Artikkeli arkistot - Sivu 23 28:stä - Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Synnyin pienessä kylässä Ylä-Savossa 1954. Herännäisyysliike oli vaikuttanut seudulla aiemmin, joten lapsuuteni aikaan useimmat kyläläiset olivat vähintään tapauskovaisia. Kylässä ei ollut omaa kirkkorakennusta, vaan kirkko oli parinkymmenen kilometrin päässä. Mutta oli oma hautausmaa, kun sodan aikaan oli tullut tungosta kirkonkylän hautausmaalle. Kylässä oli myös pieni tsasouna, jonka siirtokarjalaiset olivat rakentaneet.

Äiti kuului kirkkoon, mutta isä oli eronnut kirkosta, mikä oli hyvin erikoista. Uskosta ei puhuttu kotona, tai jos puhuttiin, niin irvailevaan sävyyn. Saatettiin pitää sunnuntaisin pilkkaan ampumiskilpailua samaan aikaan, kun naapureilla kuunneltiin kirkonmenoja. Vierailulla ollut helluntailainen täti pahoitti mielensä jo kortin pelaamisesta sunnuntaisin ja lähti metsään rauhoittumaan. Koulun aloitettuani olin ihan pihalla, kun koulussa puhuttiin Jumalasta ja Jeesuksesta joka päivä. Keitä ne on, kyselin, mutta vastaukseksi vain naurettiin: ”Kyllä se sulle selvenee ajan kanssa.”

Ensi päivinä koulussa opettaja kartoitti ynnälaskutaitojamme. Kun vihdoin pääsin vastaamaan kysymykseen, paljonko on 6 ynnä 8, vastasin varmalla äänellä: ”Se on ässän lasti!” Oli pelattu isän kanssa kasinoa useasti. Ei kuulunut opettajan kehuja, vaan pitkän hiljaisuuden jälkeen punoittava opettaja sanoi: ”Se voi olla niin synnillisessä korttipelissä, mutta meillä koulussa se on neljätoista, muista se!”

Kymmenvuotiaana olin hautaamassa isääni kylän hautausmaalle. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka sinne haudattiin ilman pappia ja kirkonmenoja. Kaikkihan sen ihmeen halusivat nähdä. Iskeekö salama? Mitä tapahtuu? Äidin kylkeen tiukasti painautuneena ihmettelin ihmismäärää. Koko kylä oli paikalla. Osa oli kuin sattumalta käymässä läheistensä haudoilla, osa seurasi tapahtumaa kirkkoaidan takaa. ”Kylläpä isällä oli paljon ystäviä”, sanoin. ”Hys! Älä ole huomaavinasi, ne ovat vain uteliaita, sanoi äiti.”

Teini-iässä kummitäti kovasti kyseli, milloin pääsen ripille. Hän ei oikein käsittänyt, miksi joku jättää menemättä rippikouluun. ”Eihän sitä saa edes kirkkohäitä, jos ei käy rippikoulua.”

Erosin kirkosta heti, kun se oli mahdollista. Siihen aikaan se oli 20-vuotiaana. Asuin tuolloin Karkkilassa, ja toimenpide oli selkeä. Käynti kirkkoherranvirastossa ja perustelu kirjallisena riitti. Taisin olla iloinen lähinnä siitä, kun tuli kirkollisveron verran suurempi tili. Ehkä olin myös helpottunut, vapaampi.

Myönnän auliisti, että ajatteluni on ollut asenteellista, jopa anarkistista. Yleensä olen ollut vastustamassa valmiiksi annettuja vastauksia, pakollisia normeja. Raamatun kertomukset olivat mielenkiintoisia. Olen aina pitänyt tarinoista. Mutta myös muissa uskonnoissa on kiehtovia tarinoita maailman synnystä, ja miksei sitten vaikka vanha kansanuskontomme tarina sotkan munasta synnystä olisi se oikea. Samoin intiaanien elämänfilosofia luonnon kiertokulusta tuntuu tänä päivänä luontevalta.

Olen ollut suoraan sanottuna joskus kateellinen niille, joilla on niin varma oma usko ja sen tuoma rauha elämänjärjestyksestä. Itse en kuitenkaan voisi toimia niin, se tuntuisi älyllisesti epärehelliseltä. Isoin antini uskonnontunneilta taitaa olla opettajan maininta, että jo sormien ja käsien ristiminen tuottaa tasapainoa. On eräänlaista meditointia. Ja pidänhän minä virsistä ja gospelmusiikista! Niissä en kylläkään ole sanojen takana, mutta pidän siitä ihanasta hurmoksesta, jota jotkut pitävät hengellisyytenä.

Ymmärrän hyvin, että ihmisellä on tarve löytää olemassaololleen jokin suurempi tarkoitus. Siksi kai niitä uskontoja on syntynyt kaikkialle maailmassa. Olen yrittänyt vertailla niitä ja etsiä itselleni sopivaa. Ehkä se olisi buddhalaisuus, joka on enemmän elämänfilosofiaa, tai kungfutselaisuus. Olen kuitenkin päätynyt tähän uskonnottomuuteen, se on minulle paras. Nuorena asiat näkee mustavalkoisina ja etsii totuutta ja selitystä. Ja haluaa olla oikeassa! Eläkeläisenä näkee, että ehdotonta totuutta ei ole, aina voi katsoa asiaa toisestakin näkökulmasta. Jokainen tulkoon onnelliseksi omalla uskollaan ja antakoon toisten harjoittaa omaansa. Erossa valtiosta tietysti.

Yhteiskunta on muuttunut kovasti minun elinaikanani, mutta edelleen kirkon vaikutus on hämmästyttävän yleistä. Presidentti toivottaa uuden vuoden puheessaan Jumalan siunausta. Miksi ei jumalien? Jos vaikka lopettaisi puheensa: ”Jos jumala suo – Ins Allah”. Nousisiko meteli? Olisi kuitenkin tasa-arvoisempaa toivottaa myös muiden uskontojen harjoittajille siunausta. Tai sitten vain meille kaikille hyvää uutta vuotta, ilman jumalia.

P.S. Voinhan olla väärässäkin 😉

Anita Istala

Kevään ylioppilas Elle Korhonen Kiteeltä sai 100 euron stipendin kirjoitettuaan Pohjois-Karjalan parhaat pisteet elämänkatsomustiedon ylioppilaskokeessa. Lahjoitusvarojen innoittamana Joensuun seudun vapaa-ajattelijat ry JSVA jakoi nyt neljäntenä vuonna peräkkäin stipendin parhaalle ET:n kirjoittajalle.

