ET aloitti elokuussa 1985 yli kahden vuoden valmistelun jälkeen. Alkusysäyksenä uudelle aineelle oli Vapaa-ajattelijain liiton pääsihteerin Erkki Hartikaisen vuonna 1978 tekemä kantelu YK:n ihmisoikeuskomitealle siitä, että uskontojen historian ja siveysopin opetus oli uskonnollista ja siksi uskonnottomien perheiden uskonnonvapauden vastainen.

Alussa valtionkirkkoihin kuulumattomien vanhempien piti hakea lapselle vapautusta uskonnonopetuksesta. Monet rehtorit jarruttivat ET:n opetusryhmien syntyä. Vapautushakemusvaatimus poistui vasta vuonna 2003, käytännössä viiveellä.

Suurimmat kehitysvaiheet ovat liittyneet opetussuunnitelmien perusteiden muutoksiin ja uusiin oppikirjoihin sekä opettajankoulutukseen yliopistoilla. Merkittävää on ollut ET:n opiskelijamäärän ja -osuuden jatkuva kasvu. Viime vuosina se on selvästi nopeutunut.

Tärkeässä asemassa ovat olleet myös FETO, joka alun perin kulki nimellä ETO eli elämänkatsomustiedon opettajat ja et-opetus.fi-sivusto. Myös Vapaa Ajattelija -lehti on julkaissut uutisia ET:n ongelmista, kehityksestä ja kehittämisvaatimuksista. Ne kaikki ovat lisänneet julkista tietoisuutta oppiaineesta.

Protuleirien kesä 2024 sujui tietojen mukaan hyvin. Leireille osallistui ennätysmäärä nuoria, kun 67 leirillä ympäri Suomea oli yhteensä 1160 osallistujaa. Edellinen osallistujaennätys on vuodelta 2019, jolloin leiriläisiä oli 1011. Aiempien vuosien tapaan kesän leirit ovat saaneet erinomaista palautetta osallistujilta, kun leiriläisten antamien kouluarvosanojen keskiarvo oli 9,5.

Kasvun mahdollisti uusien aikuisohjaajien rekrytoinnin onnistuminen. Kysyntää toiminnan laajentumiseen on edelleen. Vuoden 2025 leiritoimintaan tarvitaan uusia aikuisohjaajia niin ohjaajien tavanomaisen vuosittaisen vaihtumisen kuin toiminnan laajentumisen vuoksi.

Ohjaajaksi ryhtyminenhän ei ole elinkautinen, vaan siihen sitoudutaan aina vain yhdeksi vuodeksi. Tehtävään hakijoille on tarjolla koulutusta. Toimintaan palaavien ohjaajien koulutus on kevyempää kuin aloittavien. Osalla ohjaajista on kokemuksia useasta leiristä.

Myös apuohjaajaksi hakeville on koulutusta jo syyskuussa. Apuohjaajaksi pyrkiviä on yleensä enemmän kuin paikkoja.

Sata vuotta katsomuskamppailua Suomessa

Eenariina Hämäläisen väitöskirja tarkastelee sadan vuoden keskustelua yhteisestä etiikan opetuksesta Suomessa. Etiikkaa on ehdotettu kouluihin yhteisenä oppiaineena toistuvasti, mutta ehdotukset ovat kaatuneet vastustukseen. Evankelis-luterilainen kirkko ja uskonnonopettajat ovat olleet näkyvimpiä vastustajia, kun taas monipuolinen joukko poliitikkoja ja humanisteja on kannattanut ajatusta. Hämäläinen korostaa, että etiikkaa pitäisi opettaa demokraattisen yhteiselämän arvojen vahvistamiseksi.

Eenariina Hämäläinen. Taustalla punaruskea tiiliseinä. Kuva: Marjo Fränti — ■ Vapaa-ajattelijain liiton elämänkatsomustiedon ylioppilaskirjoituksissa valtakunnallisesti kolmelle parhaalle myöntämistä stipendeistä peräti kaksi myönnettiin Tampereen yhteiskoulun lukiossa opiskelleille Eenariina Hämäläisen oppilaille. Kuva: Marjo Fränti

RIKU BÄHR

Kiitos, että annoit haastattelun Vapaa Ajattelija -lehteen. Aluksi pyytäisin sinua esittelemään itsesi lyhyesti.

Olen Eenariina Hämäläinen, tamperelainen opettaja ja oppikirjailija. Opetan historiaa, yhteiskuntaoppia, filosofiaa ja elämänkatsomustietoa Tampereen yhteiskoulun lukiossa. Olen kirjoittanut ja kirjoitan edelleen peruskoulun ja lukion oppikirjoja. Tein juuri valmistuneen väitöskirjani Tampereen yliopistossa Kasvatus ja yhteiskunta -tohtoriohjelmassa.

Tuoreessa väitöskirjassasi Sata vuotta katsomuskamppailua – Yhteinen etiikan opetus suomalaisessa koulukeskustelussa tarkastelet sadan vuoden aikana Suomessa käytyjä keskusteluja kaikille yhteisestä etiikan kouluopetuksesta. Ensimmäisen kerran etiikkaa ehdotettiin yhteiseksi katsomusaineeksi jo 1920-luvulla ja tämän jälkeen se on ollut usein esillä erinäisten uudistusten yhteydessä. Aina kuitenkin ehdotus on kaatunut laajaan vastustukseen; viimeisimpiä yrityksiä oli avata ET-opetus myös kirkon jäsenille kansalaisaloitteella, joka ei saanut vaadittavaa 50 000 allekirjoitusta kasaan. Mitkä tahot ovat olleet aktiivisimpia vastustajia ja keitä ovat olleet asian puolestapuhujat?

Tarkentaisin, että etiikkaa ei varsinaisesti ehdotettu yhteiseksi katsomusaineeksi, vaan kaikissa neljässä tutkimassani ajankohdassa etiikkaa ehdotettiin yksinkertaisesti yhteiseksi oppiaineeksi. Katsomusaineen muut osa-alueet, kuten todellisuuden luonteeseen liittyvät ja muut opit sekä perinteet olisi edelleen opetettu eriytetysti katsomusryhmittäin. Itse asiassa kysymys siitä, onko etiikka ylipäänsä katsomuksellinen oppisisältö, oli näissä keskusteluissa itsessään debatin kohde. Esitän väitöskirjassani, että yhteistä etiikkaa ehdotettiin enemmän kansalaiskasvatuksellisessa kuin katsomuksellisessa kehyksessä. Yhteisen etiikan puolustajat pitivät tärkeänä, että yhä pluralistisemmaksi muuttuvassa yhteiskunnassa eri taustoista tulevat oppilaat voisivat pohtia eettisiä kysymyksiä yhdessä ja heille voitaisiin opettaa demokraattisen yhteiselämän kannalta keskeiset arvot.

Yhteistä etiikkaa on puolustanut hyvin kirjava joukko poliitikkoja, koulutusvaikuttajia, humanisteja, filosofeja ja muuta älymystöä sekä opettajia. Maininnan arvoisia ovat esimerkiksi merkittävät suomalaiset pedagogit, kuten Mikael Soininen 1920-luvun alussa ja Annika Takala 1960-luvulla.

Evankelis-luterilainen kirkko ja uskonnonopettajat ovat läpi kaikkien vaiheiden olleet näkyvimpiä yhteisen etiikan vastustajia mutta sitä ovat vastustaneet myös lukuisat poliitikot, pienemmät uskontokunnat ja näkyvästi mediassa esimerkiksi Kotimaa-lehti.

Poliittisissa puolueissa jakolinja suhteessa etiikanopetuskysymykseen kulki 1920- ja 1960-luvun debateissa puolueiden välillä. Tuolloin yhteistä etiikkaa kannattivat vasemmisto ja liberaalit ja sitä vastusti voimakkaasti kokoomus, esimerkiksi itsenäisyyden alussa sen pappispoliitikot kuten Paavo Virkkunen ja Lauri Ingman. Kiinnostavasti kuitenkin 1990- ja 2010-luvun koulukeskusteluissa aloitteen yhteisestä etiikasta teki kokoomuslaisen opetusministerin nimittämä työryhmä. Näissä uudemmissa vaiheissa puolueiden asettuminen oikeistokonservatiivit – vasemmistoliberaalit -jaotteluun etiikanopetuskysymyksessä ei ollutkaan enää selvää, vaan etiikkaa vastustettiin myös päivänpoliittisista syistä, kuten 2010 nähtiin.

