MATIAS SLAVOV
Tein hiljattain jonkin verran lukion filosofian sijaisuuksia. Kirjoina käytettiin Editan Minerva-sarjaa. Yleisvaikutelmani oppikirjoista on erittäin hyvä. Ne ovat monipuolisia, ja yksityiskohdat käydään niin sanallisten kuin kuvallistenkin esimerkkien avulla tarkasti läpi.
Materialistisen ja idealistisen metafysiikan vuoropuhelu menee kuitenkin päin mäntyä. Aihetta käsitellään lyhyesti kirjasarjan osissa yksi (FI1 Johdatus filosofiseen ajatteluun) ja neljä (FI4 Totuus).
Neljännen osan alaluvun otsikko on ”Materialismi ja idealismi” (FI4, s. 14–17). Liikkeelle lähdetään kysymyksellä: ”Onko kaikki, mikä on olemassa, pelkkää luontokappaleiden liikettä? Vai onko sen takana tai lisäksi olemassa jotakin muuta, kuten henki, mieli, sielu tai Jumala?” Kirjoittajien mukaan myönteisesti kysymykseen vastaavat filosofit ovat materialisteja, kielteisesti vastaavat idealisteja. Jo tässä peruslähtökohdassa on monta ongelmaa.
Kirja kertoo, että materialistien mukaan ”maailmassa on vain aineellisia kappaleita ja niiden välisiä vuorovaikutuksia […] ihminen kaikkine ajatuksineen ja tunteineen on pohjimmiltaan vain ainetta” (FI4, s. 14–15). Tämä luonnehdinta materialismista vastaa jo antiikista periytyvää käsitystä, jossa aineen pienimmät osat ovat kovia kappaleita. Kyseinen luonnehdinta eroaa nykyisestä materialismista, joka käsittää perustavanlaatuisen tai viimekätisen todellisuuden muodostuvan alkeishiukkasten vuorovaikutuksista. Nämä eivät ole pienenpieniä kovia kappaleita, vaan niitä luonnehditaan pikemminkin kvanttimekaanisilla ominaisuuksilla. Aineellisen kappaleen käsite on tässä harhaanjohtava, sillä se viittaa makroskooppisiin, inhimillisen karkeistusasteen kosketusaistin kohteisiin.
Väite, jonka mukaan materialistien mielestä ”ihminen ajatuksineen ja tunteineen on vain ainetta” pitää paikkansa samassa mielessä kuten väite ”kipu on vain mielen ilmiö”. Totta siinä mielessä, että kuollut ruumis ei tunne kipua. Miksi materialismin viitekehyksessä ihmisen ajattelusta ja tunteista puhutaan vähättelevään sävyyn; miksi ajatukset ja tunteet ovat ”vain” tai ”pelkästään” jotain? Oma todellisuuskäsitykseni on materialistinen, tai fysikaalis-realistinen. Ajattelen, että hammaslääkärin poran aiheuttama kipu on yhtä todellista kuin alkeishiukkasten tanssi.
Yleisenä todellisuuskäsityksenä materialismi vetoaa ontologiseen hierarkiaan: on oltava alkeishiukkasia, jotta voi olla atomeita, jotta voi olla molekyylejä ja niin edelleen – aina elollisiin, kehollis-hermostollisiin olentoihin, joiden aivotoiminta vastaa näiden mielentiloista. Jos ei ole aivoja, hermostoa, kehoa, ja niiden rakennusosina toimiva alkeishiukkasia määrättyine ominaisuuksineen, ei silloin ole myöskään hammassärkyä.
Lähtökohtaisesti kirjoittajat kuvaavat idealismin jonkinasteisena materialismin kieltona: todellisuus ei ole vain aineellista. ”Metafysiikan yhteydessä” idealismilla ”tarkoitetaan kantaa, jonka mukaan todellisuudesta ei voida puhua vain aineellisten kappaleiden liikkeenä” (FI4, s. 15). Kirjasarjan ensimmäisessä osassa lukee: ”Niitä, joiden mukaan kaikkia todellisuuden piirteitä ei voida pitää aineena, kutsutaan ei-materialisteiksi. Heidän mukaansa todellisuudessa on aineen lisäksi muutakin…” (FI1, s. 117). Taustaoletuksena on, että materialismin mukaan kaikki on vain ainetta, ja idealismin mukaan kaikki ei ole vain ainetta. Tässä tapaillaan jo materialismin absurdiuteen johtavaa, piilevää disjunktiivista syllogismia: Joko materialismi tai idealismi, ei-materialismi, siis idealismi. Eihän nyt kerta kaikkiaan voi olla, että kaikki on vain ainetta!