Yhdistyksen sihteeri selvitti maakunnan lukioiden rehtoreilta, kenelle stipendi kuuluu. Tänä vuonna kilpailu oli erityisen tiukkaa pistepeliä. Tämän vuoden stipendiaattimme Kiteen lukiosta kirjoitti hienosti ET:stä eximian (sekä 4 muuta E:tä, M:n ja L:n).

ET on puhuttanut paljon JSVA:ssa, ja sen edistäminen on ollut yksi keskeisimmistä yhdistyksen tavoitteista. Tämä siitä huolimatta, että jäsenistöllämme on vähän ensi käden tietoa aiheesta. Siksikin tämän haastattelun toteutuminen oli todella ilahduttavaa – varsinkin, kun stipendiaattimme osoittautui fiksuksi ja ajattelevaksi nuoreksi.

Haastattelu toteutettiin Joensuun kaupunginkirjaston kahvila Pilkussa kesäperjantaina Ellen käytyä aiemmin samana päivänä soveltuvuuskokeessa erityisopettajaopintoihin. Haastattelijana myös Tatjana Aaljoki.

Elle kertoi vaihtaneensa ET-opiskeluun vasta lukiossa tutustuttuaan opetussisältöihin. ET oli vaikuttanut kiinnostavammalta. Kiteen lukiossa hän arveli olleensa ikäluokkansa ainoa ET:n opiskelija. Opinnot toteutettiin käytännössä verkkokurssina Otavan ja Studeon materiaalien ja opetuksen kautta.

Elle kävi etäopettajan ohjaamana läpi materiaaleja ja teki tehtäviä saaden niistä palautetta. Tällä tavalla toteutettuna opiskelusta jäi tietysti puuttumaan keskustelut muiden opiskelijoiden kanssa, mutta siitä huolimatta ET:stä muodostui yksi lempiaineista. Hän koki kurssissa mielenkiintoisena esimerkiksi kriittistä ajattelua, ajatusvääristymien pohdintaa, kulttuurin ja yhteiskunnallisten kysymysten sekä teknologian ja tulevaisuuden käsittelyä. ET ja psykologia limittyivät kiinnostavalla tavalla ja tukivat toisiaan.

Ylioppilaskirjoitusten kysymykset sisälsivät esimerkiksi erilaisten käsitteiden selittämistä, utopioiden ja nykyelämän hyvän elämän ja arvojen vertailua sekä nuorten kulutuskulttuurin pohdintaa.

Keskustelussamme kävi ilmi, että ET oli Ellen kavereille melko tuntematon juttu, mutta uteliaisuus oppiainetta kohtaan oli suurta ja aiheesta saatiin hyviä keskusteluja. Ellestä vaikuttaa siltä, että yleisesti ottaen ihmisten tieto ET:n sisällöistä on vähäistä, ja usein törmää harhakäsitykseen, että kyse on jonkinlaisesta ateismin tuputtamisesta.

Hän voi kuitenkin suositella ainetta kaikin puolin kiinnostavana, eikä hänen mielestään uskontoa kannata valita vain siksi, että kaikki muutkin opiskelevat sitä. ET auttaa hahmottamaan omia arvoja ja mielipiteitä sekä tarjoaa paljon erilaisia näkökulmia maailmaan ja sen ilmiöihin.

Hän näkee myös tasavertaisuus- ja ihmisoikeuskysymyksenä sen, että ET ei ole vapaasti valittavissa. Muutoin hänelle ei ollut jäänyt hampaankoloon epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia kouluajoista. Kuulosti siltä, että Kiteellä on toteutettu uskonnolliset tilaisuudet varsin hyvin ohjeistusten mukaan niin, että vaihtoehtoinen tilaisuus on ollut mielekäs sisällöltään ja tasavertaisesti valittavissa.

Vaikka Elle hakeekin erityisopettajaopintoihin, hän saattaa pitää välivuoden tarkoituksenaan työskennellä esimerkiksi koulunkäyntiavustajana. Hänellä on halu auttaa keskittymishäiriöistä ja oppimisvaikeuksista kärsiviä lapsia ja nuoria. Hän ei pidä ollenkaan poissuljettuna, etteikö hän tulevaisuudessa toimisi ET-opettajana. Ensi kesänä hän työskentelee Kiteellä matkailuneuvojana. Menovinkeiksi hän mainitsi Nightwish-näyttelyn, kotiseutumuseon ja Kesälahden Sovintolan.

Haastattelijoihin teki vaikutuksen Ellen kypsyys, ja kävikin ilmi, että hän lukee paljon ja monipuolisesti: kauhua, historiaa, fantasiaa, runoja. Hän lukee mieluummin paperikirjoja kuin E- tai äänikirjoja. Viimeaikaiseksi suosikikseen hän mainitsee Elena Ferranten Napoli-sarjan, joka on tehnyt vaikutuksen myös kirjoittajaan Erja Manton lukemana.

Voimme olla ylpeitä stipendiaatistamme ja toivottaa hänelle kaikkea hyvää elämässä eteenpäin ja kiittää haastattelusta!

Tarjana Aaljoki

Otsikon puntarointia on tuhansissa rocklauluissa. Vastaus kysymykseen – jos sanoittaja Jarkko Martikaista on uskominen – on mukavan konkreettisesti ”kasa lihavia luurankoja”. Mielikuva pulleista kalloista on hupaisa. Sille haluaa nyökätä lempeästi. Mutta pelkät läskit luurangot eivät onneksi jää ainoiksi. Useat meistä, elleivät kaikki, jättävät jälkeensä taatusti jotakin pysyvämpääkin. Kuin tahtomattaan, häivähdyksenä elämän tarkoituksesta.

Isäni kuoli viisi kesää takaperin. Sain häneltä samana aamupäivänä arkisen tekstiviestin, vain muutamaa tuntia lähtöä aiemmin: ”Poika, lähdetkö lounaalle? Mie tarjoan.” Kiitin isääni kutsusta, mutta jätin menemättä, sillä minulla oli työt pahasti kesken. Kirjoitin näet tuohon aikaan kolumneja paikalliseen sanomalehteemme, tällä samaisella läppärillä, tässä samaisessa kirjastossa, jossa nytkin istun. Pidän kirjastoista ja niiden loputonta tietoa kuiskuttelevista hyllyriveistä.