Katsomusaineita kehittämään on perustettu työryhmä. Onko olemassa vaara, että evankelis-luterilainen etiikka ja oppisisällöt saisivat mahdollisessa yhteisessä katsomusaineessa liian suuren merkityksen? Voisiko keskusteluun katsomusaineiden uudistuksessa tuoda uskonnollisten katsomusten lisäksi enemmän myös muita aatteita ja laajentaa sisältöjä kulttuurin ja kansalaisaktivismin käsittelyyn? Korostuvatko uskonnot ja katsomukset liikaa?

Katsomusaine-otsikon alla opetetaan Suomessa tällä hetkellä monia hyvin erityyppisiä oppisisältöjä. Etiikka on filosofisenakin normatiivinen tiede, kun taas uskontotieto on sisältönä deskriptiivisempi ja kulttuurishumanistiseen tieteenalaperustaan sitoutuvana oppisisältönä lähestyy historiaa. Oman uskonnon opetuksessa on puolestaan tunnustuksettomuudesta huolimatta tiettyjä katsomuksellisesti sitouttavia elementtejä, erityisesti pienryhmäisten uskontojen kohdalla.

Useat tutkijat ovat huomauttaneet, että jako uskonnollisiin ja ei-uskonnollisiin katsomuksiin on ongelmallinen, sillä katsomuksia ei pitäisi määritellä ainoastaan uskonnon tai uskonnottomuuden kautta. Suomen maailman mittakaavassa ainutlaatuinen katsomusopetusratkaisu eli elämänkatsomustieto yhdistää katsomusten tarkastelun ja etiikan monitieteiseksi kokonaisuudeksi. ET:n lähtökohtana on ollut, että katsomus sisältää uskontoja paljon laajemman joukon määreitä poliittisista ideologioista seksuaalisuuteen ja ihmiskäsityksestä ympäristökysymyksiin. Tutkimuksessani havaitsin, että uskonnonopettajat ja kirkolliset tahot ovat olleet valmiimpia hyväksymään uskontotiedollisen oppisisällön (ns. maailmanuskonnot) ennemmin yhteisesti opetettavaksi kuin etiikan. Jos tuleva mahdollinen yhteinen katsomusaine olisi uskontotieto ja määrittyisi ensi sijassa uskontojen kautta, sivuutettaisiin ensinnäkin se laaja kehitystyö, jota elämänkatsomustiedon parissa on vuosikymmeniä tehty. Toiseksi se antaisi viestin, että katsomusten deskriptiivinen tarkastelu ulkopuolelta on mahdollista yhteisissä opetusryhmissä, mutta normatiivisen oppisisällön eli etiikan opiskelu ei. Pidän jälkimmäistä kuitenkin yhteisen kansalaisuuden ja liberaalin demokratian perusarvojen vahvistamisen kannalta hyvin keskeisenä.

Sata vuotta katsomuskamppailua -kirjan kansi — ■ Tampereen yliopisto – kasvatustieteiden ja kulttuurin tiedekunta. Eurooppalaisen filosofian seura ry / niin & näin. 2024.

Näetkö mahdollisena, että tällä kertaa päästäisiin tilanteeseen, jossa saataisiin kaikille oppilaille sopiva, yhteinen katsomusaine aikaiseksi?

Historiallista taustaa vasten vaikuttaa toki siltä, että kysymys katsomusopetuksesta on erityislaatuinen ja pelkästään yhteisen etiikan kohdalla on vuosikymmenestä toiseen puhuttu sen ”mahdottomuudesta”. Toteankin väitöskirjassani että katsomus- ja etiikanopetus on jäänyt ikään kuin historialliseen taskuun, kantamaan ”mahdottomuuden” leimaa, vaikka liberaalissa demokratiassa on onnistuttu pääsemään yhteisymmärrykseen monista ristiriitaisistakin aiheista. Keskeinen tutkimustulokseni oli, että itsenäisyyden alussa etiikanopetuskeskustelu sementoitui asemiin, joista se ei merkittävästi sadan vuoden aikana liikahtanut eteenpäin. Vaarana on, että tämä mahdottomuuden diskurssi ja poteroihin sementoitunut tilanne jatkuu, mutta näen nykyisessä keskustelussa ehkä kuitenkin pieniä avautumisen merkkejä.

Onko etiikka riittävän isossa roolissa nykyisessä elämänkatsomustiedon opetuksessa?

Nähdäkseni olisi tarkasteltava ylipäänsä katsomusaineiden opetussuunnitelmia ja pohdittava niiden keskinäistä painoarvoa, kuten edellä mainitsin. Etiikan ei myöskään mitenkään vääjäämättä tarvitse oppisisältönä olla osa katsomusaineiden opetusta, onhan se lukiossakin vuodesta 2016 ollut osa kaikille yhteistä pakollista filosofian opetusta. On huomattava myös, että esimerkiksi ihmisoikeuksien ja erityisesti lapsen oikeuksien etiikan suhteen elämänkatsomustiedon ja evankelis-luterilaisen uskonnon opetussuunnitelmat ovat joka tapauksessa varsin yhteneväiset. Historiallisesti etiikka on toki painottunut uskonnon sekulaarissa korvikeaineessa senkin vuoksi, että oppiaineen nimi oli aina 1980-luvulle asti ”uskontojen historia ja siveysoppi”.

Sekä uskonnon että elämänkatsomustiedon kohdalla monet tutkijat ovat painottaneet, ettei oppiaine pelkisty etiikkaan. Uskonnonopetuksessa on viime vuosina korostunut myös monikulttuurisessa yhteiskunnassa välttämätön katsomuskompetenssi. Elämänkatsomustieto tähtää katsomuskompetenssin lisäksi monitieteiseen maailman ja yhteiskunnan ymmärrykseen, kriittisen ajattelun sekä oppilaan identiteetin ja hyvän elämän kehittämiseen mutta toki eettiset teemat, erityisesti ihmisoikeusetiikka oppiaineen normatiivisena pohjana, painottuu ET:ssa.

Yhä useammat peruskouluun tulevat lapset eivät ole minkään uskontokunnan jäseniä ja tämä on jo havaittavissa elämänkatsomustiedon oppilasmäärien kasvuna, Helsingissä jo seitsemässä koulussa ET on suurin katsomusaine. Näetkö tässä mahdollisuuksia tai uhkia?

Kyseessä on yhteiskunnan yleisen sekularisaatiokehityksen kanssa linjassa oleva ilmiö, jota en tutkijana sen kummemmin arvottaisi mahdollisuudeksi tai uhaksi. Koulun on joka tapauksessa mukauduttava yhteiskunnan yleisen arvoilmaston muutokseen ja tässä suhteessa on oikeastaan ihme, että peruskoulussa hyvän ja pahan, oikean ja väärän pohdinta on edelleen sidottu oppilaan jäsenyyteen uskonnollisessa yhdyskunnassa.

Onko jotain muuta asiaa jonka erityisesti haluaisit ottaa esille etiikan ja katsomusaineopetuksen teemoista?

Pidän tärkeänä ettei etiikka jäisi uskontotiedollisen painotuksen varjoon katsomusaineiden uudistuksessa. Osoitin tutkimuksessani myös, että Suomessa on jo tehty varsin laajaa pohjatyötä ja perusteita kaikille yhteiselle etiikanopetukselle sadan vuoden aikana. Jo peruskoulu-uudistuksen yhteydessä esitettiin varsin moderneja näkemyksiä ihmisoikeusetiikasta, oppilaan autonomiasta ja moraaliajattelun taitojen tärkeydestä. Voisi siis sanoa, että 1960-luvun humanistit ennakoivat yhteiskunnan pluralisoitumiskehityksen. Toivon, että nuo näkemykset huomioitaisiin katsomusopetuskeskustelussa, sillä ne ovat nykyisessä monikulttuurisessa yhteiskunnassakin hämmästyttävän relevantteja.

