Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi; Naturalismin historia; Nykyaikainen naturalismi; Naturalismi ja tiede; Naturalistinen mielenfilosofia; Psykofyysisen ongelman ratkaisu; Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma; Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta

Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi

Naturalismi on filosofinen kanta, jonka mukaan kaikki olemassa oleva — esineet, tapahtumat ja prosessit — voidaan selittää luonnollisilla syillä tai periaatteilla. Se hylkää kaikki transsendenssin muodot ja asemoi itsensä tieteen jatkumoksi.

Mieli on aivomaterian emergentin toiminnallisuuden tason prosessi, mutta miten sosiaalinen todellisuus ja kulttuuri on naturalistisesti olemassa? Näin ajattelen: kulttuurin itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä. Se on olemassa vain subjektiivisten mielten käsityksinä, eräänlaisena subjektiivisten käsitysten horisonttina.

Naturalismin historia

Jo stoalaiset ja atomistit — erityisesti Democritus ja Epikuros — kielsivät yliluonnolliset olennot; jumalat eivät voi vaikuttaa luontoon, elleivät ole itse sen osa. Myös sielun käsite joko hylättiin tai ”naturalisoitiin”. Stoalaiset perustelivat kausaalisuuden (nexus causarum) jo täysin deterministisesti. Baruch Spinoza määritteli ensimmäisenä selkeästi luonnon kaiken olemassaolon summana ja kielsi ulkoisten syiden käyttämisen maailman selityksessä.

Naturalismi on nyt noussut tärkeimmäksi filosofiseksi liikkeeksi maailmassa ja on käytännössä sulautunut osaksi analyyttistä filosofiaa, joka ”ontologisen käännöksen” jälkeen ei ole enää pelkkää kielen loogista analysointia, vaan laajaa argumentatiivista keskustelua maailmasta ja itseämme luonnontieteellisessä kontekstissa.

Nykyaikainen naturalismi

Nykyaikaisen naturalismin mukaan kaikki metafyysiset kokonaisuudet ja normit (loogiset, matemaattiset, eettiset tai kognitiiviset periaatteet) voidaan täysin redusoida luonnontieteeseen (fysiikka, biologia, psykologia jne.). Olemassa ei ole mitään tieteitä ylittävää tuonpuoleista transsendenttista näkökulmaa maailmaan, josta käsin voisimme tuntea maailman paremmin kuin tiede. Tämä vastaa Quinen näkemystä, ettei ole muuta tieteen totuutta korkeampaa kuin tiede itse; ei parempaa menetelmää kuin tieteellinen menetelmä tieteen teesien arvioimiseksi; eikä mitään tarvetta turvautua metafysiikkaan tai epistemologiaan niin sanottuna ”ensimmäisenä filosofiana”. Hänen työnsä ansiosta naturalismi on nyt ensisijaisessa asemassa ainakin anglosaksisten ja pohjoismaisten filosofien keskuudessa.

Naturalismin ontologinen pyrkimys on kehittää yhtenäinen täydellinen visio luonnosta tieteellisten teorioiden pohjalta. Ajatus kausaalisesti suljetusta maailmasta (ilman ulkoista syytä) on ollut filosofisen naturalismin keskeinen väite alusta alkaen: mikään tapahtuma maailmassa ei voi johtua luonnollisen maailman ulkopuolisesta syystä.

Naturalismi on filosofinen monismi, jolla on kaksi teesiä: 1. Olemista käsittelevän ontologisen periaatteen mukaan luonto on kaikki mitä on, eikä sen olemassaolo vaadi mitään yliluonnollista tai ulkopuolista syytä ja 2. Tietämistä tutkivan epistemologisen periaatteen mukaan mitään yliluonnollista tietolähdettä ei ole olemassa.

Naturalismi todellakin hylkää transsendenssin käsitteen. Maailmankaikkeus ja kaikki sen muodostavat olennot kattavat kaiken olemassa olevan, eikä sen vuoksi ole mitään yliluonnollisia olentoja eikä yliluonnollisia syitä, jotka kykenisivät sen selittämään. Myös ihminen on luonnontuote ilman muuta perustaa kuin luonnolliset syyt, jotka synnyttivät hänen olemassaolonsa.

Naturalismi ja tiede

Charles Darwin merkittävän työn vaikutuksesta luonnontiede selittäää nyt kaiken elollisen ilman yliluonnollista toimijaa tai älykästä suunnittelua: kaikki olemassa olevat elämänmuodot alimmasta aina korkeimpaan ovat lopulta peräisin elottomasta aineesta; sokean prosessin materiaalin muunnoksista ja organisoinnista.

Darwinismi on vastaus alkuperäkysymykseen, joka muodostaa filosofi Daniel Dennettille ja kaikille nykyaikaisille filosofeille autenttisen naturalistisen selityksen mallin. Se selittää elämän turvautumatta uskonnollisiin transsendenttisiin kokonaisuuksiin tai periaatteisiin elämän perusteluna.

Naturalistinen luonnontiede torjuu myös järjen intuition filosofisen pohdinnan lähtökohtana kahdella tavalla: 1. Kyseenalaistamalla introspektion pätevyyden ja 2. Hylkäämällä transsendenttisen (”Jumalan silmän”) näkökulman. Ensimmäinen kohta sijoittaa naturalismin, Spinozasta alkavaan anti-kartesiolaiseen perinteeseen hyläten ajatuksen, jonka mukaan olisi olemassa etuoikeutettu materiasta riippumaton ”minuus”. Toinen kohta anti-dogmatisoi naturalismin. A priori totuus hylätään; filosofian väitteitä pidetään vain alustavina totuuksina. Mikään tietämys ei ole pyhää tai materian objekteista ja prosesseista riippumatonta.

Vaikka filosofia ei ole perustutkimusta, se nähdään kuitenkin perustutkimuksen jatkumona; hyödyllisenä esitieteellisenä pohdiskeluna. Paras näkemys todellisuuteen on paras ja uusin luonnontiede. Quinen näkemyksen mukaan niiden välillä ei kuitenkaan ole todellista eroa, eikä filosofisessa pohdinnassa erityistä tai ainutlaatuista. ”Minä teen filosofiaa — tunnustaa Quine — molempien alueiden, näkökulmasta, enkä tiedä parempaa tapaa.”

Kun filosofia luopuu transsendenssista sekä epistemologiassa että ontologiassa, voi luonnontieteilijät pitää filosofiaa ja tiedettä kollektiivisena toimintana, joihin sovelletaan samoja perusstandardeja. Kun nämä toiminnot liittyvät toisiinsa, voi luonnontieteellinen tutkimus ja löydöt mahdollistaa myös filosofisen perinteen parantamisen tai tarkistamisen.

Naturalistinen näkökulma johtaa filosofian sovittamiseen luonnontieteiden tietoihin. Tämä edellyttää kolmentyyppisiä vaatimuksia filosofialle: 1. Tieteelliset tiedot on integroitava filosofiseen pohdintaan; 2. Filosofisten teesien on oltava yhteensopivia näiden tietojen kanssa; 3. Filosofinen kysymys on muotoiltava niin, että se voi saada vastauksen luonnontieteiltä.

Daniel Dennett tiivistää nämä vaatimukset määrittelemällä naturalismin, kannan, jota hän itse puolustaa: ”Perusnäkemykseni naturalismi on, ettei filosofiset tutkimukset ole ylempiä eivätkä edellä luonnontieteitä, vaan etsivät totuutta yhteistyössä, jolloin filosofien on annettava itselleen tehtävä selventää ja kehittää sekä yhdistää nämä usein ristiriitaiset näkökulmat niin, että ne voidaan yhdistää yhdeksi visioksi universumista. ”

Naturalismi antaa fysiikalle etuoikeutetun aseman tieteiden keskuudessa. Fyysiset selitykset vastaavat parhaiten tieteellisiä vaatimuksia. Koska syyt ja fyysiset lait hallitsisivat periaatteessa kaikkia ilmiöitä, niihin perustuvat fyysiset selitykset ovat ainoat, jotka voivat vaatia universaalisuutta. Naturalistisesta näkökulmasta fysikalistinen reduktionismi (tai fysikalismi ) sattuu olemaan paras tähän mennessä löydetty ontologinen kanta, esimerkiksi parempi kuin idealismi, vitalismi tai dualismi.

Ontologinen sitoutuminen fysiikkaan alkaa ajatuksesta, että universaalit ja fyysiikan teoriat erotetaan erityistieteiden teorioista, joiden sanotaan olevan erityisiä eikä yleisiä, koska ne koskevat rajallisia erityisalueita ja riippuvat perusfysiikan teorioista. Ne eivät voi itse asiassa kuvata ja selittää tieteenalansa kohteita vain omilla käsitteillään, vaan niidenn on pakko turvautua perusfysiikan käsitteisiin ja lakeihin. Esimerkiksi biologia on tieteen erityistapaus, joka käsittelee soluja ja eläviä organismeja. Biologisten kokonaisuuksien ja niiden syy-seurausten käyttäminen ei vielä riitä selittämään biologisten ilmiöiden kokonaisuutta, joten biologiset selitykset eivät voi olla täydellisiä selityksiä.

Sitävastoin, fysikaalisten teorioiden sanotaan olevan täydellisiä siinä mielessä, että mitä tahansa ilmiötä voidaan teoriassa kuvata syiden ja fyysisten lakien avulla. Fysiikan ”kausaalinen” (syiden kokonaisuutta koskeva) ja ”nomologinen” (lakien kokonaisuutta koskeva) täydellisyys oikeuttaa reduktionistisen naturalismin kannan, että fysiikan antamat kuvaukset maailmasta esittävät parhaiten sen, miten asiat ”todella” ovat.

Tieteellinen naturalismi suhtautuu optimistisesti mahdollisuuteen hankkia tietoa maailmasta. Vaikka sitä kutsutaan joskus ”metafyysiikaksi”, sillä ei tarkoiteta empiirisesti tavoitettamattomissa olevalla ulkopuolislla todellisuudella spekulointia, vaan yleisten kategorioiden kehittämistä empiirisen todellisuuden vangitsemiseksi. Todellisuus on kokemuksesta riippumaton, mutta siitä on mahdollista hankkia tietoa empiiristen luonnontieteiden menetelmillä. Ihminen ja koko maailmankaikkeus pystytään näin periaatteessa selittämään luonnontieteillä.

Naturalistinen mielenfilosofia

1600-luvun luonnontieteiden voimakkaan kehitysvaiheen aikana useat filosofit kuten Descartes tai Spinozan ehdottivat erilaisia tapoja ymmärtää ja sovittaa mieli fyysiseen maailmaan. Varsinainen mielenfilosofia syntyi 1950-luvulla, kun psyykkinen toiminta pyrittiin selittämään luonnollisten prosessien avulla. Pyrkimyksenä oli tunnistaa psykologiset tilat (käsitykset, tuntemukset, toiveet, uskomukset jne.) ja liittää ne neurofysiologisiin tiloihin tai aivojen prosesseihin. Tämä naturalistinen ja reduktionistinen käsitys nimettiin mieli-aivot identiteetti teoriaksi, jota useimmat neurotieteilijät kuten Antonio Damasio nyt kannattavat. Sitä on myös kritisoitu esimerkiksi kyvyttömyydestä huomioida psyykkisten ilmiöiden monitoteutuvuus, mikä on johtanut myös muihin ratkaisuihin kuten esimerkiksi funktionalismiin (Hilary Putnam) ja instrumentalismiin (Daniel Dennett). Näitä ja muita naturalistisen mielenfilosofiaan versioita kannattaa nyt joka tapauksessa valtaosa nykyaikaista filosofeista.

Psykofyysisen ongelman ratkaisu

Tieteen termipankki määrittelee emergentismin näkemykseksi, jonka mukaan alemman tason ilmiöt voivat synnyttää niistä huomattavasti poikkeavia ilmiöitä ylemmällä tasolla ja tarkentaa määrittelyä selitteellä: ”Emergentismin mukaan johonkin seikkaan liittyy emergenttejä piirteitä. Esimerkiksi mielenfilosofiassa emergentismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan mieli [emergoituu] ”nousee” aivoista, mutta mentaalisia ominaisuuksia ja mieleen liittyviä lainalaisuuksia ei voi palauttaa aivojen ominaisuuksiin tai neurologisiin lainalaisuuksiin.” Tämä jättää kuitenkin avoimeksi sen miten mieli on ontologisesti olemassa.

Wikipedian hakusana ”Popperin kolme maailmaa” kertoo: ”Popper jakoi todellisuuden kolmeen toisensa kanssa vuorovaikutuksessa olevaan maailmaan: / Maailma 1: fysikaalisten olioiden ja tapahtumien maailma, mukaan lukien biologiset entiteetit. / Maailma 2: mentaalisten olioiden ja tapahtumien maailma sekä ihmisissä että eläimissä. Siihen kuuluu muun muassa tietoisuus. / Maailma 3: ihmismielien ja ihmisyhteisöjen tuotteiden maailma. Siihen kuuluvat muun muassa sellaiset abstraktit entiteetit kuten väittämät, tieteelliset teoriat ja luonnolliset luvut, sekä kulttuuriset ja sosiaaliset tuotteet, kuten kertomukset, myytit, työkalut, sosiaaliset instituutiot ja taideteokset.”

Tämän mallin mukaan mielet sisältyvät maailmaan 2 ja naturalistisesti hyväksyttävä selitys esimerkiksi ihmisten mielten olemassaololle on, että ne ovat aivojen neuronaalisina prosesseja. Mentaalisten olioiden evoluution emergentti tapahtuma tuotti mahdollisuuden tässä ja nyt toimintaan mahdollistavien mielikuvien muisteluun mielikuvituksessa. Tämä taas teki mahdolliseksi harkita erilaisia kokemusten tuottamia toimintavaihtoehtoja ennen varsinaiseen toimeen ryhtymistä. Näin syntyi myös tarve tämän mielikuva-ajattelun kommunikointiin. Kun samaan aikaan tapahtui sopivia anatomisia muutoksia ääntöväylässä, aluksi kehittynyt symbolinen elekieli ja siihen liittyvä ääntely kehittyi puhekieleksi. Tämä käynnisti kulttuurin (maailma 3) kehityksen, joka pääsi todella vauhtiin kirjoitustaidon keksimisen jälkeen.

Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma

Edelleen jää kuitenkin puuttumaan naturalistisesti hyväksyttävä selitys sille, miten maailma 3 eli kulttuuri on ontologisesti olemassa. Sama ongelma liittyy myös marxilaiseen käsitteeseen ylärakenne.

Tieteen termipankki määrittelee käsiteparin alarakenne/ylärakenne näkemyksesi marxilaisuudessa, jonka mukaan yhteiskunnassa talousjärjestelmä määrittää sen kulttuurin ja tarkentaa selitteessä: ”Marxin ja Engelsin mukaan yhteiskunnallista järjestystä luonnehtiva tuotantojärjestelmä … toimii eräänlaisena alarakenteena, joka perustaa ja määrittää sen päälle rakennetun kulttuurillisen ylärakenteen ominaisuudet. Siten taloudellisen perustan dynamiikka määrittää meidän aatteemme. Myöhemmät marxilaiset … [täsmentävät], että myös kulttuuri voi vaikuttaa taloudelliseen alarakenteeseen.

Myös marxilaisessa kulttuuriteoriassa arvostellaan nykyään sitä, että perustan ja päällysrakenteen mallin perusta on ymmärretty tarpeettoman kapeasti, että myös symbolinen toiminta on osa perustaa. Tämä on yhteensopivaa reduktiivisen emergentismin kanssa. Kun maailmat 1 ja 2 samaistetaan perustaan, sisältyy siihen kaikki mitä on oikeasti olemassa. Mutta entä miten maailma 3 on ontologisesti olemassa?

Esitin blogissani Näin ajattelen (osa 1) oman ehdotukseni ratkaisuksi ja kuvasin sen Popperin kolmen maailman ontologiasta modifidun reduktiiviseksi emergentimiksi nimeämäni ontologian avulla. Reduktiolla tässä mallissa tarkoitetaan sitä, että mielen olemassaolo (maailma 2) päättyy ja ruumis (maailma 1) redusoituu materian kiertokulkuun. Väitin, että maailma 3 on ontologisesti olemassa vain näennäisesti. Todellisuudessa se on olemassa vain subjektiivisina käsityksiä ihmisten mielissä. Tämä ratkaisee ongelman myös marxilaisen käsiteparin alarakenne/ylärakenne osalta. Maailma 1 ja maailma 2 voidaan samaistaa (laajemmin ymmärrettynä) alarakenteeseen eli siihen mitä todella on olemassa ja maailma 3 ylärakenteeseen, joka on olemassa vain ihmisten subjektiivisina mielteinä. Maailma 3 on näin olemassa ihmisten mieliin hajautuneina käsityksiä, mutta ei näistä käsityksistä riippumattomasti; sen itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä.

Redusoituvan emergentismin ontologian maailmat (Popperin erillisistä olemisen piireistä poiketen) ovat sisäkkäisiä.

Maailma 1 sisältää kaiken olevan (sen objektit ja prosessit) eli koostuu materiaalisista objekteista ja niiden ylläpitämistä prosesseista.

Maailma 2 eli subjektiiviset mielet (yksilöiden aivojen neuronaaliset prosessit) on maailman 1 prosessien osajoukko. Se on objektiivisesti olemassa yksilöiden aivojen subjektiivisina prosesseina. Se sisältää vain nämä prosessit (itse biologiset aivot sisältyvät maailmaan 1). Yksilöiden välinen kommunikaatio tapahtuu vain materiaalisen vuorovaikutuksen avulla; telepaattista vuorovaikutusta ei ole olemassa.

Maailma 3 eli kulttuuri on itsenäisesti olemassa vain näennäisesti. Siitä on jokaisella yksilöllä oma käsitys ja ne ovat olemassa vain maailman 2 subjektiivisiin mieliin hajautuneina. Maailma 3 voidaan ajatella näin myös maailman 2 osajoukkona. Kulttuurin materiaaliset muodostelmat sisältyvät maailman 1 ja kulttuurinen merkitys niille tulee vaasta subjektiivisten mielten tulkinnalla. Yksittäisen subjektin näkökulmasta kulttuurin näennäisesti subjektista riippumaton itsenäinen olemassaolo johtuu siitä, että kulttuuriobjektit ovat omalla tavallaan olemassa myös muiden yksilöiden subjektiivisina mielteinä.

Kulttuuri ymmärretään reduktiivisessa emergentismissä yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuudeksi, joka sisältää yhteisön omaksumat ja jakamat arvot, merkityksellistämisen, viestimisen ja tekemisen tavat sekä todellisuutta jäsentävät käsitykset, uskomukset ja tietojärjestelmät.

Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta

Modernit marxilaiset kulttuuriteoriat lähtevät yleensä liikkeelle tarkastelemalla väitettä, jonka mukaan on olemassa determinoiva eli määräävä perusta ja determinoitu eli määrätty päällysrakenne. Tämä on yhteensopivaa reduktiivisen emergentismin kanssa, koska kulttuurin itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä. Se on olemassa vain yksilöiden subjektiivisina käsityksinä, mutta yhteisön muiden jäsenten käsitysten yhteisvaikutus heijastuu yksilöihin ulkoisena paineena, minkä yksilö kokee objektiivisesti olemassa olevana kaikkien jakamana kulttuurisena todellisuutena. Jokapäiväisessä elämässä ei tätä arkiajattelun asennetta ole tarpeellista edes problematisoida. Todellisuudesta kuitenkin jokaisella on oma subjektiivinen käsitys eikä itsenäisesti olemassa olevaa kulttuurista todellisuutta ole olemassa.

Kaikki ihmisten kulttuuriset kokemukset voidaan kuvata subjektiivisissa mielissä toimivien kulttuurigeenien eli meemien toiminnaksi, mikä ilmenee mielikuvien sekvensseinä. Kieli on kehittynyt tämän mielikuva-ajattelun täydennykseksi ja kommunikaatio välineeksi. Voimme kuvata mielen mekanismilla sekä todellisuutta että fiktioita kuten uskontoja. Mielten ulkopuolella tämä symbolijärjestelmä ja sen avulla kuvatut meemit ovat vain tahroja paperilla, bittejä tietojärjestelmistä tai fysikaalista signalointia. Merkityksiä niille tulee vain subjektiivisten mielten prosesseissa ja jokainen tulkitsee ne omalla tavallaan. Viime kädessä symbolinen viestintä kääntyy subjektiiviseksi mielikuva-ajatteluksi; tarinat herättävät mielikuvia ja mielikuvat sanallistetaan tarinoiksi. Meemit eli kulttuurigeenit on ymmärrettävä lähinnä metaforana. Ne eroavat geenien toiminnasta monella tavalla. Esimerkiksi meemit välittyvät vain fenotyyppeinä. Eikä niillä ei ole ”genotyyppejä” eli ne tallentuvat jokaisen mieleen omalla subjektiivisella tavalla.

Vaikka reduktiivisen emergentismin mukaan päällysrakenne on vain näennäisesti itsenäisesti olemassa oleva yhteinen jaettu käsitys yhteisön tavoitteista, vallitsevista käytännöistä ja normista, vaikuttaa tämä fiktiivinen päällysrakenne (muiden käsitysten yhteisvaikutus) perustaan eli yhteisön kunkin jäsenen käsityksiin ja toimintaan psykologisina paineina ja rajoituksina.

Perustan toimijuus (subjektiiviset mentaalisen maailmat) käsittää yhteisön yksilöiden toisiinsa suhteissa olevat kulttuuriset käytännöt (subjektiiviset ajattelu- ja toimintatottumukset), joiden mukaan ihmiset toimivat yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa suhteissaan. Niihin sisältyy perustavia ristiriitoja ja muunnelmia, joten nämä memeettisen evoluution kohteet (dynaamiset prosessit) ovat jatkuvassa muutostilassa. Yhteiskunnan todellisuus koostuu näin suuresta määrästä enemmän tai vähemmän yhteensopivia yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka sekoittuvat toisiinsa mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Kun tämä myönnetään merkitsee se sitä, että samalla luovutaan eräässä väittämästä, jonka mukaan näihin käytäntöihin liittyisi väistämättömiä determinatioiden prosesseja.

Reduktiivisen emergentismin mukaan tulkittuna hegemoniassa yhteisön mentaalisen maailman (maailma 2) subjektiivisia käsityksiä dominoi enemmistön todellisuudeksi kokemat valtavirran käsitykset, joihin myös toisinajattelijat alistetaan yhteisön luoman paineen avulla. Vallitseva regulaatio ja tavat antavat hallitsevalle eliitille ylivallan ylläpitää tätä olotilaa. Se perustuu kuitenkin vain yhteisön subjektiivisiin käsityksiin ja on muutettavissa näitä käsityksiä muuttamalla. Kulttuuristen systeemien toimijoita ovat vain ja ainoastaan subjektien mielet.

Systeemillä itselläni ei ole mitään toimijuutta. Tämä ei kuitenkaan estä kehittämästä kulttuurisille systeemeille ylemmän tason malleja kunhan pidetään mielessä, että ne eivät ole enää yksin luonnonlakien kaltaisia, koska niihin sisältyy subjektien mieliin kehittyneitä teleologisia pyrkimyksiä. Regulaation ja käytäntöjen muuttuessa muuttuu myös systeemin ”lainalaisuudet”. Erityisesti taloustieteessä tätä ei ole oivallettu, vaan on fiksaannuttu lähes uskonnon omaisesti toimimattomaksi osoittautuneeseen uusliberalistiseen traditioon.

Traditio on yksi filosofisella, teoreettisella ja historiallisten käytäntöjen tasolla, vaikuttava subjektiivisiin mieliin hajautunut prosessi, joka levittää omia meemejä eli mielen geenejä yhteisön jäsenten välillä samalla niitä uudelleen tulkiten, muuntaen ja uusintaen kaikissa yhteisön yksilöiden välisissä yhteistyö ja vuorovaikutus tilanteissa. Yhteiskunnan jäsenet jakautuvat aina useisiin enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavien traditioihin. Kaikki traditiot kamppailevat omien käytäntöjen ja merkitysten levittämiseksi sekä muita uudelleen tulkiten niin, että ne saataisiin tukemaan omien traditioiden ja merkitysten pääsyä vallitsevaan asemaan. Kun perhe, koulutus, instituutiot, työ ja teoreettinen valikoiva traditio punoutuu kokemuksellisesti osaksi elämäämme, syntyy vallitseva kulttuuri. Kulttuurin muodostavat meemit tallentuvat kuitenkin jokaisella yksilöllä omalla tavallaan kyvyiksi, jotka mahdollistavat aiemmin koettuja vastaavien mielikuvien tuottamisen uudelleen saman tyyppisistä virikkeistä. Meemeillä ei siten ole ”genotyyppejä”; niillä on vain ”fenotyyppi” eli tapa ilmentyä, välittyä ja hedelmöittyä sosiaalisten käytäntöjen intersubjektiivisissa prosesseissa. Sosiaalinen todellisuus on ja elää subjektiivisina mielikuvia ja sitä voidaan kehittää näihin mielikuviin vaikuttamalla.

Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.

Avainsanatnaturalismi

Voiko kone joskus ajatella?; Kognitiotiede ja tekoälytutkimus; Ajatteleva artefakti; Mielen mikropiiri; Aivokuori ja liskoaivot; Aivokuoren tilakoneet; Informaatioavaruus ja muisti; Aivojen kytkentäkaavio eli konektomi; Mielen virtuaalitodellisuus ja ajattelu; Muisti ja kognitiivinen psykologia; Mielikuvien muodostuminen; Muistot; Tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat

Voiko kone joskus ajatella?

Mitä ajattelu on? Tätä filosofit ovat pohtineet jo tuhansia vuosia. Materialismin mukaan se on aivojen luoman mielen ilmiö, mutta dualistit väittävät sen olevan materiasta riippumattomaan henkiseen ulottuvuuteen kuuluvan sielun ilmiö.

Tieteteen omaksuman materialistisen näkemyksen mukaan ihmisillä ja kehittyneillä eläimillä on materiaalisten aivojen tuottama mieli (sielu on fantasiaa). Sille, että myöskin koneelle voitaisiin kehittää mieli, ei ole mitään tieteen tuntemaa periaatteellista estettä. Ihmismieli olisi sille hyvä malli, mutta kukaan ei vielä tiedä miten se toimii. Joka tapauksessa ajatteleva kone voidaan tehdä vain tämän maailman aineksista, jos ollenkaan.

Vahvan tekoälytutkimuksen suurin jarru lienee rahoituksen puute. Kapeantekoälyn menestys näyttää lykänneen hämärään tulevaisuuteen kaikki vahvan tekoälyn kehityspanostukset (kapealla tekoälyllä tahkotaan nyt hyvin rahaa).

Entä onko tekoälyn vastustukseen myös muita syitä? Kenties joidenkin mielestä tätä asiaa ei ylipäätään saisi tutkia? Siksi (lähinnä uskonnollisista syistä) propagoidaan, että vahva tekoäly on joko mahdotonta tai (uskonnoille) vaarallista. Tietoinen ajatteleva kone tuhoaisi lopullisesti uskontojen perustan; tarpeen olettaa henkimaailma olemassa olevaksi.

Hupaisa esimerkki tällaisesta asenteesta on vuosituhannen alussa ilmestynyt Kullervo Rainion kirja “Älyn älyäminen”; dualismin uskontunnustus, jossa pohditaan tietoisuutta, henkisyyttä, aivoja ja vapaata tahtoa sekä hyökätään tulenpalavasti sitä vastaan, että olisi vain ajan kysymys, milloin tietokoneille rakennetaan tietoisuus ja luodaan keinotekoinen ihminen ”Tekno sapiens”. Rainion hyökkäys kohdistui kuitenkin jo vanhentuneeseen tietokone-metaforaan (kuvitelmaan, että aivot toimivat tietokoneen tavoin).

