Skip to main content

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Yhdenvertaisuuden puolesta​

Vapaa-ajattelijat toimivat Suomessa uskontokuntiin kuulumattomien,
rationaalisesti ajattelevien, tavallisten ihmisten edunvalvonta- ja tukijärjestönä.
Tavoittelemme yhdenvertaisuutta kaikille, maailmankatsomuksesta riippumattta.

Petri Karisma

 

Määritän itseni mielelläni ateistiksi.  Ainut ongelma tässä on se, että jotkut virheellisesti luulevat ateismin tarkoittavan Jumalan tai jumalien kieltämistä. Oikean määritelmän mukaan ateistilta puuttuu usko erilaisiin jumaluuksiin niin isoilla kuin pienilläkin etukirjaimilla.
 
On hyvä huomata, että kristityillä on vain yksi Jumala enemmän kuin ateisteilla. Yhden jumalan aktiivinen kieltäminen ei olisi kovin työlästä, mutta jos lähtisi aktiivisesti kieltämään kaikkia hindujen jumalia, olisi se täysipäiväistä työtä. Olisi mukava tietää, kieltävätkö kristityt aktiivisesti hindujen kaikki jumalat? Eiköhän kristittyjen suhde hindujen jumaliin ole samanlainen kuin ateisteilla on kaikkiin jumaliin – heiltä puuttuu usko esim. apinakasvoiseen jumalaan Hanumaniin.
 
Puhuttaessa omasta ateismistani, haluan laajentaa hiukan tuota käsitettä jumaluskon puuttumisen ulkopuolelle. Minulle itselleni sopii paremmin määritelmä, jonka mukaan minulta puuttuu metafysiikka. Puhe pelkistä jumaluuksista on suoraan sanoen suppeaa ja pahasti kulttuurisesti vääristynyttä. Se myös pelkistää koko teeman. Kyse on siitä, miten näemme koko todellisuuden. Jos joku kuvittelee, että fysiikan lakeja voidaan mielinmäärin muuttaa ja asettaa uuteen järjestykseen, puhutaan paljon suuremmasta asiasta kuin pelkistä jumalista.
 
Nykyään ateistit pyritään leimaamaan käsitteellä uusateistit. Tätä käsitettä on ryhdytty käyttämään ateisteista WTC-tornien iskujen jälkeen. Ilmeisesti jotkut ovat vetäneet herneen nenään Richard Dawkinsin ja kumppaneiden erinomaisesti myyneistä kirjoista. Hehän uskaltavat asettaa kyseenalaiseksi uskonnon ja heitä jopa kuunnellaan.
 
Uusateistin ja ateistin eroja on vaikea havaita. Ehkä yksi keskeinen ero on se, että uusateisti on rehellisesti ja julkisesti ateisti. Uusateisti pyrkii myös aktiivisesti muuttamaan yhteiskuntaa itselleen mielekkääseen suuntaan. Uskovaisten mielestä hyvä ateisti on partasuinen vanha herra, joka polttelee piippua kiikkustuolissa ja jupisee itsekseen, ettei jumalia ole olemassa ja uskonto on huono juttu.
 
Meillä nykyisillä ateisteilla on tietenkin se etu puolellamme, että voimme toimia internetissä, joka tasa-arvoistaa toimijat. Toisaalta uskonto on menettänyt merkittävän vallankäytön välineen kun vastustajien polttaminen torilla ei enää ole poliittisesti korrektia.

Presidenttiä myöten on nyt alettu vääntää todeksi, että “Avioliitto” terminä kuuluu kirkolle. Tätä pidetään perusteluna sille, että pitäisi keksiä joku toinen termi, vaikkapa ”pariliitto” kuvaamaan tasavertaista avioliittoa. Asia ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertainen. Jo lyhyellä tutkimisella, internetin lähteitä käyttäen, saa aivan eri käsityksen siitä, miten naimisiin on aikoinaan menty.

 

Muinaissuomessa, siinä suuressa metsäläisten heimojen maakunnassa, joka oli osa Ruotsia, pidettiin luonnollisesti häitä, hautajaisia ja muita seremonioita. Perheet sopivat keskenään kahden ihmisen liitosta tai sitten pariskunta meni yhteen omasta tahdostaan. Tämä tahto on tehty julkiseksi omassa yhteisössä tavalla tai toisella. Avio-etuliitteen kohdalla Nykysuomen etymologinen sanakirja ei osaa kertoa, kuinka vanhasta termistä on kyse. Toisaalta on arvioitu ”avion” olevan germaanista perää ja tarkoittavan lakia tai sopimusta ja osa tutkijoista pitää mahdollisena, että ”avio” tarkoittaa avointa, eli julkista. Tämä voisi viitata siihen, että avioliitto on perimältään nimenomaan julkinen sopimus. Totta on ainakin se, että häitä on pidetty ja naimisiin menty Suomessa ilman kirkollista vihkimistä jo kauan ennen kuin naimakaaressa vihkiminen kirkon toimesta tehtiin normiksi.

 

Vuonna 1734 kirkko sai nimittäin ujutettua Ruotsin ensimmäiseen kunnolliseen lainsäädäntöön kirkollisen vihkimisen pakolliseksi avioliiton solmimisen yhteydessä, osana lainsäädännöllistä naimakaarta. Sitä ennen avioliitto oli puhtaasti maallinen instituutio, joka solmittiin Ruotsissakin perheiden kesken. Ennen vuotta 1809 Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, ilman omaa erillisasemaa. Avioliiton siunaamista ei todennäköisesti harvaan asutussa ja pakanallisessakin maakunnassamme välttämättä oltu harrastettu, vaikka kirkko oli jo keskiajalta lähtien pyrkinyt tässäkin asiassa ottamaan määräysvallan. Aihetta on käsitellyt ainakin Turun yliopiston Suomen historian professori ja tietokirjailija  Kirsi Vainio-Korhonen Turun Sanomien kolumnissaan.

 

Satavuotisen Venäjänvallan aikana Suomen Evankelisluterilainen kirkko käytti tilaisuutta hyväkseen ja luterilaisuudesta tuli tapa erottua ortodoksisesta Venäjästä ja kirkko samaistettiin osaksi valtiota ja kansalaisidentiteettiä. Tämä strategia toimi niin hyvin, että sen jälkiä korjataan vielä pitkään. Ensimmäisenä askeleena aviolittoinstituution uudellenmaallistamisessa itsenäinen Suomen valtio määritti heti vuonna 1917 että kirkollinen vihkiminen poistetaan laista. Itsenäisessä Suomessa on siis ollut aina mahdollista mennä naimisiin, eli avioliittoon ja pitää häät ilman kirkon väliintuloa.

 

Sekulaarissa valtiossa avioliitto on kaikkien aikuisten ihmisten oikeus. Toivottavasti emme anna vanhoillisten tahojen ja kirkollisten konservatiivien määrittää, millä nimellä Suomessa mitäkin asiaa saa kutsua.