Kiitos haastattelusta, Eenariina Hämäläinen. Toivotamme antoisaa alkavaa syyslukukautta Tampereen Yhteiskoulun lukiossa. (Haastattelu on toteutettu sähköpostilla elokuussa 2024.)

ESA YLIKOSKI

Elämänkatsomustiedon oppilasosuus kasvaa

Elämänkatsomustieto (ET) on yhä useamman peruskoululaisen katsomusaine uskonnon sijaan. Oppilasosuus kasvoi viime lukuvuonna niin isoissa kaupungeissa kuin pienillä paikkakunnilla. Kasvu jatkunee alkaneena lukuvuotena.

Helsingissä ET:n oppilasosuus nousi yli 29 prosenttiin, Espoon kouluissa yli 20 ja Vantaan liki 20 prosenttiin. Seuraavina tulevat Kerava 19, Tampere liki 19 ja Turku liki 18 prosentilla.

Pienillä ja keskisuurilla paikkakunnilla ET:n oppilasosuus on matalampi, mutta kasvuluvut viidessä vuodessa ovat suurempia. Lukuvuodesta 2018-19 kasvu oli Kuopiossa 68 %, Porissa 97 %, Hämeenkyrössä 138 % ja Tammelassa 180 %.

Alemmilla luokka-asteilla ET:n oppilasosuus on tyypillisesti suurempi kuin yläasteella. Esimerkiksi Espoossa ET-oppilaita oli 9. luokalla 16 prosenttia, mutta 2. luokalla jo 24 prosenttia. Näin ollen ET kasvaa jatkossa jo tätä kautta. Kasvua lisää se, että yhä useammat ekaluokkalaiset ovat oikeutettuja ET-opetukseen, kun vauvojen liittäminen evankelis-luterilaiseen kirkkoon on vähentynyt.

Uusia opetusryhmiä syntyy, kun vanhemmat pitävät kiinni lapsensa oikeudesta ET-opetukseen. Tosin yhä elokuussa 2024 huoltajat ovat kertoneet kouluista, joissa ET-opetukseen haluttujen lapsien vanhempia yritetään ohjailla uskonnonopetuksen valintaan. Evankelis-luterilaisen tai ortodoksisen kirkon jäsenet eivät edelleenkään voi opiskella ET:tä, sillä perusopetuslain mukaan ”oma uskonto” on heille pakollinen. Katsomusaineen vaihtoa uskonnosta ET-opetukseen tai päinvastoin tapahtuu jonkin verran. Jos lapsi erotetaan kirkosta, hän voi vaihtaa ET-opetukseen myös kesken lukuvuoden. Jos lapsi liittyy kirkkoon, hänen on pakko siirtyä uskonnonopetukseen.

ET suurin 7 koulussa

Seitsemässä Helsingin kaupungin 88:sta peruskoulusta ET oli suurin katsomusaine viime lukuvuonna. Näitä ovat Kallion, Roihuvuoren ja Vallilan ala-asteen koulut, Käpylän ja Ressun peruskoulut, Solakallion koulu ja Yhtenäiskoulu. Ainakin saman verran on kouluja, joissa ET:n ja ev.-lut. uskonnon oppilasmäärät olivat hyvin lähellä toisiaan.

Muiden suurimpien katsomusaineiden osuudet Helsingissä lv 2023-24 olivat seuraavat: Evankelis-luterilainen uskonto 52 prosenttia, islamin uskonto 13 prosenttia ja ortodoksinen uskonto 2,8 prosenttia.

Viimeiset Tilastokeskuksen valtakunnalliset tiedot kaikista kunnista ovat lukuvuodelta 2018-19, mutta Vapaa Ajattelija -lehti on kolmena viime vuotena kerännyt tietoja suoraan kunnista. Jatkamme tilanteen kartoitusta, sillä myös keskusteltaessa katsomusaineiden kehittämisestä on ajantasainen tilannekuva tarpeen. Elämänkatsomustieto ei ole mikään marginaalinen oppiaine.

ILMARI HIRVONEN

Elämänkatsomustiedosta (ET) on viime vuosina puhuttu oppiaineeseen – lapsiin ja nuoriin – kohdistuvan syrjinnän eli yhdenvertaisuuden ja lapsen oikeuksien sopimuksen rikkomisten kautta. ET-opiskelu on kielletty kirkon jäseneksi liitetyiltä lapsilta ja ET-opetuksen järjestämisessä esiintyy ongelmia. Keskitymme tässä haastattelussa kuitenkin ET:n positiivisiin ominaisuuksiin. Haastateltavana asiantuntijana on Ilmari Hirvonen, joka on filosofian tutkija, oppikirjailija, Ylioppilastutkintolautakunnan YTL:n apujäsen elämänkatsomustiedon ja filosofian jaoksissa ja FETO:n varapuheenjohtaja. Haastattelukysymykset: Esa Ylikoski.

Mitä erityisiä ansioita näet elämänkatsomustiedon sisällössä, joka on linjattu opetussuunnitelman perusteissa?

Tärkeintä elämänkatsomustiedossa on, ettei siellä vain anneta tietoja valmiista katsomuksista tai opeista. Tärkeämpää on, että lapset ja nuoret oppivat erilaisia taitoja, kuten ajattelu- ja kommunikointitaitoja. Luonnollisesti ET:ssä kerrotaan myös erilaisista katsomuksista, eikä tällaista yleissivistystä pidä väheksyä. Mikäli kuitenkin tavoitteena on auttaa oppilaita ja opiskelijoita rakentamaan omaa identiteettiään ja katsomustaan sekä etsimään hyvää elämää – kuten ET:n tavoitteena on – sitten valmiit opit eivät riitä. Käytännössä ET:n lähtökohtana on auttaa ajattelemaan itse ja näkemään eri asioiden välillä olevia yhteyksiä. Jos jokin niin tämä on erityisen ansiokasta.

Mitä vahvuuksia liittyy ET:n opetusmenetelmiin, aineen pedagogiikkaan ja didaktiikkaan?

ET:n taustalla on niin sanottu Filosofiaa lapsille tai Filosofiaa lasten kanssa -menetelmä. Nykyisin tosin Tuukka Tomperi ja Hannu Juuso ovat suosineet termiä pedagoginen filosofointi. Ideana on, että oppilaille annetaan jokin virikemateriaali – kuten kuva, ääneen luettu teksti tai video – ja lapset itse keksivät sen pohjalta kysymyksiä, joiden pohjalta he keskustelevat. Opettaja moderoi keskustelua tarvittaessa ja esittää ohjaavia kysymyksiä. Tavoitteena on kuitenkin, että keskustelu on mahdollisimman paljon oppilaslähtöistä.

Keskustelun aikana oppilaat harjoittelevat muun muassa toisten kuuntelemista sekä omien näkemysten esittämistä ja perustelemista. Opettaja auttaa myös tässä. Uskon, että Filosofiaa lasten kanssa -menetelmän hyödyntäminen opetuksessa soveltuvin osin on omiaan auttamaan juuri vuorovaikutusja ajattelutaitojen kehittymistä. Varsinkin peruskoulussa olisi toivottavaa, että kaikki oppilaat pääsisivät kokeilemaan niiden mukaista opetusta.

ET:ssä ei käsitellä vain katsomuksia. Mitä muita pääsisältöjä on?

Vuorovaikutus- ja ajattelutaitojen lisäksi peruskoulussa kehitetään oppilaiden eettistä ajattelua sekä vastuun ottamista itsestä, muista ihmisistä ja luonnosta. Tällaisten taitojen harjoittelun lisäksi ET:ssä korostuu Suomen ja maailman kulttuuriperinnön sekä ihmisoikeuksien tuntemus.