Kognitiotiede ja tekoälytutkimus

Kognitiotiede ja tekoälytutkimus ovat kärsineet heti alusta lähtien primitiivisestä tietokonemetaforasta. Mitään tietokonetta muistuttavia rakenteita ei aivoista ole löytynyt. Asetelma onkin kääntymässä päinvastaiseksi ja pyrkimyksenä on nyt kehittää aivojen tavoin toimiva kone. Tämän suuntaista kehitystä tapahtuu esimerkiksi neuromorfisten koneiden kehityksessä, mutta niistäkin puuttuu vielä mieli. Myös ajatteleva artefakti tarvitsee autonomisen ajallisesti olemassa olevan materiaalisen mielen. Dualismi olisi ihan pätevää ajattelua, jos tuonpuoleinen ikuinen sielu korvattaisiin aivojen neuraalisten prosessien tuottamalla mielellä.

Aivojen neuronaalisen tason dynaamisen toiminnan tutkiminen on kuitenkin hyvin hankalaa kuvantamislaitteistojen spatiaalisen ja temporaalisen erottelukyvyn riittämättömyyden vuoksi. Tätä puutetta voidaan paikata simulaatioiden avulla. Esimerkiksi EU:n 1,2 miljardin euron kymmenen vuotta kestävän (2013-2023) ihmisaivoprojektin (Human Brain Project, HBP) tavoitteena on kehittää simulaattori, joka simuloi aivoja neuronien biologisten toimintojen tasolla. Tähän tarvitaan valtava laskentateho eli ns. exa-luokan kone, jollaista projektin alkaessa ei ollut vielä olemassa. Kehitettävä kone on tarkoitettu aivotutkimuksen, neurofysiologian, mikrobiologian ja niihin liittyvän tietotekniikan tutkimukseen ja siten se edistää ainakin epäsuorasti myös tekoälytutkimusta.

Entä alkaako tämä supertietokone simulaation käynnistyessä ajattelemaan? No ei ala, eikä kukaan sitä odotakaan. Siltä puuttuu vielä kokonaan se tietämys, jonka ihminen hankkii vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa, sekä tähän tarvittavat vuorovaikutuskeinot. Samat vuorovaikutusongelmat liittyvät myös vahvaan tekoälyyn, mutta aivosimulaatioon verrattuna tekoälysovellusten laskentatehon tarve kutistuisi merkittävästi, koska niistä voitaisiin jättää pois biologisten toimintojen simulaatiot.

Ajatteleva artefakti

Miten luodaan ajatteleva artefakti? Miten tekoäly saadaan ajattelemaan? “Tekoäly on tehtävä toisin. On tehtävä kone, joka operoi merkityksillä havainnoiden ympäristöään, itseään ja omaa mielensisältöään samoin kuin ihminen; suorilla ei-symbolisilla itseselittyvillä tavoilla”, sanoo tekniikan tohtori Pentti O A Haikonen. Hän etsii vahvan eli yleisen tekoälyn kehitykselle uutta suuntaa; irti vanhasta tietokone-metaforasta, joka tosin tuottaa juuri nyt hyvin näyttäviä sovelluksia, mutta vain kapeilla tarkasti rajatuilla alueilla. Hän on toteuttanut robotti demonstraation pelkillä assosiatiivisilla neuroverkoilla; ilman mikroprosessoreita ja ohjelmointia. Lisää tietoa asiasta löytyy hänen kirjastaan “Tietoisuus, tekoäly ja robotit”.

Mielen, kielen ja yhteiskunnan ilmiöihin perehtynyt tekoälytutkija, professori Timo Honkela puolestaan toi esille kirjassaan “Rauhankone”, kuinka ihmisten subjektiivinen käsitys kielestä kärjistää kriisin, kun ihmiset tarkoittavat samoilla sanoilla eri asioita tai puhuvat samasta asiasta eri sanoilla. Hänen mukaansa tekoäly voisi avustaa ihmisiä kielellisissä merkitysneuvotteluissa. Meillä kaikilla on oma subjektiivinen mielenkieli ja kommunikoidessamme käymme ilman konettakin aina myös implisiittisesti aktiivista merkitysneuvottelua. Myös ajattelevien artefaktien on kyettävä tähän eli päivittämään omaa mielenkieltään.

Kaikki tekoälyn tutkijat myöntävät, että nykyisissä kapean tekoälyn sovelluksissa on kyse vasta fiksusta automaatiosta; ei mistään todellista älyä omaavasta tekniikasta. Ajattelevaa konetta ei voi toteuttaa vain ohjelmoimalla sääntöjä ja opettamalla esimerkeillä. Todelliseksi ajatteluksi kutsuttava itsenäinen mielen toiminta tulee mahdolliseksi vain, jos vahva tekoäly voi ihmisen tavoin itse vapaasti muodostaa empiirisen maailmankuvansa vuorovaikutuksessa ympäristönsä olioiden kanssa. Tällöin myös vahvalle tekoälylle muodostuisi ihmisten tavoin subjektiivinen käsitys todellisuudesta ja kielestä.

Mielen mikropiiri

Selvittääksemme, miksi ajattelemme kuten ajattelemme, on ensin selvitettävä aivojen toimintaperiaatteet ja toimintamekanismit. Kokonaiskuva on edelleen hämärän peitossa. Kukaan ei vielä tiedä miten aivot todella toimivat. Jeff Hawkins toteaa kirjassaan ”Älykkyys: uusi tieto aivoista ja älykkäät koneet”, ettei mitään hyvää eikä edes huonoa hypoteesia aivojen toiminnallisesta kokonaisuudesta ole vielä olemassa. Hänen aivojen toimintaa selvittävän ajattelunsa ytimessä on aivokuoren pylväät, jotka ovat keskenään tiiviisti kytkeytyneitä neuronien ryhmiä; aivojen toiminnallisia peruselementtejä. Hawkinsin uusin kirja The Thousand Brains — A new theory of Intelligence (2021) jatkaa samaa teemaa. Pylväät ovat myös edellä mainitun HBP-projektin aivosimulaation peruselementtejä.

On mahdollista ajatella, että muodostamalla edellä mainitusta pylväistä toiminnallisesti vastaava elektroninen komponentti eli mielen mikropiiri ja kytkemällä niitä yhteen aivojen kytkentäkaavion eli konektomin mukaisesti syntyy älykkäälle robotille sopivat aivot. Mielen mikropiirien keinotekoiset neuronit tarvitsevat sitten vain ”geneettiset” alkuasetukset, jotta niistä muodostuvista keinoaivoista saadaan ”meemejä” omaksumaan ja käsittelemään kykeneviä meemikoneita, joka sitten voidaan sosiaalistaa yhteiskunnan jäseniksi kuten ihmisetkin.

Kun kukaan ei vielä tiedä, miten aivot kokonaisuutena toimivat, on keksittävä joku mahdollinen skenaario niiden toiminnasta. Tässä esitetyn hypoteettisen luonnoksen yhteen sovitetut tiedonsirpaleet on kerätty lukuisista eri lähteistä. Lopputulosta voi ajatella mielenmikropiirin ja keinomielen vaatimusmäärittelyn alustavana luonnoksena.

Aivokuori ja liskoaivot

Poimuttunut aivokuori eli korteksi koostuu kahdesta puolikkaasta, jotka jakautuvat otsa-, päälaki-, ohimo- ja takaraivolohko nimisiin alueisiin, jotka puolestaan sisältävät useita pienempiä primäärisiä alueita kuten motorinen aivokuori, somatosensorinen aivokuori, kuuloalue, sensorinen ja motorinen puhealue sekä näköalue. Primäärisiä aivokuoren alueita ovat ne, joille hermot aisteista ensimmäisenä saapuvat tai josta ne lihaksille lähtevät. Lisäksi aivokuoressa on sekundaarisia alueita ja assosiaatioalueita, jotka toimivat primäärin aivokuoren välittämän informaation yhdistämisessä ja tulkitsemisessa.

Aivokuorialueet muodostavat neuraalisilla kytkennöillään toiminnallisen hierarkian, jonka pohjalla ovat primääriset aisti- ja motoriset alueet. Niiden päällä on sekundääri- ja assosiaatioalueet ja kaiken huipulla on hippokampuksen sisältävä vanhan aivokuoren alue, joka on tiukasti kytköksissä myös aivojen tunnekeskukseen eli amygdalaan.

Kaikki aivokuoren alueet jakaantuvat vielä pylväiksi kutsuttuksi keskenään tiiviisti kytkeytyneiksi kuusikerroksisiksi neuronitihentymiksi, jotka ovat aivojen toiminnallisia perusyksiköitä, eräänlaisia tilakoneita. Tilakone on ohjausmekanismi, jonka seuraava tila riippuu tilakoneen tuloista ja edellisestä tilasta.

Aivokuoren alapuoliset rakenteet (liskoaivot) koostuvat pallomaisista neuronikeskittymistä eli tumakkeista sekä pikkuaivoista, jolla on aivokuoren tavoin kuorimainen neuraalinen rakenne.

Aivokuoren tilakoneet

Talamus niminen tumake toimii aisti- ja liikehermoratojen reitittäjänä aivokuorelle sekä koko aivokuoren toiminnan tahdistimena niin, että lukuisten aivokuoren pylväiden tuottamista mielikuvien sirpaleista muodostuu se yhtenäinen mielikuvien virta, mitä sanomme ajatteluksi.

Kukin pylväs toimii täysin itsenäisesti niihin liittyvien talamokortikaalisten silmukoiden tahdistamana. Silmukat palauttavat pylväille myös tiedon niiden edellisestä tilasta. Pylväät aistivat myös sekä omalla että ylemmällä ja alemmalla tasolta olevia informaationaapureitaan. Näistä kohteista saapuvat pylvään aistimat aksonit kytkeytyvät synapsien välityksellä pylvään neuronien denriitteihin. Tämä adaptiivinen rakenne edustaa tilansiirtofunktiota, joka määrää kuinka informaatioympäristö ja edellinen tila tuottaa seuraavan tilan.

Informaatioavaruus ja muisti

Pylväistä muodostuneet tilakoneet sijoittuvat aivojen aluehierarkian muodostamaan informaatioavaruuteen, jossa ne aistivat informaationaapureittensa toiminnallisia tiloja ja lähettävät oman tilatietonsa naapureittensa aistittaviksi. Mitään tätä kummempaa kommunikaatiota ei aivoissa tapahdu; ei tiedon siirtelyä pysyväismuistin ja työmuistin välillä, koska tällaisia rakenteita ei aivoissa ole. Kaikki aivokuoren tilakoneet toimivat reaaliajassa rinnakkaisesti. Niiden tarvitsema data ja toimintaohjeet ovat koko ajan välittömästi paikallisesti käytettävissä.

Pylväissä eli tilakoneissa on kahdentyyppistä muistia. Synapseihin tallentunutta pitkäaikaista eli funktiomuistia ja neuronien aktivaatiotiloihin tallentunutta eli lyhytaikaista tilamuistia. Usein ajatellaan, että aivot tallentavat kokemukset mielikuvina. Todellisuudessa aivot eivät talleta mielikuvia vaan kykyjä tuottaa uudelleen koetun kaltaisia mielikuvia samankaltaisista aistimuksia. Samankaltaiset aistimukset aktivoivat aina uudelleen saman pylväspopulaation täydentäen niiden tuottamia mielikuvia reaaliaikaisilla aistimuksilla sekä muokaten samalla pylväiden kykyjä uusilla kokemuksilla. Nämä mielikuvien tuottamiskyvyt tallentuvat pylväiden funktiomuistina toimiviin synapseihin. Pylväiden lyhytaikaiseen muistiin eli neuronien aktivaatiotiloihin ei tallennu mitään pysyvää informaatiota. Tämä neuronien aktivaatiotiloina ilmenevä lyhytaikainen muisti edustaa jatkuvaa reaaliaikaista mielikuvien virtaa, jonka olemassaolo on vain hetkellistä. Mielikuvien virta pysähtyy vasta aivokuolemassa ja päättää samalla myös mielen olemassaolon.

Aivojen kytkentäkaavio eli konektomi

Aistiärsykkeet saapuvat aivokuoren primääreille aistialueille, jonka pylväät toimivat eräänlaisena piirredetektoreina. Sekundääristen alueiden pylväät aistivat primääritason pylväitä ja tunnistavat suurempia kokonaisuuksia. Pylväiden kyvyt perustuvat sekä geneettisiin taipumuksiin että empiiriseen oppimiseen. Oppimisen osuus kasvaa siirryttäessä primääritasolta ylöspäin. Aistimusten vaikutukset nousevat vain niin ylös, että sen prosessointiin löytyy toimintaohje. Täysin uuden asian tapauksessa aistimusten vaikutukset kohoavat aina hippokampukseen saakka, jonka ohjauksessa havainnosta joko tuotetaan aivan uusi skeema, se prosessoidaan osaksi jo mielessä olevaa skeemaa tai unohdetaan merkityksettömänä. Skeema on hippokampuksesta alkava informaatio naapuruston kytkentöjen avulla yhteen liittyvä alaspäin haarautuva pylväspopulaatio. Skeemojen helmat limittyvät keskenään, joten alempien tasojen pylväät voivat toimia useiden eri skeemojen osina.

Mielen virtuaalitodellisuus ja ajattelu

Aistimusten vaikutukset leviävät naapurustossa sekä ylöspäin että alaspäin vastaten perinteisen ajattelun ylöspäin ja alaspäin prosessointia. Alaspäin prosessointi on toiminnanohjausta, jolla ylempi taso vaikuttaa alemman tason toimintoihin. Ylöspäin prosessointi levittää aistimusten vaikutuksia ylöspäin, mikä voi aiheuttaa muutoksia alaspäin suuntautuviin toiminnanohjauksiin. Tähän aivojen informaatio avaruuteen sijoittunut pylväs populaatio tuottaa reaalimaailmaa ja myös puhtaita fiktioita simuloivan virtuaalitodellisuuden, jonka toiminta on ajattelua. Sen avulla voimme testata mielessämme erilaisia toimintavaihtoehtoja jo ennen toimeen ryhtymistä.

Virtuaalitodellisuus koostuu minä-, konteksti- ja objekti-prosesseista. Kontekstiprosessit mallintavat minäprosesin ympärillä olevan tilan ja objektiprosessit kuhunkin kontekstiin sijoittuvat objektit. Mielikuvien virta syntyy näiden prosessien yhteistoiminnasta ja kaikkien yksilöiden subjektiivista mielikuvien virroista muodostuu infosfääri eli maailma 2.

Mielen kontekstiprosessit ovat eräänlaisia minäprosessin ympärille muodostuneita tilan ja ajan kokemukset sekä tunne merkitykset tuottavia virtuaalitiloja. Mielen objektiprosessit sijoittavat kontekstiin sekä kokemuksia että uskomuksia mallintavat entiteetit; faktan ja fiktion. Niinpä paljon mainostettu järki koostuu fiktionalismin mukaan vain fiktioista; mielen kyhäämistä fiktiivisistä malleista, jotka tuottavat niin empiiristen kokemusten kuin myöskin perusteettomien uskomusten mielteet. Subjektiivinen mieli on olemassa vain niin kauan kuin sen prosessit ovat käynnissä.

Muisti ja kognitiivinen psykologia

Miten havainnoista tulee muistikuvia? Tätä ongelmaa lähestytään useinmiten täysin väärästä näkökulmasta: ajatellaan, että aistimukset tallentuvat muistiin mielikuvina. Tämä käsitys on väärä. Mielikuvia ei tallenneta pysyvästi minnekään. Sen sijaan muistiin tallennetaan kykyjä tuottaa vastaavia mielikuvia samankaltaisista tilanteista.

Primärialueilta hippoksmpukseen ylettyvien pylväshierarkkioiden eli skeemojen tuottamia mielikuvia (tilamuistien sisältöjä) ei tallenneta yhtään minnekään. Niiden asemasta skeemojen funktiomuistiin tallennetaan kykyjä tuottaa uudelleen havaintoja vastaavia mielikuvia tilamuistiin. Muistot palautetaan mieleen aktivoimalla samat skeemat, jotka mielikuvat tunnistivat. Mitään tiedon talletus ja palautus toiminnan kaltaista tiedon siirtelyä paikasta toiseen ei tarvita.

Mielikuvan reproduktio aktivoituu pelkästään skeeman aktivoinnilla. Aktivoinnin voi tehdä joko havainto tai mielikuvitus. Havainto ja toiminta liittyvät tiiviisti yhteen. Skeeman aktivointi päivittää myös skeeman tai, jos uusi havainto ei sovi mihinkään skeemaan luodaan uusi skeema. Aivojen toiminnallisessa hierarkiassa ylöspäin virtaavia aistimuksia vastaan virtaa alaspäin toiminnanohjauksia aistimusten tarkentamiseksi ja konkreettisen toiminnan ohjaamiseksi. Kuvittelu ja konkreettinen toiminta tapahtuu samoilla skeemoilla.

Kykymme liikkua ja toimia ympärillämme olevassa monimutkaisessa maailmassa perustuu kykyyn muodostaa siitä reproduktio; mielen virtuaalimaailma, joka koostuu minä-prosessista, sen ympärille muodostuneista vaihtoehtoisista kontekstiprosesseista ja niiden sisällöksi linkittyvistä objekti-prosesseista. Nämä tuottavat yhdessä ajattelun eli aivokuoren alueiden hierarkian kaikille tasoille hajautuneiden pylväiden dynaamisen toiminnan.

Kognitiivinen psykologia mallintaa edelleen muistia rakenteilla, joita aivoista ei löydy. Kuten jo edellä todettiin, aivoissa on vain kahdenlaista muistia: synapsien pitkäaikaista eli funktio-muistia ja neuronien aktivaation edustamaa lyhytaikaista eli tila-muistia. Kaikki kognitiivisen psykologian kuvaamat muistityypit voidaan selittää näiden avulla.

Aivot luovat mielen virtuaalimaailmaan dynaamisia malleja siitä miltä ulkoiset objektit näyttävät, kuulostavat ja miten ne toimivat. Kaikki tarvittava tieto tallentuu näihin malleihin. Mitään erillisiä kognitiivisen psykologian kuvaamia säilömuisteja ja työmuisteja ei ole olemassa. Skeemojen pylväs-populaatiot kuvaavat niihin sisältyvän informaation avulla objektien dynaamisen käyttäytymisen eli mielikuvien virran.

Mielikuvien muodostuminen

Tarkastellaan aluksi mielikuvan muodostumista näköaistin avulla ja laajennetaan se sitten muitakin aistimuksia ja tunteita koskevaksi. Aivot eivät toimi kuin kamera, joka kuvaa koko näkökentän kerralla, vaan pikemmin kuin tutka, joka skannaa näkökentän piste pisteeltä. Silmän tarkan näön alue kohdistuu kulloinkin vain hyvin pieneen alueeseen ja tekee koko ajan tahdosta ja tarkkaavaisuudesta riippumatonta hyppelyä eli niin sanottuja sakkadisia liikkeitä. Miten tästä sekamelskasta voi syntyä stabiili mielikuvien virta?

Mielen dynaaminen virtuaalitodellisuus syntyy silmän liikkeitä ja vartalon asentoja koordinoivan motorisen toiminnan yhteistyönä. Pikkuaivot ovat peliohjelmistojen fysiikkamoottoria vastaava elin, joka ylläpitää painovoimakentän hallitseman ympäristön koordinaatistossa vartalon ja sen osien asentojen dynaamista tilaa ja auttaa kohdistamaan kulloisenkin sakkaadisen pysähdyksen tuottaman kuvan oikeaan kohtaan kontekstia. Primaarin näköalueen piirredetektorit valikoivat palapelipussistaan tarkannäön alueeseen sopivan elementin. Ylempien tasojen objektiprosessit koostavat näistä elementeistä vaihe vaiheelta isompia hahmoja ja aktiivinen konteksti prosessi skaalaa ne osaksi kokonaisuutta.

Mielen virtuaaliavaruus kattaa koko kontekstin eli ympärillä olevan tilan, myös sen mikä ei ole näkökentässä. Sen ajatellaan pysyvän muuttumattomana. Siksi on mahdollista ajatella sitäkin osaa ympäristöstä mikä ei ole näkökentässä. Näköaistin lisäksi myös kaikki muut aistit ja liskoaivojen vietti- ja vaisto-pohjan sekä homeostaasin tilan generoimat tunteet täydentävät omalta osaltaan konteksti- ja objekti-prosessien tuottamaa mielen virtuaalitodellisuutta.

Mieli mallintaa samalla mekanismilla reaalisten objektien lisäksi myös fiktioita; suunnitelmia, teorioita ja uskonnollisia kuvitelmia.

Muistot

Muisto aktivoituu joko havainnosta tai ajattelun mielleyhtymistä. Sitä mitä normaalisti sanomme muistoksi ei tallenneta mihinkään. Sen sijaan funktiomuistiin tallentuu kyky tuottaa koettua aistimusta vastaava mielikuvasekvenssi tilamuistiin. Mielikuvien pohjaksi aktivoidaan aina mahdollisimman lähellä jotakin koettua aistimusta vastaava jo olemassa oleva skeema. Havainnosta aktivoituneen skeeman tuottamaa mielikuvien sekvenssiä täydennetään aina aktuaalisilla aistimuksilla. Siksi se on aina mielleyhtymistä aktivoitununeita muistoja täsmällisempi.

Mielikuvien sekvenssin tuottavan skeeman aktivointi päivittää myös aina sen kykyä tuottaa niistä erilaisia variaatioita. Jos aistimus poikkeaa merkittävästi aiemmin koetuista luodaan siitä kokonaan uusi skeema.

Tässä esitetyllä kuvauksella on monia yhtymäkohtia Antti Revonsuon mielen virtuaalitodellisuuden, Antonio Damasion esittämän aivojen kuva- ja taipumusavaruus mallin ja Jeff Hawkinsin esittämän ennustavan muistin viitekehityksen ideoille.

Revonsuon käyttämä virtuaalitodellisuuden käsite vastaa suoraan tässä mallissa kuvattua aivojen pylväspopulaation tuottamaa mieltä.

Siinä missä Damasio jakaa aivokuoren taipumus- ja kuva-avaruuksiin, sama toiminnallinen jako tehdään tässä esitetyssä mallissa jokaisessa aivokuoren pylväässä. Taipumusavaruuden toimintoja vastaa pylväiden funktiomuistiin tallennetut kyvyt ja kuva-avaruuden toimintoja tilamuistin mielikuvien virta.

Hawkinsin mallissa pylväät ovat — samoin kuin tässä kuvatussa mallissa — aivojen mielikuvien virtoja tuottavia toiminnallisia perusyksiköitä.

Damasion konvergenssi-divergenssi-vyöhyke ajattelu vastaa tämän mallin funktionaalista kaksisuuntaista aivoalueiden hierarkiaa, joka kytkeytyy Damasion mallin tavoin tiukasti aivokuoren alaisiin taipumuksellisiin rakenteisiin (liskoaivoihin).

Tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat

Damasion mukaan hänen ”kuva-avaruudeksi” nimeämänsä aivokuoren alueet muodostavat kaikkien aistien yhdistelmänä sekä tietoisiksi tulevat mielikuvat että ne, jotka jäävät tiedostamatta. Tässä esitetyssä mallissa mielikuvien tuottamiseen tarvitaan koko aivokuori ja myös kuoren alaiset aivorungon homeostaasin ja pikkuaivojen dynaamisen liiketilan säätöjärjestelmät.

Mielikuvien tiedostaminen on aivojen kokonaisvaltaista holistista toimintaa. Se ei liity vain ”kuva-avaruuteen” vaan koko aivokuoreen ja kuoren alaisiin rakenteisiin. Primaarisen ja sekundaarisen aivokuoren sekä kuoren alaisten rakenteiden tuottamat mielikuvien sirpaleet eivät yllä vielä tietoisuuteen. Tietoisuuteen nousee vasta riittävän kokonaisvaltaiset assosiaatiotason mielikuvat.

Tietoisen tason alapuoliset mielikuvien sirpaleet ja niiden välityksellä myös aivokuoren alaiset liskoaivojen vietit ja vaistot vaikuttavat kuitenkin koko ajan myös tietoisen tason mielikuviin. Tiedostamattomalle tasolle vaikuttavaksi saattaa jäädä myös alunperin tietoiseen kokonaisuuteen kuuluneet tiedostamattomat osat, joiden tietoiset osat ovat unohtuneet.

Tietoinen mieli rakentuu koko aivojen tuottamista dynaamisista mielikuvista. Niiden muodostumiseen vaikuttaa sekä ympäristöstä saadut aistimukset että eliön sisäinen homeostaattinen tila. Ympäristö kuvautuu mielen virtuaalitodellisuuteen minä prosessin sisältäväksi kolmiulotteiseksi dynaamiseksi malliksi ja sisäinen tila minäprosessia täydentäväksi tunneprofiiliksi. Mielen objekteilla ei ole omaa toiminnanohjaus prosessia vaan sen sijaan objektien käyttäytymistä ennustetaan projisoimalla oma minäprosessi niiden asemaan.

Edellä kuvattujen speksien mukaisesti suunniteltu ajatteleva artefakti voisi olla jo täysivaltainen kulttuurin (maailma 3) eli infosfäärin toimija. Kulttuurin itsenäinen objektiivinen olemassaolo on näennäistä; se on vain subjektiivisten käsitysten horisontti. Kulttuurin ja subjektiivisten käsitysten kehittymistä siinä voi verrata geneettisten algoritmien toimintaan, mutta se on jo sosiologiaa ja toisen jutun aihe.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä vuoden 2021 lopussa oli 3 689 998. Noin 66,5 prosenttia väestöstä.

Pudotusta edelliseen vuoteen oli 1,2 %-yksikköä. Kuluvan vuoden lopussa osuus lienee olevan noin 65 prosenttia. Tällä menolla menee vain muutama vuosi, kun jäsenmääräprosentti alkaa vitosella. Mikäli ei kovin kummia tapahdu, eikä taivas putoa niskaan, noin 10 vuodessa kirkon jäsenmäärä jää alle puoleen väestöstä.

Tämä on melkoinen kurimuskurssi kirkolle. Kirkollisvero on kuitenkin elinehto isolle ja raskaalle organisaatiolle. YT-neuvottelut, väen vähentäminen, lomautukset, kiinteän omaisuuden myynti ynnä muut ovat kirkon arkea jo lähitulevaisuudessa. Monet seurakunnat ovat jo joutuneetkin sopeuttamaan talouttaan.

Mutta siis, kun kirkon jäsenkato jatkuu tällaisena, on sen jäsenmäärä pian jo alle puolet Suomen väestöstä. Silloin kirkon julkisoikeudellista asemaa on harkittava. Voiko julkisoikeudellinen yhteisö, joka edustaa vähemmistöä kansasta, pitää hallussaan hautaustoimen monopolia, säätää oman lakinsa, pitää oikeuden verottaa ja järjestää valtiollisia jumalanpalveluksia? Voiko vähemmistökirkon edustamaa oppia pitää enää pakollisena oppiaineena peruskouluissa?