Niinpä isäni Pekka sitten fillaroi keittolounaalle itsekseen. Hyvä niin. Olihan kaunis ja poutainen elokuinen keskipäivä. Keitto oli ollut oikein hyvää, oli isäni kiitellyt ravintolasta poistuessaan. Hän hyppäsi takaisin satulaan ja polki kotitoimistoonsa hoitamaan päivän loppuja paperihommia. Näin isäni toimi, reippaasti ja hommansa ajallaan hoitaen. Hän pyöritti Lappeenrannan laitakaupungilla pieneläinklinikkaa, elämänmittaisen uran tehneenä eläinlääkärinä. Pidettynä ja laajoista ystävä- ja taidepiireistä nauttivana seitsenkymppisenä.

Ja sitten, pian fillarinsatulan vaihduttua työtuoliksi, hän oli lyyhistynyt työpöytänsä äärestä lattialle. Lähtö oli ollut kaikesta päätellen hyvin nopea. Sain kuolinuutisen puheluna kirjastoon vain hetkeä myöhemmin, eräs veljistäni soitti. Suljin läppärini ja ehdin paikalle, koskettamaan isäni otsaa, juuri ennen suuren mustan kuljetusauton poistumista hänen omakotitalonsa pihamaalta.

Merkittävimpiä asioita, mitä koen isäni jättäneen minulle perinnökseen, seitsemän sisaruksen lisäksi, on tekemisen asenne. Se on jotakin arvokkaampaa kuin pelkkä lopputulokseen tähtäys. Asenne ja kasvatus taiteen parissa on poikinut suuria asioita, näin elämästäni nyt ajattelen. Isäni yritti opettaa käytöstapojen ohella suurien ja ikuisten arvojen kunnioitusta.

Kunnioitus ja kiitollisuus toista ihmistä kohtaan on suurempaa kuin jopa isäni konserttiflyygeli. Hän oli klassisen musiikin laulaja ja pianisti, kuoron jäsen ja kanttorikoulut käynyt mies. Tottakai hänellä oli flyygeli. Ja nyt sain sen tilapäisesti itselleni, omaan kotiini. Enkä minä edes osaa tänäkään päivänä soittaa koskettimia. Sitäpaitsi, tiedättekö te paljonko tuollainen flyygeli oikein painaa? Puolesta tonnista ylöspäin. Ja tiedättekö te minkälaisella varovaisuudella ja vaivalla se kuskataan kerrostaloon, ylös ja alas, kaupungista toiseen? Silti tuo flyygeli edusti minulle hetkisen verran sitä Kubricin Odysseian mustaa monoliittia, minkä ympärillä apinana hypin kirkuen.

No, tällä hetkellä soitin on onneksi arvoisessaan paikassa, toisten sukulaisten aktiivikäytössä. Ja minä jatkan sähkökitarani renkuttamista ja aivoitusteni näpyttelyä kirjastoissa. Yritän hahmottaa teksteilläni paikkaani universumissamme. Kaipaan ja toivon elämälleni tarkoitusta ja luilleni volyymia, kuten me kaikki. En suunnittele jättäväni jälkeeni geneettistä perintöä. En ole oikein koskaan ollut lapsi-ihmisiä. Lienen vielä kai lapsi itsekin. Mutta koska en tule ikinä rakentamaan pyramideja, tuskin edes lautahökkeliä, miten siis voisin jättää jälkeeni mitään pysyvää tai arvokasta?

Tekemällä taidetta, josta joku saa toivottavasti lohtua ja voimaa näennäisesti tyhjänpäiväiseltä tuntuvaan arkeensa. Samalla elokuisella fillarireissullahan me kaikki täällä ollaan. Älkääkä koskaan, ikinä, kieltäytykö jonkun toisen tarjoamasta keittolounaasta!

Antti Hyyrynen

Kirjoittaja on Stam1na-yhtyeen laulaja, säveltäjä ja sanoittaja, av-alan yrittäjä ja kirjailija.

Valokuva: Patricia Gonzalez

Kummallista kerrottavaa lapsille

Kasvatustieteen tohtori Päivi Kovasen uskontojen oppikirjoja arvioivan artikkelin osassa 2 on nyt kohteena Otavan Sydän 1, 2 ja 3. Artikkelin osa 1 julkaistiin numerossa 2/2022, jossa hän arvioi Sanoma Pron kirjoja Aarre 1, 2 ja 3. Kyseessä ovat siis peruskoulun kolmen ensimmäisen luokan uskonnon kirjat.

Kouluille tarkoitetut oppikirjat ovat perusteltu arvioinnin kohde, koska ne useimmiten ohjaavat vähintään jossain määrin opettajia aineen sisältöjen opetuksessa. Opetussuunnitelman perusteiden (2014) voisi ajan puolesta olettaa jo näkyvän näissä kirjoissa. Jatkuuko aiempien oppikirjojen tunnustuksellisuus yhä?

Sydän 1, 2 ja 3

Sydän 1 sisältää luvut ”Tärkeä lapsuus”, ”Minä ja muut”, ”Oma uskontoni”, ”Tunteet kuuluvat elämään”, ”Uskontojen maailmassa”, ”Juhlan aika” ja ”Raamattu”. Uskonnollista tekstiä tästä kokonaisuudesta on 59 sivua ja ei-uskonnollista 22 sivua. Lisäksi kirjan loppuun on liitetty sanasto (5 sivua), jossa 24 määritellystä sanasta kaksi ei liity uskontoon (artikla ja elämänkatsomustieto). Kuvituksen on tehnyt Maija Hurme, ja kuvitus on mielikuvituksellinen ja sellaisena hyvin lapsen kuvitteelliseen maailmaan sopiva.

Kuten Aarre-kirjat Sydän 1 punoo tarinan, jossa lapselle tutut ja tavalliset asiat sekä uskonnon myytit ovat yhtä mykkyrää, ja kuvituksella tuettuja. Esimerkiksi luvun ”Minä ja muut” voisi kuvitella olevan tutustumista kaverisuhteisiin, omaan toimintaan koulussa ja muussa lähiympäristössä. Kyseisen luvun kappaleeseen ”Kannan korteni kekoon” (s. 24–25) on kuitenkin merkitty oheislukemistoksi raamatunkertomus, jota ei valitettavasti esitetä tekstissä. Oletan sen liittyvän tekstiin ”Ihmisten tehtävänä on pitää huolta luonnosta…” ja tarkoittavan …”täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne”.