Lukiossa taitojen ohella korostuvat hyvin laajat ja monitieteelliset sisällöt. Lukion opetussuunnitelman perusteissa luetellut ET:n taustatieteet ovat antropologia, filosofia, kulttuurin, taiteen ja uskonnon tutkimus, kasvatustiede sekä yhteiskuntatieteet, joista erikseen mainitaan mediatutkimus, politiikantutkimus, sosiologia ja sukupuolentutkimus. Lisäksi elämänkatsomustiedossa hyödynnetään muiden oppiaineiden taustatieteitä. Tavoitteena on, että opiskelijat pystyvät muodostamaan yleiskuvan eri tieteistä ja niiden näkökulmista maailmaan. Lisäksi lähtökohtana on peruskoulusta alkaen eri asioiden välisten yhteyksien hahmottaminen.

ET:tä on luonnehdittu sekä tieto- että taitoaineeksi. Mitä taitopuoli tarkoittaa?

Taitopuoleen liittyy esimerkiksi eettisen ja kriittisen ajattelun kehittäminen. Lisäksi kommunikointi- ja vuorovaikutustaidot ovat tärkeitä. Itse asiassa ET on enemmän taito- kuin tietoaine. Vaikka ET:ssä on myös tietosisältöä, joka korostuu erityisesti lukiossa, ET:n ensisijaisena tarkoituksena on oppilaiden ja opiskelijoiden oman ajattelun ja katsomuksen rakentaminen.

Tätä voidaan havainnollistaa hieman karrikoidulla esimerkillä: Kuvitellaan, että peruskoulun ja lukion ajan ET:tä opiskellut nuori ei muistaisi tunneilta ainuttakaan yksittäistä opetettua seikkaa. Hän kuitenkin osaisi muodostaa perusteltuja arvostelmia asioista ja korjata näkemyksiään uuden tiedon valossa, kuunnella ja kunnioittaa toisia, yhdistellä ja soveltaa koulussa oppimaansa tietoa, käyttäytyä rakentavasti ollessaan eri mieltä toisten kanssa, arvioida kriittisesti omia ja muiden käsityksiä, edistää oikeudenmukaisuutta, esittää perustellun näkemyksen itsestään ja paikastaan maailmassa sekä tavoitella hyvää elämää.

Tällaisessa tilanteessa sanoisin, että ET:n opetus olisi onnistunut erinomaisesti. ET:n tarkoituksena on auttaa oppilaita ja opiskelijoita kasvamaan itsenäisiksi eettisiksi ja ajatteleviksi ihmisiksi, eikä tietopankeiksi. Luonnollisesti tämä edellyttää myös tietoa, mutta tietojen muistaminen ei ole ensisijainen tavoite.

Mikä on etiikan merkitys ja rooli ET:ssä?

ET:ssä pyritään kehittämään oppilaiden ja opiskelijoiden eettistä ajattelua. Ideana on, että he pystyvät itse ratkomaan perustellusti ja oikeudenmukaisesti kohtaamiaan eettisiä ongelmia ja huomioimaan toiset ihmiset, eläimet ja muun luonnon. Elämänkatsomustiedossa on myös sitouduttu kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin ja niiden arvopohjaan. Ne kun ovat kaikkein laajimmin hyväksyttyjä eettisiä periaatteita.

Entä filosofia? Lukiossahan on filosofia katsomusaineiden rinnalla.

Elämänkatsomustiedossa pohditaan paljon normatiivisia kysymyksiä, jotka ovat luonteeltaan filosofisia. Kun pohditaan, millainen on hyvä elämä tai hyvä yhteiskunta, mikä on oikein tai väärin, millainen tieto on luotettavaa ja miksi, on siirrytty filosofian kentälle. Nämä ovat etiikan, yhteiskuntafilosofian, tietoteorian ja tieteenfilosofian peruskysymyksiä, mutta ne ovat myös elämänkatsomustiedon ydinmehua. ET:ssä niitä ei kuitenkaan lähestytä ensisijaisesti filosofisten teorioiden kautta.

Mikä merkitys ET:llä on uskonnon ja katsomuksen vapauden kannalta uskontokuntiin kuulumattomille perheille, lapsille ja nuorille?

ET:n ansiosta uskonnottomien perheiden lasten ei tarvitse osallistua minkään tietyn uskonnon opetukseen. Tämä on merkittävää, koska kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa on kirjattuna uskonnon ja omantunnon vapaus.

Mitä vaikuttaa, että yhä useammat peruskoulun aloittavat eivät ole minkään uskontokunnan jäseniä. Mitä käytännön haasteita on alakoulussa (luokat 1–6) ET:n oppilasmäärän kasvaessa?

Uskon, että tulevaisuudessa yhä useampi saa mahdollisuuden opiskella elämänkatsomustietoa. Nykytilanteessa opetuksen järjestäjän on tarjottava opetusta, jos vähintään kolme kirkkoon kuulumatonta sitä vaatii. Mitä enemmän tällaisia oppilaita on, sitä helpompaa on vaatia opetusta.

Kun uusia opetusryhmiä syntyy, kaikilla luokanopettajilla ei ole varsinaista ET:n pätevyyttä. Siksi aine voi päätyä jonkun opetettavaksi pelkästään käytännön pakosta. Kun oppilaita on aiempaa enemmän, todennäköisesti eri vuosiluokkia voidaan kuitenkin erotella ja antaa sujuvammin kullekin ikäluokalle sopivaa opetussuunnitelman perusteiden mukaista opetusta. Tämä todennäköisesti helpottaa myös uuden opettajan työtä.

Onko pelättävissä, että ET:n 40 vuoden sisällölliset ja opetukselliset saavutukset tärvättäisiin katsomusaineiden uudistuksessa?

Onhan sellainen mahdollisuus aina olemassa. En halua kuitenkaan lähteä tässä vaiheessa maalailemaan uhkakuvia. Mieluummin asennoituisin katsomusaineiden kehittämistyöryhmään ja muutenkin katsomusopetuksen kehittämiseen myönteisen kautta. Eri ihmisillä ja tahoilla on omat toiveensa siitä, millaista katsomusopetuksen pitäisi olla. Kaikkia pitää kuulla ja pitäisi pyrkiä sopuratkaisuun, joka kelpaa kaikille. En pidä tällä hetkellä tilannetta vielä erityisen huolestuttavana.

Mitä seikkoja pidät tärkeänä katsomusaineiden kehittämisessä?

Ainakin sitä, että katsomuksissa ei ole kyse vain uskonnollisuudesta tai uskonnottomuudesta. Katsomukset eivät siis lähtökohtaisesti ole uskontoja tai reaktioita niihin. Tämän ymmärtäminen on nähdäkseni erittäin oleellista eikä sitä saa unohtaa katsomusopetusta kehittäessä.

Tärkeintä on kuitenkin, että katsomusopetuksen kehittäminen etenee demokraattisesti. Kaikkien, joihin uudistukset kohdistuvat, on päästävä aidosti vaikuttamaan lopputulokseen. Mikään eturyhmä ei saa sanella muille, miten katsomusopetus pitäisi järjestää.

Olisi hyvä erottaa toisistaan yhtäältä nopeat ja toisaalta pidemmän tähtäimen uudistukset. Katsomusopetusta on järkevä uudistaa vain silloin, kun on aito käytännöllinen tai moraalinen tarve.

Mitä nopeita uudistuksia tarvittaisiin?

Opettajille tarvitaan lisäkoulutusta, tästä lienevät kaikki yhtä mieltä. Tietysti toinen tärkeä uudistus olisi katsomusopetuksen avaaminen.

On käsittämätöntä, että kirkkoon kuulumattomat voivat opiskella evankelis-luterilaista uskontoa, mutta kirkkoon kuuluvat eivät voi opiskella elämänkatsomustietoa. YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsilla on ajatuksen-, omantunnon ja uskonnonvapaus. Uskontokuntaan kuuluminen tai kuulumattomuus ei ole kriteeri sille, millaista katsomusopetusta lapselle on tarjottava. Lapsen on yhdessä vanhempien kanssa saatava valita, opiskeleeko hän ET:tä vai uskontoa ja mitä uskontoa.

Lisäksi ei ole missään määrin koulun tai opetusta saavien asia tietää, mihin uskonnollisiin yhteisöihin lapset kuuluvat tai eivät kuulu. Nykyjärjestelmä väistämättä paljastaa tällaista tietoa. Vallitseva tilanne siis loukkaa ihmisoikeuksia ja yksityisyyttä.