Kirkolla oli aikoinaan merkittävä rooli julkisen vallan edustajana ja eräänlaisena valtion haarakonttoriverkostona kouluopetuksen järjestämisineen ja väestökirjanpitoineen. Mutta nämä, kuten sosiaalityökin, on jo aikaa sitten kirkolta otettu maallisen regimentin hoidettaviksi. Mutta vallan rippeistään kirkko on pitänyt kiinni niin paljon kuin suinkin on voinut.

Lapsikaste on yksi merkki kirkon hamuamasta vallasta. Valtaa ei ole ilman kannattajia. Ja rahaa. Lapsi liitetään seurakunnan jäseneksi aina, kun tämä kastetaan. Aikaa myöten tästä tulee veronmaksaja kirkolle. Jos nuori syystä tai toisesta saa hyvät kuukausitulot ennen täysi-ikäisyyttä, saa maksaa kirkkoveroa, vaikka ei itse haluaisi, eivätkä vanhemmat ole kirjoittaneet lupapaperia. Ja kun suomalaisista suuri osa on edelleen tapaluterilaisia, ei kirkosta eroaminen ole etusijalla. Kirkon jäsenistöstä suurin osa onkin passiivisia kannattajia. Mutta jos postiluukusta tulisikin kerran vuodessa 200–350 euron jäsenmaksulappu riippuen tuloista ja kunnasta, ei eroamista kovin paljon mietittäisi. Siksipä kirkko ei halua siirtyä kirkkoveron kanto-oikeudesta jäsenmaksuperiaatteeseen.

On muuten hienoa sekin, että pääomatuloista ei tarvitse kirkkoveroa maksaa. Pieneläkeläiset ja työttömät joutuvat maksamaan samalla, kun paksusti voivat pääomarikkaat nimellisine palkkatuloineen, jos niitäkään edes on, saavat olla rauhassa kirkolta. Kirkon yhteisöverokin on hienosti säädetty sikäli, että kaikki kirkkoon kuulumattomatkin sitä maksavat. Vaikka yrityksen kaikki omistajat ja työntekijät olisivat kivenkovia ateisteja tai eivät muuten kuuluisi kirkkoon, on firman maksettava kirkolle veroa.

Lapsikaste on moraalisesti väärin. Siinä rikotaan lapsen oikeuksia, koskemattomuutta sekä uskonnonvapautta, mitkä ovat myös perustuslakiin kirjattu. ”Lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.” Yksilön tulee saada itse päättää siitä, kuuluuko uskonnolliseen yhteisöön vaiko ei, oli sitten aikuinen tai lapsi. Eihän poliittiseen puolueeseenkaan liitetä lapsia. Ainakaan ilman, että nämä sitä erityisesti itse haluavat. Partioonkaan ei liitetä lapsia vauvoina.

Uskonoppinut ja pappi voi nyt sanoa, että kastaminen ilman kirkon jäseneksi ottamista ei ole teologisesti mahdollista, koska kasteessa ihminen liitetään kirkon jäseneksi. Jäseneksi ottamista ei siis voi erottaa kasteesta? Mutta missä Raamatussa näin on kerrottu..? Kyse onkin aikaisten kirkkoisien säätämästä järjestyksestä. Kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, ja siihen jäseneksi liittäminen on juridinen toimi. Tehköön kirkko omat teologiset mietelmänsä kasteesta ja sen hengellisestä merkityksestä, mutta viralliseksi jäseneksi liittyminen jätettäköön yksilön omaan harkintaan. Vaikka sitten itse halutessaan esimerkiksi 15-vuotiaana vanhempien suostumuksella, mutta muuten täysi-ikäisyyden saavutettuaan.

Tämähän ei tietysti kirkolle käy. Selvitystila olisi pian edessä, vaikka taloudellisilla seikoilla kirkko ei asian vastustamistaan perustelisi. Esille tuotaisiin vuosisataiset perinteet, hengellinen yhteys, kirkon suoma henkinen tuki ja apu elämän kriisitilanteissa, diakonia, laupeudentyö ja kaikkea muuta mahdollista. Kirkko ei taloudellisissa kysymyksissä suinkaan vetoa teologisiin argumentteihin tai hengellisiin arvoihin, vaan se haluaa näyttäytyä tärkeänä ja julkishallinnon kanssa tasaveroisena yhteiskunnallisena toimijana.

Suomessa kirkko on valtionkirkko, vaikka kuinka sitä muuksi väittäisi. Sitä se käytännössä on, vaikka jäsenmäärä onkin sellaiseksi varsin pieni. Ruotsissa kirkon asema valtionkirkkona poistui vuonna 2000. Kirkkolain tilalle tuli kirkolliskokouksen säätämä kirkkojärjestys. Tuolloin kirkkoon kuului vielä 82,9 % Ruotsin kansasta. Nyt parisenkymmentä vuotta myöhemmin kirkkoon kuuluu enää noin 56 % väestöstä.

Yki Räikkälä

Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 1/2022.

Onko taloustiede tiedettä?/ Miksi tämä manifesti?/ Raha vaikuttaa/ Monimutkainen maailmamme/ Talous, energia ja ympäristö/ Uusklassinen sairaus/ Kapitalismi on resetoitava/

Onko taloustiede tiedettä?

Olli Herranen esitelmöi Tampereen vapaa-ajattelijoiden Baari-illassa 10.2.2022 aiheesta Onko taloustiede tiedettä? https://youtu.be/FJlqmasIg78 . Hän totesi esityksensä alussa edustavan heterodoksista talouspoliittista ajattelua ja teki valtavirran taloustieteeseen esitelmän kuluessa monia varauksia.

Steve Keen antaa tähän kysymykseen uusimmassa kirjassaan The New Economics: A Manifesto yksiselitteisen vastauksen. Hänen mukaan juuriltaan 1870-luvun uusklassinen taloustiede ei ole oikeaaa tiedettä, koska se ei kykene/halua uusiutua.

Tämä teksti on populaari tiivistelmä Steve Keenin kirjan referaatista (Talousdemokratia, uutiskirje 8/2021). Omat kommenttini olen merkinnyt hakasulkuihin.

Referaatti: “The New Economics: A Manifesto” by Steve Keen

Lähteenä olevan uutiskirjeen referaatti päättyy yhteenvetoon: ”Kirjan perusteella on ilmeistä, että vallitsevana oleva uusklassinen taloustiede on pääsyyllinen toistuviin velkakriiseihin sekä virheelliseen talouspolitiikkaan, eikä sen pohjalta ilmastonmuutoksen torjuminenkaan tule onnistumaan yhtään sen paremmin.”

[Ylipäätään talouden kuvaaminen muuttumattomien luonnonlakienlakien kaltaisten sääntöjen ohjaamana systeeminä on kyseenalaista. Talous samoin kuin kaikki sosiaaliset systeemit ovat ihmisten luomia artefakteja, joiden toimintafunktiot ovat ihmisten subjektiivisten käsitysten yhteisvaikutusten mukana muuttuvia. Muutosvastarinta toimii integroivana funktiona, joka yhtäältä hidastaa toimintafunktion kehitystä ja toisaalta mahdollistaa toimintatilassa tapahtuvien lyhyen tähtäimen dynaamisten muutosten ennustamisen. Toimintafunktion muutoksia voi analogisesti verrata ilmastonmuutokseen ja toimintatilan muutoksia säätilan muutoksiin. Tyytymättömyys toimii derivoivana tekijänä, joka yhtäältä kiihdyttää toimintatilan muutoksia ja voi toisaalta johtaa myös systeemin toimintafunktion kaoottiseen muutokseen. Joka tapauksessa uskosta näkymättömän käden autuaaksi tekevään ohjaukseen on luovuttava. Pelkän ennustamisen asemasta on keskityttävä reguloinnin tehostamiseen eli rakenteellisiin muutoksiin, jotta taloussysteemi saadaan demokraattiseen kontrolliin.]

”Kirjaa ei ole suunnattu suurelle yleisölle, vaan lähinnä taloustieteen opiskelijoille tai sellaisiksi halajaville, joille se on “must-read” -osastoa. Talousjärjestelmän ja taloustieteen kriitikoille se on oiva referenssiteos. Kysyntää olisi varmasti myös yleistajuisemmallekin versiolle, joten toivottavasti sellainenkin joskus vielä saadaan!”

[Pelkkä akateeminen pohdiskelu ja/tai vallankumouksen odottelu ei riitä haluttujen muutoksen aikaansaamiseksi. Jotta tarvittava demokraattinen kehitys mahdollistuu, on muutosten taakse saatava myös riittävästi poliittista voimaa. Tämä taas edellyttää yhteiskunnallisen keskustelun laajentamista, yleistajuisen materiaalin tuottamista ja laajemmille joukoille suunnattua vaikuttamista. Jos ehdotettujen muutosten esittäminen kansantajuisesti ei onnistu, on syytä epäillä koko idean järkevyyttä. Sellaiset ideat, joille ei saada demokratian edellyttämää hyväksyntää, on mahdollista toteuttaa vain pakkokeinoilla. Sitä toivottavasti ei kukaan tavoittele.]

1. Miksi tämä manifesti?

Steve Keen kääntyi uusklassisen tieteen kriitikoksi tutustuttuaan Hyman Minskyn makrotalouden dynamiikka käsittelevään tutkimukseen: “The Financial Instability Hypothesis”. Tekemiensä simulaatioiden pohjalta ja hän ymmärsi jo v.1995, että maailmantalous on menossa kohti velkakriisiä. Ennen uusinta kirjaansa “The New Economics” (2022) hän on julkaissut samasta aiheesta useita muitakin kirjoja: “Debunking economics” (2001), päivitettyjä painoksia edellisestä (2008 ja 2011) ja “Can we avoid another financial crisis?” (v.2017).

Keenin mukaan juuriltaan 1870-luvun uusklassinen taloustiedede ei ole oikeaaa tiedettä, koska se ei kykene/halua uusiutua. Myöskin ns. uuskeynesiläisyys on nimestään huolimatta perustaltaan uusklassista. Todellista keynesiläisyyden perintöä jatkaa ns. jälkikeynesiläisyys ja sen uusin haara MMT (“Modern Monetary Theory”).

Oikea tiede kehittyy uusien ideoiden vallatessa alaa ja lopulta syrjäyttäessä valtavirtaisen näkemyksen, mutta taloustieteeltä tämä kyky puuttuu. Kritiikistä ja toistuvista velkakriiseistä huolimatta, sitä opetetaan yliopistoissa entiseen tapaan.

Uusklassinen taloustiede syntyi klassiseta taloustieteessä Karl Marxin kapitalismikritiikin vastareaktiona. Sen kyvyttömyys/haluttomuus uudistumiseen johtuu talouseliitin etujen ajamisesta, jonka runsaan rahoituksen turvin dominoi täysin julkista ja poliittista talouskeskustelua.

Uusklassisen taloustieteen lopun Keen ennustaa koittavan, kun sen väistämättä tulee epäonnistumaan ilmastokriisin torjunnassa. [Talouseliitin muutosvastarinta eliminoi kaikki muutospaineet, kuten ilmastonmuutoksen torjunnan, ellei taloutta saada demokraattiseen kontrolliin.]

2 Raha vaikuttaa

Valtavirran taloustiede väittää, että talous on hyödykkeiden vaihtoa ja raha on neutraali hyödyke, joka mahdollistaa vaihdannan. Keskuspankki säätää rahan määrää, jotta sujuva vaihdanta mahdollistuu. Valtavirran taloustiede selittää, että keskuspankin liikkeelle laskema raha moninkertaistuu pankkijärjestelmässä ns. rahakerroinmallin mukaan. Valtiot, yritykset ja kansalaiset lainaavat näin syntyneitä varoja. Tämä selitys on silkkaa satuilua. Todellisuudessa raha on velkaa ja nykyinen talous on velkarahatalous.

Taloustieteen mukaan valtio lainaa rahaa yks.sektorilta rahoittaakseen toimintansa, mikä vähentää yks.sektoriin rahan määrää ja lisäksi valtionvelka jää taakaksi tuleville sukupolville. Todellisuudessa kumpikaan käsitys ei pidä paikkaansa. Tulevat sukupolvet eivät velkaannu valtion alijäämästä, vaan se luo korotonta keskuspankkirahaa yksityiselle sektorille, mikä vähentää sen velkaantumista pankeille.

Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen sotaelvytys nosti USA:n valtionvelan 38%:sta 118%:iin BKT:sta. Se synnytti ennennäkemättömän nousukauden, koska valtion alijäämä lisäsi yksityisen sektorin keskuspankkiraha varallisuutta ja pudotti yksityisen sektorin velkaantumisen 33%:iin BKT:sta.

Taloudessa yhden menot ovat aina jonkun toisen tuloa. Pankkiluotot vaikuttavat talouden kokonaiskysyntään ja vastaavasti kokonaistuloon. Sekä luotto, että siitä maksettu korko lisää talouden kokonaistuloa. Täten raha ei ole pelkkä neutraali vaihdannan väline, kuten taloustiede väittää, eikä siksi huomioi pankkiluottoja teorioissaan ja niiden roolia talouskriisien aiheuttajana. Sen sijaan se väittää, että talouskriisit johtuvat “ulkoisista shokeista”.

Todellisuudessa kuitenkin luoton kasvun hidastuminen aiheuttaa taantumat/lamat. Talouskriisien aikana luoton kasvu kääntyy negatiiviseksi: Esim. finanssikriisin jälkeisessä taantumassa USA:n vuosittainen luoton kasvu kääntyi +15.4%/BKT -> -5.3%/BKT. Lisäksi velkaantuminen jatkuu suhdannesyklien yli kymmeniä vuosia kestäviksi pitkiksi velkasykleiksi. Edellinen päättyi v.1929 pörssiromahdukseen. Tosin velka/BKT suhde jatkoi vielä kasvuaan v.1932 asti BKT:n romahtaessa.

Velka on talouden polttoaine. Yksityisen velkaantumisen on pakko kasvaa talouden kokonaiskysynnän ylläpitämiseksi, jos julkinen velkaantuminen vähenee. Näin tapahtui USA:ssa 1920-luvulla, missä ylläpidettiin n. 1% vuosittaisia budjettiylijäämiä (verot > menot). Tämä hävitti taloudesta vastaavan määrän tilirahaa supistaen pankkien keskuspankkireservejä. Kun ylijäämät pudotti valtionvelan 30%/BKT -> 15%/BKT, yksityinen velka kasvoi 55%/BKT -> 100%/BKT. Lopulta luottokupla puhkesi päättäen pitkän velkasyklin (1865-1929) ja aloitti 1930-luvun suuren laman (“The Great Depression”). Tämä USA:n 1920-luvulla syntynyt yksityinen ylivelka suli pois vasta toisen maailmansodan massiivisen sotaelvytyksen ansiosta, jolloin se putosi tasolle 33%/BKT. Uusi velkasykli käynnistyi kuitenkin heti sodan jälkeen ja yksityinen velka nousi tasolle 170%/BKT juuri ennen finanssikriisiä v.2008. IMF:n mukaan USA:n yks.velka oli v.2019 tasolla 219%/BKT.

Kaikki olennainen rahajärjestelmän toiminnasta tiivistettynä: Pankit ja valtiot luovat rahaa rinta-rinnan. Valtion alijäämät ovat yksityissektorin tuloa/varallisuutta. Luottojen korot ovat pankkien tuloa. Valtionvelkakirjojen korot ovat niitä omistavien pankkien sekä (eläke)rahastojen kautta (vauraan) väestönosan tuloa. Siksi yksityisen sektorin velkaantumista tulisi seurata vähintään yhtä tarkasti kuin esimerkiksi työttömyysastetta, koska yksityinen ylivelka lähes aina on talouskriisien aiheuttaja; ei julkinen velka, jonka ympärillä keskustelu enimmäkseen pyörii.

Massiivinen sotaelvytys oli yksi tapa vähentää yksityistä velkaa, mutta ei tietenkään suositeltava. Rauhanomainen keino ylivelan purkuun olisi “Modern Debt Jubilee”, mikä viittaa Raamatussa mainittuun tapaan armahtaa velat n. 7 v välein. (Olemme siis olleet velkaraha järjestelmässä kirjoitustaidon synnystä lähtien, emmekä taloustieteen kuvittelelemassa hyödykerahajärjestelmässä.) Velkaleikkaus voisi perustua pankkisektorin “Credit”-rahan (tilirahan) osittaiseen vaihtamiseen “Deficit”-rahaan (keskuspankkirahaan), jolloin talouden kierrossa oleva rahamäärä ei muuttuisi. Sen sijaan muuttuisi vain, keskuspankkirahan (valtionvelan) ja tilirahan (luottojen) suhde. Keen ehdottaa yksityisen velan leikkausta tasolle 40%/BKT, jolla se oli toisen maailmansodan jälkeen. Leikkaus voitaisiin toteuttaa niin, että kaikille kansalaisille annettaisiin sama summa keskuspankkirahaa, jolla velallisten tulisi maksaa omia velkojaan, velattomien ostaa yritysten osakkeita ja yritysten leikata omia velkojaan osakkeista saamillaan myyntituloilla.

Talouden epävakautta ei voi täysin poistaa, mutta sitä voidaan tasoittaa luotonantoa ohjaamalla, mikä on suunnattava ensisijassa tuotannollisiin investointeihin ja välttämättömään kulutukseen; ei omaisuuserien hankintaan ja niillä spekulointiin. Taloustieteen käsitys rahasta neutraalina vaihdon välineenä täysin virheellinen. Esimerkiksi USA:n asuntolainojen ja asuntohintojen välillä havaittu korrelaatio on 0.64, osakeindeksin ja sijoitusluottojen korrelaatio on 0.64 ja työllisyyden ja luottojen korrelaatio on 0.928. Nämä korrelaatiot osoittavat selvästi, ettei raha suinkaan ole neutraali vaihdon väline.

Keen ehdottaa kolmea eri tapaa rajata pankkien luotonluontia: (1) Asuntoluottojen rajaaminen 10x ostettavan asunnon arvioitu vuosivuokra; (2) Osakespekuloinnin vähentäminen rajaamalla listautumisantien jälkeen myytyjen osakkeiden elinikää, jonka jälkeen ne raukeaisivat arvottomina; (3) Yrityksen pääoman luovuttaminen vastineeksi investointiluotoille, velkasitoumuksen sijaan.

Vaarallista on nimenomaan yksityinen velka, kun se on korkea suhteessa BKT:hen; ei valtion velka. Valtion budjettien pitää olla alijäämäisiä, jotta ne luovat vastaavia ylijäämiä yksityiselle sektorille. Valtionvelka ei rasita tulevia sukupolvia, vaan tuottaa rahavaraa nykyisille sukupolville. Kaikki uusklassiset väitteet rahasta ovat pätemättömiä; niissä ei ole mitään säilyttämisen arvoista.

3 Monimutkainen maailmamme

Taloustieteen mukaan kaikki markkinat palautuvat aina tasapainoon siirtymävaiheen jälkeen (“general equilibrium”) ikäänkuin jokin mekaaninen koneisto. Väitteen mukaan talous on siis luontaisesti tasapainohakuinen, jota ainoastaan ulkoiset shokit voivat horjuttaa. Valtioiden ei tulisi puuttua markkinoiden toimintaan, koska se horjuttaisi niiden luontaista tasapainoa. Todellisuudessa markkinoilla vallitsee jatkuva epätasapaino (“general disequilibrium”); kysynnän ja tarjonnan tasapainotila on epästabiili ja epävakaita tasapainotiloja voi olla useita.

Talous on dynaaminen järjestelmä, jonka parametrit vaikuttavat toisiinsa epälineaarisesti (epälineaarisia differentiaaliyhtälöitä). Hyman Minsky teki tämän tunnetuksi tutkimuksessaan: “Financial Instability Hypothesis”. Dynaamisten järjestelmien yleisen toiminnan visualisoi ensimmäisenä meteorologi Edward Lorenz v.1963 tutkimuksessaan: “Deterministic Nonperiodic Flow”. Tästä julkaisusta on peräisin suurelle yleissöllekin tuttu “perhoskuvio”, joka kuvaa matemaattisesti sääsolun turbulenssia. Turbulenssi ei koskaan tasapainotu, vaan sillä on kolme epävakaata tasapainotilaa: kaksi sisäkehällä ja yksi kahdeksikon muotoisella ulkokehällä. Mallissa on vain kolme parametria, jotka vaikuttavat epälineaarisesti toisiinsa. Toinen suurelle yleisölle tuttu dynaaminen malli on kolmen tai useamman kappaleen liikeyhtälöt, kuten planeettajärjestelmät, jotka eivät tasapainotu koskaan. Kansantalous on samanlainen “general disequilibrium” -järjestelmä, eikä taloustieteen esittämä mekaanisesti tasapainottuva “general equilibrium” -kojeisto.

Keen havainnollistaa yksinkertaisen “Minsky”-makrosimulaatiomallin avulla talouden dynamiikkaa. Mallin talouden tulonjakokäyristä havaitaan, että velkaantumisen kasvaessa talous ensin vakautuu, mutta alkaa sen jälkeen kasvaa uudelleen ja velkaantumisen noustessa kestämättömälle tasolle talous romahtaa. Keenin 1992 luoma malli ennusti tämän vakautumisen ja sitä seuraavan romahduksen. Sen käyttäytyminen oli täysin Minskyn tunnetun väittämän mukaista: “Vakaus – tai rauhallisuus – maailmassa, jossa on syklinen menneisyys ja kapitalistiset rahoituslaitokset, horjuttaa vakautta.”

Minskyn väittämä koski yhtä (viimeistä ennen romahdusta) taloussykliä, kun taas Keenin malli kattaa useita syklejä. Yllättävä uusi havainto oli mallin ennustama syklien epävakautuminen juuri ennen lopullista romahdusta eli pitkän velkasyklin päättymistä. Vieläkin suurempi hämmästys Keenille oli se, että todellinen talousdata alkoi mukailla hänen luomaansa hyvin yksinkertaista dynaamista malliaan. Yksinkertainen muutamasta makrotalouden aggregaatista johdettu malli kuvaa siis todellisen talouden dynamiikkaa hyvin osuvasti. Fedin ex-pääjohtajan Ben Bernanke hehkutti talouden suurta vakautumista 2000-luvun alussa, vaikka todellisuudessa kysymyksessä olikin siis pitkään velkasyklin liittyvä vakautumisvaihde juuri ennen epävakautumisen kasvua, joka sitten tapahtuikin v.2008 finanssikriisin muodossa.

Finanssikriisistä huolimatta taloustieteen fiksaatio siitä, että makrotalousmallit on johdettava mikrotalousmallien pohjalta säilyi silti horjumattomana. Ajateltiin, että laajalti hyväksytyn analyyttisen makrotalouden ytimen tavoittelu voi olla unelma, mutta siihen kannatti ehdottomasti pyrkiä. Eksplisiittisestä mikroperustasta aloittaminen on selvästi välttämätöntä: Mistä muualta aloittaa?”

Taloustieteen mukaan “makrotalous on sovellettua mikrotaloutta”. Fysiikan nobelistin Philip Anderssonin julkaisussa “More is different”, (1972) sen sijaan todetaan, että järjestelmän osien ominaisuuksien perusteella ei voida ymmärtää niistä koostetun järjestelmän toimintaa:

“Kyky pelkistää kaikki yksinkertaisiin peruslakeihin ei tarkoita kykyä lähteä näistä laeista ja rekonstruoida maailmankaikkeus”.

Andersson on laatinut taulukon eri luonnontieteiden rakennehierarkiasta, mutta sen perusteella ei voi esim. todeta, että solubiologia olisi sovellettua kemiaa tai psykologia sovellettua fysiologiaa, vaan että:

“Osoittautuu, että suurten ja monimutkaisten alkuainehiukkasten aggregaattien käyttäytymistä ei voida ymmärtää muutamien hiukkasten ominaisuuksien yksinkertaisella ekstrapoloinnilla. Sen sijaan jokaisella monimutkaisuuden tasolla ilmaantuu kokonaan uusia [emergenttejä] ominaisuuksia ja uusien käyttäytymismallien ymmärtäminen vaatii tutkimusta, joka on mielestäni yhtä perustavaa laatua olevaa kuin mikä tahansa muu..”

Edellä sanotun perusteella makrotalous ei voi olla sovellettua mikrotaloutta, kuten taloustiede esittää. Keen käyttää eri rakennehierakiatasoilla syntyvistä uusista ominaisuuksista termiä: emergentit ominaisuudet (emergent properties).

Anderssonia mukaillen Keen toteaa, ettei makrotaloutta voi johtaa mikrotalousmallien perusteella. Sen sijaan dynaamisen makrotalousmallin voi johtaa suoraan kansantalouden eri aggregaattien suhteiden muutoksia kuvaavien lausekkeiden avulla.

[Redusoituvan emergenssin mukaan materiaaliset systeemit koostuvat objekteista ja niiden organisoitumisen mahdollistamista prosesseista. Kun mikrotalouden objektit kytkeytyvät tarkoituksenmukaisella tavalla yhteen syntyy makrotalouden systeemi, jolla on omia emergenttejä ominaisuuksia, joita sen osilla ei ole. Systeemin rakenne ja toiminta riippuu voimassa olevasta regulaatiota ja toimintatavoista. Niiden muuttuessa myös systeemin toiminta muuttuu. Olennaista on, että systeemin regulaatiosta ja toimintatavoista on jokaisella yksilöllä oma käsitys. Mitään kaikille yhteistä jaettua käsitystä ei ole olemassa. Systeemin todellisia ja ainoita toimijoita ovat yksilöt. Vain yksilöitä tutkimalla ei kuitenkaan voi johtaa systeemin toimintaa. Emergenttejä ominaisuuksia voi tutkia vain kokonaisuutta tutkimalla ja osia voi tutkia vain kokonaisuuden muodostamassa kontekstissa.

Talouden ja myös muiden sosiaalisten systeemien epälineaarista ja kaoottista käyttäytymistä voidaan havainnollistaa säätilaa kuvaavien mallien analogialla, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Säätilaa kuvaavat mallit perustuvat viimekädessä pelkkiin luonnonlakeihin. Sosiaalisissa systeemeissä luonnonlait asettavat tietysti myös omat reunaehdot, mutta lisäksi niissä vaikuttaa yksilöiden teleologiset pyrkimykset; emergentin mielen tavoitteellinen toiminta. Sitä puhtaasti fysikaalisista systeemissä ei (ennen todellisen tekoälyn kehittämistä) ole olemassa.]

4 Talous, energia ja ympäristö

Uusklassinen ja jälkikeynesiläinen taloustiede eivät huomioi tuotannon energia- ja ympäristörajoitteita. Niissä tuotannon kuvitellaan syntyvän pelkästä työvoiman ja pääoman yhdistämisestä ilman energia- ja resurssirajoitetta ja vaikutusta ympäristöön. Todellisuudessa työ/tuotanto tuottaa termodynamiikan toisen säännön mukaisesti entropian kasvua. Se saastuttaa ympäristöä ja aiheuttaa fossiilienergia- ja raaka-ainevarojen dilutoitumista.

Työ/tuotantoprosessi tuottaa entropian kasvua lämpövoimakoneen tavoin, kun kemiallinen energia muuttuu lämpösäteilyksi; entropia kasvaa, kun energiatiheys vähenee. Lisäksi entropiaa lisää myös fossiilienergia varantojen tupruttelu ilmakehään ja raaka-ainevarantojen levittäminen ympäristöön; täydellinen kierrättäminen on mahdotonta. Talouskasvu on täysin riippuvainen energian saannista ja sen hinnasta. Sitä ei voi jättää talousmalleissa huomioimatta. Keenin mukaan energiarajoite tulisi lisätä sekä uusklassiseen, että jälkikeynesiläiseen tuotantofunktioon (“production function”) niin, että energia lisätään malliin pääoman ja työvoiman kautta, eikä erillisenä energian syöttövirtana: “Energia voidaan siis sisällyttää tuotantomalliin yksinkertaisesti käsittelemällä sekä työtä että pääomaa (”tuotantokoneistoa”) keinona, jolla energia valjastetaan hyödyllisen työn suorittamiseen.”