Metafyysisen idealismi ei ole pelkästään materialismin kielto, vaan positiivinen näkemys, jonka mukaan kaikki on perustuvalla tasolla tai viimekätisesti (en käytä tässä ilmaisuja ”vain” tai ”pelkästään”) henkistä, mielellistä, sielullista tai jumalallista. Näiden välille muodostuu sitten tietenkin eroksi subjektiivinen ja objektiivinen idealismi. Joka tapauksessa idealismin mukaan ei ole olemassa mielellisestä todellisuudesta riippumatonta aineellista maailmaa.
Kirjoittajat puolittain myöntävät, että ”idealismi voi tuntua vanhentuneelta ajattelutavalta”. Tässä voisi olla rohkeampi. Idealismi on nykyfilosofien keskuudessa aivan marginaalinen kanta. Idealismin ydinongelma on nähdäkseni se, että siinä ihminen on kaiken keskipiste. Tämä oletus ei ole nykytietämyksen valossa perusteltu. Ihminen on kosmisen evoluution myöhäinen tuote, eläin muiden joukossa ja ajallis-avaruudellisesti erittäin pieni osa koko maailmankaikkeutta. Ei ihmisen, tai muunkaan tietoisen tai mielellisen organismin läsnäolo, vaikuta siihen, miten asiat perimmältään ovat. Vaikka idealismia on monenlaista, eikä se välttämättä ole uskonnollista, niin kyllä esimerkiksi piispa Berkeleyn tapauksessa uskonnollinen maailmankuva vaikutti vahvasti. Ajatus siitä, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä joitakin tuhansia vuosia sitten ja teki ihmisen omaksi kuvakseen, on ilmeisellä tavalla ristiriidassa vakiintuneiden tieteellisten tutkimustuloksien kanssa.
Tällainen kritiikki ei nouse kirjassa lainkaan esiin. Neljännessä osassa päinvastoin ihmiskeskeinen ajattelu nostetaan oikein nykyaikaiseksi esimerkiksi. Sivuilla 23–24 (FI4), alaotsikon ”Ihmisen erityisasema” alla, Heideggerin näkemyksiä esitellään – toisin kuin materialistista todellisuuskäsitystä – kritiikittömästi. Tämän ”mukaan ihmisen oleminen tulee nostaa ontologisessa tutkimuksessa avainasemaan […] mitä ”olla olemassa” viime kädessä tarkoittaa, voi selvitä vain tutkimalla ihmisen olemisen tapaa”. On huomattavaa, että tällainen lähestymistapa on hyvin kaukana edustavan nykymetafysiikan teemoista.
Pitää tietenkin paikkansa, että materialismin arvostelusta ei ”ole yksinkertaista päästä eroon” (FI4, s. 15). Ensimmäisessä osassa mainitaankin zombie-argumentti (FI1, s. 71). Monet fysikalismin haasteet, kuten tietoisuuden erityislaatuisuus, subjektiivisuus, selityksellinen kuilu ja muut vasta-argumentit, kuten tietoargumentti, ovat hyvin tunnettuja. On vaihtoehtoisia käsityksiä, kuten panpsykismi, joka ei asetu selkeästi kummalekaan puolelle materialismi-idealismi kiistassa. Tästä huolimatta fysikalismi on nykyfilosofien keskuudessa mielenfilosofinen valtavirtakanta. Yli puolet kannattaa sitä.
Siinä missä neljännen osan sivujen 14–15 (FI4) hyvin lyhyessä käsittelyssä antimaterialistinen ajattelutapa on piilevänä oletuksena, sivuilla 16 ja 17 esiintyy jo ilmeisiä asiavirheitä. Sivun 16 ylälaidassa esitellään kysymys ja sen alla kaksi vastauslaatikkoa:
Millainen todellisuus on?
| Naturalismi |
Konstruktivismi |
| On olemassa vain luonto, joka on aineellinen ja noudattaa luonnonlakeja. |
Todellisuus määrittyy ja tulkitaan eri näkökulmista käsin |
Tätä taulukointia selitetään sivulla 17:
Nykyään puhutaan materialismin sijaan usein naturalismista. Sen mukaan vain luonnontieteiden tutkima luonto on olemassa. Idealismin teemoja ylläpitää puolestaan muun muassa konstruktivistinen tietoteoria. Konstruktivistien mukaan yksinkertaisiltakin näyttävät tosiasiat rakentuvat kulttuurillisten lähtökohtien sanelemien monikerroksisten oletusten varaan.