Voisiko keskusteluun tuoda katsomusten lisäksi jotain muuta? Korostuvatko uskonnot ja katsomukset liikaa?

On hyvä pitää mielessä, että ’katsomus’ on hyvin laaja käsite. Uskonnot ovat katsomuksia, mutta niin ovat myös poliittiset ideologiat, tieteellinen maailmankuva, elämänfilosofiat, aatteet ja populaarikulttuurista nousevat katsomukset. Kaikki kysymykset, jotka liittyvät siihen, miten tietoa saadaan, mitä on olemassa ja mikä on arvokasta, ovat katsomuksellisia kysymyksiä. Uskonnolliset ja uskonnottomat katsomukset ovat merkittäviä, eikä niiden tärkeyttä pidä vähätellä. Toisaalta olisi yhtä hullunkurista, jos uskonnollisuuden ja uskonnottomuuden varjolla vähäteltäisiin vaikkapa politiikan tai tieteen merkitystä identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentumiselle.

Katsomuksiin vaikuttavat moninaiset tekijät eivät saa jäädä piiloon. Lisäksi mitään niistä ei saa vain ottaa annettuna ilman ymmärrystä tai pohdintaa. Esimerkiksi itse luotan vakaasti tieteeseen ja pidän tiedettä yhtenä ihmiskunnan suurimmista saavutuksista. Tiede lieneekin eniten omaan elämänkatsomukseeni vaikuttava elementti. Silti mielestäni sokea tiedeusko on typerää. En usko, että tiede pystyy vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Tiede ei voi esimerkiksi kertoa, mikä on moraalisesti oikein, vaikka se voikin auttaa eettisessä pohdinnassa. Jos tieteeseen luotetaan liiallisesti ymmärtämättä sen toimintaperiaatteita tai rajoja, tehdään karhunpalvelus niin yhteiskunnalle kuin tieteelle itsellekin. Kaikenlaisia katsomuksiin vaikuttavia seikkoja on pystyttävä tunnistamaan, ymmärtämään ja arvioimaan kriittisesti.

Mikä merkitys kehittämisessä voisi olla etiikalla? Entä filosofialla?

Luonnollisesti etiikan opetusta pitää olla niin peruskoulussa kuin toisella asteella. Oppilaiden ja opiskelijoiden on tarkoitus tuntea erilaisten katsomusten eettisiä periaatteita. Silti tärkeämpää on, että he oppivat tekemään itse perusteltuja eettisiä ratkaisuja. Tällainen opetus pitää taata koko oppivelvollisuuden ajalle. Sillä ei ole väliä, tapahtuuko se katsomusopetuksen yhteydessä vai olisiko oma oppiaine etiikkaa varten.

Lukiossa filosofian opetus on melko hyvällä tolalla. Peruskoulussa Filosofiaa lasten kanssa -tyylinen opetus pitäisi mielestäni mahdollistaa kaikille eikä vain ET:ssä. Pikkuoppilaiden on tärkeä harjoitella vuorovaikutus- ja ajattelutaitoja, mutta sekin voidaan periaatteessa tehdä katsomusopetuksen ulkopuolella esimerkiksi omassa oppiaineessaan.

Olet toiminut myös FETO:ssä. Mikä sen merkitys on? Miten se toimii?

Filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajat FETO ry on nimensä mukaisesti näiden kahden oppiaineen opettajajärjestö. Sillä on kolme tehtävää: filosofian ja elämänkatsomustiedon opettajien tukeminen, aineiden opetuksen kehittäminen sekä niiden aseman vahvistaminen suomalaisissa peruskouluissa ja lukioissa. Vaikka FETO toimii vapaaehtoisvoimin, sanoisin, että se on toteuttanut tehtäviään sangen hyvin.

ET:N OPPIKIRJATILANNE PARANTUNUT AIEMMASTA

Hirvosen mukaan lukiossa tilanne on kohtalaisen hyvä. Editalla, Opintoverkolla ja Studeolla löytyy kaikkiin lukion moduuleihin nykyisen opetussuunnitelman perusteiden mukaiset kirjat. Kaikilla kirjasarjoilla on omat vahvuutensa. Yläkoulussa valinnanvaraa on hieman vähemmän. Käytännössä on kaksi oppikirjaa tai oppikirjasarjaa, jotka ovat Otavan Kompassi ja Editan Uniikki. Kompassi on kirjoitettu yhdessä FETO ry:n kanssa. Alakoulussa 3.–6. luokille on olemassa Opetushallituksen tuottama kirjasarja Peili, johon kuuluu kaksi kirjaa. Lisäksi kahdella kustantamolla on digimateriaalit luokille 1.–6.: Sanoma Prolla Aatos ja Otavalla Apollo. Näihin digimateriaaleihin ei kuitenkaan kuulu varsinaisia oppikirjoja. Lähitulevaisuudessa tiettävästi julkaistaan uutta materiaalia 3.–6.-luokille.

ESA YLIKOSKI

MAALLISTUNEINA aikuisina emme välttämättä ole tietoisia, miten iso etuoikeutettu rooli evankelis-luterilaisen kirkon uskonnollisella ja muulla sitouttavalla toiminnalla yhä on päiväkodeissa ja peruskouluissa.

Ensi sijassa kysymys ei ole ”oman uskonnon” opetuksesta, joka alkaa jo ensimmäiseltä peruskoululuokalta ja on kirkon jäsenille pakollinen aine, vaikka etuoikeudet nostavatkin uskonnon jalustalle.

Nyt äänioikeutetut lukivat koulussa uskontoa 8 vuotta ennen kuin yhteiskuntaopin opetus alkoi! Vasta viime vuosina historiaa ja yhteiskuntaoppia alettiin opettaa jo 4.-6. luokilta alkaen, kun oli huomattu nuorten yhteiskunnallinen passiivisuus (International Civic and Citizenship Education Study).

Elämänkatsomustiedon säätäminen lailla kielletyksi vaihtoehdoksi kirkkoon liitetyille on paitsi lasten ja nuorten syrjimistä myös kirkon suosimista ja aseman ylikorostamista.

Ensi sijassa kirkon etuoikeutettu asema päiväkodeissa ja kouluissa ilmenee kirkon uskonnollisessa ja muussa sitouttavassa toiminnassa, joka on yllättävän laajaa ja pitkäkestoista. Voidaan puhua jopa uskonnollisesta kasvihuoneilmiöstä, joka totuttaa lapset hartauksiin ja jumalanpalveluksiin kirkkovuodesta toiseen.

Jos lapsen päivähoito ja peruskoulu ovat kestäneet yhteensä 13 vuotta, aika vastaa keskimääräistä elinkautisen vankeustuomion pituutta. Kirkollisten tilaisuuksien yhteismäärä voi niiden aikana nousta sataan. Ja ilmiö jatkuu ainakin lukioissa ja varusmiespalveluksessa. Mutta aikuisten työelämässä sen ei katsota kuuluvan asiaan. Ja vapaa-aikanakin saa itse päättää, mihin haluaa osallistua.

Kirkolla on moniin päiväkoteihin ja kouluihin vip-kortti ja ohituskaista, joka ei perustu lakiin ja opetussuunnitelmiin. Kirkon etuoikeudet muistuttavat erinäisten ex-valtioiden johtavan puolueen etuoikeuksia pitää kouluissa ja oppilaitoksissa valistustilaisuuksiaan.

Kun varhaiskasvatus- ja perusopetussuunnitelmien perusteissa säädetään ”uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus”, vain viimeinen niistä toteutuu, kun puolueet vahtivat toisiaan. Se, mikä toteutuu, on kirkon lapsilähetystyö.

Kuka vahtii rehtoreita sekä kirkon pappeja ja muita työntekijöitä, joilla tuntuu olevan aamusta iltapäivään rajattomasti työaikaa päiväkoti- ja koulukäynteihin ja kirkkojumalanpalveluksiin asti? Valtion mielestä edunvalvontaa ilmeisesti ei tarvita, kun uskonnottomien ihmisoikeus- ja kulttuurijärjestön valtionavustus on nolla euroa.