Keen viittaa fyysikko T. Murphyn julkaisussa: “Exponential economist meets finite physicist” (2012) esittämään osuvaan analogiaan tarpeesta muuttaa nykyinen “cowboy-talous” “spaceman-taloudeksi”. Cowboy-taloudessa resursseja tuhlattavaksi ja tilaa sotkettavaksi vaikuttaisi olevan rajattomasti, kun taas spaceman-taloudessa maailma ajatellaan ikäänkuin avaruusalukseksi, jossa resursseja kierrätetään ja saastuttaminen on rajallista.

Valtavirtaekonomistit miehittävät kuitenkin kaikki keskeiset talouteen vaikuttavat positiot yhteiskunnassa, eikä kansainvälinen ilmastopaneeli IPCC tee siinä tietystikään mitään poikkeusta, vaan ilmastoraporttien talousosiot ovat lähes poikkeuksetta heidän kirjoittamiaan. Tuloksena on Keenin mukaan huonointa tiedettä, mitä hän on koskaan nähnyt. Ohessa kaksi lainausta v.2014 ilmastoraportista: “Useimmilla talouden aloilla ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat vähäisiä verrattuna muiden tekijöiden vaikutuksiin: Väestön, iän, tulojen, suhteellisten hintojen, elämäntapojen, sääntelyn, hallinnon ja monien muiden sosioekonomisen kehityksen näkökohtien muutokset vaikuttavat tarjontaan ja taloudellisten tavaroiden ja palveluiden kysyntä on suuri suhteessa ilmastonmuutoksen vaikutuksiin”, IPCC raportti (2014)

Samassa raportissa väitetään myös, että ilmastonmuutoksella ei ole vaikutusta tuotantoon, joka tapahtuu sisätiloissa: “Taloudelliset toiminnot, kuten maatalous, metsätalous, kalastus ja kaivostoiminta, ovat alttiina säälle ja siten alttiita ilmastonmuutokselle. Muut taloudelliset toiminnot, kuten valmistus ja palvelut tapahtuvat suurelta osin kontrolloiduissa ympäristöissä (eli sisätiloissa), eivätkä ne ole todellisuudessa alttiina ilmastonmuutokselle”

Yksi em. raportin kirjoittajista Richard Tol jatkaa ilmastonmuutoksen vaikutuksen ja sään sotkemista keskenään omassa artikkelissaan: “The economic effects of climate change”, jonka mukaan ilmastonmuutoksen aiheuttamia vaikutuksia taloudelliseen aktiviteettiin voidaan arvioida vertailemalla nykyisiä taloudellisen aktiviteetin eroja samassa maassa, mutta ei eri ilmastovyöhykkeellä olevien alueiden välillä.

Keenin mukaan ekonomistit ennustavat ilmastonmuutoksen talousvaikutuksia vielä sitäkin huonommin kuin talouden tilaa juuri ennen finanssikriisiä. Talouskriisi saatiin hoidettua ei-valtavirtasella, jälkikeynesiläisellä talouspolitiikalla, mutta ilmastokriisissä ihmiskunta voi joutua taistelemaan olemassaolsotaan.

5 Uusklassinen sairaus

Kaikille tuttu kysynnän ja tarjonnan tasapainomalli on taloustieteen keskeinen opinkappale, jonka mukana se joko seisoo tai kaatuu. Tasapainomalli kuvaa kysynnän ja tarjonnan tasapainoa, sekä yksittäisten hyödykkeiden osalta, että markkinoiden kokonaiskysynnän ja tarjonnan osalta.

Todellisuudessa tarjontakäyrä (Supply) on aina laskeva ts. tuotantokustannukset laskevat tuotannon volyymin kasvaessa. Yksittäisen kuluttajan ja tuotteen kysyntäkäyrä (Demand) voi olla laskeva, mutta markkinoiden kokonaiskysyntäkäyrä voi olla minkä muotoinen tahansa, sillä hintatason muutos vaikuttaa aina tuottajien tuloihin, mikä puolestaan vaikuttaa heidän mieltymystensä (joista on mahdotonta sanoa yhtään mitään) mukaisesti kokonaiskysyntään, jolloin kysyntäkäyrä siirtyy ja muuttaa muotoaan. Toisinsanoen mitään tasapainopistettä ei ole olemassa, vain yksi tai useampi epävakaa tasapainotila. Tasapainomalli on siis pelkkää kuvitelmaa.

Tasapainomallin kaatuminen romuttaa myös taloustieteen käsityksen yritysten voittojen maksimoinnista, jonka mukaan se tapahtuu silloin, kun marginaalituotto ja -kustannus ovat yhtä suuret ts. tuotteesta saatu lisätuotto ja sen aiheuttamat lisäkulut ovat yhtä suuret (“marginal revenue equates marginal cost”). Todellisuudessa voitot kasvavat aina tuotteen hinnan ylittäessä keskimääräiset tuotantokustannukset. Tasapainomallin puolustukseksi taloustieteilijät esittävät täysin absurdeja olettamuksia esimerkiksi “hyväntahtoisen keskusjohdon” käyttöönottoa laskevan kokonaiskysyntäkäyrän aikaansaamiseksi: “Oletetaan nyt, että on olemassa prosessi, ehkä hyväntahtoinen keskusviranomainen, joka millä tahansa hinnalla p ja kokonaisvarallisuusfunktio w jakaa vaurautta uudelleen sosiaalisen hyvinvoinnin maksimoimiseksi.”

Talousnobelisti Milton Friedman puolusti absurdeja, olettamuksia tiivistettynä tähän tapaan: teoria on sitä merkittävämpi, mitä epärealistisimpiin oletuksiin se perustuu. The Methodology of Positive Economics (2007). Lausahdus sai sittemmin lempinimen “F-twist”. Absurdeja väittämiä sisältävät tutkimukset läpäisevät julkaisuseulan, koska erotuomareina toimivat luonnollisesti toiset valtavirtaekonomistit. Ilmastonmuutosta käsittelevien tutkimusraporttien osalta erotuomareina toimii hyvin pieni joukko ekonomisteja, jotka lisäksi tuntevat toisensa hyvin. Lopputuloksena on ollut se, että esim. yhdeksän johtavaa tutkimusjulkaisua on julkaissut vain 57 ilmastonmuutosta käsittelevää tutkimusraporttia, kun julkaistujen raporttien kokonaismäärä on ollut yli 77000.

Keenin mukaan yksi erotuomareista, talousnobelisti William Nordhaus, on saanut torpedoitua kaksi ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta keskeistä tutkimusjulkaisua: D.H. Meadowsin “Limits to growth” (1972) sekä Jay Forresterin systeemidynamiikkaa käsittelevän “World Dynamics” (1973). Keen toteaa, että mikäli “Limits to growth” olisi saanut aikanaan poliittisten päättäjien huomion, olisi ilmastonmuutoksen vastainen toiminta voinut alkaa jo puoli vuosisataa aiemmin.

Systeemidynamiikka oli taas juuri se, minkä yksi uusklassisen taloustieteen perustajista, W.S. Jevons, tiesi puuttuvan yksinkertaisista staattisista malleistaan: “Jos haluamme ongelman täydellisen ratkaisun kaikessa luonnollisessa monimuotoisuudessaan, meidän on käsiteltävä sitä liikkeen ongelmana – dynamiikan ongelmana.“, The Theory of Political Economy (1888)

Tämän ymmärrys on myös Keenin mukaan keskeistä taloustieteen uudistamiseksi: “Tämä taloustieteilijöiden ratkaiseva metodologinen virhe on käännettävä. Järjestelmädynamiikka voi ja sen pitäisi olla uuden taloustieteen metodologinen ydin, joka taloustieteen opiskelijoiden on rakennettava uusklassisten opettajiensa vastalauseiden yli – ja selän takana.”

[Aiemmin blogissa ”Näin ajattelen (Osa 1)” kuvattiin reduktiivisen emergenssin mukainen kolmen maailman ontologia. Sen mukaan ainoita todellisia toimijoita niin taloudessa kuin kaikissa muissakin sosiaalisissa systeemeissä ovat yksilöt (maailma 2); muuta todellista toimijuutta niissä ei ole. Voimassa oleva regulaatio ja tavat yhdistävät yksilöiden toiminnan sosiaaliseksi systeemiksi. Tämän systeemin toiminnasta jokaisella yksilöllä on oma käsitys. Yhteisesti jaettu käsitys todellisuudesta (maailma 3) on siten olemassa vain näennäisesti. Se on olemassa vain subjektiivisiin mieliin hajautuneina erilaisina käsityksiä. Analogisesti näitä käsityksiä voi ajatella hajautettuna geneettisen algoritmin ratkaisujoukkona ja subjektiivisten mielten toimintafunktioita subjektiivisina ratkaisufunktioina jotka muokkaavat tätä ratkaisujoukkoa yksilöiden välisissä intersubjektiivisissa prosessissa.]

6 Kapitalismi on resetoitava

Marxia lainaten Keen kutsuu taloustieteen kuvaa kapitalismista “tylsäksi”: Se on järjestelmä, jossa vallitsee tasapainon harmonia ja jossa kukin saa oikeudenmukaista palkkaa. Kasvu tapahtuu pehmeästi tahdilla, joka maksimoi sosiaalisen hyödyn pitkällä tähtäimellä. Ihmiset ovat kiinnostuneita vain kuluttamisesta, eivätkä rahasta ja vallasta.

Eli kapitalistinen talous on ikään kuin suuri markkinatori, jossa kauppiaat vaihtavat tavarat suoraan keskenään saaden niistä oikeudenmukaisen hinnan ja täten myös oikeudenmukaisen palkan. Taloustieteilijöitä viehättää tämä utopia tasapainoineen ja siihen uuskeynesiläisen koulukunnan makrotalousmallit edelleenkin perustuvat.

Keenin mukaan taloustieteen luoma rauhanomainen ja harmoninen kuva kapitalismista johtuu siitä, että se vaikuttaa ulospäin tieteelliseltä ja se on häivyttänyt luokkaristiriidat, jonka vuoksi se on ollut vahvasti vauraan talouseliitin tukema: Esim. talousnobelisti Milton Friedman perustama ns. Chicagon-koulukunta sai alkunsa “rosvoparoni” John D. Rockefellerin lahjoituksesta.

Pankkisektorin olennaisen roolin taloudessa taloustiede on häivyttänyt virheellisellä käsityksellään rahasta ja matematiikkaa se käyttäää virheellisten tasapainomalliensa koristeluun saaden ne näyttämään tieteellisiltä. Keenin mukaan taloustieteen staattiset, lineaariset mallit tulee korvata dynaamisilla, epälineaarisilla malleilla ja käyttää apuna systeemidynamiikan oppeja. Hyvin harva yliopisto opettaa ns. heterodoksisia taloustieteitä eli jotain muuta kuin uusklassista. Keenin mukaan tärkeimmät niistä ovat jälkikeynesiläisyys, sekä yksi sen alihaaroista, eli “Modern Monetary Theory” (MMT) ja lisäksi vielä “Biophysical Economics”. Keen kehottaa taloudesta kiinnostunutta nuorisoa opiskelemaan taloustieteen sijaan kirjassa käsiteltyjä tieteenaloja, kuten matematiikkaa, tietojenkäsittelyä, ekologiaa, historiaa sekä systeemidynamiikkaa ja itseopiskelemaan taloutta kappaleessa 6.1 esitettyjen kirjojen ja nettiresurssien avulla.

Kirjan loppukappale on kylmäävä. Se alkaa lainauksella matemaatikko John Blattin kirjasta “Dynamic Economic Systems”: “Tällä hetkellä dynaamisen taloustieteen tila muistuttaa enemmän ryömimistä kuin kävelyä, puhumattakaan juoksua. Jotkut saattavat todellakin ajatella, että kapitalismi sosiaalisena järjestelmänä saattaa kadota ennen kuin taloustieteilijät ymmärtävät sen dynamiikan“, John Blatt (1983). Keen kommentoi tätä näin: “Kun luin tämän ensimmäisen kerran vuonna 1991, ajattelin, että se oli vain liioittelua. Pidän sitä nyt masentavan ennakoivana ennusteena.”

Uusklassinen taloustiede ei ole kyennyt esittämää minkäänlaisia ratkaisuja ilmastonmuutoksen haasteeseen. Se sosiaalinen järjestelmä, joka saa meidät selviytymään tästä haasteesta – jos selviämme siitä – on paljon enemmän demokraattista ohjausta kuin markkinataloutta. Uusklassinen taloustiede ei ole pelkästään huono talousanalyysin metodi, vaan suorastaan eksistentiaalinen uhkana kapitalismin ja ylipäätään ihmisten sivilisaation jatkumiselle.

[Uusklassinen taloustiede on korvattava uudella paradigmalla; näkymätön käsi talousdemokratialla. Idea ”kysynnän ja tarjonnan laista” resurssien ainoana ohjauskeinona on järjetön. Pieni talouseliitti tekee tuotantopäätökset. Enemmistö ei voi valita mitä tuotetaan, vaan vain siitä mitä tarjotaan ja valintaa ohjataan massiivisella markkinoinnilla. ”Eikä tässä vielä kaikki.”, kuten mainokset toistavat. Myöskään reaalitalouden tuottajat eivät vielä päätä vapaasti resursseista, vaan niistä päättää finanssikapitalismin kasinon näkymätön käsi. Tämä kaoottinen järjestelmä haaskaa resursseja, tuhoaa ympäristön ja ilmaston, syventää epätasa-arvoa sekä estää kehityksen demokraattisen ohjauksen. Maailma pelastuu, jos ja vain jos talous saadaan demokraattiseen kontrolliin.]

Avainsanatdynaamiset systeemit kapitalismi raha redusoituva emergentismi sosiologia taloustiede

Dialektinen materialismi/ Materialismi ja idealismi/ Porvarillinen filosofia/ Maailma ja maailmankuva/ Materia ja tajunta/ Tarkoitus, syy ja seuraus/ Dialektiikka/ Ihminen ja yhteiskunta

Dialektinen materialismi

Tämän kirjoituksen pohjana on Tuure Lehénin ”Työväenluokan maailmankatsomus (1950)”

https://www.marxists.org/suomi/lehen/1950/tyovluok-mk.htm, josta tekemääni tiivistelmää olen edelleen muokannut oman ajatteluni mukaiseksi. Tämä ei ehkä enää ole oikeaoppista dialektista materialismia, mutta näin ajattelen.

I. Materialismi ja idealismi

Filosofit ovat alusta lähtien jakautuneet kahteen vastakkaiseen leiriin: materialisteihin ja idealisteihin. Materialismin ja idealismin erottaa toisistaan peruskysymys hengen suhteesta aineeseen: Kumpi niistä on kaikkien ilmiöiden pohja ja perusta? Onko henki luonut aineen vai onko henki itse aineen tuote? Idealistit pitävät ideaa eli henkeä kaiken olevaisen perustana, jopa ainoana todellisesti olevana. Materialismin mukaan materia on kaiken perusta. Ajattelu ja kaikki henkinen elämä on syntynyt materiaalisen elämän pohjalta ja henkinen on vain aineellisen todellisuuden heijastumista ihmisten tajunnassa. Ihmistajunnan ulko- tai yläpuolella ei ole ajattelua eikä henkistä elämää.

Objektiiviset idealistit (Platon, Hegel, J. V. Snellman, jne.) uskoivat, että ihmisen ulkopuolella on ja vaikuttaa joku henkinen todellisuus (Idea, Maailmanhenki, Kaitselmus, Raamatun henki, tms.) ja luonto on tuon ikuisen hengen ilmausta; henki tulee ihmiseen ulkoapäin, asuu hänessä ja vaikuttaa hänen kauttaan. Täten objektiivinen idealismi onkin itse asiassa filosofian kielelle käännettyä uskontoa.

Subjektiivisessa idealismissa subjektin sisäinen henkinen todellisuus eli ihmisjärki on syrjäyttänyt objektiivisen idealismin ulkoisen jumalan, mutta samalla se kieltää myös ulkoisen materiaalisen todellisuuden. Subjektiivinen idealismi tunnustaa olemassaolevaksi vain subjektin eli minän mielikuvat ja niitä aiheuttavat aistihavainnot, mutta ei sitä mikä havaitaan. Maailma on minun mielikuvani. Maailma on minän tuote. Minä luo ei-minän omaksi vastakohdakseen.

Agnostikot (Kant ja Hume, jne.) hoipertelevat materialismin ja idealismin välillä. He myöntävät, että ihmistajunnan ulkopuolella saattaa hyvinkin olla olioita sinänsä, mutta väittävät, ettei niistä voi saada mitään tietoa; ei ainakaan luotettavaa. Agnostikko ei tiedä, onko tämä maailma olemassa vai ei. Ja jos jotakin on, niin siitä mitä se on, ei saa selvää.

Materialismi tunnustaa aineellisen todellisuuden olemassaolon ja sen yhä täydellistyvän tiedostamisen mahdollisuuden. Aineellinen todellisuus on olemassa subjektista, havaitsijasta riippumatta. Maailmankaikkeus ei ole ”sielumme heijastus”, vaan ajattelumme on heijastusta maailmankaikkeudesta.

Tieteellisessä maailmankuvassa ei oleteta mitään yliluonnollisia olentoja oleviksi. Tieteellinen ateismi sisältyy myös dialektiseen materialismiin itsestään selvänä johtopäätöksenä.

Ateisti voi olla myös pelkkä jumalankieltäjä ja tyytyä rajankäyntiin tieteen ja uskonnon välillä. Esimerkiksi Vapaa-ajattelijat ovat sääntöjensä mukaan poliittisesti riippumattomia, vastustavat kirkon ja uskonnon ylivaltaa ja toimivat valtiokirkkoon kuulumattomien oikeuksien puolustajana.

II. Porvarillinen filosofia

Kaikki nykyiset yhteiskuntatieteet (kansantaloustiede, sosiologia, valtio-oppi jne.) ja myös filosofia ovat puoluetieteitä. Ne käsittelevät niin suoraan keskenään vastakkaiseen yhteiskuntaluokkien etuja, että tasapainottelu niiden välillä on mahdotonta.

Empiriokriitikot tunnustavat luonnon olemassaolon, mutta edellyttävät subjektin ja objektin erottamattomuutta. Myös Kaila puhuu paljon objektista, ympäristöstä, ulkomaailmasta ja fyysisestä todellisuudesta, mutta vain kokemuksen ainesten korkeanasteisena ’loogisena konstruktiona’ (Inhimillinen tieto, 1939, s. 53.). Fyysinen todellisuus on näin vain filosofin päässä, ei sen ulkopuolella; pelkkä ajatusrakennelma, joka pelkistyy lausekalkyyliksi. Toisten ihmisten olemassaolosta tulee ”vierassieluisuuden probleema”. Kailan ”Inhimillisen tiedon” keskeisin väite on, että materiaa ei ote. Heti ensimmäisellä sivulla todetaan, että ”esineen muodostavat eräät säännönmukaisesti toisiinsa liittyvät ominaisuudet”. Ei siis niin, että esineillä on ominaisuuksia, vaan olemassa on pelkkiä ei-minkään ja ei-kenenkään ominaisuuksia. Väitteen, ”ettei ole muuta kuin ilmiöiden lakkaamaton virta”, mukaan havaintoamme mukaisia ilmiöiä, esineisttä tai ihmistä ei ole olemassakaan; että asiat olivat olemassa vain kokemuksessamme; sen ulkopuolella ei ole mitään. Reduktiivisen emergentin materialismin mukaan tämä ilmiöiden lakkaamaton virta on mielen reaalitodellisuuden mallin tuottama kokonaisuuden kuva olevasta. Todellisuus on sellainen kuin se on ja mielen malli vain simuloi sitä.

Kailaa ateistina ihailevat seuraajat selittävät, että hänen kiivailu ”tajunnasta riippumatonta ulkomaailmaa” vastaan kohdistui Immanuel Kantin olettamaa ihmisjärjestä riippumatonta Jumalaa vastaan, eikä ollut lainkaan tähdätty materialismia vastaan. Selitys on järkevä siinä mielessä, ettei Jumalakaan ei voi silloin olla muuta kuin ”looginen konstruktio”, pelkkä lause.

III. Maailma ja maailmankuva

Dialektinen materialismi syntyi Marxin ja Engelsin työn tuloksena. Sitä edelsi 18. ja 19. vuosisadan vaihteessa vauhtiin päässyt tieteellinen vallankumous. Se osoitti maailman olevan liikkuva, muuttuva ja kehittyvä, mikä loi edellytykset dialektisen materialismin synnylle.

Dialektinen materialismi on ensimmäinen ja ainoa tieteellinen maailmankatsomus. Vastustajat tosin väittävät ettei sellaista voi olla olemassakaan, koska maailmankuvaan sisältyy pelkän tiedon lisäksi myös asioiden arvostaminen. Mitään materiaalisen todellisuuden ulkoista arvojen ja normien lähdetä ei kuitenkaan ole tarpeellista olettaa. Maailmankatsomus on tieteellinen, jos sen väittämät perustuvat tieteeseen ja ovat sopusoinnussa tieteellisten tosiasioiden kanssa.

Dialektisen materialismin kannattajat huomauttavat sen eroavan sitä edeltävästä mekaanisesta materialismista, jonka mukaan ihminenkin oli vain kone. Vastustajat kohdistuvat kritiikkinsä juuri tähän vanhentuneeseen mekaaniseen materialismiin. Kone metaforaa ei kuitenkaan ole tarpeellista torjua, kun materialismi ymmärretään reduktiivisen emergenssin mukaisesti: mieli on aivojen emergentin rakenteen mahdollistama neuronaalinen prosessi. Ei ole myöskään mitään syytä olettaa, etteikö sitä voida kehittää myöhemmin myös ajattelevilla artefaktille.

Dialektinen materialismi perustuu sekä luonnontieteiden saavutuksiin että myös historiallisten kokemusten vahvistamaan yhteiskuntatieteeseen. Tieteen edistyminen supistaa mystiikan ja idealismin elintilaa. Tieteen tutkimusmetodi on materialistinen. Sen kohde on tutkijan tajunnan ulkopuolella oleva todellisuus, ei vain maailman ilmiöt, vaan myös ilmiöiden syyt ja tutkimuksen kohteen ”käyttäytyminen”. Tutkimusten tulosten perusteella muodostettu teoria on kuitenkin vain todellisuuden toimintaa kuvaavat malli; ei itse todellisuus. Suoraa pääsyä todellisuuteen ei meillä ole, vaikka meistä siltä tuntuu.

Onko ulkomaailma olemassa? Vastasmisen vaikeus johtuu siitä kiistattomasta tosiasiasta, että meillä ei välittömästi ole muita todistuksia ulkomaailman olemassaolosta kuin omat aistihavainnot ja niiden aiheuttamat mielikuvat.

Kysymys siitä, vastaako inhimillinen ajattelu materiaalista todellisuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys. (Instrumentalismin mukaan totuuskäsite pitäisi korvata reaalitodellisuuden ja sen teoreettisen mallin käyttäytymisten yhtäpitävyydellä. Totta on vain se mikä toimii.) Vaikka tämä on vain ”naiivia realismia”, ottaa materialismi tietoisesti lähtökohdakseen, että maailma on olemassa kenenkään kokemuksista ja ajatuksista riippumatta.

Mistä tieto tulee, tuleeko se meitä ympäröivästä todellisuudesta tai jostakin ”ylempää”, vai syntyykö se kenties itsestään, tyhjästä? Tämä on tieto-opin peruskysymys.

Dialektinen materialismi väittää, että ihmisten henkinen elämä ei ole mitään muuta kuin aineellisen todellisuuden heijastelua heidän tajunnassaan. Emme puhu nyt heijastuksen (mielen mallin) täydellisyydestä tai virheettömyydestä, vaan ainoastaan tietomme alkuperästä, lähtökohdasta, joka kuvautuu mielemme muodostamaan todellisuuden toiminnalliseen malliin. Tämä malli kuvaa jollakin tarkkuudella objektiivisen todellisuuden toimintaa.

Materialismi korostaa henkisen elämän (materiaalisten prosessien) riippuvuutta aineellisesta todellisuudesta ja torjuu idealistisen käsityksen, jonka mukaan materiaalisen ja henkisen välistä eroa ei ole olemassakaan. Todellisuus koostuu materiaalista objekteista ja prosesseista. Henkinen elämä on materian objektien organisoitumisen mahdollistamaa aivojen materiaalisten prosessien toimintaa.

Kailan mukaan ei unen ja valve-elämän välillä ole muuta kuin aste-ero, että ”toinen on suhteellisesti säännöllisempi ja siten omaa korkeamman invarianssin kuin toinen” (Inhimillinen tieto, s. 204). Tämä on totta sen vuoksi, että samat mielen mallit toimivat niin unessa kuin valvetilassa. Valvetilassa aistimukset sitovat mielen mallien toiminnan reaalitodellisuuden toimintaan. Unessa aistien kytkentä mielen malleihin osittain katkeaa ja tämän riittämättömän palautteen vuoksi unet voivat karata epärealistisille urille.

Tieteelliseltä kannalta katsoen ei ole mitään järkeä usein asetetussa kysymyksessä, onko maailma todella olemassa vai onko se vain meidän unennäköämme. Kaikkein hassuinkin uni on sillä tavalla totta, että se on aivojen subjektiivista toimintaa. ”Totta on, ettei ainoastaan hassu uni, vaan myöskin hassu filosofia on tosiasia” (Lenin). Unet eivät ole muuta kuin reaalitodellisuuden kontrollista irti päässeitä epätäydellisiä simulaatioita todellisuudesta.

Mikä on totta? Arvostelma on tosi, jos todellisuuteen vaikuttavasta aktista aiheutuu arvostelman mukaisia seurauksia. Myös kysymys jonkin esineen olemassaolosta todistetaan käytännössä eikä teoreettisesti järkeilemällä. Unet eivät ole muuta kuin reaalimaailman kontrollista irti päässeitä fantasioita.

Väitettä, että aistielinten ilmoitusten yleispätevyys on todistettu jo sillä, että niiden sisällöstä pääsevät toisilleen aivan vieraat, eri puolilla maailmaa asuvat ihmiset yksimielisyyteen pelkän puhutun ja kirjoitetun sanan avulla, on täsmennettävä. Jokainen yksilö muodostaa todellisuudesta ja myös kielestä subjektiivisen mallin. Eri yksilöiden mallit voivat olla vain likimain yhteneviä.

Aistimukset eivät ole virheettömiä ja eri yksilöiden huomio kyvyssä voi olla suuria eroja. Myös vaillinainen ja yksipuolinen aistihavainto on todellisuuden heijastus. Lähestymme tässä ikivanhaa kiistaa absoluuttisesta ja relatiivisesta totuudesta. Absoluuttiseksi kutsutaan lopullista ja ikuista totuutta, jota ei kukaan eikä mikään voi tulevaisuudessakaan kumota. Relatiivinen totuus on sitä vastoin ehdollista, osittaista, ”ajallista”, olosuhteista riippuvaa ja muutosten alaista. Kysymykseen, onko absoluuttinen totuus olemassa, voi vain vastata, että reaalitodellisuus on sellainen kuin se on ja mielemme subjektiivinen malli on vain sen enemmän tai vähemmän tarkka toiminnallinen kuvaus.