Naturalismi on tunnetusti monimerkityksinen ja vaikeasti määriteltävät termi. Taulukossa oleva naturalismin määritelmä on kohdallinen, tuleehan ”naturalismi” luontoa vastaavasta sanasta. Sen sijaan selittävässä kappaleessa ei. Niin kuin taulukossa kerrotaan, naturalismi ontologisena väitteenä tarkoittaa, että ”on olemassa vain luonto”. Tämä määritelmä implikoi, ettei ole yliluonnollista, kuten jumaluutta, ihmeitä tai kuolematonta sielua. Määritelmä ei liity mitenkään siihen, että ”luonnontieteiden tutkima luonto on olemassa”. Luonto on ollut olemassa miljardeja vuosia ennen kuin mitään luonnontiedettä oli edes keksitty, ja se on olemassa siitä riippumatta ja jatkaa olemassaoloaan, vaikka kaikki tieteentekeminen loppuisi. Sivun 17 määritelmä niputtaa virheellisesti naturalismin ja kapeakatseisen skientismin yhteen. Naturalismi metafysiikassa on ollut olemassa kauan ennen nykymuotoista tiedettä. Kaiketi kirjassa mainittu Demokritos, sekä esimerkiksi Leukippos ja Epikuros, ovat järkevästi tulkittavissa naturalisteiksi.
Taulukon ”konstruktivismi”-termi on määritelty väärin. Määritelmä ”todellisuus määrittyy ja tulkitaan eri näkökulmista erilaisena” vastaa perspektivismiä tai relativismia, ei konstruktivismia. Sananmukaisesti perspektivismi liittyy näkökulmiin, relativismi suhteellisuuteen ja konstruktivismi rakentamiseen. Materialistinen todellisuuskäsitys ja näkökulmien välttämättömyyden tunnustaminen eivät ole ristiriidassa. Materialismin kanssa on yhteensopivaa, että esimerkiksi atomiteoria on yksi suhteellinen näkökulma muiden ohella tarkastella ainetta. Kemistin näkökulma aineeseen on eri kuin kokille ruoka-aineet, tai vaikkapa taiteilijan näkökulma tämän työstämiin aineisiin. Materialismi on tässä tapauksessa väite, jonka mukaan kemistin, kokin ja taiteilijan käyttämät aineet koostuvat kaikkein yleisimmällä ja perustavanlaatuisimmalla tasolla samasta materiaalisesta substanssista.
Sivulla 17 siirrytään metafyysisestä idealismista konstruktivistiseen tietoteoriaan. Miten näiden kahden välille on rakennettu silta? Mikä yhteys vallitsee sivulla 15 kuvatun Platonin yleiskäsiterealismin ja konstruktivistisen tietokritiikin välillä? Edellisen mukaan tiedon kohteet ovat ikuisia, pysyviä ja muuttumattomia, riippumattomia ajallis-avaruudellisesta ja kausaalisesta fysikaalisesta todellisuudesta, siinä missä jälkimmäinen korostaa tosiseikkojen rakentuvan kulttuurillisten oletuksien varaan. Nämä filosofiat ovat ilmeisellä tavalla erilaisia.
Puhuttaessa konstruktivismista, on oltava tarkkana, minkä asian rakenteistamisesta puhutaan. Kirjoittajien esimerkki konstruktivistisesta ajattelusta, samalla sivulla 17, on seuraava:
Konstruktivistien mukaan esimerkiksi Suomi-nimisen kansakunnan olemassaolo ei ole ikuinen annettu tosiasia. Suomalaisuus on ilmiö, joka on tietoisesti rakennettu erilaisilla poliittisilla ja kulttuurillisilla toimenpiteillä.
Tästä ilmeisestä esimerkistä on helppo olla samaa mieltä. Alaluvun ”Materialismi ja idealismi” teemaan sopivasti voisin lisätä toisen ilmeisen esimerkin:
Maailman atomaarinen rakenne on miljardeja vuosia sitten muodostunut. Tätä perustavan tason materiaalista todellisuutta ei ole tietoisesti rakennettu. Sen olemassaolo ei riipu ihmisen mielestä, kielestä tai ajattelusta, eikä poliittisista ja kulttuurillisista toimenpiteistä.
Haluan lopuksi korostaa, että pidän yleisesti kirjoittajien työpanosta suuressa arvossa. Tässä tekstissäni arvosteluni kohdistui otsikon mukaisesti kirjoittajien tapaan käsitellä materialismia ja sen suhdetta idealismiin.
Kirjoittaja on FT ja dosentti