Perustuslakivaliokunta ei ole sanonut, että uskonnollisia tilaisuuksia pitää liittää koulujen toimintaan, vaikka niitä ei sen mukaan voi kieltää. Varhaiskasvatus- ja perusopetuslain mainitsemiin tehtäviin uskonnolliset tilaisuudet eivät vaan kuulu. Päiväkodit ja koulut eivät ole julkista tilaa, jonne voi tulla kuka tai mikä tahansa, jolla on joku sanoma.

Jos puhutaan koulun katsomusaineiden opetuksen uudistamisesta, herää kysymys, mikä merkitys olisi millään uusilla opetussuunnitelmilla, jos nykyisissä olevaa uskonnollista ja katsomuksellista sitouttamattomuutta ei tarvitse käytännössä noudattaa? Lapsilähetystyön salliminen vie luottamusta hyvää tarkoittavilta pyrkimyksiltä katsomusten ja etiikan opetuksen uudistamiseen.

Hartaushetkien ja jumalanpalvelusten tuominen päiväkoti- ja koulupäiviin rikkoo lasten ja perheiden uskonnottomuuden rauhaa. Lisäksi uskonnollisille tilaisuuksille pitää järjestää vaihtoehtoista ohjelmaa, jolloin valintapakko kirkollisen tilaisuuden vuoksi rikkoo perheiden arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojaa. Järjestelyt, niistä tiedottaminen ja kyseenalainen osallistujalistojen keruu myös aiheuttaa lisätyötä.

Suosittelemme lämpimästi, että päiväkodit ja koulut alkavat keskittyä kaikille yhteisen toiminnan hoitamiseen ja yhteisölliseen kehittämiseen sitouttamattomasti. Rehtorit ja päiväkotien johtajat sekä kuntien kasvatuksen ja koulutuksen johto voisivat vallitsevien säädösten nojalla tehdä siitä helposti selkeitä päätöksiä. Huoltajat voivat tukea sitä omilla päätöksillään.

HELI on sitkein uskovainen, jonka tunnen. Hän on kutsunut minut yökyläseuroihin Lapualle, savusaunaan Vantaan Kuusijärvelle ja puhujaksi tilaisuuteen Merkillinen kuva Torinon käärinliinassa – Ylösnousemuksen historialliset todisteet. Heli on äärimmäisen miellyttävä ihminen, joten kutsuista on ollut vaikea kieltäytyä olematta töykeä. Yökyläseuroista kieltäydyin liioittelemalla työmäärää, jota piakkoin painoon lähtevä lehti vaatii. Saunaporukan mukaan lähtemisestä livahdin jo vähän töykeästi jättämällä vastaamatta kutsuun. Käärinliinatapahtumasta pääsin, kun ilmoitin rehellisesti, että en tunne asiaa niin hyvin, että sitä voisin tulla edes vastustamaan.

Heli toimi kristillisen aikakauslehden päätoimittajana. Hän on kuvaillut itseään kristityksi skeptikoksi ja humpuukikriittiseksi toimittajaksi. Itse olen ateistiskeptikko ja humpuukikriittinen toimittaja. Meissä on paljon samaa. Tutustuimme, kun Heli lähetti minulle kauan sitten viestin, jossa kehui jotakin kirjoittamaani lehtijuttua.

Kun Helin lehti muutama vuosi sitten haki toimittajaa äitiysloman sijaiseksi, laitoin hakemuksen vetämään. Perustelin, että epäilevää Tuomastakin joukkoon tarvitaan. Pääsin jopa työhaastatteluun. Viikon päästä Heli soitti ja ilmoitti, että valinta ei tietenkään osunut minuun. Saman puhelun aikana hän myi minulle lehtensä vuositilauksen. Peruin sen vaivihkaa seuraavalla viikolla lähettämällä sähköpostiviestin lehden sihteerille.

Ateistiskeptikko ja humpuukikriittinen toimittaja työssään rationalistien konferenssissa. Kuva: Esa Ylikoski

Tunnettu ateisti Tuomas Enbuske oli Vapaa Ajattelijan kansikuvapoika lehdessä 1/2010, jossa häntä haastatteli Jussi K. Niemelä. Kun Enbuske tänä vuonna kertoi Kirkko ja kaupunki -lehdessä 22.3. kasvaneensa uskoon, uskovaiset ottivat uutisesta tietysti kaiken ilon irti. Pääsiäisyön messussa Enbuske jo saarnasi synnistä Mikaelinkirkossa Turussa. Toukokuussa hän keskusteli Kuopion piispan Jari Jolkkosen kanssa Kirkon juhlat -tapahtumassa Tampereen tuomiokirkossa.

Heli, joka tässä vaiheessa oli siirtynyt kuuluisan Kosolan talon emännäksi Lapualle, juonsi Kirkon juhlat -tapahtumaan myös kuuluvan Jari Jolkkosen ja professori Miikka Ruokasen keskustelun Tampereen Aleksanterin kirkossa. Hän kutsui Tuomaksen ja minut paikalle. Hän kertoi aikovansa esittää keskustelijoille kysymyksen: ”Miksi Tuomas Enbuske lopulta tuli vastoin odotuksia uskoon, mutta Risto K. Järvinen ei millään, vaikka haluaisi?”

Kotimaa-lehden 17.5. mukaan Heli kysyi keskustelijoilta: ”Osa ihmisistä kokee, että he eivät vaan pysty uskomaan. Mikä silloin neuvoksi?” Ruokanen totesi, ettei usko perustu kokemuksille. Se ei ole vain tunnetta tai tahdon ratkaisua. Kun ihminen putoaa uskoon, häneltä riisutaan kokonaan älyllinen tai kokemuksellinen varmuus. ”Kaikkein älykkäin asia ei ole atomin halkominen, vaan usko kolmiyhteiseen Jumalaan.” Jolkkonen vuorostaan sanoi, että luterilaisuudessa kannattaa omien tuntemuksien sijasta keskittyä siihen, mikä on Jumalan työ.

Näin luin lehdestä. Enkä tullut hullua hurskaammaksi. Paikalle en päässyt, vaikka olin vähän niin lupaillut, koska minulle tuli viime tingan este, keksitty työkeikka toisaalla.

Miksi kieltäydyn Helin kutsuista? Miksi kohtelen ystävääni kaltoin? Ehkä siksi, että hän haluaa minulle parasta, ja parasta mitä hän tietää, on usko Jeesukseen. Olen antanut Jumalalle mahdollisuuden aikanaan, mutta koputtavalle ei avattu, vaikka kaksi vuotta rystyset verillä uskon ovea hakkasin. Nykyään en halua tulla uskoon. Enkä voi. Ajattelen, että uskominen on luonteenpiirre, jota minulle ei suotu. Olen uskonnon suhteen välinpitämätön.

Olen varma, että jalkani eivät koskaan ala täristä Valamon luostarin kirkossa eikä päässäni ala huipata, kun tuijottelen kullanhohtoisia seiniä ja värikkäitä ikoneita, niin kuin kävi rokkari Jouni Hynyselle Anna-lehden 24.5. mukaan. Hynysen oli karattava ulos haukkaamaan happea. ”Silloin mietin, että hitto jos mie nyt pamahan uskoon!”

Siitä olen varma, että Heli yhä lähettelee kutsuja, vaikka huono ystävä hänelle olenkin. No, en ole varma. Uskon niin. Sillä Heli on sitkeä. Kun hän ilakoi Facessa Enbusken kasvamisesta uskoon, en voinut olla kommentoimatta: ”Enbuske hoidettu. Meikä jäljellä?”

– RISTO K. JÄRVINEN

LAPSISSA on tulevaisuus, sanotaan. Millainen tämä tulevaisuus on meille ja ennenkaikkea lapsille itselleen, riippuu paljolti siitä, miten kasvatamme lapsemme. Terveet elintavat, liikunnallisuus ja sosiaaliset taidot ovat kaikki omalta osaltaan tärkeitä asioita omaksua jo lapsuudessa aikuisiän hyvinvoinnin ja terveyden tueksi. Viime kädessä myös yhteiskunnan menestys perustuu yksilöiden hyvinvointiin.

Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin oppia ajattelemaan ja ymmärtämään maailmaa. Nimenomaisesti olisi kriittistä oppia, kuinka ajatella, eikä ”mitä ajatella” eli että taottaisiin päähän tiettyjä ajatuksia. Vastaavasti myös maailman ymmärtämisestä tärkeää olisi sisäistää, miten maailmaa voi ymmärtää, eikä vain kokoelmaa vanhoja faktoja.

Uskonnoissa on iät ja ajat tiedetty, että lapsiin täytyy iskostaa uskonnollinen ja taikauskoinen ajattelu jo varhaisella iällä, jotta uskomukset säilyvät aikuisiällä. Harva enää aikuisena opettelisi lausumaan loitsuja ennen ruokailua tai nukkumaanmenoa, ellei ole lapsesta urautunut tällaiseen tapaan. Tämän takia seurakunnissa suhteettoman paljon panostetaan niin sanottuun ”lapsi- ja nuorisotyöhön”.

Rationaalisuus- ja tiedekasvatusta olisi hyvä tarjota lapsille ja nuorille tukemaan heidän ajattelunsa ja ymmärryksensä kehittymistä. Tässä on kuitenkin syytä varoa toistamasta uskonnollista indoktrinaatiota peilikuvana. Tiedekasvatusta ei ole hyvä toteuttaa niin, että sitä tehtäisiin leimallisesti vapaa-ajattelun tai edes uskonnottomuuden lipun alla. Järjestölogoilla tai tunnusväreillä kuorrutettu tiedekasvatus olisi ”mitä”-ajattelun opettamista, joka ei ole oikeaa tieteellistä maailmankuvaa.

Jos ihminen kasvatetaan vain pitämään uskonnottomuutta oikeana katsomuksena, ilman että tähän johtopäätökseen olisi itse päätynyt loogisella päättelyllä kriittisesti tarkastelluista havainnoista, katsomuksella ei ole tukijalkaa. Tällöin ihminen on altis hurahtamaan mihin tahansa vastaantulevaan huuhaahan, kun ei ole työkaluja, joilla koetella uusia näkemyksiä.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö vapaa-ajattelijat voisi järjestää esimerkiksi tiedeleirejä lapsille ja nuorille. Se on vain tehtävä erityisesti korostamatta järjestäjän nimeä, ja ilman että tapahtumassa tyrkytettäisiin jäsenyyttä tai tarjoiltaisiin vapaa-ajattelua ainoana oikeana katsomuksena.

Esimerkiksi suositut uskonnoista vapaat Prometheus-leirit, joiden taustajärjestössä Vapaa-ajattelijain liitto on mukana, ovat korostetun neutraaleja myös uskonnottomuuden suuntaan. Leirit tarjoavat nuorille nimenomaan mahdollisuuden keskustella asioista ja työstää omaa ajatteluaan vertaisryhmän kanssa, ei valmiita vastauksia.

Pitkien leirien ohella tiedeja rationaalisuuskasvatusta voisi toteuttaa pienempinä annoksina lyhyempinä pläjäyksinä, vaikkapa päiväretkinä tiedekeskukseen, iltakerhoina tai viikonlopputapahtumina.

Peruskoulut ja toisen asteen oppilaitokset kärsivät ikävästä resurssipulasta, vaikka opettajat mielellään toteuttaisivat monenlaista. Mistä löytyisi kipinä Prometheuksen liekin lietsomiseen kunnon roihuksi?

TIMO KARJALAINEN

Mikseivät juutalaiset kääntyneet kristityiksi?

Juutalaiset eivät kääntyneet kristityiksi, koska Jeesuksen aikalaiset eivät pitäneet häntä uskottavana messiaana tai Jumalan poikana. Huolimatta siitä, että he uskoivat samaan Jumalaan ja odottivat messiasta, vain harva uskoi Jeesuksen ihmetekoihin ja ylösnousemukseen. Evankeliumien tarinat Jeesuksen ylösnousemuksesta näyttävätkin olevan myöhemmin lisättyjä. Useimmat juutalaiset pitivät Jeesusta tavallisena kuolevaisena, mikä selittää kristinuskon leviämisen pääasiassa Israelin ulkopuolella.

VUOSIA sitten juttelin kolmen sepän patsaalla Luonnonlain puolueen edustajan kanssa. Hän kertoi, että yhteiskunnan ongelmat häviävät, kun saadaan 10 000 joogia meditoimaan ja että jotkut joogamestarit voivat lentää ilmojen halki kuin Supermies konsanaan. Oliko hän koskaan nähnyt tällaista Joogalentäjää? Ei. Tunsiko hän ketään, joka oli tällaisen nähnyt? Ei. Mutta hän oli vakuuttunut, että tällaisia joogalentäjiä on, koska oli lukenut eräästä kirjasta että joku toinen oli joskus sellaisen nähnyt.

Luonnonlain puolueen edustajaa on helppo pitää hieman hupsuna, mutta hänen luottamuksensa joogalentäjiin ei juuri eroa siitä, miten jotkut kristityt pitävät Jeesuksen ylösnousemusta historiallisena tosiasiana Raamatun tarinoiden perusteella.

Aiheesta on kirjoitettu paljon kirjoja, kuten Josh McDowellin Evidence for the Resurrection. Raamatun ulkopuolisessa historiankirjoituksessa evidenssiä, todistusaineistoa on kylläkin mitättömän vähän ja Raamatun omat tarinat puolestaan epäluotettavaa propagandaa, koska kirjoittajien tarkoituksena on ollut uskonnon levitys. Historiallisen tekstianalyysin perusteella vaikuttaakin vahvasti siltä, että evankeliumien tarinat ylös nousseesta Jeesuksesta ovat jälkeenpäin lisättyjä. Varhaisimman Markuksen evankeliumin varhaisimmissa versioissa nuo tarinat puuttuvat kokonaan.

Suurempi ongelma on kuitenkin, että Jeesuksen lähellä pyöri aikoinaan paljon ihmisiä, jotka seurasivat hänen puheitaan ja toimiaan, mutta eivät alkaneet uskoa häneen Jumalan poikana tai edes aitona profeettana. Jos joku kristitty nykyään katsoo Jeesuksen jumalallisuudesta välittyneen 2000 vuoden päähän hyvää evidenssiä, niin kuinka paljon vahvempia todisteiden onkaan pitänyt olla Jeesuksen ympäristössä pyörineille aikalaisille?

Jeesuksen aikaisten juutalaisten henkinen kynnys pitää Jeesusta messiaana on täytynyt olla pieni: uskoivathan he samaan Jumalaan ja samoihin profeettoihin kuin Jeesus ja odottivat kiihkeästi messiasta tulevaksi. He pystyivät aitiopaikalta seuraamaan Jeesuksen ominaisuuksia, puheita ja väitettyjä ihmetekoja sekä ylösnousemusta. Ja silti 99.9% päätyi siihen, että Jeesus oli tavallinen kuolevainen ja teeskentelijä eikä juutalaisten messias saatikka Jumalan poika.

Jeesuksen on täytynyt olla kerrassaan epävakuuttava, kun juutalaisista niin pieni osa lähti häntä seuraamaan. Orastavan kristinuskon kasvualueetkin löytyivät lähinnä kauempaa Kreikasta ja Roomasta eikä Israelin alueelta. Uuden testamentin kirjatkin kirjoitettiin ensimmäisenä kreikankielellä, vaikka Jeesus puhui Arameaa.

Raamatun mukaan Jeesus itse kommentoi tätä ongelmaa sanomalla, että ”kukaan ei ole profeetta omalla maallaan”. Mutta miksi ei olisi? Tässä on jotain hyvin epäilyttävää ja selityksen makua. Paras tieto kenenkään aidosta olemuksesta on hänen lähipiirissään, lähikaupungissaan ja lähimaassaan. Kuuluisat tiedemiehet ja poliitikot ovat kuuluisia kotialueillaan.