Maailmankuvamme tarkentuessa mielemme toiminnalliset mallit lähestyvät yhä tarkemmin todellisuuden toimintaa. ”Historiallisesti ehdollisia ovat ne rajat, joissa tietomme lähenevät objektiivista, ehdotonta totuutta, mutta ehdoton on tämän totuuden olemassaolo, ehdotonta on se, että me lähestymme sitä” (Lenin). Tajuntamme ulkopuolella olevan ja siitä riippumattoman objektiivisen todellisuuden tunnustaminen erottaa materialismin idealismista. Tästä ei voi olla vähänkään johdonmukaista ”kolmatta linjaa”.

Bertrand Russell on eräs huomattavimmista realisteista tunnustaa todellisuuden olemassaolon erikoisella tavalla: aineen ja hengen ero on harhaa. Hän tahtoo ”hävittää kaiken aineellisen aineellisesta maailmasta ja kaiken henkisen henkisistä ilmiöistä”; tajunnasta riippumaton todellisuus, joka ei ole henkistä eikä aineellista, on jotakin alkuperäisempää ainesta, jota nimitetään tapahtumiksi. Lopulta jää käsittämättömäksi, mitä ovat ajallisesti ja paikallisesti ulottuvaiset ’tapahtumat’, jotka eivät ole aineellisia eikä henkisiä, etenkin kun paikka ja aika eivät Russellin mukaan ole mitään objektiivista todellisuutta, vaan määrättyjä suhteita.

IV. Materia ja tajunta

Materia on mitä on. Saamme siitä vain aistimuksia. Rakennamme siitä mieleemme todellisuutta simuloivan mallin, jonka toimintaa kokemuksemme ja ajattelumme on. Mitään suoraa pääsyä todellisuuteen meillä ei ole.

Väite, että ajatuksemme ja yleensä tajuntamme ei ole materiaa, vaan se on materian kuva eli heijastus aivoissamme, on ongelmallinen ja kaipaa täsmennystä. Miten tuo heijastus on olemassa? Voimme sanoa, että ajatuksemme ja yleensä tajuntamme ei ole materian objekteja vaan materian objektien organisoitumisen mahdollistama aivojen materiaalinen prosessi. Mitään telepaattista keinoa ajatusten vaihtoon ei ole olemassa. Se voi tapahtua vain materiaalisten väliaineiden ja prosessien välityksellä. Aivot eivät ole ainoastaan inhimillisen ajattelun, vaan myöskin tunne-elämän ja tahdon toiminnan keskuksia. Muita ajattelun elimiä tai ”hengen asuinsijoja” ei tiede tunne. Ajattelua esiintyy vain pitkälle kehittyneiden eläinten kuten ihmisten aivoissa; joskus tulevaisuudessa ehkä myöskin ajattelevien artefaktien keinoaivoista.

Henkinen elämä ilmestyi maapallolle, kun fysikaalisten ja kemiallisten prosessien emergenssistä syntyi ensin biologinen elämä (biosfääri) ja sitten biologisen elämän emergenssistä todellisuuden simulaatioon kykenevät aivot (infosfääri).

Materialismin käsitys ajattelusta (mielen toiminnasta) ymmärretään usein liian mekanistisesti. Reduktiivisen emergenssin mukainen kuvaus esittää asian niin, että ajatus ei ole ainetta vaan aineen organisoitumisen mahdollistama prosessi; metaforisesti ilmaistuna aineellisen todellisuuden heijastus (mielikuvasekvenssi); aivojen ulkomaailmasta aistien välityksellä saamastaan informaatiosta muodostaman simulaatiomallin toimintaa eli ajattelua.

Jotkut filosofoivat matemaatikot ajattelevat, että maailmankaikkeus onkin vain suuren matemaatikon puhdasta ajatusta ja mikäli matematiikalla on lainkaan tekemistä fyysisen maailman kanssa, niin matematiikka sanelee lait luonnolle, eikä päinvastoin. Fiktionalismin mukaan koko matematiikka ja sen käsitteet ovat olemassa vain ihmisen korvien välissä.

Aivot pystyvät kommunikoimaan paitsi sanattoman viestinnän myös kielen eli ”mielikuva-ajattelun pikakirjoituksen” avulla; ottamaan vastaan ja lähettämään mielikuvia puhutulla ja kirjoitetulla kielellä.

Aistihavainnot, aavistukset, tunteet, elämykset, mielikuvat, vaikutelmat, muisti, uskomukset ja käsitykset, toiveet, tahto ja ajattelu — kaikki tämä ja paljon muuta kuuluu ihmisen sisäiseen maailmaan, jota jotkut sanovat sielunelämäksi, toiset hengeksi, kolmannet psyykeksi, neljännet aivotoiminnaksi jne.. Suomen kielen sana tajunta vastaa täsmälleen sitä mitä ymmärrämme ihmisen sisäisellä maailmalla.

Kaila määritteli tajunnan näin: ”Sielunelämä, persoonallisuus, on keskushermostoon liittyvää biologista elämää.” Jos mielen toiminta määritellään pelkäksi biologiseksi elämäksi, jää vielä määrittelemättä: mikä erottaa mielen toiminnan muusta elämästä. Kailan mukaan ero ”animaalisen ja henkisen elämän välillä ei ole laatuero, vaan aste-ero”. Ne ovat siis hänen mukaansa laadullisesti aivan samaa. Reduktiivinen emergenssi väittää, että tajunta on neokorteksin tuottama todellisuus simulaatio. Se ei koostuu materian objekteista vaan on on materian prosesseisien toimintaa. Ihminen on biologialtaan geenikone ja psyykeltään meemikone. Meemikone on ihmisten lisäksi kehittyneitä eläimillä ja ehkä joskus tulevaisuudessa myös ajattelevilla artefakteilla.

Alitajuinen mieli ei tarkoita ”kuolematonta sielua”. Sitä ei ole, mutta sen sijaan aivojen neuraalisten prosessien tuottama mieli on. Alitajuinen mieli koostuu aivojen toiminnalisessa hierarkkisssa alemman tason prosesseista, jotka toimivat tietoisen tason alapuolella. Tässä mielessä on olemassa mielen alitajuista toimintaa. Tietoisen tason toimintaa on vasta aivojen assosiaatioalueilla.

Dialektinen materialismi kieltää tajunnan ulkopuolella olevan sielunelämän. Mutta ei alitajuisia mielen prosesseja. Aivoissa on koko ajan käynnissä monia neurologisia prosesseja, jotka säätelevät elimistön homeostaattista tilaa ja aisti-informaation esikäsittelyä. Mielen toiminnasta voimme puhua vasta, kun prosessit kuvastuvat aivoissamme havaintoina, mielikuvina, tietoisuutena jne., silloin kun ne ovat tulleet tajuisiksi.

Aivojen kehityshistoriallisesti vanhemmat osat ns. liskoaivot ohjaavat elintoimintoja, aistitoimintojen esikäsittelyä, vietti- ja vaistotoimintoja, jotka eivät nouse tietoiselle tasolle, mutta vaikuttavat koko ajan taustalla. Vasta aivojen toiminnallisen hierarkkinen assosiaatio alueiden toiminta nousee tietoiselle tasolle. Monista rinnakkain käynnissä olevista mielen prosesseista vain yksi kerrallaan voi olla aktiivisen huomion kohteena. Tajunta on tämän mielikuvien virran huomion kohteena oleva kokonaisaistimus.

Miten muisti toimii? Missä on säilynyt se mielikuva, joka minulla oli, mutta katosi ja palasi taas uudelleen? Mielikuvat eivät talletu sellaisenaan minnekään. Sen sijaan muistiin tallettuu kykyjä tuottaa uudelleen aiemmin koettuja muistuttavia mielikuvien sekvenssejä. Ne aktivoituvat aistien ja mielleyhtymien laukaisemina ja täsmentyvät ja päivittävät dialektisesti uusilla kokemuksilla.

Biologia eli geenikone tuottaa ja ylläpitää vain meemikoneen perustoiminnot tuottavan rakenteen. Meemikone ohjelmoituu geenikoneen esiasetusten jälkeen yksilön kehityksessä omien kokemustensa ja muilta saamiensa oppien perusteella. Ihminen tarpeineen kaikkineen on luonnon ja yhteiskunnan tuote ja hänen tarpeensa määräytyvät ratkaisevasti olosuhteiden, mahdollisuuksien ja välttämättömyyden mukaan. Perustana ovat tarpeita aiheuttavat olosuhteet, ja vasta sitten ilmaantuu jonkin Minän tuntema tarve. Lisäksi vaikuttamassa on myös sosiaaliset tarpeet ja erityisesti tarve noudattaa yhteisön normeja, joista jokaisella on kuitenkin subjektiivinen käsitys. Vaikka materialismi torjuu käsityksen, että tarpeet ovat ihmisten kaiken käyttäytymisen ja myös henkisen elämän alkusyitä, eivät he kiellä tarpeiden osuutta ihmisten ajatusmaailman muodostumisessa.

Tajunnan ilmiöitä ei voi selittää vain yksilö psykologialla. Tajunnan ilmiöihin vaikuttaa myös vallitseva sosiaalinen systeemi. Yksilöt ovat kuitenkin ainoita sosiaalisen systeemin toimijoita; systeemissä itsessään ei ole toimijuutta. Vaikka toimijuus on hajautunut systeemin yksilöihin, ei pelkästään yksilöitä tutkimalla kyetä selittämään eri yhteisöjen erilaista ajattelua. Yksilöä ei voi tutkia elämästä ja yhteiskunnasta irti reväistynä abstraktina ihmisenä. Sellaista ei ole olemassa. Yksilö on oman kehityshistoriansa eli yhteisönsä tuote.

Ulkokohtaisen todellisuuden kokemus on subjektiivista, mutta siihen vaikuttaa muiden ilmentämät omat subjektiiviset kokemukset. Kokonaisuuden toiminta vastaa hajautettun geneettisen algoritmin toimintaa. Yhteisön jäsenten subjektiiviset käsitykset muodostavat ratkaisupopulation ja myös subjektiivisen ratkaisufunktion. Yksilöiden subjektiiviset käsitykset mutatoituvat ja hedelmöittyvät yksilöiden välisissä intersubjektiivisissa vuorovaikutusprosesseissa.

Myös kaikki sosiaaliset suhteet (kuten yksilöt ne kokevat oleviksi ja vaikuttaviksi) ovat olemassa viimekädessä subjektien mielissä. Suhteiden kaikki keskinäiset vaikutukset välittyvät intersubjektiivisten prosessien kautta yhteisössä vallitsevien käytäntöjen mukaisesti. Mitään kaikkien yksilöiden ulkopuolista psyykkistä toimijaa ei ole olemassa, mutta yhteisössä kaikkien muiden yksilöiden psyyken yhteisvaikutus tuntuu sellaiselta yksilön näkökulmasta. Ihmisen psyykkistä toimintaa on tutkittava osana sitä todellisuutta, johon hänen ruumis ja mieli kuuluu. Sosiaalipsykologian on myös huomioitava yhteiskuntaluokkien keskinäiset jännitteet. Tieteellinen psykologia huomioi ”psyykkiset voimat” (arvot, aatteet, tiedot, tahdon jne.), mutta asettaa ne oikeaan merkityksellisten suhteeseen muiden yhteiskunnan kehitystä määräävien voimien kanssa. Sosiaalisten systeemien kaikki toiminnat ja vaikutukset syntyvät ja välittyvät yksilöiden toiminnan tuloksena. Systeemeissä itsessään ei ole mitään toimijuutta.

V. Tarkoitus, syy ja seuraus

Onko ihmisten elämällä joitakin muita tarkoituksia kuin ne päämäärät ja tavoitteet, joita he itselleen asettavat?

Ei vain papit, vaan myös eräät filosofit, jopa jotkut tiedemiehetkin ovat luonnon ja ihmiselämän ”arvoituksia” pohtiessaan päätyneet teleologisiin uskomuksiin tai olettamuksiin ihmisen yläpuolella olevasta voimasta, joka ohjaa maailman menoa omien tarkoitustensa mukaisesti. Tämä on läheistä sukua predestinaatio-opille, jonka mukaan mitään ei tapahdu ilman ”sallimusta”.

Yliluonnollisen suunnittelun ja ohjauksen kieltäminen ei kuitenkaan merkitse luonnonlakien kieltämistä. Ne ovat osa sitä objektiivista todellisuutta, joka on dialektisen materialismin lähtökohta. Ilman luonnossa vallitsevia lainmukaisuuksia ei tiedekään olisi mahdollinen ja niiden selvittäminen onkin tieteen varsinainen tehtävä.

Luonnonlakeja ei tule kuitenkaan olettaa sinne missä niitä ei ole. Kaikki sosiaaliset instituutiot, yhdistykset, valtiot, raha ja talousjärjestelmät ovat artefakteja eli ihmisten luomuksia, joiden normit ja käytännöt määrää tarkoituksenmukaisuus eli ihmisten omat päätökset; ei luonnonlait.

Luonnon järjestys ja lainmukaisuus eivät ole samaa kuin sosiaalisten systeemien tarkoituksenmukaisuus. Luonnon järjestys on sen omaa järjestystä, luonnon lait sen omia lakeja, joita kukaan ei ole laatinut. Eikä luonnon tapahtumilla ole mitään yliluonnollista tarkoittajaa. Sosiaalisten järjestelmien tarkoituksenmukaisuudesta taas päättää ihmiset itse enemmän tai vähemmän demokraattisesti. Ihmisen ylä- tai ulkopuolella olevan olevaisen ja elämän tarkoituksen pohdiskelu on täysin hedelmätöntä puuhastelua. Luonnossa on toki ihmettelyä, ihailua ja hämmästystä herättävää järjestystä, lainmukaisuutta, suuruutta ja kauneutta, mutta mitään yliluonnollista ”lainlaatijaa” tai ”tarkoitusta” ei ole olemassa; tarkoituksia on vain ihmisaivoissa ihmisen itsensä luomana.

Luonnossa vallitsevien luonnonlakien ja yhteiskunnassa vaikuttavien ihmisten luomien normien ja käytäntöjen objektiivisten syy-yhteyksien tuntemisella on valtavan suuri merkitys käytännölliselle toiminnalle. Tuntien ilmiöiden syyt ja seuraukset ja niihin tietoisesti vaikuttamalla voimme aiheuttaa toivomiamme muutoksia. Luonnossa mahdollisuus muuttuu todellisuudeksi tavallisesti itsestään, mutta yhteiskunnallisessa elämässä tämä muuttuminen toteutuu ihmisten käytännöllisen toiminnan tuloksena.

VI. Dialektiikka

Metafysiikka tarkastelee ilmiöitä ikuisina ja muuttumattomina, alituisesti samaa kehää kiertävinä. Dialektinen materialismi opettaa, että esineet ja ilmiöt voidaan ymmärtää ja selittää oikein vain sillä ehdolla, että ne nähdään syntyvinä, kehittyvinä ja katoavina.

Dialektiikan lait eivät ole muuta kuin luonnon ja historian oman kehitysprosessin lakeja (tutkimuksen edistyessä kehittyviä malleja todellisuudesta), ja dialektinen filosofia on itse tämän prosessin (jatkuvasti kehittyvää) heijastelua ajattelevissa aivoissa.

Maailmassa on kaikki liikkeessä, materian pienimmistä hiukkasista tähtijärjestelmiin asti. Liikunta ei tarkoita vain kappaleiden siirtymistä paikasta toiseen, vaan yleensä kaikenlaista muutosta; olioiden ja ilmiöiden synnyn, kehityksen ja häviämisen prosesseja. Niin luonnossa kuin yhteiskunnassa historiallinen kehitys etenee spiraalimaisesti niin, että joka kierros tuo jotakin uutta. Yleinen kehityslinja etenee yksinkertaisemmasta kehittyneempään.

Yhteiskuntamuotojen kehityshistoria on juuri tällaista spiraalimaista kiertokulkua, alati toistuvaa uuden syntymistä yhä korkeammalla asteella. Hegelin dialektiikassa tätä on sanottu ”kieltämiseksi” ja ”kieltämisen kieltämiseksi”. Marxilaisessa kirjallisuudessa tätä etenevän kehityksen lakia sanotaan ”kieltämisen kieltämisen laiksi”. Dialektinen kieltäminen ei tarkoita formaalin logiikan ei-operaatiota, että kumotaan kaikki se mikä esiintyi aikaisemmassa kehitysvaiheessa. Kysymys on kieltämisestä, joka edistää kehitystä; säilyttää hyvän ja toimivan. Dialektiseen kieltämiseen kuuluu kieltämisen rinnalla kaiken sen myönteisen säilyttäminen mikä aikaisemmissa kehitysvaiheissa on saavutettu ja mikä tekee mahdolliseksi kehityksen jatkuvuuden.

Ajatus ”kieltämisen kieltämisestä” esitetään joskus kolmiasteisen kuvion muodossa: 1/teesi, 2/antiteesi ja 3/synteesi. Synteesi merkitsee tällaisessa ajatuskuviossa samaa kuin ”kieltämisen kieltäminen”, ts. sitä vaihetta, jolloin kehitys ”kiellettyään” lähtökohtansa, hylkää vuorostaan uuden vaiheen ja palaa lähtökohtaansa, mutta korkeammalla tasolla.

Kehitys niin luonnossa kuin yhteiskunnassa tapahtuu kahdessa muodossa: evoluutiona (tasaisena, verkkaisena kehityksenä) ja revoluutiona (jyrkkänä käänteenä, murroksena, kumouksena). Evoluutio on määrällisten muutosten vähitellen tapahtuvaa asteittaista lisääntymistä ja kasautumista, revoluutio on olion tai ilmiön perinpohjainen laadullinen (toimintatavan tai olomuodon) muutos. Hyppäys ei dialektiikassa kuitenkaan tarkoita läheskään aina mitään silmänräpäyksellistä tapahtumaa. Se voi olla kokonainen murroskausikin, mutta kuitenkin suhteellisesti katsoen lyhyt aika, jonka kuluessa tapahtuu perinpohjainen, laadullinen muutos.

Kaikkialla missä on elämää ja kehitystä, on myös ristiriitoja, kamppailua eri suuntiin vaikuttavien voimien, uuden ja vanhan, syntyvän ja kuoleentuvan, edistyvän ja taantuvan välillä. Tämä vastakohtien taistelu on dialektisen materialismin mukaan kehityksen välttämätön edellytys, sen liikkeellepaneva voima. Lenin panee sanan ”taistelu” lainausmerkkeihin, koska sitä ei ole aina käsitettävä kirjaimellisesti.

Dialektinen materialismi tutkii kehityksen yleisiä lainmukaisuuksia. Se ei pyri ratkaisemaan erityistieteiden tehtäviä, mutta pyrkii antamaan luotettavan metodin ja avaimen oikeiden ratkaisujen löytämiseksi kaikilla aloilla. Tässä pyrkimyksissään sen on kuitenkin tukeuduttava empiirisiin erityistieteisiin eikä tavoitella metafyysistä asemaa erityistieteiden yläpuolelle asettamalla.

VII. Ihminen ja yhteiskunta

Yhteiskuntamuodot perustuvat aineellisten hyödykkeiden tuotantotapaan, ja sen muutokset riippuvat ensi sijassa työvälineiden kehityksestä. Taloudellisia aikakausia ei erota toisistaan se mitä tehdään, vaan miten ja millaisilla työvälineillä tehdään. Uusien käyttöön otettujen tuotantovoimien myötä muuttuu myös tuotantotavat, elämän ylläpitotapa ja kaikki yhteiskunnalliset suhteet. Tärkein tuotantovoima on Ihminen. Hänen suorittama työ on tuotannon aktiivinen osa. Ihmiskunnan historia on pohjimmiltaan tuotannon historiaa, jonka luojia ovat ihmiset aineellisten hyödykkeiden tuottajina.

Ihmiskunnan historian tapahtumat eroavat luonnon historian tapahtumista siten, että luonnosta puuttuu kaikkiin ihmiskunnan historian tapahtumiin sisältyvä tavoitteellinen subjektiivinen aines. Luonto ei itse vaikuttaa omaan kehitykseensä. Sen kehitysprosessit ovat puhtaasti objektiivisia, mistään subjektista riippumattomia. Sen sijaan ihminen tekee itse oman historiaansa. Hän tuo maailmaan subjektiivisen aineksen; hän ajattelee, ilmaisee ajatuksiaan, tahtoo, asettaa itselleen tavoitteita ja toimii.

Historian prosessien objektiivisuus ei rajoitu vain ihmisten toiminnan ulkonaisiin puitteisiin, sen edellytyksiin ja mahdollisuuksiin. Se koskee myöskin toiminnan tulosta. Toiminta on subjektiivista, mutta se, mikä siitä syntyy, on objektiivista todellisuutta; siitä riippumatta, oliko toiminnan tuotos tarkoituksellista vai ei. Usein syntyy myös yllättäviä oheisvaikutuksia tekijöiden sitä tajuamatta, ikäänkuin heidän ”selkänsä takana” kuten ilmasto- ja ympäristökatastrofit.

Ellei yhteiskunnallisessa kehityksessä olisi objektiivisia lainmukaisuuksia, jos se olisi vain yksilöiden vapaan tahdon ja mielijohteiden varassa, niin silloin ei mikään tieteellinen yhteiskuntaoppi olisi mahdollinen. Yhteiskunnalliset lainalaisuudet riippuvat kuitenkin hyvin pitkälle ihmisten itse luomista normeista ja käytännöistä luonnonlakien reunaehtojen rajaamissa puitteissa. Yhteiskunnalliset systeemit ovat artefakteja ja siksi niiden toimintaa voi myös reguloida, mutta samalla kun regulaatiota tehdään, myös itse systeemi muuttuu.

Missä nämä yhteiskunnalliset lainalaisuudet ovat olemassa materiaalisesti? Niitä ei ole missään muualla kuin subjektiivisina käsityksinä ihmisten mielissä. Yhteiskunnan ohjausmekanismi on siten ihmisaivoista muodostuneessa infosfäärissä toimiva parviäly; evoluutioalgoritmin tavoin toimiva systeemi, jonka ratkaisupopulaationa toimii subjektiiviset meemivariaatiot.

Marxilaisen teorian mukaan luokkataistelu on luonnonlakeihin rinnastettavissa oleva yhteiskuntaelämän laki, joka vaikuttaa kaikkialla missä yhteiskunta on jakautunut luokkiin. Se on kuitenkin vain systeemin yksi mahdollinen toimintamoodi, joka voi johtaa revoluutioon. Toinen mahdollinen moodi on symbioosi, jossa yhteistyö tuottaa evolutiivista kehitystä.

Yhteiskunnallisella tajunnalla tarkotetaan yhteiskunnan jäsenten keskuudessa esiintyviä aatteita, filosofisia, moraalisia ja uskonnollisia katsomuksia, kirjallisuutta, taidetta jne. Yhteiskunnallisen tajunnan suhde yhteiskunnan aineelliseen perustaan on se, että ”elämä ei määräydy tajunnan mukaan, vaan tajunta määräytyy elämän mukaan” (Engels). Se miten tajunta on olemassa on marxilaisuudessa jäänyt täsmällisesti kuvaamatta. Se on objektiivisesti olemassa yksilöiden aivojen subjektiivisina prosesseina. Mitään kaikkien jakamaa objektiivista yhteiskunnallista tajuntaa ei ole olemassa; on vain toisiaan lähestyvien subjektiivisten tajuntojen horisontti.

Yhteiskunnallisen tajunnan alkulähdettä ei löydy ihmisten päistä, vaan yhteiskunnallisen aineellisen elämän ehdoista, mutta se on olemassa vain todellisuuden heijastumana yhteiskunnan jäsenten aivoissa kullakin omalla subjektiivisena tavalla. Objektiivisena olemassa olevaksi koettua yhteiskunnallista tajuntaa ei ole olemassakaan; siitä on olemassa vain subjektiivisten käsitysten horisontti. Sen historialliseen kehittymiseen (eli subjektiivisiin käsityksiin) vaikuttaa sekä vallitsevat käsitykset että elämän aineelliset ehdot. Aineellisten hyödykkeiden tuotanto on myös kaiken henkisenkin elämän ja kaikenlaisen kulttuurin ehdoton edellytys. Ihmiset tekevät itse historiaansa luonnon määräämien reunaehtojen puitteissa. Historian kulku ei toteudu ihmisten ohi, vaan heidän toimintansa kautta. Yhteiskunta on ihmisten itsensä luoma ja reguloima artefakti, joten he voivat myös muuttaa sen toimintaa regulaatiota muuttamalla. Se vaikuttaa myös yhteiskunnan kehitykseen.

Mitään luonnonlakien kaltaisia yhteiskunnallisen kehityksen lakeja ei ole olemassa, vaikka erityisesti taloustieteessä niin oikealla kuin vasemmalla näin ajatellaan. Lainsäädännöllä voidaan ja tulee vaikuttaa yhteiskunnallisen systeemin toimintaan ja kehitykseen. Erityisesti kaoottisesti toimiva globaaleihin ongelmiin ihmiskunnan johtanut uusliberalistinen talousjärjestelmä (näkymätön käsi) on otettava demokraattiseen kontrolliin.

Avainsanatdialektiika Dialektinen materialismi idealismi maailmankuva materia materialismi tajunta

Mitä filosofia perimmältään on?/ Filosofian uudistaminen/ Redusoituva emergenssi/ Tieteenfilosofinen naturalismi/ Naturalistisen käänteen taustat/ Kulttuurigeenit eli meemit/ Mielikuva-ajattelu ja kieli/

Mitä filosofia perimmältään on?

Filosofiaa sanotaan tieteiden äidiksi, josta kaikki erityistieteet ovat saaneet alkunsa. Viimeksi siitä itsenäistyi psykologia. Entä onko filosofia itse tiedettä? Ainakaan se ei vielä ole luonnontieteen kaltaista todellisuuden empiiriseen tutkimukseen perustuvaa tiedettä. Empiiristen kokeiden valjuna vastineena sillä on vain ajatuskokeet. Sitä ei voi myöskään ajatella matematiikan ja logiikan kaltaisena käsitteellisenä tieteenä, koska siltä puuttuu niiden formaali kuvaustapa. Filosofia onkin aina ollut ja on yhä vasta esitieteellisessä vaiheessa olevaa pohdiskelua. Se voi olla arvokasta ja hyödyllistä vain pyrkiessään irti metafyysisen järjen ja uskonnollisten dogmien ikeestä; tukeutuen niiden sijasta vain empiiristen tieteiden tuottamaan tietoon.

Filosofian uudistaminen

John Dewey vaati jo 1900 luvun alussa filosofian uudistusta, koska empiiriset kysymykset eivät sitä kiinnostaneet vaan se keskittyi vain filosofiasta itsestään nouseviin metafyysisiin ongelmin. Hänelle filosofian uudistus tarkoitti luopumista metafysiikasta; uskosta yleisiin puhtaalla järjellä tavoitettavissa oleviin periaatteisiin, joita ei voitu kokea, mutta jotka voitiin mystisesti todistaa puhtaalla järjellä. Filosofit Descartesista Kantiin ajattelivat näin ja alistivat empiirisen tiedon antiikkiseen metafysiikkaan perustuvalle a priorille tietoteorialle. Enemmistö filosofeista ajatteli silloin, että vaikka empiirinen tieto kenties onkin hyödyllistä, ei se alati muuttuvana kelpaa tietoteorian perustaksi. Deweyn mielestä tämä oli vain älyllistä unissakävelyä.