”Tärkeä lapsuus” -luku on pääosin ei uskonnollista tekstiä, ja siinä mainitaan nimenannon yhteydessä myös nimijuhla. Heti perään kuitenkin keskitytään kasteeseen ja ristiäisiin. Kauniissa kuvissa esitellään kasteen rituaalivälineet, kastepuku ja kastetodistus raamatunlauseineen. Lisäksi mainitaan, että tilaisuudessa lapselle tuodaan lahjoja.

Lukujen ”Tärkeä lapsuus” ja ”Minä ja muut” ansiona voidaan pitää viittaamista Lapsen oikeuksien sopimukseen ja sen artikloihin. Teksteissä ei silti ole otettu tilaa esimerkiksi artiklalle ”Lapsella on oikeus saada tietoa”. Voi kysyä, edustaako kappaleotsikko ”Valitse sydämellä” tarua vai tietoa. Kyseisessä kappaleessa on tarkoitus miettiä, mitä omista valinnoista seuraa ja, tuntuuko tehty valinta oikealta. Mutta onko sydän valinnan väline? Vai pitäisikö käyttää aivojaan?

Luvussa ”Oma uskontoni” mainitaan kristinusko (lihavoituna), islam, hindulaisuus ja buddhalaisuus. Lisäksi mainitaan uskontokuntiin kuulumattomat. Ja jatketaan ”Uskonto vaikuttaa siihen, miten ihmiset ajattelevat ja elävät”. Tähän sotkuun törmää todella usein, eli vain uskonto vaikuttaa. Näinhän vakuuttaa jo uskonnonvapauslaki! Minulle ei ole vieläkään valjennut, miksi ei katsomusta nostetta näiden uskojen, uskontojen, uskontokuntien, kirkkojen, seurojen ynnä muiden yläkäsitteeksi. Tässäkin tekstissä lasten hämääminen jatkuu, varsinkin kun näiden ilmiöiden syntyjä ei lainkaan alkuopetuksessa käsitellä.

Saman luvun kappale ”Mihin uskon” antaa ymmärtää, että tällainen kysymys on lapsen kannalta relevantti, siis jotenkin järkevä. Ja lapsen pitää osata vastata: ”Minä olen ortodoksi…” tai ”Minun uskontoni on islam”. Käytännössä tämä painottaa uskonnon käyttämistä erotteluun, toiseuden luomiseen ja syrjintään, ”Mikä ihmeen ET?”. Ekaluokkalaiset oletetaan täten jo valmiiksi uskontoon paketoiduiksi, minkä vuoksi ei enää olekaan tarpeellista mennä uskomusten syntyyn. Tähän suuntaan on kuitenkin pyritty luvussa ”Aikojen alussa”. Siinä on esitetty raamatun antama selitys, Kalevalan 1. runo ja ote hindujen mytologiasta. Tieteen osuudelle riittää maininta …”viisaimmatkaan tutkijat eivät ole löytäneet selitystä” (s. 33).

Luku ”Uskontojen maailma” käsittelee tapoja ja perinteitä muutamalla rivillä kulttuurin näkökulmasta ja pääosin uskontojen kannalta. Kolme uskontoa ja niiden erot kuvataan jaottelulla ”Luukas on kristitty, Dana juutalainen ja Ismail muslimi”. Valokuvin esitetään rituaalipaikat ja mainitaan pyhät kirjat. Eroja kuvaa esimerkiksi kappale ”Asut kertovat” (s. 52–53).

Luomiskertomus on kiehtovasti kuvitettuna sivuilla 70–71, ja viitteenä 1. Mooseksen kirja. Osuus ilmeisesti käsitellään lukemalla Raamatun versio aiheesta. Sivulla 73 jatketaan Jumalan julmista toimista, kun ihminen oli osoittautunut pahaksi. Tarina jatkuu Nooalla, joka onnekseen uskoi oikealla tavalla ja jonka Jumala siitä hyvästä katsoi pelastuksensa arvoiseksi. Näin ollen niin Aarre- kuin Sydän-kirjasarjakin toistavat samaa kaavaa pahuudesta ja pelastumisesta. Tarinan henkilöinä Jeesus mainitaan 46 kertaa ja Jumala 28 kertaa, lisäksi käytetään myös muotoja isä, poika, taivaan isä ja niin edelleen.

Sydän 2

Kirja sisältää luvut ”Juureni”, ”Minä ja muut”, ”Oma uskontoni”, ”Yhdessä”, ”Uskontojen maailma”, ”Juhlan aika” ja ”Raamattu”. Lisänä on sanasto kuten ekaluokkalaistenkin kirjassa. Sydän 2 pitkälti toistaa samoja sisältöjä kuin Sydän 1 syventäen tai laajentaen sen teemoja. Toisaalta täytyy todeta, ettei tiedon määrä lisäänny samassa tahdissa uskonnollisten tarujen kanssa. Uskonnolliseksi määrittyvää tekstiä on yhteensä 60 sivua ja ei-uskonnollista 19 sivua. Sanaston 24 sanasta 2 on ei-uskonnollisia. Lisäksi määritellään termi katsomus: ”Katsomus tarkoittaa ihmisen käsitystä elämästä ja tapaa ajatella. Eri uskonnot ovat katsomuksia, niin myös uskonnottomuus.”. Jää vain kysymys, tuleeko termi riittävään käsittelyyn varsinaisessa opetuksessa, kun siihen ei tarkemmin oppikirjaosuudessa tartuta.

Kappaleessa ”Osana maailmaa” esitetään kartta maailman mantereista ja kerrotaan, että ”…maapallo on kaikkien yhteinen”. Tekstissä kuitenkin asetetaan vastakkain tiede ja kristinusko, ja lisäksi voi jopa sanoa, että tiede kuvataan rajoittuneemmaksi kuin usko. ”Tieteen avulla voidaan todistaa monia asioita(…) Kaikkia asioita ei voi selittää järjellä tai todistaa oikeiksi tai vääriksi ”(s. 14). Sivulla 15 kerrotaan, että …”Kristinuskossa kuten monessa muussakin katsomuksessa korostetaan lähimmäisen rakastamista.” Tähän kytketään myös kultainen sääntö. Kun kristinusko on tässä ykkösasemassa, näyttää että uskonnot pitävät lähimmäisen rakkautta ominaispiirteenään.

