuaalisuuden vastaisen lain, pykälän 28. Se oli voimassa Englannissa ja Walesissa vuodesta 1988 vuoteen 2003. Skotlannissa pykälä kumottiin vuonna 2000.
Sydämeltään Tatcher pysyi aina metodistina. Metodistit olivat alun perin Englannin kirkon sisäinen herätysliike, joka erosi Englannin kirkosta vastareaktiona valistukseen 1700-luvulla. Maailmanlaajuisesti metodistien kanta homoseksuaalisuuteen on ristiriitainen, osa kirkoista hyväksyy homoseksuaalit papiston jäseniksi, mutta ei samaa sukupuolta olevien avioliittoja.
Englannin kirkko, jonka jäseniä kutsutaan anglikaaneiksi, hyväksyi samaa sukupuolta olevien avioliitot vuonna 2023. Tämä tapahtui 20 vuotta pykälän 28 kumoamisen jälkeen.
—
Kirjallisuus
Filby, Eliza (2015): God and Mrs Thatcher. The Battle for Britains Soul. Biteback Publishing.
Raban, Jonathan (1989): God, Man & Mrs. Thatcher. A Critique of Mrs THATCHERS’S Address to the General Assembly of the CHURCH of Scotland. Chatto & Windus Ltd.