Vielä Eino Kailan aikaan psykologia eli “sielutiede” oli osa filosofiaa ja psykologian itsenäistyessä tietoteoria jäi osaksi metafyysistä filosofiaa. Willard V. O. Quine vaati tietoteorian palauttamista empiiriseen psykologiaan ja sen pohjalta myös filosofian naturalisointia. Hänen mukaansa myöskin filosofiaa on tutkittava ja sen kysymyksiin vastattava vain luonnontieteeseen perustuvilla menetelmillä. Naturalisoitu psykologia ja siitä johdettu filosofia on kestävä perusta myös humanistisille tieteille.

Redusoituva emergenssi

Kuten tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa jo todettiin, kaikki teoriat, filosofiat, uskomukset ja koko kulttuuri (maailma 3) on objektiivisesti olemassa vain näennäisesti subjektiivisten fiktioiden horisonttina, josta jokaisella on oma käsitys (maailma 2). Subjektiivinen mieli on aivojen emergentin rakenteen ylläpitämä neuraalisten prosessien joukko, joka tuottaa meidän mielikuvien sekvenssit eli ajattelun.

Redusoituva emergenssi merkitsee entropian paikallista ja tilapäistä suunnan muutosta (eli järjestyksen kasvua, mutta vain ympäristön kustannuksella). Se luo mahdollistavan rakenteen uudelle toiminnalliselle tasolle. Esimerkiksi emergenssi fysikaalisten ja kemiallisten prosessien evoluutiossa (maailmassa 1) synnytti geneettisen koodin mahdollistaman biologisen elämän; fysikaalisten ja kemiallisten objektien vuorovaikutusten ylläpitämän biosfäärin. Biosfäärin emergenssi synnytti infosfäärin; subjektiivisten mielten maailman (maailma 2). Subjektiivisten mielten maailman emergenssi synnytti kulttuurin (maailma 3), joka on kuitenkin olemassa vain yksilöiden mieliin (maailma 2) hajautuneina käsityksinä ja on itsenäisenä olemassa vain näennäisesti.

Mieli on neuronien (geneettisesti esiasetetun ja oppimisella täydentyvän) kytkeytymisen tuottama uusi emergentti toiminnan taso eli neuronaalisten prosessien joukko. Näiden prosessien toiminta pysähtyy ja mielen olemassaolo päättyy vasta aivokuolemaan, minkä jälkeen rakenteen objektit redusoituvat materian kiertokulkuun. Mitään ikuista sielua ei tarvita eikä sitä ole olemassa. Vain tämän emergentin rakenteen ja sen mahdollistaman prosessin osalta kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Emergentti materialismi, joka ei hyväksy tällaista reduktiota, on piilodualismia.

Tieteenfilosofinen naturalismi

Osa tämän luvun ajatuksista on reduktiivisen emergenssin mukaiseksi muokaten tiivistetty artikkelista Tieteenfilosofian naturalistinen käänne (Petri Ylikoski, niin & näin 3/96).

Naturalistinen käänne ja suuntautuminen erityistieteisiin ovat kaksi tärkeintä viimeisten vuosikymmenten tieteenfilosofian suuntausta.

Naturalismiin sisältyy useita erilaisia filosofisia oppeja: mielenfilosofinen naturalismi eli materialismi, joka kieltää ei-materiaaliset substanssit; metodologinen naturalismi, jonka mukaan myös yhteiskuntatieteiden tulee pitäytyä luonnontieteen menetelmissä; naturalistinen tieto-oppi, joka kieltää filisofian autonomian suhteessa tieteeseen; tieteenfilosofinen naturalismi, joka jatkaa Deveyn ja Quinen aloittamaa pragmaattista suuntausta siirtämällä huomion painopisteen tieteen kohteista sen tutkimusprosessiin eli keskittyy olemisen sijasta toimintaan.

Naturalismi on monistinen tieteenfilosofian suuntaus, jonka mukaan kaikki maailmassa voidaan ymmärtää osana luontoa ja selittää luonnontieteiden menetelmien avulla. Naturalismia on arvosteltu skientismistä, jonka mukaan tiede on maailman mitta. Esimerkiksi Quinea on arvosteltu siitä, että hän haluaa korvata filosofian luonnontieteellä, ontologian fysiikalla tai tietoteorian empiirisellä psykologialla. Arvostelun asemasta tämän voi nähdä hyvänä filosofian uudistamisohjelman pelkistyksenä.

Tieteenfilosofinen naturalismi tutkii tiedettä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen filosofisten pohdintojen pohjalta pitäisi olla. Ero entiseen on selkeä: aikaisemmin lähtökohtana oli filosofiset a priori -pohdinnat rationaalisuudesta, tieteen tavoitteista tai todellisuuden luonteesta; nyt naturalistit rakentavat filosofiaa lähtien liikkeelle tieteellisestä käytännöstä. Suunta on kääntynyt 180 astetta: pyrkimys sovittaa tiede a priori -perspektiiviin on vaihtunut pyrkimykseksi sovittaa normatiiviset väittämät empiiriseen deskriptiiviseen kehikkoon.

Aiemmin filosofian katsottiin olevan tieteen yläpuolella ja edeltävän sitä; kertovan mitä tieteilijöiden pitäisi tehdä tai mitä ei. Koska filosofia jo tiesi, mitä tieteen pitäisi olla, ei ollut tarvetta konsultoida tieteilijöiden tai ei-filosofisten tieteentutkijoiden näkemyksiä. Naturalistisesti suuntautuneet filosofit eivät nosta filosofiaa tällä tavoin etuoikeutettuun asemaan.

Tiivistäen voi todeta, että tieteenfilosofisen naturalismin lähtökohtana on tutkia tiedettä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen ehkä filosofisten pohdintojen pohjalta pitäisi olla. Nykyiset naturalistit lähtevät liikkeelle tieteellisestä käytännöstä ja yrittävät sen pohjalta sanoa jotain filosofista kyseisestä tieteestä tai tieteellisestä ongelmasta.

Aikaisemmin filosofeja kiinnosti lähinnä tieteen (lopullinen) sisältö. Erityisen mielenkiintoiseksi ei nähty sitä, miten teorioita tuotetaan tai miten niiden puolesta todellisuudessa argumentoidaan. Tärkeää oli analysoida lopputulosta (filosofisesti rekonstruoituna) ja tutkia sen periaatteellisia ominaisuuksia.

Tieteenfilosofisen naturalismin keskittyminen tulosten asemasta tutkimusprosessiin kytkee filosofian tieteellisten tutkimuskäytäntöjen jatkumoon. Siinä missä filosofit aikaisemmin katsoivat tutkivansa (tulevaisuuden) ideaalista tiedettä, tiedettä sellaisena kuin sen tulisi olla, naturalistien tutkimuskohteena on nykyinen tiede sellaisena, miten tiede toimii “oikeasti”; ei miten sen apriori oletusten mukaan pitäisi toimia.

Toinen keskeinen muutos tieteenfilosofiassa on keskittyminen erityistieteisiin. Aikaisempi yleiseen tieteenfilosofiaan tai metodologiaan keskittyvä filosofityyppi on liki sukupuuttoon kuollut. Tieteenfilosofit ovat tänä päivänä ensisijaisesti fysiikan, biologian tai esimerkiksi vaikkapa taloustieteen filosofeja.

Siinä missä aiemmin tavoiteltiin kategorisia rationaalisuuden periaatteita, nähdään nyt ainoana mielekkäänä rationaalisuuden perustana instrumentaalinen rationaalisuus. Samoin siinä, missä aiemmin huomion kohde oli tieteen teoreettinen sisältö (filosofien itse aksiomatisoimana), on huomion kohteena nyt tieteellinen instituutio sosiaalisena prosessina, jonka tuotoksia ovat prosessissa jatkuvasti kehittyvät tieteelliset meemit ja toimijoina kognitiivisen evoluution muokkaamat yksilöt ja ryhmät.

Naturalistisen käänteen taustat

Tutkijoiden työssään käyttämät kognitiiviset resurssit eli intellektuaaliset työkalut (teoriat, tutkimusmenetelmät ja kysymyksenasettelut) vaikuttavat olennaisesti tutkimustuloksiin. Ne vaikuttavat siihen, mitä tutkitaan, mitä voidaan tutkia ja mitä pidetään mielekkäänä. Uusi naturalistinen käänne merkitsi myös muutosta tieteenfilosofien käyttämissä kognitiivisissa resursseissa.

Loogisen positivismin ja sen seuraajan loogisen empirismin työkaluna oli formaaliset välineet. Filosofien tavoitteena oli rekonstruoida tiede; sen normatiivisesti hyväksytty menetelmä (oli se sitten induktiivinen tai hypoteettisdeduktiivinen), käyttäen täsmällisiä välineitä, jotka vuosisadan alussa kehittynyt uusi logiikka tarjosi.

Tieteen rekonstruktio uskottiin voitavan saavuttaa tarkastelemalla tieteellisen tutkimuksen lopputuloksia. Itse tutkimusprosessi koettiin filosofisesti vähemmän mielenkiintoisena. Naturalistinen käänne nosti prosessin keskiöön. Nyt tavoitteena on tutkia miten tiede oikeasti toimii. Toinen loogisen positivismin ja loogisen empirismin ongelma oli, että formaalin ajattelun lähtökohdaksi otettiin rationaaliset eli puhtaan järjen ”itsestään selvät” metafyysiset aksioomat (Platonin ikuiset totuudet).

Instrumentalismin mukaan teorioiden havaintolauseet, jotka sisältävät teoreettisia termejä (esim. kvarkki), eivät vastaa mitään todellisuudessa ja siten ne eivät ole sen enempää totta kuin epätotta. Verifikationismin mukaan termeille on oltava vastine todellisuudessa, jotta teoria voidaan hyväksyä. Operationalismi taas vaatii, että teoreettiset lauseet on pystyttävä kääntämään havaintokielelle. Semanttisen holismin mukaan teorioiden termien merkitykset määrää se tehtävä, joka niillä on kokonaisteoriassa.

W. V. Quinen (1908-2000) filosofiaan perustuvan naturalistisen tieteenfilosofian mukaan totuuden vaatimuksesta on luovuttava ja pyrittävä pikemmin teorioiden yksinkertaisuuteen, hedelmällisyyteen ja suureen ennustettavuuteen. Totuuden käsite on korvattava todellisuuden ja teorian toiminnallisen yhtäpitävyyden vaatimuksella eli instrumentalismin totuus kriteerillä: totta on vain se mikä toimii.

Fiktionalismin mukaan teoreettiset käsitteet ovat vain fiktioita eli hyödyllisiä ajattelun apuneuvoja, joita ei ole olemassa missään muualla kuin mielessämme. Samalla mekanismilla mielemme voi mallintaa myös täysin hyödyttömiä fiktioita kuten uskontoja. Siksi fakta ja fiktio menevät helposti sekaisin.

Reduktiivisen emergentismin mukaan mielemme mallintaa samalla tavoin myös reaalitodellisuuden olioita, meillä on niistä vain subjektiivinen käsitys; toiminnallinen simulaatio. Todellisuuden mallintamisessa voimme käyttää myös teoreettisia käsitteitä, jos ne ovat hyödyksi empiirisen tietämyksen mallintamisessa. Reduktiivinen emergentismi eliminoi instrumentalismin (totta on se joka toimii) ja realismin (teoriat ovat tosia kuvauksia) vastakohtaisuuden, koska sekä reaalitodellisuuden objektien mallit että teoreettiset käsitteet molemmat ovat mielen luomia fiktioita, joilla mallinnamme todellisuuden toimintaa. Toisin sanoen tieteelliset teoriat on ymmärrettävä ei tosina vaan toimivina kuvauksia todellisuudesta.

Tähän saakka kaikki filosofiset suuntaukset ovat olleet viimekädessä kielen kuvauksia ja vieläpä niin, että kielelle on oletettu jokin yhteinen perusta. Tällaista perustaa ei ole. Kieliyhteisön jokaisella yksilöllä on oma subjektiivinen mielenkieli. Yhteisön jäsenten keskinäisessä kommunikaatiossa mielen kielet ja käsitykset todellisuudesta (maailma2) voivat lähestyä tai etääntyä toisistaan. Kaikkien jakama yhteinen käsitys todellisuudesta (maailma3) on objektiivisesti olemassa vain näennäisesti subjektiivisten käsitysten horisonttina. Se voidaan mieltää myös subjektiivisten mielten muodostamana infosfäärinä; dynaamisena systeeminä, joka koostuu subjektiivista mielistä ja toimii kuin hajautettu geneettinen algoritmi.

Ajattelu on joka tapauksessa pohjimmiltaan mielikuva-ajattelua. Se toimii edelleen kielellisen ajattelun taustalla. Sen selvittämiseksi, miksi ajattelemme kuten ajattelemme, on mallinnettava kuinka mielen neuraaliset prosessit toimivat. Todellinen filosofian naturalisointi edellyttää yhä syvemmälle käyvää uudistusta. Filosofian perusteiden asettamista fysiikan, kemian, biokemian, biologian, neurotieteen, psykologian ja sosiologian jatkumoon. Sen sijaan, että lähtökohdaksi otetaan ”itsestään selvät” aksioomat, on aloitettava sen selvittämisestä, miten aivot oikeasti toimivat. Miten neuraaliset prosessit tuottavat käyttäytymistä? Käyttäytymistä, johon luetaan mukaan (behaviorismista poiketen) myös ajattelu; materiaalisen mielen toiminta. Miten aivojen meemikone toimii? Tätä tutkii nyt kognitiivinen neurotiede.

Kulttuurigeenit eli meemit

Richard Dawkinsin kirjan “Geenin itsekkyys” ytimen voi tiivistää lauseeseen: olemme rakenteeltamme geenikoneita ja kulttuuriltamme meemikoneita. Geenit ohjaavat materiaalisen rakenteemme kehittymistä ja toimintaa myös aivojen eli meemikoneen perustoiminnot mukaan lukien. Meemit ovat ”infosfäärin” (maailma 2) eli ihmisaivojen (ja myöhemmin ehkä myös älykkäiden koneiden) meemikoneissa toimivia kopioitujia eli kulttuurigeenejä.

Geenien ja meemien analogia on vain metafora. Monista eroista mainittakoon esimerkiksi, että meemit ilmenevät ja välittyvät fenotyyppeinä, mutta tulkitaan ja koodataan aivoissa aina subjektiivisesti, joten niillä ei ole ”genotyyppejä”. Geenit periytyvät vain vanhemmilta jälkeläisille hedelmöityksessä. Sen sijaan meemien ”periytyminen” ei ole sukupolvisidonnaista. Sitä tapahtuu koko ajan sukupolvien sisällä ja välillä. Se on monensuuntaisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvaa subjektiivisten mielten keskinäistä hedelmöittymistä.

Esimerkkejä meemeistä ja meemiplekseistä ovat: taide, teknologia, tiede, muoti, tavat, seremoniat, uskonnot ja ideologiat. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat myös tehokkaita vallan ylläpidon välineitä. Erityisesti organisoitunut kirkko arkkitehtuureineen, rituaaleineen, lakeineen, musiikkeineen ja kirjoitettuine perinteineen ylläpitää tehokkaasti vanhoja hierarkkisia valtarakenteita.

Dawkins pohti tarkemmin Jumala-meemiä. Miten se tuottaa itsestään niin tehokkaasti kopioita ja miksi sillä on niin suuri kyky säilyä hengissä? Hänen mukaansa Jumala-meemin suuri kyky säilyä hengissä ja suuri tarttuvuus perustuu meemin antamaan lupaukseen oikaista kaikki tämän maailman epäoikeudenmukaisuudet seuraavassa tuonpuoleisesta elämässä. ’Kaikkivaltius’ on kuin lääkärin potilaalle antama plasebo se tehoaa, vaikka perustuu puhtaaseen fiktioon.

Erityinen uskonnon määräysten noudattamista edistävä meemi on kirkon oppi helvetintulesta: uhkaus kammottavista kuolemanjälkeisistä kärsimyksistä ellei uskonnon määräyksiä noudata, mikä on aiheuttanut suurta tuskaa aina keskiajalta nykypäivään saakka. Dawkins pohtii voisiko tämän rinnastaa papiston tarkoitukselisesti suunnittelemiin Macchiavellin oppien mukaisiin syviin psykologisiin indoktrinaation tekniikoihin, mutta ei usko pappien olleen siihen kyllin fiksuja.

Sokea usko on tärkeä uskonnollisen meemipleksin osatekijä. Se tarkoittaa sokeaa luottamusta todisteiden puutteista tai jopa selvistä vastakkaista todisteista huolimatta. Sokean uskon meemi varmistaa jatkuvuutensa sillä yksinkertaisella tiedostamattomalla keinolla, ettei se rohkaise tekemään kriittisiä kysymyksiä.

Fiktionalismin mukaan myös empiirisen tiedon mallit ovat fiktioita. Ne voi erottaa fiktiivisestä uskoon perustuvasta ”tiedosta” vain empiirisesti. Mielen prosesseihin ne tallentuvat molemmat samoilla mekanismeilla. Siksi fakta ja fiktio menevät niin helposti sekaisin.

Mielikuva-ajattelu ja kieli

Meemit ovat ihmisten mieliin iskostuneita ja iskostettuja ajattelutottumuksia; mielikuvaketjuja tuottavia simulaatioita todellisuudesta ja fiktioista. Realismi on ymmärrettävä niin, että todellisuus on sellainen kuin se on. Mutta emme kuitenkaan koe sitä suoraan, vaikka se meistä siltä tuntuu. Kokemuksemme syntyy mielen subjektiivisten todellisuutta simuloivien dynaamisten mallien eli meemien toiminnasta.

Primääristi ajattelu on mielikuva-ajattelua, joka toimii edelleenkin sen päälle kehittyneen kielellisen ajattelun taustalla. Kieli herättää kokemuksellisen mielikuva-ajattelun ja mielikuvat puetaan kommunikointia varten kielelliseksi viestinnäksi.

Kielellä symbolisen kommunikaation välineenä ja primäärin mielikuva-ajattelun kuorrutuksena on taipumus objektivoida maailman 3 fiktiivisiä prosesseja. Vaikka käsitykset sosiaalisista instituutioita ovat viimekädessä yksilöllisiä, ne muokkautuvat intersubjektiivisissa prosesseissa riittävän yhdenmukaisiksi, että niitä voi käytännössä ajatella olemassa olevina objekteina.

Ihmisen kokemuksen muotoutumiseen vaikuttaa niin kulttuuriset, sosiaaliset kuin biologiset prosessit. Lapsille useimmat asiat tulevat kieleen puettuina, eivät paljaina havaintoina. Tämä väistämättä indoktrinoi hänet läheistensä uskomuksiiin. Hän omaksuu ne tosiasioina, jotka sulautuvat hänen mielen malleihin omien kokemustensa lisäksi. Nämä mallit ovat yhdistämisen ja yhtenäiseksi tekemisen kategorioita Kantin kategorioiden tavoin, mutta empiirisiä; eivät mytologisia.

Filosofia ja humanistiset tieteet roikkuvat valitettavasti yhä metafyysisessä yläpilvessä. Niillä ei ole vielä tukevaa luonnontieteellistä perustaa. Tämän perustan rakentamisen eturintamassa toimii kognitiivinen neurotiede. Sen tuloksena voi myöhemmin olla psykologian ja tietoteorian naturalisointi, mistä saadaan sitten naturalistinen perusta myös filosofialle ja humanistisille tieteille.

Avainsanatfilosofia geeni instumentalismi John Dewey loogginen positivismi meemi naturalismi realismi Redusoituva emergenssi Willard V. O. Quine

Mitä on kokemus ja mitä on järki?/ Uusi käsitys kokemuksesta ja järjestä/ Uuden ajattelun filosofiset seuraukset/ Elämä ja ajattelu on toimintaa/ Järki on kokeilevaa ja kehittyvää älyä; ei huikentelevia dogmaattisia luuloja/ Pragmaattiseen tietoteoriaan/ Looginen ja kontingentti totuus/

Mitä on kokemus ja mitä on järki?

John Dewey tekee otsikon kysymyksen kirjansa Filosofian uudistaminen luvun Kokemuksen ja järjen muuttuneet käsitykset alussa. Tukeudun seuraavassa omalla twistillä osittain tämän luvun ajatuksiin.

Onko järki jotakin yli empiiristä kokemuksen ulko- ja yläpuolella olevaa, jota tarvitaan varmojen totuuksien ja periaatteiden tavoittamiseen vai onko se vain kumuloitunutta kokemusta? Myös empiristit myöntävät, ettei kokemus kohoa yksittäisen, kontingentin ja todennäköisen yläpuolelle, mutta suhtautuvat tähän pragmaattisesti. Koska mitään ikuisten ideoiden Platonin taivasta eikä kokemuksen ylittävää puhdasta järkeä ole olemassa, on selvittävä sillä mitä on eli kokemuksella.

Uusi käsitys kokemuksesta ja järjestä

Se mitä kutsumme puhtaaksi järjeksi on todellisuudessa vain subjektiivisiin mieliin kumuloitunutta kokemusta.

Platonin, Aristoteleen ja skolastikkojen metafyysinen käsitys kokemuksesta oli täysin erilainen kuin mitä se on nyt. Heille kokemus tarkoitti lähinnä vain taitojen oppimista yrityksen ja erehdyksen menetelmällä. Tämän kokemuksen tuottaman käytännön taidon ei katsottu olevan tietoa. Tiedolla ymmärrettiin vain synnynnäisiä ikuisia ideoita ja totuuksia, jotka voitiin löytää vain ajattelemalla eli puhtaalla järjellä.

Empiristit hylkäsivät tämän synnynnäisten ideoiden opin järjen autoritäärisenä ilmentymänä. Tilalle tiedon perustaksi tuli kokemus: biologiaan perustuva käsitys sellaisena kuin kokemukset todella eletään. Missä tahansa on elämää, siellä on käyttäytymistä ja toimintaa. Elämän on säilyäkseen oltava sekä jatkuvaa että sopeuduttava ympäristöönsä; ei passiivisesti, vaan ympäristöä aktiivisesti muokaten. Mitä korkeampi elämänmuoto, sitä tärkeämpää on ympäristön uudistaminen. Kokemus on toiminnallista: eliö ei vain odota passiivisena liikkumatta ulkoisia vaikutuksia, vaan vaikuttaa myös itse ympäristöönsä ja altistuu näin myös oman toimintansa seurauksille. Tätä tekemisen ja sen seurauksille altistumisen yhteyttä (dialektiseen materialismiin käytäntöä) kutsumme nyt kokemukseksi.

Uuden ajattelun filosofiset seuraukset

Käytännöllä eli kokemuksen uudella ymmärryksellä on filosofisia seurauksia. Eliön ja ympäristön välinen vuorovaikutus on nyt ensisijainen tosiasia eli peruskategoria. Tiedosta tulee kokemuksen johdannainen, pohjimmiltaan toissijainen. Tieto liittyy elämän säilymisen ja kehittymisen jatkumoon. Aistit eivät vastaanota ympäristöstä ”tiedon atomeja” vaan välittävät aistimuksia eli ärsykkeitä. Mieli rakentaa toiminnan ja aistimusten yhteenkietoutumisesta dynaamisia simulaatiomalleja maailmasta, joiden toiminta tuottaa mielikuvien virran eli ajattelun. Aistimukset eivät siis ole tiedon osia vaan virikkeitä pohdinnalle ja päättelylle. Ne provosoivat ja haastavat tutkimiseen, mikä johtaa tietoon eli subjektiivisiin mielen malleihin.

Koska aistien ei enää ajatella välittävän ympäristöstä atomistista tietoa, tulee myös kanttilaisten ja jälki kanttilaisten a priorien käsitte- ja kategoriasyntetisointikoneistojen kehittely tarpeettomaksi. Kokemus itsessään sisältää yhdistämisen ja järjestämisen periaatteet, jonka uudet kategoriat eivät ole enää yliempiirisen metafyysisen tieto-opin rasittamia vaan kehittyviä, eläviä ja käytännöllisiä mielen malleja, joiden toiminta on mielikuvavirtoina ilmenevää ajattelua.

Elämä ja ajattelu on toimintaa

Jopa ameballa on oltava jonkinlainen jatkuvuus ajallisessa toiminnassaan ja sen on mukauduttava sitä ympäröivään tilaan. Elämä, kokemukset ja ajattelu eivät ole vain hetkittäisiä aistimuksia vaan eliön kontrolloimia tapahtumasarjoja. Tämän ymmärtämiseksi on siirryttävä vanhasta olemisen logiikasta uuteen tekemisen logiikkaan. Elävien olioiden toiminta on aina yhteydessä ympäristöön; mitä tulee ennen ja mitä sen jälkeen. Sekä elämää ylläpitävät geneettiset toimintamekanismit että myös opitut sosiaaliset ja kulttuuriset mielen mallit ovat elämää ja ajattelua ylläpitäviä toimintasekvenssejä.

Tämä elämän toiminnallinen sisäinen järjestys tekee yliluonnollisen ja yliempiirisen synteesin tarpeettomaksi. Uudet ja parannetut tavoitteet ja menetelmät ovat kehittyneet ja kehittyvät edelleen käytännön toiminnassa saaduista kokemuksista. Kokemuksellinen tietämys on rakentavasti itseään säätelevää. Se herättää, koettelee, laajentaa ja rikastuttaa aiempaa tietämystä monin eri tavoin.

Kokemuksen itsesäätelyyn liittyy valitettavasti moraalisia ja älyllisiä empaattisuuteen ja tietoisuuteen liittyviä vääristymiä, jotka johtuvat mieliimme iskostetun uskonnollisen, metafyysisen ja universaalin ajattelun jäänteistä.

Järki on kokeilevaa ja kehittyvää älyä; ei huikentelevia dogmaattisia luuloja

Järki ei ole ikuisten ideoiden olemassaolon pohtimista vaan toiminnallista ja kokeilevaa älykkyyttä, joka vapauttaa tietämättömyydestä ja perinnäistavoiksi jähmettyneiden menneisyyden ajatustapojen kahleista. Järki eli kokeileva kehittyvä äly koostuu vain mielen dynaamisista malleista; työstettävänä olevista hypoteeseista, jotka hylätään, korjataan tai laajennetaan sen mukaan, miten ne toimivat käytännössä.

Järki on jatkuvassa muotoutumisen tilassa ja vaatii alituista seurausten huomiointia, avointa oppivaa mieltä sekä rohkeutta asennoitua uudelleen. Historiallisen rationalismin järki oli absolutismia, jota käytettiin apologetiikan ja oikeutuksen agenttina vakuuttamaan, että aktuaalisen kokemuksen pahuudet olivat toissijaisia asioiden rationaalisessa kokonaisuudessa ja ne vain näyttäytyvät pahoilta, koska kokemus niistä oli osittaista ja epätäydellistä.

Rationalismin dogmaattisuus ilmenee erityisen selvästi Kantin yrityksessä tukea ”kaoottista kokemusta” puhtailla käsitteillä, joiden tuli rajoittaa kokemuksesta erillisen järjen huikentelevia luuloja ja kutsui siksi filosofiaansa kriittiseksi. Kant päätteli, että ymmärrys toimii muuttumattomilla a priori -käsitteillä ja pyrki siten osoittamaan vakaiden objektien ja säännöllisten kvaliteettien suhteiden yhteyden kokemukseen.