Sydän 2:een liitetyt yhdessä elämisen kysymykset ja opastus käsitellään ensin kappaleessa ”Jeesuksen opetuksia” (s.36–39) niin, että aiheeseen liitetään raamatunteksti. Samanlaisia asioita, tilanteita ja ratkaisuja, käsitellään myös sivuilla 40–45 tavallisina arjen tekoina ja valintoina (eettinen pohdinta). Tämän jälkeen teksti jatkuu uskonnollisiin juhliin. Näin toistetaan jo aiemmin todettua uskonnollisen ja ei-uskonnollisen tarinan kietomista toisiinsa.

Sydän 2 kirjassa huomio kiinnittyy erityisesti siihen, että Lapsen oikeuksien sopimuksen mukainen lapsen oikeus tietoon tuodaan esiin (s. 20), mutta kirja pitää sisällään ristiriidan tämän oikeuden toteutumiseksi. Sivulla 20 käsitellään mediaa, mutta ei tiedonlähteiden, luotettavan tiedon varmistamisen tapoja. Sivulla 53 on tehtävä, jossa pitää selvittää uudenvuoden ajankohta (juutalainen, islamilainen, kiinalainen) ja, mitä vuotta vietetään kunkin kalenterin mukaan (länsimainen, juutalainen, islamilainen). Kirja ei anna tähän tiedonhakuun neuvoja tai tietolähteitä. Antaako opettaja?

Ja vielä joitakin hajahuomioita. ”Juhlan aika” -luvussa käsitellään perhepiirin ja suvun juhlia (s. 66–71). Avioliiton solmimista koskeva teksti mainitsee maistraatin vihkipaikkana. Nimijuhlaa ei mainita lainkaan, kuvataan vain kastetilaisuutta. Mukana riitteihin liittyvät valokuvat. Ei uskonnollisista juhlista mukaan ovat päässeet vappu ja itsenäisyyspäivä. Ne ovat päässeet mukaan myös vuodenkierron esitykseen (s. 58), kuten myös lapsen oikeuksien päivä ja isänpäivä. Jeesus mainitaan kirjassa 71 kertaa ja Jumala 27 kertaa.

Sydän 3

Tässä kirjassa uskonnolliseksi katsottavaa tekstiä on 58 sivua ja muutoin elämää ja etiikka koskevaa 18 sivua. En ole erikseen laskenut kuvitusta, mutta kaikissa Sydän-kirjoissa kuvitus liittyy pääsääntöisesti uskontoon ja sen seremonioihin. Jako lukuihin ja kappaleisiin noudattaa 1. ja 2. kirjan mallia. Erilaista 3:nnessa on tehtävänannoissa, jotka on jaoteltu kaikkien, ryhmien ja parien tehtäviksi.

Perusoletuksena niin Sydän 3:ssa kuin aiemmissakin kirjoissa näyttää olevan usko, eli se että oppilas on jo aiemmin kytketty uskonnon oppeihin (katso esim. sivut 6–7). Sivulla 8 kerrotaan lisäksi, että uskonnot antavat vastauksia elämän peruskysymyksiin, eli muut katsomukset sivuutetaan.

Luku 2 on otsikoitu ”Järki ja sydän”, jotka ilmeisesti halutaan esittää ihmisen tiedon peruslähteinä (s. 14–23). ”Tosiasia ja mielipide” -kappaleessa ei esitetä mitään tietolähdettä omien käsitysten tai ajatusten tarkistamiseksi. Luotettavan tiedon hankkiminen, kriittisen ajattelun oppiminen ja tarvittaessa oman mielipiteen muuttaminen ovat kuitenkin olennaiset selviytymiskeinot tietotulvan maailmassa. Sivulla 17 todetaan, ettei oman mielipiteen kertominen saa loukata ketään. Tämän ohjeen noudattaminen on käsittääkseni mahdotonta, niin mielipiteetön ei voi olla, etteikö joku joskus loukkaantuisi. Ehdotus, kuinka toimia, kun huomaa toisen loukkaantuvan, olisi järkevä lisäys.

Luvussa kaksi esitetään jälleen myös kultainen sääntö eri uskontojen muunnelmina. Sääntö ei välttämättä ole ongelmaton, mutta sitä ei tässä käsitellä: sama ei käy kaikille. Häiritsevintä tässä luvussa ja niin Sydän 1 kuin 2:ssakin on omantunnon kytkeminen sydämeen: ”oikeudenmukaiset valinnat tehdään järjellä ja sydämellä”; ”ihminen tietää ja tuntee sydämessään.” Sivulla 10–11 esitetään osa lapsen oikeuksien sopimuksen artikloista muun muassa ”ei väkivaltaa”, ”nimi ja kansalaisuus” ja ”saan uskoa ja ajatella omalla tavallani”. Oikeus tietoon kuitenkin puuttuu tässä kohtaa.

Kirjan sivulla 58 käsitellään ”pyhää” ja sen määrittelyä. Pyhä rinnastetaan ihmisille tärkeisiin asioihin: ”Monille ihmisille pyhiä asioita ovat esimerkiksi luonto, uskonto, perhe ja koti.” Pyhiä voivat olla myös rakennukset. ”Kirkko on kristittyjen pyhäkkö eli pyhä rakennus” (s. 61). Pyhän kunnioittamiseen päätyy tarkkailemalla ihmisiä, jolloin oppii, mikä kenellekin on pyhää. Kunkin pyhä on kuitenkin aikamoisen ongelmallinen määritystehtävä. Tuntuu myös, että pyhä on ihmisten itsensä tuottama käsite, jolla rajataan meitä ja muita (toiseus) ja joka samalla edustaa vallankäyttöä.

Lopuksi Sydän 3:ssa mainitaan Jeesus 31 kertaa ja Jumala 26 kertaa. Sanastossa on yhteensä 29 määriteltyä termiä, ja niistä 3 on ei-uskonnollisia.

Uskonnon opettamisesta koulussa

Pääosa artikkelin yhteenvedosta julkaistiin osan 1 lopussa (numero 2/22). Tässä tiivistelmä siitä ja yhteenvedon loppuosasta.