Kun valtaosa Jeesuksen lähipiiristä päätyi pitämään häntä erehtyneenä tai huijarina, niin vielä vähemmän järkeä on nykyajan ihmisillä uskoa häneen. Mutta paradoksaalisesti uskovaisia kuitenkin riittää. Paradoksi selittyy sillä, että koukuttavat jeesustarinat ihmeineen, taivaslupauksineen ja moraalisine opetuksineen ovat värjäytyneet sitä enemmän sakealla fiktiolla mitä kauemmas Jeesuksesta on menty ajassa ja paikassa.

Evidenssi, todistusaineisto yliluonnollisista asioista tuntuu aina olevan muutaman kuulopuheen ketjun takana. Joku on kuullut, että joku on lukenut, että joku on kuullut, että joku lensi kuin Supermies tai heräsi kuolleista. Kuitenkin järkevä ihminen uskoo yliluonnollisiin väitteisiin vain, kun tarjolla on välittömät ja vahvat todisteet.

Taikurit näyttävät joka päivä, miten yleisö tulee huijatuksi, vaikka näkee esityksen omilla silmillään. Miten paljon helpommin erehtyvät vanhoihin tarinoihin kuulopuheiden perusteella uskovat! Juutalaiset jotka arvelivat, että Jeesus ei ole messias, olivat fiksuja, he näkivät Jeesuksen bluffin. Jos Jeesus olisi todellakin noussut kuolleista, ei tänä päivänä olisi juutalaisia, vaan he kaikki olisivat kristittyjä.

ROBERT BROTHERUS

Yhdenvertaisuuden rikkominen maksoi 2500 euroa

Kunta maksoi 2500 euron korvauksen lukiolaiselle, koska koulun uskonnollisia aamunavauksia ei voinut välttää. Yhdenvertaisuusvaltuutettu totesi, että myös pelkkä läsnäolo uskonnollisessa tilaisuudessa on uskonnonharjoitusta, joka rikkoo perustuslakia. Opetushallituksen ohjeiden mukaan uskonnollisille tilaisuuksille on tarjottava vaihtoehto, mikä ei toteutunut. Aiemmin on maksettu korvauksia vastaavissa tapauksissa, joissa uskonnonvapautta on loukattu.

Kauhajoen kunta maksoi 2500 euron korvauksen lukiolaiselle, koska oli rikkonut yhdenvertaisuutta. Lukiossa oli pidetty virrestä ja papin puheesta koostuva aamunavaus, jolle ei ollut vaihtoehtoista tilaisuutta. Yhdenvertaisuusvaltuutettu oli selvästi lukiolaisen kannalla. Päätös linjaa sitä, mitä pidetään uskonnonharjoituksena, jollaiseen perustuslain mukaan ei saa velvoittaa.

Myös kuuntelu on uskonnonharjoitusta

Perustuslain mukaan kukaan ei ole velvollinen osallistumaan uskonnonharjoitukseen. Mitä on uskonnonharjoitus? Oikeusasiamies totesi jo 20 vuotta sitten, että jos varusmiehet ”sijoitusjärjestelyistään huolimatta edelleen ovat näkö- tai kuuloyhteydessä uskonnonharjoitustilaisuuteen, jää uskonnonvapauden toteutuminen ainoastaan näennäiseksi”, ja 15 vuotta sitten, ettei lukiolaista saa pakottaa joulukirkkoon. Perustuslakivaliokunta ei ole esittänyt näihin kritiikkiä.

Uskonnonharjoitusta ei siis ole vain polvistuminen ehtoollispöytään, virsien laulaminen ja muu aktiivinen toiminta, vaan myös passiivinen paikalla oleminen. Asian pitäisi olla selvä, mutta koulun rehtori yritti väittää muuta. Yhdenvertaisuusvaltuutettu tyrmäsi väitteen:

Yhdenvertaisuusvaltuutetun tekemässä selvityspyynnössä kuvatulla tavalla aamunavaukset ovat koostuneet virrestä tai muusta laulusta sekä papin saarnaa vastaavasta vahvasti uskonnollisesta kertomuksesta. Lisäksi aamunavauksissa on kehotettu opiskelijoita osallistumaan seurakunnan toimintaan. Vaikka aamunavaukset eivät ole sisältäneet rukoilua tai muuta varsinaista uskonnon harjoittamista, niitä on pidettävä selvästi uskonnollisina ja uskontoon sitouttavina tapahtumina.

Uskonnolle tulee olla vaihtoehto

Opetushallituksen vuonna 2018 antama ja 2021 tarkentama ohje on selkeä: Koululaisjumalanpalvelukset ja vastaavat koulussa ovat sallittuja, mutta eivät pakollisia. Jos sellaisia on, niille on oltava vaihtoehtoinen tilaisuus.

Vaihtoehtoisen tilaisuuden tulee olla tarjolla kaikille, sen sisällöstä pitää kertoa etukäteen ja tilaisuuden tulisi olla rinnasteinen esimerkiksi juhlavuudeltaan. Ohjetta rikottiin selvästi, valtuutetun viestin mukaan:

– – Uskonnollisista aamunavauksista ei tiedotettu etukäteen eikä niiden rinnalla järjestetty kaikille sopivaa vaihtoehtoista toimintaa. Joinain kertoina opettaja tarjosi yhteydenottajalle mahdollisuuden poistua aamunavauksen ajaksi luokasta käytävälle. Aamunavaukset kuuluvat kuitenkin myös käytävään.

Euroja korvauksena

Yhdenvertaisuusvaltuutettu voi ”ehdottaa hyvitystä”, käytännössä anteeksipyyntöä ja raakaa rahaa. Tässä tapauksessa ehdotus oli 2500 euroa. Kunta piti tätä kohtuuttomana tapahtuneeseen suhteutettuna. Valtuutettu pysyi kannassaan ja kunta taipui. Kunnan taloudessa raha ei ole iso, mutta toivottavasti pelkkää huomautusta tehokkaampi muistuttaja vastaisen varalle.

Korvauksia on samalla tavoin annettu ainakin kaksi kertaa aiemminkin. Pari vuotta sitten päiväkoti katsoi, ettei tilaisuus ole uskonnonharjoitusta, vaikka näytellyssä Raamatun kohtauksessa kerrottiin enkelin käskeneen kertomaan kaikille ilouutista Jeesuksen ylösnousemuksesta. Korvauksena vanhemmille maksettiin 1500 euroa. Minusta törkein on tapaus, jossa hätämajoitusta ostettiin uskontokunnalta, joka asetti ehdoksi osallistumisen hartaustilaisuuteen. 4000 euron korvaus meni tuossa tapauksessa varmasti tarpeeseen.

Lopuksi

Negatiivinen uskonnonvapaus on vähän kuin naisten turvakodit: kummallekaan ei pitäisi olla tarvetta.

Jo nykyisellään päivittäiset ruokarukoukset katsotaan liian uskontoon sitouttavaksi. Siis koulussa saa mainostaa Jeesusta jonkin verran, mutta ei liikaa. Laillisuusvalvojat ovat useampaan kertaan todenneet, että parasta olisi luopua kokonaan koulujen jumalanpalveluksista samoin kuin ministeriön, tuomioistuimen ja vastaavien järjestämistä uskonnollisista tilaisuuksista.

Valitettavasti perustuslakivaliokunta on vetänyt tulkintaa taaksepäin ja todennut, ettei pidä uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ongelmallisina vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon liittyviä jumalanpalveluksia. Kauhajoen lukiossakin saadaan siis edelleen veisata toisinaan virsiä.

Opetushallituksen ohje selkeästi sanoo, että mitään uskonnollisia tilaisuuksia ei ole pakko järjestää. Tilanne on ollut tämä vuosituhannen vaihteesta, ja nimenomainen ”lupa” jättää kirkkokäynnit väliin on sekin yli viiden vuoden takaa. Kuitenkin ilmeisesti vain Joensuu on toistaiseksi nimenomaisesti linjannut, ettei päiväkodista mennä kirkkoon. Yksinkertaisin ratkaisu eli maallinen koulu kaikille ja hartaudet kouluajan jälkeen niihin haluaville odottaa vielä toteutumistaan.

JORI MÄNTYSALO

Yhdenvertaisuuden puolesta

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Elämänkatsomustieto täyttää pian 40 vuotta

Protulla rullaa