Tällainen filosofia tarjosi oikeutuksen myös yksilöiden alistamiseen muuttumattomuuden ja valmiiden universaalien prinssippien, lakien alle. Järki ja laki olivat synonyymejä. Järjen astuessa kokemukseen sen ulko- ja yläpuolelta oli myös lain astuttava voimaan ulkoisena ja ylivertaisena auktoriteettina. Kant opetti perustavien käsitysten olevan a priori eli etteivät ne ole kokemuksesta peräisin eikä niitä voi koetella kokemuksissa, joten ilman näitä valmiita asetuksia kokemus on anarkistinen ja kaoottinen.

Pragmaattiseen tietoteoriaan

Perinteisen käsityksen mukaan tietoa olevasta on mahdollista saada kahdella tavalla, empiirisesti eli kokeellisesti ja rationaalisesti eli järkeilemällä. Empiirinen tieto perustuu kokemukseen eli todellisiin havaintoihin reaalimaailman tapahtumista. Rationaalinen tieto perustuu järkeilyyn, joka johdetaan itsestään selvänä pidetystä apriorista tiedosta, mutta kuten edellä on jo osoitettu, kokemusta ylittävää itsestään selvää tietoa ei ole olemassa.

Fiktionalismin mukaan analyyttinen a priori tieto esimerkiksi luvut ja kaikki muutkin käsitteet ovat vain mielikuvituksen luomia hyödyllisiä fiktioita, joita ei todellisuudessa ole olemassa muualla kuin mielessämme. Näillä ajattelun apuneuvoilla rakennamme todellisuudesta simulaation, jolla voimme vertailla erilaisten toimintavaihtoehtoja seurauksia jo ennen varsinaiseen toimeen ryhtymistä.

Todellisuuden entiteettien lisäksi tällä samalla mielen mekanismilla voidaan mallintaa myös täysin fiktiivisiä asioita kuten uskontoja. Tämän toiminnallisen vastaavuuden vuoksi fakta ja fiktio menevät niin helposti sekaisin. Tieteellinen tieto todellisuudesta on ainakin periaatteessa empiirisesti testattavissa, mutta uskonnollinen ja metafyysinen a priori tieto perustuvat vain uskoon.

Jo Wienin piiri kiisti kanttilaisen synteettisen a priori -tiedon ja hyväksyi vain analyyttisen a priori -tiedon sekä synteettisen a posteriori -tiedon. Willard Van Orman Quine puolestaan hylkäsi myös analyyttisen a priori -tiedon, joten jäljelle jäi vain synteettinen a posteriori -tieto. Tässä esitetyissä pohdinnoissa on omaksuttu Quinen kanta: tiedolla tarkoitetaan vain kokemusten ja havaintojen avulla saatua empiiristä tietoa; synteettistä a posteriori -tietoa.

Looginen ja kontingentti totuus

Käsitteet looginen ja kontingentti -totuus menevät keskenään helposti sekaisin.

Looginen totuus tarkoittaa puhtaasti järkeilemällä saavutettua vakuuttuneisuutta, rationaalista totuutta, jolla monen ajattelussa on edelleen Platonin Ikuisten ideoiden konnotaatio. Ne kuitenkin lienevät vain kulttuurikäytännöissä mieliimme iskostuneita ajatustottumuksia (uskomuksia), joista olemme jalostaneet logiikan ja muut formaalit kuvaustavat (eli tarvitsemamme hyödylliset fiktiot). Niitä ei kuitenkaan ole todellisuudessa olemassa muualla kuin korviemme välissä. Formaalilla logiikalla voimme päätellä vain onko ajattelumme (näiden keksimme sääntöjen mukaan) sisäisesti ristiriidatonta emme sitä miten asiat todella ovat. Järkeilemällä ei saada tietoa todellisuudesta; siten vain järjestetään empiiristä tietoa ymmärrettäviksi teorioiksi.

Kontingentti totuus tarkoittaa sitä, että väite on sekä toteutuva että kumoutuva, ts. se voi olla tosi tai epätosi kontekstista riippuen eli siitä miten asiat todellisuudessa ovat. Tämä taas on tutkimuksilla todellisuudesta saavutettavaa empiiristä tietoa, joka sekin on totta vain niin kauan, kun se vääräksi osoitetaan. Occamin partaveitsi on hyvä periaate: teorioista on leikattava pois kaikki ylimääräiset rönsyt. Tämä ymmärretään nykyään nyrkkisääntönä, joka suosii taloudellisuutta ja yksinkertaisuutta erityisesti tieteellisissä teorioissa. Teorioista on karsittava kaikki tarpeettomat oletukset; ainakin ne, joita ei periaatteessakaan voi osoittaa vääriksi (kuten jumalat). On turhaa pohtia onko jumalia olemassa. Siitä ei ole mitään hyötyä. Niiden oletusta ei tarvita tieteellisten teorioiden perustaksi.

Avainsanatfilosofia järki kokemus kontingentti totuus looginen totuus pragmatismi rationaalinen ajattelu

Alkupamauksesta materialismiin/ Avoimen systeemin kuvaus tilakoneella/ Dialektinen materialismi/ Dialektisen logiikan konkreettisuus/ Materialismi ja heijastusteoria/ Totuuden kriteerit/ Materialistinen dialektiikka ristiriitalogiikkana/ Marxilaisen dialektiikan käsitteet/

Alkupamauksesta materialismiin

Kirjoitin Discordissa Näin ajattelen (Osa 2) -juttuun liittyvässä keskustelussa näin: ”Olen ymmärtänyt, että dialektisen materialismin (Marxin, Engelsin ja kumppanien luoman teorian) pyrkimyksenä oli siirtää Hegelin idealistinen dialektiikka materialistiselle pohjalle. Havaitsijasta riippumaton (objektiivinen, realistinen) todellisuus on vain materiaa (ainetta ja energiaa) ja niiden vuorovaikutusten ylläpitämiä prosesseja; mitään henkimaailman olioita ei ole olemassa.

Tähän mennessä kaikki hyvin mikäli olen ymmärtänyt lukemani oikein, mutta dialektiikan peruslakien kohdalla alkaa jo ahdistaa. Mitä nämä hämärät ”luonnonlait” selkokielellä tarkoittaa? Niitä näytetään käytettävän ”alan teksteissä” samaan tapaan kuin uskovaiset käyttävät omissa tarinoissaan raamatun lauseita.”

Sain keskustelussa hyvän lukuvinkin: Avaimia marxilaisuuden opiskeluun, Luku 6. Dialektiikka logiikkana ja menetelmänä. Tämä blogipostaus on lukuvinkin mukaisen tekstin osittainen kommentaari, mutta aloitetaan johdanto aivan alkupamaksesta. Se synnytti universumin, joka on nykykäsityksen mukaan suljettu järjestelmä. Ohitetaan kuitenkin sen ensimmäiset 13,8 miljardia vuotta ja siirrytään suoraan nykyhetkeen.

Universumin osat voidaan kuvata avoimina järjestelminä, jotka ovat vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Yksi näistä osista on maapallo, joka kylpee ympäristönsä (erityisesti auringon) energia- ja hiukkasvirrassa. Sen ansiosta tänne on syntynyt astronomisessa aikaskaalassa tilapäinen entropian suhteen vastavirtaan kehittyvä paikallinen ekosysteemi (yksi maapallon osajärjestelmä) ja sen osaksi ihmisten muodostamia sosiaalisia systeemejä (yhteiskunnat). Niiden mallintamiseksi kehitetty dialektinen materialismi rakentaa teoriansa liian yksipuolisesti vain vastakohtien välisen taistelun perustalle. Vähintään yhtä merkittävä kehitystä edistävä ja sen mahdollistava tekijä on olioiden toisiaan vastavuoroisesti hyödyntävä symbioosi. Ihmiset ja heidän ympäristönsä eivät vain taistele elintilasta vaan toimivat myös olemassaolonsa mahdollistavassa keskinäisessä symbioosissa. Nyt tämä evoluution huippu (uskovaisten luomakunnan herra) on saattanut elinympäristönsä symbioosin eksistentialistiseen kriisiin.

Avoimen systeemin kuvaus tilakoneella

Kuvaan johdannoksi myös miten avoimen systeemin (olion) toiminta voidaan mallintaa tilakoneella. Malli koostuu tilamuistista ja tilansiirtologiikasta. Tilamuistin sisältö kuvaa olion toiminnalle merkityksellistä hetkellistä olotilaa. Tilansiirtologiikka tuottaa tilamuistiin seuraavan olotilan tilansiirtologiikan toimintafunktion, nykyisen olotilan ja ympäristöstä saamiensa aistimusten perusteella. On tärkeää huomata, että samoista ulkoisista aistimuksia voi aiheutua erilaisia seuraavan tilan arvoja riippuen nykytilan arvoista. Tilakoneen mahdollisia toimintasekvensejä voidaan kuvata tilagraafilla, jonka solmut edustavat erilaisia tilamuistin arvojen ja tilakoneen tuottamien ulkoisten aktien yhdistelmiä. Solmuja yhdistävät nuolet taas edustavat ulkoisten aistimusten arvojen erilaisia yhdistelmiä. Toiminta ilmenee tilakoneen askeltamisena tilasta toiseen ulkoisten aistimusten ja kulloisenkin sisäisen tilan ohjaamana. Tilakone siis aistii ulkoista ympäristöä ja vaikuttaa itse siihen askeltamansa tilasekvenssin määräämällä tavalla.

Myös ihmisen aivojen toimintaa voidaan periaatteessa mallintaa tällaisella, joskin suunnattoman suurella tilakoneella (palaan tähän tarkemmin joskus myöhemmin). Ihmisen mielen toiminta; emootioiden, mielikuvien ja aktien sekvenssi eli ajattelu voidaan samaistaa tähän aivotilojen sekvenssiin. Kun tilakoneen toiminnallinen rakenne vaurioituu aivokuolemassa, sekvenssi pysähttyy ja mielen olemassaolo lakkaa. Juuri tämä koko elinajan jatkuva mielikuvia, emootioita ja ulkoisia akteja tuottava prosessi on mieli. Mitään rajanylitystä tuonpuoleisuuteen kuolemassa ei tapahdu. Mielen olemassaolo vain päättyy.

Tilakoneen tilamuistia eli lyhytaikaista muistia edustaa neuronien aktivaatiotilat (hetkellisen mielikuvat) ja tilansiirtologiikan funktiomuistia eli pitkäaikaista muistia edustaa neuronien synapsien vahvuudet. Lyhytaikaisen muistin mielikuvien virta ei tallennu sellaisenaan pysyvästi minnekään. Sen sijaan pitkäaikaisen funktiomuistin synapseihin tallettuu kykyjä tuottaa samankaltainen mielikuva lyhytaikaiseen tilamuistiin kuin vastaavissa tilanteissa generoitui aikaisemmin (palaan myös tähän tarkemmin myöhemmin).

Nyt voidaankin jo siirtyä pohtimaan sitä, miten dialektinen materialismi voitaisiin sovittaa edellä kuvattuihin mielen raameihin.

Dialektinen materialismi

Dialektiikan sanotaan olevan sisällöllistä logiikkaa ja kertovan, mitä on pätevä ajattelu. Myös perinteinen muodollinen logiikka sanoo kuvaavansa pätevää ajattelua. Minä taas oletan molempien olevan viimekädessä mielen empiirisen heuristiikan tuotoksia eli enemmän tai vähemmän hyödyllisiä ajattelun apuneuvoja, joilla voimme selittää empiirisiä kokemuksiamme. Ajattelen, että tietoa todellisuudesta saa vain empiirisesti; ei järkeilemällä, mikä on vain empiirisen tiedon järjestämistä. Järkeily antaa tietoa vain ajattelumme taipumuksista, mitkä johtuvat osin genetiikasta ja osin sitä täydentävästä kumuloituvasti kertyneestä empiriasta. Puhdas järki ei siten paljasta mitään Platonin taivaan ikuisia totuuksia van se on vain kumuloitunutta empiriaa.

Dialektiikka ja muodollinen logiikka ovat siten molemmat vain keinoja jo olemassa olevan tiedon järjestämiseen. Ne eroavat sen sijaan merkittävällä tavalla toiminnassaan ajan suhteen. Muodollinen logiikka on vain staattista ajatonta kombinaatiologiikkaa, mutta dialektiikan voisi ajatella olevan ajalisen mutoksen huomioivaa dynaamista sekvenssilogiikkaa.

Dialektiikan kehittäjä G.W.F. Hegel korosti, että kategoriaristiriidat ovat olennainen osa todellisuutta. Kategoriat eivät kuitenkaan ole todellisuuden entiteettejä vaan ihmismielen kehittämiä hyödyllisiä fiktioita eli ajattelun apuneuvoja. Hegelin idealistisen dialektiikan mukana dialektiseen materialismiin livahti myös metafysiikka, joka ilmenee selvimmin ylärakenteen käsitteen olemassaolon ongelmana: miten ylärakenne on materiaalisesti olemassa?

Idealistinen metafysiikka solahtaa dialektiseen materialismiin Hegelin pyrkimyksessä ratkaista dialektisesti todellisuuden käsittämiseen välttämättä sisältyvät ristiriidat ottamalla todellisuutta koskevat kategoriat ajattelumuotoina logiikan kohteiksi, mutta nämä kategoriat eivät kuitenkaan ole todellisuuden entiteettejä vaan subjektiivisten mielten käsitteitä, jotka jokainen ymmärtää omalla tavallaan, jos ollenkaan.

Dialektisen logiikan konkreettisuus

”Siinä missä muodollinen logiikka on johtopäätösten tekemistä annetuista lähtöoletuksista, dialektinen logiikka on ajattelun etenemistä ristiriitojen kautta kohti totuutta, toisin sanoen tiedon lisäämistä eikä ainoastaan annetun tiedon järjestämistä.”

Dialektiikka voidaan samaistaa sekvenssilogiikkaan ajattelemalla, että nykytila on teesi ja tilansiirtologiikan tuottama seuraava tila on antiteesi, josta tulee uusi teesi.

”Dialektiikka ei tutki vain ajattelun itselleen asettamia sääntöjä vaan sille sisäisesti välttämättömiä lakeja, jotka se tekee tietoisiksi: ajatuksen reaalinen eteneminen tapahtuu vanhan, sovinnaisen logiikan sääntöjen dialektisen kieltämisen kautta.”

Tämä on ikäänkuin subjektiiviseen mieleen sijoitettu Platonin taivaan dynaaminen versio, jossa ideat eivät ole ikuisia vaan historiallisia.

”Dialektinen logiikka on tavallista logiikkaa konkreettisempi tapa käsittää ajattelu. Liike epädialektisesta ymmärryksestä kieltämisen ja sen kieltämisen kautta positiiviseen järkeen on itse ajattelutavan eli logiikan kohoamista abstraktista konkreettiseen. Ajattelun eteneminen muuttaa ymmärrystä konkreettisemmaksi tuomalla siihen mukaan uusia lähtöoletuksia.”

Tämän voi hyväksyä, jos omaksutaan Willard Van Orman Quinen näkemys, ettei mitään aprioria tietoa ole olemassa; on vain synteettistä aposteriori tietoa.

Materialismi ja heijastusteoria

”Marxin dialektinen materialismi katsoo ajattelun (idean) ja olemisen (materian) välillä olevan sekä eron että ykseyden siten, että oleminen on ajatteluun nähden ensisijaista: ajattelu voi olla vain ajatuksellista olemista.”

Kun samaistetaan idea mielen tietyn hetken käsitykseen ja materia saman hetken todellisuuden tilaan, niin edellä sanottu on yhteensopiva mielen virtuaalitodellisuuden mallin kanssa. Lisäksi on huomattava, että tietämys todellisuudesta sen lisäksi, että se on vain osittaista, on myös aistien aiheuttaman fysikaalinen viiveen verran jäljessä todellisuuden tilasta. Sen sijaan tilansiirtologiikan ennustus tulevasta tilasta on saman hetkinen todellisuuden nykyhetken kanssa. Jos se ei vastaakaan todellisuutta, koetaan yllätys ja tarkkaavaisuuden keskittyminen asiaan.

”Engelsin heijastusteesin termein subjektiivinen ideoiden dialektiikka on vain reaalisen maailman, luonnon ja historian liikemuotojen objektiivisen dialektiikan eli todellisen maailman dialektisen liikkeen tietoperäistä heijastusta.”

Tämä tietoperäinen heijastus on tulkittava mielen virtuaalitodellisuuden luomaksi subjektiiviseksi käsitykseksi olevasta.

”Marxin ja Engelsin näkemyksen mukaan ajattelu noudattaa kaikelle olemiselle yhteisiä lainalaisuuksia, ei maailman loogisuuden, vaan dialektisen logiikan maailmallisuuden vuoksi.”

Suoraa tietoa todellisuudesta meillä ei kuitenkaan ole. Mielen virtuaalinen malli todellisuudesta muodostetaan aistien välittämän osittaisen ja viiveellisen informaation perusteella. Virtuaalimallin toiminta eli ajattelu on uusi emergentti toiminnallinen taso; todellisuuden simulaatio, jolla kuvaamme niin todellisuutta kuin fiktioita. Se on todellista siinä mielessä, että nämä prosessit todella hyrräävät meidän päissämme (jokaisella omalla tavallaan).

Hegelin sanoin ajattelu ”ei esiinny aluksi kielellisen ajatuksen muodossa, vaan tunteena, havaintona ja mielteenä” ja ”vasta oman etenemisensä tuloksena ajattelu saa kielellisen muodon.”

Tämä on täysin yhteensopiva sen näkemyksen kanssa, että ajattelun alkumuoto on mielikuva-ajattelua ja kieli on kehittynyt myöhemmin sen pikakirjoitukseksi kommunikaatiota varten. Molemmat toimivat meissä edelleen toisiaan täydentäen.

”Tiedostamisen kehä on spiraalimainen. Sen lähtökohtana on tajunnan ja siitä riippumattoman olemisen eli materian välisen suhteen käytännöllinen välittyneisyys.”

Näin mielen virtuaalitodellisuuden malli lähestyy todellisuuden toimintaa ja keskinäisen kommunikaation eli intersubjektiivisten prosessien välityksellä myös eri yksilöiden subjektiiviset mallit lähestyvät toisiaan.

”Marxin Feuerbach-teesin sanoin: Kysymys, vastaako inhimillinen ajattelu totuutta, ei ole teorian, vaan käytännön kysymys.”

Mielen virtuaalimalli voi ennustaa todellisuutta vain jollakin tarkkuudella, mutta se ei ole todellisuutta muuten kuin päissämme pyörivinä neuronaalisina prosesseina.

”Tajunta ei ole välittömässä vaan erilaisten käytännöllisten välineiden ja menetelmien välittämässä heijastussuhteessa materiaan. Käytäntö on tiedostamisen ja sen kohteen tajunnasta riippumattoman materiaalisuuden välittävä tekijä.”

Koemme aistinhermojen välityksellä erilaisia aistimuksia ympäristöstä ja vaikutamme siihen liikehermojen välityksellä (myös kielellisesti). Aistimme sekä omien että muiden ympäristön olioiden aktien seurauksia ja tämä käytäntö tuottaa teoreettisen mielen mallin ympäristöstä.

Totuuden kriteerit

”Dialektinen metodi paljastaa tiedostamisen kätkemiä kategorioita ja suhteuttaa kategorioita toisiinsa järjestelmäksi. Kategoriajärjestelmä asettuu tiedostamisen prosessiin, joutuu sisäisiin ristiriitoihin ja ratkaisee niitä dialektisesti.”

Näitä kategorioita ei kuitenkaan ole olemassa missään muualla kuin subjektiivissa mielissä ja dialektinen metodi on vain yksi mahdollinen mielen metodi.

”Totuuden viimekätinen kriteeri on kohteen ja tiedostamisvälineiden vuorovaikutuksessa muotoutuva ja siten myös kohteeseen sopeutuva käytäntö. (…) Käytäntöjen toistuva onnistuminen edellyttää, että niitä säätelevillä käsityksillä on ainakin jonkinlainen perusta todellisuudessa.”

Kaikki perusteet eivät kuitenkaan aina ole mukana malleissa, joten olosuhteiden muuttuminen tai tarkempi tarkastelu voi osoittaa mallin puutteelliseksi. Mitään objektiivisia ajatusmuotoja ei ole olemassa; on vain enemmän tai vähemmän hyvin toimivia mielen malleja.

”Erilaiset käytännön näkökulmat eivät ole yhtä totuudenmukaisia. (…) Totuudella on ainoastaan väliaikaisia ja suhteellisia perustoja, jotka ylittyvät tiedostamisprosessin edetessä. Absoluuttisen ja suhteellisen tiedon dialektiikasta seuraa, että olemassaolollakaan ei ole lopullista vaan ainoastaan väliaikainen perusta. Koska absoluuttisia, lopullisia perusteita ei ole, filosofian tulee perustua ainoastaan kriittiseen epäilyyn ja avoimuuteen yllättävillekin argumenteille.”

Nykyinen filosofia on vain esitieteellistä pohdintaa ja tiedettä siitä voi tulla vasta, kun se on asetettu luonnontieteeliselle naturalistiselle perustalle. W. V. Quine sanoi tämän näin: ”Kantani on naturalistinen; en näe filosofiaa minään valmistavana opetuksena tai perustana tieteelle, vaan tiede ja filosofia muodostavat jatkumon (…) Ei ole mitään ulkopuolista näköalapaikkaa, ei ensimmäistä filosofiaa.”

Myös yhteiskunta, ihmisen toiminta ja kulttuuri on luonnolle alisteista siten, että mielen virtuaalitodellisuuden perusmekanismit toteutuvat aivojen materiaalisina prosesseina; mielikuvina ja emootioina ilmenevänä ajatteluna. Usko, tiede, filosofia ja arkiajattelu muodostavat jatkumon ja niiden välillä on vain aste-ero; siirtymä toisesta toiseen on asteittaista. Usko on perusteetonta ja överiksi mennyttä vakuuttuneisuutta ja filosofia on vain esitieteellistä hieman arkiajattelua täsmällisempää pohdiskelua.

Naturalismi torjuu kaiken mystiikan. Sitä on arvosteltu skientismistä, jonka mukaan tiede on maailman mitta. Esimerkiksi Quinen kriitikot sanovat, että hän haluaa korvata filosofian luonnontieteellä, ontologian fysiikalla tai tietoteorian empiirisellä psykologialla. Itse en näe tätä kritiikkinä vaan hyvin järkevänä ohjelmallisena tavoitteena. Todellisuus on absoluuttisesti niin kuin se on, mutta tietomme siitä on aina suhteellista; mielen pelkistettyjä todellisuuden malleja.

Materialistinen dialektiikka ristiriitalogiikkana

”Marxin mukaan dialektisen synteesin tekeminen on kohoamista yksipuolisesta ja abstraktista monipuolisempaan ja konkreettisempaan käsitykseen tutkimuksen kohteesta.”

Konkreettinenkin käsitys kohteesta on silti vain mielen abstraktio. Mitään universaalleja olioita eikä mitään muitakaan käsitteitä ole olemassa muualla kuin mielissämme. Ne ovat kaikki vain hyödyllisiä fiktioita; ajattelun apuneuvoja. Objektiivisesti olemassa on vain yksilöolioita.

”Konkreettisen ja abstraktin välinen suhde on (…) dialektinen, koska tiedollisen abstraktion avulla pyritään luonnehtimaan konkreettista eli moniulotteista kohdetta. Koska abstraktiot ovat aina epätäydellisiä, ne sisältävät ristiriitaisuuden idun.”

Todellisuudessa asiat ovat kuten ovat ja ristiriitaa voi olla vain mielen kategorioiden välillä. Myös jo kieli saati sitten kielellä kuvatut teoriat ja fiktiiviset tarinat ovat abstraktioita, joista jokaisella on oma käsitys jos sitäkään. Käsitteelliset ristiriidat ratkeavat usein huomaamatta kommunikaation ohessa implisiittisellä merkitysneuvottelulla.

Marxilaisen dialektiikan käsitteet

”Marxin mukaan Hegelin dialektiikan järjellinen ydin on tapa, jolla todellisuus nähdään sekä myönteisen että kielteisen puolen ykseytenä. Dialektista tiedostamista eteenpäin vievät kehitelmät eivät ole mielivaltaisia näkökulmia vaan kohteen eri puolten käsitteellistyksiä.”

Dialektinen tiedostamisprosessi lähentää yksilöiden käsityksiä todellisuudesta ja toisistaan, mutta viimekädessä jokaisella on todellisuudesta oma subjektiivinen käsitys. Jaettu kollektiivinen käsitys on vain subjektiivisten käsitysten horisontti.

AvainsanatDialektinen materialismi

Miten usko(minen) liittyy mihinkään?/ Uskonnolliset yhteisöt/ Aivot, usko ja tieto/ Maailmankuvien psykososiaalinen perusta/ Uskon erilaiset ulottuvuudet/ Jumalaton uskontotiede vapahtaa/ Elämän merkityksellisyyden kokeminen/ Onko uskonnotonta hengellisyyttä olemassa?/

Miten usko(minen) liittyy mihinkään?

Näin otsikoidussa artikkelissa Ville V. Kokko kysyi: ”Miksi uskonto on uskonto?” (Vapaa Ajattelija 4/2021)

Pohdin tätä kysymystä seuraavassa redusoituvan emergenssin näkökulmasta. Evoluutio on tuottanut ihmisille aivojen emergentin rakenteen ja ontogeneesi eli yksilön kehitys sen täydennykseksi todellisuutta emuloivan virtuaalitodellisuuden eli mielen. Mielen tuottama emootioiden ja mielikuvien virta on ajattelua. Aivokuolema päättää mielen olemassaolon; sitä ylläpitävät neuronaaliset prosessit pysähtyvät, toiminnallinen rakenne särkyy ja rakenneosat redusoituvat materian kiertokulkuun.

Mielen virtuaalitodellisuuden toimintamekanismit määräytyvät geneettisesti ja yksilön ontogeneesi luo niiden avulla mielen virtuaalitodellisuuteen toiminnallisen dynaamisen mallin todellisuudesta. Tämä subjektiivinen mielenmalli todellisuudesta täydentyy koko ihmisen elinajan hänen omien kokemusten sekä muilta saamien vaikutteiden ja oppien mukaisesti.

Emme koe todellisuutta suoraan, vaikka se siltä tuntuu. Mielen virtuaalitodellisuuden neuronaaliset prosessit tuottavat kokemamme mielikuvien ja emootioiden lakkaamattoman virran. Mieli mallintaa sekä todellisuuden että fiktiiviset fantasiat kuten uskonnot samalla toiminnallisella mekanismilla. Uskomme näin muodostuneisiin käsityksiimme todellisuudesta aina jollakin varmuuden asteella perstuntumasta tieteellisten käsitysten kautta uskonnolliseen uskoon. Uskoon liittyy kaksi ulottuvuutta: kognitiivinen totena pitäminen (eli miten asiat ovat) ja emotionaalinen luottamus korkeampiin voimiin ja/tai omaan kykyyn vaikuttaa tulevaisuuteen (siihen miten asioiden pitäisi olla).

Uskonnolliset yhteisöt

Uskonnolliset yhteisöt kahlitsevat ihmisten mielet juuri emotionaaliseen ulottuvuuteen liittyvän satuilun avulla ja ylläpitävät alistavaa hegemoniaa hierarkkisella valtajärjestelmällä vastustaen kaikin keinoin itsenäisten yksilöiden keskinäiseen luottamukseen perustuvia demokraattisia pyrkimyksiä.