Tarkastellut uskonnon oppikirjat edustavat kaikki oletusta, että lapsi on jo perehtynyt asiaa pyhäkoulussa, seurakunnan kerhoissa ja päiväkodissa. Kirjoissa on runsaasti toistoa. Uskonnollinen tarina kiedotaan arkisten valintojen ja eettisten pohdintojen ympärille. Toisto on vahva tekijä asian kuin asian todeksi muuttamisessa. Uskoa vahvistetaan myös sen rituaaleilla ja niiden toistuvuudella uskonnon harjoittamisessa; syntyy tuttuus.

Tarinallisuus on keino ylläpitää lapsen ajattelulle ominaista kuvitteellisen ja todellisen aineksen sekaantumista. Tästä muovautuu niin sanottu lapsen usko, josta irtautumisen monet kokevat vaikeaksi. Osasyynä on pelko, joka juurtuu jo varhain. Uskon vahvistajana voidaan pitää myös Raamatun teksteihin sisältyviä pelotteita ja raakuuksia. Esimerkiksi Jumala tuhoaa kaikki ihmiset paitsi Nooan. Faarao päätti surmattaviksi kaikki poikalapset, vain Mooses pelastui. Jeesus päätettiin surmata ristille ripustamalla.

Toisaalta kristinuskoon sisältyy myös ajatus, jonka mukaan Jumalan tahdon noudattaminen tuo ihmiselle hyvää (Jumala kyllä auttaa minua taistelussa) ja tottelemattomuus pahaa (Jumala suuttui ja karkotti ihmisen puutarhastaan).

Ihmiset luokitellaan pahoiksi, mikä on aivan kummallista kerrottavaa kolmasluokkalaisille ja sitä nuoremmille. Kun Raamatun kertomukset on kiedottu arjen valintoihin, olenko hyvä vai paha, lapsen mieleen voi takertua ajatus, että vain Jumalan avulla onnistuu olemaan hyvä. Ristiriita Jumalan hyvyydestä ja asettumisesta jonkun puolesta toista vastaan ei tue muuta kuin uskoa. Hyvä ja paha ovat kuitenkin filosofisen pohdinnan aineksia; olisi hyvä pohtia eri näkökulmista, mikä on hyvää ja mikä ei.

Huolestuttavinta on kirjojen vähäinen sitoutuminen tietoon ja erityisesti tiedonhankintaan. Osittain tavoite näyttää suorastaan päinvastaiselta: esimerkkinä tehtävä, jossa lapselle annetaan viitteitä ja tietoja, jotka eivät vastaa läheskään kaikkien lasten kasvuympäristöä piirteineen (Sydän 2, s. 18–19). Samalla tieteellistä tietoa ja tutkimusta käsitellään kuin omituisena häärintänä uskonnon seassa. Vähintäänkin tieto ja tiede ovat vain sivuraide uskonnon valtavirrassa.

Usein sanotaan, että lapsen on saatava koulussa sekä oman äidinkielen ja uskonnon opetusta. Kun katsomusten moninaisuus myös Suomessa lisääntyy, asiaa on hyvä hieman harkita. Kumpaa lapsi tarvitsee enemmän ja mihin tarkoitukseen? Omaa uskontoa ja katsomusta voidaan opettaa kotona ja lähipiirissä; olisi parempi, että koulu ei eri uskontoihin sekaantuisi muuten kuin osana historiaa ja kulttuuria. Suomalaisten uskonnotkin pitäisi aloittaa muinaisuskosta haltijoineen! Oma äidinkieli on tärkeä tiedonhankinnan ja vuorovaikutuksen väline, siksi se on koulun tehtävä riippumatta, mitä kieltä lapsi käyttää. Hyvä äidinkielen osaaminen tukee myös muiden kielten oppimista.

Päivi Kovanen, KT

Lähdeluettelo on julkaistu lehtemme numerossa 2/2022.

Asuin vastikään viisi vuotta Yhdysvalloissa ja hämmästelin jatkuvasti paikallista uskonnollispoliittista lobbausta ja taitoa raamittaa asiat niin, että asioiden todellinen laita hävisi verbaalisen kikkailun ja keinotekoisten olkiukkojen taakse. Poliittisen oikeiston ja kristillisen konservatismin yhdistävä koneisto on pyrkimyksissään voimakas, häikäilemätön ja hyvin öljytty. Rahaa on, ja sillä saa valtaa ja mieluisia päätöksiä. Markkinoinnin supervallassa tavoitteet myös osataan brändätä taitavasti.

Elämän puolustaminen vain hyveellinen sumuverho

Genren näkyvin edustaja on niin sanottu Pro Life -liike, joka lähes 50 vuoden sitkeän työn tuloksena sai tänä kesänä poistettua aborttioikeuden liittovaltion tasolla, kun korkein oikeus kumosi Roe vs Wade -ennakkopäätöksen. Sanavalinta on tarkkaan mietitty, sillä kuka voisi vastustaa elämää?

On toki aiheellista kysyä, mikä ihmeen Pro Life, kun Ohiossa 10-vuotiaalle raiskauksen uhrille ei myönnetty aborttia ja naapuriosavaltiossa operaatioon suostuneita lääkäreitä uhattiin vakavilla rangaistuksilla. Olisiko raiskatun pikkutytön todella pitänyt synnyttää, kenties henkensä menettäen vain siksi, että uskonnollinen ääriaines niin vaati? Kenen elämän puolesta siinä oltiin liikkeellä? Minkälainen elämä tällä kymmenvuotiaalla ”äidillä” olisi ollut edessään? Etenkin kun tämä sama uskonnollinen joukko ei halua tukea lasten päivähoitoa, terveydenhuoltoa tai koulutusta, koska yhteiskunnan tulonsiirrot ovat ”varastamista” ja siten Raamatun kymmenen käskyn vastaisia.

Hyvä kysymys on sekin, miksi Dallasissa kimppakyytikaistaa ajaneen raskaana olleen naisen mahassa ollut sikiö ei kelvannut vaadittavaksi toiseksi matkustajaksi, jos elämä kerran alkaa hedelmöityksestä? Aivan loogista ei ole sekään, että elämän pyhyyden nimiin vannovat kannattavat myös kuolemantuomiota ja loputtomista joukkoteurastuksista huolimatta rajatonta oikeutta kantaa rynnäkkökivääriä julkisella paikalla. Ehkä kyse onkin lopulta jostakin ihan muusta kuin ”elämästä”? Raamatullisen maailmankuvan haikailu vain piilotetaan elämän puolustamisen hyveellisen sumuverhon alle. Samalla leimataan kaikki vastaväittäjät vauvantappajiksi, sillä Pro Life -liikkeen vastapuoli on luonnollisesti Pro Death.

Myös puhe kristillisistä perhearvoista on näppärä sanaleikki, etenkin jos ne arvot muka haetaan Raamatusta, jossa ei juuri idyllisiä perheitä tapaa ja naiset ovat karjaan rinnastettavaa kauppatavaraa. Tässä pelataan sillä mielikuvalla, ettei kukaan voi vastustaa perhettä. Perhe sitten vaan määritellään niin, että sen tarkoituksena on patriarkaalisen järjestyksen ylläpito, sosiaalinen kontrolli ja lisääntyminen. Silloin koko instituutio tuhoutuu, jos samaa sukupuolta olevien sallitaan avioitua keskenään – jos ihmisten siis annetaan itse päättää asioistaan. Kyse on tässä katsannossa Jumalan säätämästä instituutiosta, johon alttarille astelevat henkilöt eivät saa puuttua. Kyse on myös jonkinlaisesta kummallisesta nollasummapelistä, jossa yksien avio-onni on toisilta pois.

Vasta kylmä sota loi kristillisen USA:n

Kolmas paljon käytetty olkiukko on uskonvapaus. Kuka nyt vapautta vastustaisi? Kristillisten aktivistien sanakirjassa tämä tosin tarkoittaa sitä, että heillä tulisi olla vapaus elää uskonsa mukaisesti ja myös pakottaa muut elämään samoin. Heidän tulisi saada kieltää muun muassa abortit, homoliitot, avioerot, ehkäisy ja naispappeus – kaikilta. Käytännössä kyse onkin konservatiivi-kristittyjen uskonvapaudesta. Kun humanistijärjestö The Satanic Temple yritti saada Yhdysvalloissa kouluihin kristillisten iltapäiväkerhojen rinnalle ”After School Satan” -kerhoja, vastaus oli jyrkän kielteinen. Samoin on käynyt yritykselle pystyttää Babhomet-patsas julkiselle paikalle kymmenen käskyn kaveriksi. Satanismi voi Yhdysvalloissa olla lain tarkoittama uskonto, mutta vain kristinuskolla on kyky käyttää järjestelmää omien erioikeuksiensa vahvistamiseen.

Tähän tähtää myös se, että evankelikaalisten parissa pyritään historiallisten tosiasioiden vastaisesti väittämään, että Yhdysvallat on perustettu kristilliseksi valtioksi. Todellisuudessa kaikki ulkokultaiset jumalhokemat setelien In God We Trust -teksteistä lippuvalan sanamuotoon ja kansallisesta motosta rukousaamiaiseen on keksitty vasta 1950-luvulla kylmän sodan tarpeisiin.

Kun Neuvostoliitto oli kommunistinen ja ateistinen, Yhdysvaltain tuli olla korostuneen kapitalistinen ja kristitty. Markkinamiehet loivat tähän saumaan lähes nerokkaan illuusion siitä, että Jeesus pelasi amerikkalaisten jengissä jumalattomia kommareita vastaan. Kristinusko, oikeistolaisuus ja isänmaallisuus sulautuivat toisiinsa tavalla, joka on voimissaan vielä tänäkin päivänä. Rummutus tehosi, sillä mörköjä ovat yhä juuri kommunistit (vaikkei niitä edes ole enää missään) – ja ateistit.

Mielikuvilla ja sananvalinnoilla on merkitystä. Vatikaanilla on erityinen virallinen sanasto perhettä ja eettisiä kysymyksiä varten ja tietoinen taktiikka hämärtää uskonnollisen ja sekulaarin termistön rajaa. Eurooppalaisten äärikristillisten järjestöjen verkosto Agenda for Europe puolestaan on Restoring The Natural Order -manifestossaan listannut 14 keskeistä sanaa, joiden merkitystä se pyrkii aktiivisesti joko lokaamaan tai muuttamaan itselleen suotuisaan suuntaan. Homoseksuaalisuutta muun muassa tulee systemaattisesti kutsua sodomiaksi.

Bill Clinton selitti vuonna 1998 valamiehistön edessä, ettei välttämättä valehdellut suhteestaan Monica Lewinskyn kanssa. Kaikki riippui hänen mukaansa siitä, miten sana is määriteltiin. Ehkä meidän tulee jatkossa suhtautua yhtä valppaasti myös siihen, miten julkisessa keskustelussa käytetään sanoja elämä, perhe ja vapaus? Muuten joku muu määrittelee ne puolestamme.

Markus Tiittula

Kirjoittaja on tietokirjailija, joka on kirjoittanut mm. teokset
Taistelu totuudesta. Mikä salaliittoteorioissa koukuttaa ja miksi ne pitää ottaa vakavasti. Johnny Kniga 2022.
MAGA-Jeesus: Sokea usko, falskit profeetat ja kristillisen nationalismin nousu Yhdysvalloissa. Books on Demand 2020.

Uskonto ja logiikka ovat kaksi eri asiaa

Vapaana tarkkailija esittäytyvä Pekka Seppänen kirjoitti Ylen julkaisemassa kolumnissa toukokuussa: ”Valtakirkkomme periaate on, että vainajaa ei siunata tuhkatussa olomuodossa. Kirkko haluaa, että vainaja tuodaan omaan siunaustilaisuuteensa arkussa, minkä jälkeen vainajan pitää palata arkussaan mustaan farmariautoon, joka kolistelee kohti krematoriota.”

”Onko tässä edestakaisin kärräämisessä mitään järkeä? Onko tässä edes mitään uskontoa?” kysyy Seppänen. Paljon fiksumpaa ja vainajaa kunnioittavampaa olisi tuhkata vainaja ennen siunaustilaisuutta. Bensaakin säästyisi.

Mutta se ei käy. Johtava kirkkokuntamme uskoo ruumiin ylösnousemukseen, mutta ei ilmeisesti tuhkien ylösnousemukseen.

Johtava kirkkokuntamme hyväksyy muutaman poikkeuksen. Jos ruumis on pahoin silpoutunut, se voidaan siunata tuhkattuna. Tai jos vainaja on menehtynyt ulkomailla ja tuhkattu siellä.

Älkää kysykö, mikä logiikka tässä on, sillä uskonto ja logiikka ovat kaksi eri asiaa.