Mielen mekanismit ovat evoluution tuottamia toimintamekanismeja, joilla oliot tyydyttävät tarpeitaan. Ajattelu on mielen toimintaa, jolla testataan vaihtoehtoja ennen varsinaiseen toimeen ryhtymistä. Toistuvat rituaalit vahvistavat käytäntöjä ja uskomuksia. Siksi niillä on niin merkittävä asema uskonnollisissa yhteisöissä.

Ihminen näyttää luonnostaan uskovan, että asiat ovat itsestään selvästi niin kuten hän ne kokee, mutta ”miksi uskolla on niin keskeinen asema yhteyksissä, joilla ei ole mitään tekemistä ulkoisen maailman luotettavan mallintamisen kanssa? Miksi uskonto on uskonto?”, kysyy Kokko.

Usko siihen, että asiat ovat jollakin tavalla sekä luottamus itseen ja yhteisöön, on myös järjellisen toiminnan perusta. Toiminta perustuu aina oletuksiin (arvauksiin, kokemuksiin, teorioihin tai pelkkään uskoon). On järkevää olettaa, että samoja seurauksia aiheutuu myös myöhemmin vastaavissa tilanteissa kuin aiheutui aiemminkin.

Aivot, usko ja tieto

Aivojen toiminnan kannalta usko tieteellisiin teorioihin ja yliluonnollisiin asioihin on aivan samanlaista. Niihin joko uskotaan jollakin varmuudella tai ei uskota. Yliluonnolliset asiat ovat kuitenkin vain uskon varaisia. Niille ei ole luonnollisia selityksiä; jos olisi ne muuttuisivat luonnollisiksi asioiksi. Juuri näin yliluonnolliset uskomukset joutuvat väistymään tutkimusten edistyessä yksi toisensa jälkeen niiden saadessa luonnollisen selityksensä.

Sen lisäksi, että mielen virtuaalitodellisuus voi mallintaa reaalitodellisuuden olioita se mahdollistaa myös täysin fiktiivisten olioiden (jumalien, paholaisen ja myös teoreettisten käsitteiden) mallintamisen. Jumalien ja paholaisen lisäksi ihmismieli siis mallintaa ajattelun apuneuvoiksi myös suuren joukon hyödyllisiä fiktiota (kuten luvut ja kaikki muutkin käsitteet), joiden avulla koostamme empiirisistä kokemuksista tieteellisiä teorioita ja myös täysin fiktiivisiä tarinoita. Näitä hyödyllisiä fiktiota ja yliluonnollisia olioita ei ole olemassa missään muualla kuin ihmisten mielissä.

Uskonnot ovat ihmisten ensimmäisiä yrityksiä selittää olevaa ja samalla myös tehokkaita keinoja hallita maailmaa tarinoilla. Uskontojen ensimmäinen muoto näyttää olevan animismi. Se on kehittynyt toisistaan riippumatta useita kertoja eri puolilla maailmaa siksi, että se tukeutuu mielen perusmekanismiin. Me mallinnamme lajikumpaniemme kuten kaikkien muidenkin (elollisen ja elottomien) olioiden toimintaa projisoimalla minämme niiden asemaan, jotta voisimme ennustaa niiden aikomuksia (mitä tekisin tuon asemassa). Siksi animismi näkee aktiivisia toimijoita kaikessa kiviä ja kantoja myöten.

On aivan ymmärrettävää, että menneisyyden ihminen arveli kaikilla muillakin olioilla olevan aikomuksia samoin kuin hänellä itsellään. Itse asiassa myöskin tämän päivän ihminen arvioi yhä elollisen olioiden etenkin lajikumpianin käyttäytymistä projisoimalla itsensä niiden asemaan. Elottomien objektien ja alkeellisten eliöiden toiminnan kuvauksissa animismin kaltaisia selityksiä ei enää käytetä muuten kuin metaforisesti.

Maailmankuvien psykososiaalinen perusta

Varhaisten ihmisten kokemusten ja yliluonnollisten uskomusten muodostama mielen virtuaalitodellisuus esitti jo maailmasta osittaisen totuuden. Mielen perustoiminnot olivat jo samanlaisia kuin nytkin. Vain tiedon määrä suhteessa uskomuksiin on nyt hivenen suurempi. Myös liskoaivojen tiedostamattomat viettien ja vaistojen prosessit ovat säilyneet ennallaan ja ohittavat usein nykyihmisen neokorteksin tuottaman tietoisen toiminnan.

Menneisyyden ihmisten psykososiaalinen perusta on säilynyt meillä ennallaan. Aivojen perustoimintojen kannalta tiedollisia ja uskonnollisia aineksia käsitellään samalla tavalla. Tiedolliset ainekset ovat hypoteeseja eli tieteellisiä uskomuksia ja eroavat uskonnollisista uskomuksista vain siinä, että ne voidaan ainakin periaatteessa todistaa myös vääriksi. Uskonnollisia uskomuksia ei voi todistaa oikeiksi tai vääriksi; niihin vain uskotaan, jos uskotaan. Eikä niitä kelpuuteta tieteellisten teorioiden perusteluksi.

Uskontojen ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä tuo lohtua ja usko valvovaan henkimaailmaan auttaa pitämään yllä uskonnollisten normien mukaista järjestystä ja moraalia. Uskomuksista pidetään kiinni myös sosiaalisen identiteetin merkkinä ja osana politiikkaa. Monet ismit muistuttavat tässä suhteessa uskontoja. Animismin toimijoiden jäänteitä nykyihmisten ajattelussa edustaa esimerkiksi usko näkymättömään käteen, millä ei ole mitään tieteellistä perustaa.

Ihmisten animistinen psykologinen taipumus nähdä maailmassa toimijuutta eli jumalia johti siihen, että näihin näkymättömiin voimiin pyrittiin vaikuttamaan rukouksilla, uhrilahjoilla ja palvontamenoilla. Tämä kouli ihmisiä nöyryyteen ja alistuvaisuuteen myös maallisen hallinnon edessä.

Tieteellinen eli naturalistinen maailmankuva perustaa teoriansa vain luonnollisiin selityksiin, mutta uskonto taas on perustaltaan yliluonnollisiin asioihin uskomista ja kaikki muu kuvataan sen päälle liimatuilla selityksillä; toiveista tulee totuuksia ja sosiaalisista ja poliittisista käsityksistä osa yliluonnolliseen todellisuuskäsitykseen perustuvaa maailmankuvaa.

Uskon erilaiset ulottuvuudet

Kokko toteaa, että ”belief voi tarkoittaa suunnilleen kolmea asiaa: uskontoa uskomuksineen ja rituaaleineen, elämän merkityksen ja syvien asioiden pohdintaa sekä niihin liittyviä tunteita ja kolmantena mystistä kokemusta.” Nämä kolme asiaa nivoutuvat toistuvasti yhteen ja yliluonnolliset uskomukset näyttävät vaikuttavan erityisesti kahteen viimeksi mainittuun.

Usko ei välttämättä tarkoita uskomista tiettyihin väitteisiin. Englannin belief on eri asia kuin faith. Jälkimmäinen viittaa lähinnä jonkinlaiseen syvään luottamukseen ja se voidaan liittää myös yliluonnollisiin kokemuksiin. Antiikissa uskottiin kahdenlaisiin ”totuuksiin”: logos viittasi nykyisen kaltaisiin maailmaa kuvaaviin totuuksiin ja mythos myyttisiin, psykologisiin ja yliluonnollisiin totuuksiin eli samoihin asioihin faith.

Jotkut uskontotieteilijät sanovat, että uskonnolliset väitteet tulkitaan virheellisesti maailmaa kuvaaviksi, koska mythos on unohdettu ja vain logosta arvostetaan. Tulkitsemalla mythos uskonnollista kontekstia laajemmin siihen voidaan liittää itsesuggestioilla luotujen uskonnollisten kokemusten lisäksi myös kaikki muutkin (taiteeseen, luonnonilmiöihin, sosiaalisuuteen, moraaliin, arvostuksiin, jne.) liittyvät elämykselliset tuntemukset ja kiksit.

Jumalaton uskontotiede vapahtaa

Kirjoitin tällaisella otsikolla jutun Forssan lehteen 29.6.2020. Lainaan tähän osan siitä.

Pascal Boyerin luoma ja myös Ilkka Pyysiäisen kannattama uusi paradigma, kognitiivinen uskontotiede on mullistanut uskontotieteen. Tiivistäen sanottuna kognitiivinen uskontotiede kytkee kulttuurisia kategorioita kognitiivisiin. Kognitiivinen neurotiede puolestaan luo yhteyksiä kognition tasolta neuraaliselle tasolle ja se miten kognitiivinen kyky neuronaalisina prosesseina toteutuu on aktiivisen tutkimuksen kohteena.

Koko kulttuuri sisältäen myös uskonnot ja muun esoteerisen hömpän on olemassa vain ihmisten mielissä. Yksilöpsykologisen tason yläpuolella ei ole kulttuurisia systeemejä. Aktiivisina eli ajattelua tuottavina kielen merkitystenkantajia on vain subjektiivisissa mielissä. Muualla ne ovat joko passiivisia tallenteita tai reaaliaikaista kommunikaatiota.

Jaettu kulttuuri on siten vain subjektiivisten mielten horisontti, josta kullakin yksilöllä on oma käsitys. Ilman subjektiivisia mieliä kulttuurista on olemassa vain merkityksettömiä jälkiä; kuten materian muodosteita, väriläiskiä kankaalla ja mustetahroja paperilla.

Kulttuuri redusoituu psykologiaan, psykologia neuraalisiin prosesseihin, neuraaliset prosessit biologiaan, biologia biokemiaan, biokemia kemiaan ja kemia fysiikkaan. Vastaavasti kukin alempi taso emergoituu ylemmän tason systeemiksi siten, että alempaan tasoon kehkeytyy uusi ylemmän tason prosessit mahdollistava rakenne.

Tieto marginalisoi uskonnolliset ja esoteeriset ainekset. Uskontotiede keskittyy jatkossa vain empiirisesti tutkittavissa oleviin kysymyksiin. Uskontojen hybridisaatio eli hajoaminen ja sekoittuminen ideologioihin pelkistää ne vain maailmankuvallisten ainesten osajoukoksi. Tieto vapahtaa uskontojen ikeestä.

Elämän merkityksellisyyden kokeminen

Olen Kokon kanssa samaa mieltä siitä, että ihmiset kokevat uskonnolliset uskomukset tärkeiksi jostakin muusta kuin tiedollisesta syystä. Niiden merkityksellisyys liittyy uskon luottamukselliseen ulottuvuuteen eli turvallisuuden tunteeseen. Ihminen tarvitsee sen perustaksi jonkun todellisen tai fiktiivisen selittävä tarina. Jumalan asettamaksi koettu skitsofreeninen uskovien yhteisö tuottaa turvallisuudentunteen alistumalla jumalallisen järjestyksen huomaan paratiisiin pääsyä odotellen. Demokraattisesti toimivassa itsenäisten ihmisten yhteisössä toimivat sosiaaliset suhteet riittävät luottamuksen ja turvallisuuden tunteen syntymiseen.

Kokon muotoilee lopuksi pohtimassa kysymyksen näin: ”Uskonnolla on selvästi tärkeä rooli, jolle on kysyntää inhimillisessä elämässä. Se antaa merkityksen tunnetta elämään — itsessään aika mystinen aihe, mutta selkeästi ihmisillä on tarvetta sille — ja auttaa hyväksymään elämän vaikeudet ja epävarmuudet. Kysymys on sitten, miksi tähän sekoitetaan niin usein huonosti perusteltuja tiedollisia uskomuksia maailmasta.”

Tämän voi kuitenkin laajentaa uskonnollisesta kontekstista yleiseen emotionaaliseen kontekstiin esimerkiksi näin: Emootiolla on selvästi tärkeä rooli, jolle on kysyntää inhimillisessä elämässä. Se antaa merkityksen tuntua elämään — itsessään aika vähän tutkittu aihe, mutta selkeästi ihmisillä on tarvetta sille — ja tuottaa emotionaalista kompensaatiota elämän ongelmille. Kysymys on sitten, miksi tähän sekoitetaan niin usein perusteettomia uskonnollisia uskomuksia maailmasta?

Uskonnollinen usko sitoo elämän merkityksellisyyden mielivaltaisesti vaihteleviin ja yleensä yliluonnollisiin uskomuksiin, jotka eivät loogisesti liity siihen lainkaan. Buddhalaisuuden yliluonnolliseen keskittymättömissä hyvää elämää tavoittelevissa suuntauksissa ihmisiä opetetaan vain hyväksymään asiat niin kuin ne ovat. Tämän voin hyväksyä vain, jos koetut ongelmat ovat korjaamattomia. Muuten asenne on liian passiivinen.

Onko uskonnotonta hengellisyyttä olemassa?

Kokko päättää artikkelinsa kahteen havaintoon: ”Ensiksi hengellisyys (…) ei periaatteessa vaadi yliluonnollisia tai muita uskomuksia, ja niiden yhdistäminen on suorastaan huono asia sikäli, että elämän merkityksellisyys ehdollistetaan uskomuksille. Toiseksi kuitenkin nämä asiat liittyvät hyvin usein yhteen, vaikka uskovatkaan eivät ainakaan tähän mennessä kuulemani perusteella osaa antaa tälle uskottavaa selitystä. Jokin totuus ihmisen psykologiassa ilmeisesti tekee tämän yhteyden todennäköiseksi. Meidän on kaikkien syytä soveltaa sen verran nöyryyttä, että tunnistamme tämän yhteyden voimakkuuden, vaikka ja varsinkin kun emme vielä ymmärrä sitä.”

Minun on myönnettävä, etten ihan ymmärrä parin viimeisen lauseen ajatusta. Mietin, että puhutaanko tässä samasta asiasta kuin Eino Kaila puhuessaan syvähenkisyydestä. Minkä käsitteen merkitystä en myöskään ole osannut vielä tyydyttävästi sisäistää. Joka tapauksessa on mielestäni selvää, että elämää rikastuttavia emotionaalisia nautintoja voi kokea myös ilman uskontoja ja luultavasti vielä paljon paremmin.

Avainsanatmaailmankuva mieli reduktiivinen emergenssi uskonto

Miten mieli ja kulttuuri ovat olemassa?/ Redusoituva kolmen maailman ontologia/ Ajattelu/ Perusta ja päällysrakenne/ Maailmaan vaikutetaan mielikuvilla/

Miten mieli ja kulttuuri ovat olemassa?

Mielen ja kulttuurin olemassaolon tapa on avoin ongelma myös mannermaisen filosofian materialististen suuntausten ajattelijoille. Osoitan seuraavassa, miten Popperin kolmen maailman ontologian redusoituva modifikaatio ratkaisee ongelman ja sovellan sitten sitä marxilaisen filosofian perusta ja päällysrakenne -käsitepariin.

Otan tarkastelun lähtökohdaksi otteen Ilkka Niiniluodon LOGOS – ensyklopedian ”POPPER, KARL” artikkelin luvusta ”Kolme maailmaa” (julkaistu 25.1.2015): ”Popper päätyi erottamaan kolme todellisuuden piiriä: fysikaalinen ”maailma 1”, mentaalinen ”maailma 2” sekä ihmisen kielellisen ja sosiaalisen toiminnan kautta syntyvä kulttuurinen ”maailma 3”. (…)

Popperin mukaan maailmaan 2 kuuluva ihmismieli on todellinen, sillä se voi olla kausaalisessa vuorovaikutuksessa maailmaan 1 kuuluvan ruumiin kanssa, mutta silti maailma 2 on syntynyt evoluution kautta maailmasta 1. Vastaavasti evoluution kautta syntynyt maailma 3 on todellinen, koska se voi vaikuttaa maailmaan 1 maailman 2 kautta. Näin Popperin ontologiaa, joka antaa hänelle ratkaisun mielen filosofian, matematiikan filosofian ja kulttuurifilosofian peruskysymyksiin, voi pitää emergentin materialismin muotona.

Ajatus maailmasta 3 on jännitteisessä suhteessa Popperin yhteiskuntafilosofiaan tavallisesti liitetyn metodologisen individualismin kanssa, sillä se näyttää sallivan – individualismin vastakohdaksi yleensä tulkitun holismin mukaisesti – sosiaalisille instituutioille kausaalista vaikutuskykyä yksilöihin nähden.”

Redusoituva kolmen maailman ontologia

Määritellään aluksi kaksi käsitettä objekti ja prosessi niin kuin käytän niitä tässä artikkelissa. Objekti on mikä tahansa pieni tai suuri materiaalisen maailman rakenneosa. Prosessi on tarkoituksenmukaisella rakenteella yhdistetyn objektijoukon keskinäisten fysikaalisten vuorovaikutusten tuottama toimintasekvenssi. Prosessin toiminnan mahdollistavan rakenteen muodostuminen on evoluution tuottama emergentti tapahtuma. Sei ei tuo prosessin muodostavaan objektijoukkoon mitään muuta uutta kuin rakenteen; rakenneobjektien organisoitumisen, joka mahdollistaa prosessin toimintaan. Jos rakenne rikkoutuu, niin emergenssi prosessiominaisuus katoaa ja kokonaisuus redusoituu rakenneobjekteikseen. Prosessi rakenneobjekteineen voidaan tulkita tarpeen mukaan myös ylemmän abstraktiotason objektiksi. Menemättä tässä yhteydessä sen syvemmälle voidaan vain mainita, että erään näkemyksen mukaan myös alkeishiukaset voidaan tulkita prosessiksi; maailma koostuu siten pikemminkin tapahtumien ketjuista kuin staattisista hiukkasista.

Redusoituva kolmen maailman ontologia voidaan kuvata ajattelemalla Popperin erilliset olemisen piirit sisäkkäisiksi niin, että kaikki oleva, sen objektit ja prosessit, sisältyvät maailmaan 1.

Maailma 1 siis koostuu materiaalisista objekteista ja niiden ylläpitämistä prosesseista.

Maailma 2 eli subjektiiviset mielet (yksilöiden aivojen neuronaaliset prosessit) on maailman 1 prosessien osajouko. Se on objektiivisesti olemassa yksilöiden aivojen subjektiivisina neuronaalisina prosesseina. Siihen luetaan kuuluvaksi vain aivojen neuraaliset prosessit ja itse biologiset aivot sisältyvät maailmaan 1. Yksilöiden välinen eli intersubjektiivinen kommunikaatio voi tapahtua vain materiaalisen vuorovaikutuksen avulla; mitään telepaattista vuorovaikutusta ei ole olemassa.

Maailma 3 eli kulttuuri on itsenäisesti olemassa vain näennäisesti; eräänlaisena subjektiivisten mielten horisonttina. Siitä on jokaisella yksilöllä oma käsitys ja ne ovat olemassa vain maailman 2 subjektiivisiin mieliin hajautuneina. Maailma 3 voidaan ajatella näin myös maailman 2 osajoukkona. Kulttuuriin liittyvät materiaaliset muodostelmat eivät sisälly maailmaan 3 vaan maailman 1 ja kulttuurinen merkitys niille tulee vaasta subjektiivisten mielten tulkinnalla. Yksittäisestä subjektista näennäisesti riippumaton kulttuurin itsenäinen olemassaolo johtuu siitä, että kulttuuriobjektit ovat omalla tavallaan olemassa myös muiden yksilöiden subjektiivisina mielteinä.

Ajattelu

Mielen perusprosessit operoivat mielikuvilla. Ajattelu on primääristi mielikuva-ajattelua. Kieli on kehittynyt myöhemmin eräänlaiseksi mielikuva-ajattelun pikakirjoitukseksi ja täydentänyt sitä myöhemmin yhä voimakkaammin symbolisella kielellisellä ajattelulla sisältäen myös logiikan, matematiikan ja kaikki muutkin formaalit kuvaustavat. Jokaisella on kuitenkin oma subjektiivinen käsitys kulttuurista ja oma mielenkieli. Mitään universaalia kieltä ei ole olemassa.

Fiktionalismin mukaan kaikki ideat: luvut, matemaattiset teoriat ja kaikki muutkin formaalit kuvaustavat ovat vain fiktioita eli hyödyllisiä ajattelun apuneuvoja. Oikeasti niitä ei ole olemassa missään muualla kuin subjektiivisissa mielissämme. Kielelliseen vuorovaikutukseen implisiittisesti sisältyvä merkitysneuvottelu eli intersubjektiiviset prosessit lähentävät subjektien mielenkieliä ja muita formaaleja kuvaustapoja niin, että yhteistoiminta tulee mahdolliseksi (tai sitten ei tule). Tiedeyhteisöjen jäsenillä voi olla hyvinkin tarkka ja yhteensopiva näkemys alansa teorioista, mutta maallikoiden käsitykset niistä ovat jo huterampia tai täysin olemattomia ja usein virheellisiä. Mielen prosessien toimintaperiaatteen näkökulmasta tiedemiehen ja maallikon aivot toimivat kuitenkin täysin samalla periaatteella.

Perusta ja päällysrakenne

Reduktiivisella kolmen maailman ontologialla voidaan jäsentää myös marxilaisen historiallisen materialismin monia tulkintoja aiheuttanutta perusta ja päällysrakenne -käsiteparia. Päällysrakenne käsitettä vaivaa sama ongelma kuin popperilaisen ontologian maailmaa 3 eli miten ne ovat materiaalisesti olemassa? Ongelma poistuu, kun ymmärretään, että niiden itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä.

Redusoituvan kolmen maailman ontologian maailma 3 voidaankin samaistaa suoraan päällysrakenteeseen ja maailmat 1 ja 2 perustaan. Päällysrakenne eli maailma 3 on tällöin olemassa vain näennäisesti subjektiivisiin mieliin hajautuneina käsityksinä. Perusta eli maailmat 1 ja 2 ovat sen sijaan olemassa objektiivisesti; materiaaliset objektit maailmassa 1 ja subjektiivisten mielten prosessit maailmassa 2.

Perusta sisältää täten maailman 1 materiaalisten objektien lisäksi myös maailman 2 prosessit kuten subjektiiviset käsitykset tuotantovoimista ja tuotantosuhteista, joihin ihmiset sijoittuvat tuotantoprosesseissa. Maailma 2 sisältää myös subjektiiviset käsitykset kaikista muistakin yhteiskunnallisista ja sosiaalisista instituutioista. Täten perusta sisältää kaiken objektiivisesti olemassa olevan ja päällysrakenne on olemassa vain näennäisesti; subjektiivisten mielten horisonttina.

Perustaan sisältyvät yksilöiden subjektiiviset käsitykset tuotannon ja koko yhteiskunnan suhteista vaikuttavat keskinäisten intersubjektiivisten prosessien välityksellä toistensa käsityksiin ja siten perusta vaikuttaa objektiivisesti olemassa olevaksi koettuun, mutta vain näennäisesti itsenäisenä olemassa olevaan ylärakenteeseen eli subjektiivisten käsitysten horisonttiin.

Maailmaan vaikutetaan mielikuvilla

Yhteiskunnan ylärakenne: kulttuuri, instituutiot, poliittiset valtarakenteet, roolit, rituaalit, ja valtio lepää kansalaisten mielikuvien varassa. Perustan subjektiiviset ja intersubjektiiviset prosessit vaikuttaa siihen millaiseksi yksilöiden käsitykset ylärakenteesta muotoutuvat; vaikutus on kaksisuuntaista.

Ylärakenne on olemassa vain ihmisten mielten ajatustottumuksina ja niiden ohjaamina tapoina. Mitään muuta perustaa niillä ei ole. Yhteiskuntaa voidaan muuttaa vaikuttamalla näihin mielikuviin. Vallitseva globaali rahan diktatuuri on mahdollista murtaa vain laajentamalla demokratia myös työelämään ja talouteen. Se voi tapahtua vain demokraattisesti ja vasta, kun kansalaisten enemmistö tulee tietoiseksi ja vakuuttuneeksi muutoksen mahdollisuudesta ja tarpeellisuudesta. Vallankaappauksissa ja -kumouksissa vaihtuu vain vallanpitäjät.

Markkinatalous voi hyvin toimia edelleenkin yhteiskunnan toimintojen voitelijana, mutta laajoista yhteiskunnan resurssien suuntaamisista ja kehittämisen tavoitteista on päätettävä demokraattisesti. Sitä ei voi jättää näkymättömälle kädelle. Sokea usko näkymättömän käden voimaan on johtanut maailman nyt vallitseviin kestämättömiin globaaleihin kriiseihin, joita se ei voi ratkaista.

Näin ajattelen -blogikirjoitussarjan ensimmäinen osa julkaistiin myös Vapaa Ajattelija -lehden numerossa 4/2021. Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat. Vapaa-ajattelijain liitton Discord viestipalveluun pääset luomalla tästä linkistä itsellesi tilin.

Avainsanatajattelu ja päällysrakenne kulttuuri maailmankuva mieli perusta redusoituva kolmen maailman ontologia

Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi

Naturalismin historia

Nykyaikainen naturalismi

Naturalismi ja tiede

Naturalistinen mielenfilosofia

Psykofyysisen ongelman ratkaisu

Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma

Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta

Voiko kone joskus ajatella?

Kognitiotiede ja tekoälytutkimus

Ajatteleva artefakti

Mielen mikropiiri

Aivokuori ja liskoaivot

Aivokuoren tilakoneet

Informaatioavaruus ja muisti

Aivojen kytkentäkaavio eli konektomi

Mielen virtuaalitodellisuus ja ajattelu

Muisti ja kognitiivinen psykologia

Mielikuvien muodostuminen

Muistot

Tietoiset ja tiedostamattomat mielikuvat

Onko taloustiede tiedettä?

1. Miksi tämä manifesti?

2 Raha vaikuttaa

3 Monimutkainen maailmamme

4 Talous, energia ja ympäristö

5 Uusklassinen sairaus

6 Kapitalismi on resetoitava

Dialektinen materialismi

I. Materialismi ja idealismi

II. Porvarillinen filosofia

III. Maailma ja maailmankuva

IV. Materia ja tajunta

V. Tarkoitus, syy ja seuraus

VI. Dialektiikka

VII. Ihminen ja yhteiskunta

Mitä filosofia perimmältään on?

Filosofian uudistaminen

Redusoituva emergenssi

Tieteenfilosofinen naturalismi

Naturalistisen käänteen taustat

Kulttuurigeenit eli meemit

Mielikuva-ajattelu ja kieli

Mitä on kokemus ja mitä on järki?

Uusi käsitys kokemuksesta ja järjestä

Uuden ajattelun filosofiset seuraukset

Elämä ja ajattelu on toimintaa

Järki on kokeilevaa ja kehittyvää älyä; ei huikentelevia dogmaattisia luuloja

Pragmaattiseen tietoteoriaan

Looginen ja kontingentti totuus

Alkupamauksesta materialismiin

Avoimen systeemin kuvaus tilakoneella

Dialektinen materialismi

Dialektisen logiikan konkreettisuus

Materialismi ja heijastusteoria

Totuuden kriteerit

Materialistinen dialektiikka ristiriitalogiikkana

Marxilaisen dialektiikan käsitteet

Miten usko(minen) liittyy mihinkään?

Uskonnolliset yhteisöt

Aivot, usko ja tieto

Maailmankuvien psykososiaalinen perusta

Uskon erilaiset ulottuvuudet

Jumalaton uskontotiede vapahtaa

Elämän merkityksellisyyden kokeminen

Onko uskonnotonta hengellisyyttä olemassa?

Miten mieli ja kulttuuri ovat olemassa?

Redusoituva kolmen maailman ontologia

Ajattelu

Perusta ja päällysrakenne

Maailmaan vaikutetaan mielikuvilla

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

uskonnonvapaus.fi