Miksi uskonnon nimissä saa polkea ihmisoikeuksia?

”Jos jokin poliittinen ääriliike syyllistyisi tällaiseen ritualistiseen barbariaan, siis silpoisi väkisin lasten sukupuolielimiä, se katsottaisiin rikollisjärjestöksi ja toiminnalle tulisi välitön stoppi.” Näin opettaja, kirjailija Arno Kotro Uuden Suomen kolumnissaan heinäkuussa.

”Mutta nyt yhteiskunta sulkee silmänsä. Lasten oikeus fyysiseen koskemattomuuteen ei lainsäätäjiä juuri kiinnosta, ja kovin vaisuja ovat ihmisoikeusjärjestötkin.

Kas, kun se uskonto.

Kirkko on vuosikymmenet harannut vastaan, kun on haluttu puolustaa seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksia ja yhdenvertaisuutta. Moraalia edustava instituutio on itse ollut se, jolle ympäröivän maallistuneen yhteiskunnan on pitänyt opettaa moraalia, ei päinvastoin.

Uuvuttavia ovat abortti- ja eutanasiakeskustelutkin. Vieläkään ei Suomeen ole saatu armokuolemaa lailliseksi – paljolti uskontosävytteisen vastustuksen vuoksi – ja kuolemansairaiden kidutus saa jatkua. Ja olisi siinä aborttilaissakin vielä korjattavaa.

Kun järki ja muinaiset nuotiotarinat tappelevat, nuotiotarinat voittavat, turhan usein.

Kotro toteaa, että ”taustalla käskyjä jakelee personoitu Jumala, joka professori Richard Dawkinsin unohtumattomin sanoin on mustasukkainen ja ylpeä siitä; pikkumainen, epäoikeudenmukainen, anteeksiantamaton kontrollifriikki; koston- ja verenhimoinen etninen puhdistaja; naisvihaaja, homofobi, rasisti, lastensurmaaja, kansanmurhaaja, pojan- ja tyttärenmurhaaja, rutonlevittäjä, megalomaaninen, sadomasokisti, oikukkaan pahansuopa tyranni.”

Hilkka Kinnunen: Olen evolutionisti

Teatterineuvos, näyttelijä, sopraanolaulaja Hilkka Kinnunen käytti Ylen Kuusi kuvaa -ohjelmassa itsestään ilmaisua evolutionisti. Hän kertoi tutkineensa eri uskontoja, mutta mikään ei sopinut. Hän uskoo kuitenkin kehitykseen, evoluutioon. Niinpä hän ajattelee olevansa ja käyttää itsestään ilmaisua evolutionisti. Nyt 97-vuotias Kinnunen perusti operettiteatterin Helsinkiin vuonna 1959 ja johti sitä vuoteen 1996 asti.

Psyykkinen valmentaja kisapapin tilalla

Maallistuminen etenee pienin askelin myös kansallisen edustusurheilun saralla, kertoi Helsingin Sanomien urheilutoimitus. Suomen yleisurheilujoukkueella on nyt psyykkinen valmentaja kisapapin tilalla.

Hanna-Maari Päkk (o.s. Latvala) on Suomen joukkueen psyykkinen valmentaja, jolle urheilijat voivat käydä puhumassa ja purkautumassa luottamuksellisista asioista. Aiemmin urheilijoiden henkisenä tukena oli kisapappi. Päkk toimii siviilissä Jyväskylän Urheiluakatemian urheilijakoordinaattorina.

Jumalaton kulmaus Keniassa

Nairobissa on joka toinen sunnuntai ”Jumalaton kulmaus” (The Godless Corner), jossa Kenian ateistien edustajat ovat tavattavissa ja kertomassa toiminnastaan. Kyseessä on samalla myös tapaamispaikka kokemusten vaihtoon ja keskinäiseen tukeen.

Ex-muslimit julkisuudessa

Ihmisoikeusaktivisti Nadiifo Omer menetti suurimman osan läheisistään ja sai raiskausuhkauksia jättäessään islamin. Nykyisin hän puhuu uskonnottomuuden puolesta purkaakseen ex-muslimiuden tabumaisuutta. Kesällä hän on tuonut rohkeasti esille näkemyksiään muun muassa Mtv3:n ja Helsingin Sanomien haastattelussa.

Myös vuoden pakolaisnainen 2021 Sara Al Husaini on kertonut jättäneensä islamin. Pian sen jälkeen osa ystävistä ei enää pitänyt yhteyttä, hän kertoi Mtv3:n Uutisaamun haastattelussa.

Kumpikin heistä on kritisoinut naisten ohjelmallista syrjintää ja lasten sukupuolielinten silpomista Suomessa toimivien islamilaisten yhdyskuntien piirissä. Se on heillä ollut lähtökohtana myös islamin uskonnon hylkäämiseen. He myös toimivat ihmisoikeuksien toteuttamiseksi.

Naisten syrjintää ja lasten väkivaltaista kohtelua Suomen somaliyhteisössä arvostelee ankarasti myös ihmisoikeusaktivisti Ujuni Ahmed kirjassa Tytöille jotka ajattelevat olevansa yksin (2022), jonka hän on kirjoittanut yhdessä Elina Hirvosen kanssa. Ahmed sanoo edelleen olevansa muslimi, joskin aivan eri tavalla kuin viikonloppuisin lapsien käsiä kepillä lyövien koraanikoulujen opettajat.

Kaikissa kertomuksissa kriittinen huomio suuntautuu myös meihin ”valkoisiin feministeihin”, jotka olemme olleet omituisen passiivisia muihin kuin valkoisiin naisiin kohdistuvan jyrkän syrjinnän suhteen.

Esa Ylikoski

Jos omistaisin minkkitarhan, tukisin Eläinoikeuspuoluetta vaaleissa. Olisi se ainakin vähän pois vihreiltä.

Virallisestihan Suomessa ei suinkaan ole vain kahdeksan puoluetta, vaan reilu tusina enemmän. Niiden suurin merkitys lienee viedä ääniä pois kahdeksalta isolta, mutta saakoot nekin osansa puoluesarjassa.

Pienpuoluetaivaan kiintotähti on Suomen Kommunistinen Puolue (SKP), joka kahdeksan vuoden välein putoaa pois puoluerekisteristä ja palaa kerättyään kannattajakortit uudelleen. Sen ohjelmassa todetaan yksinkertaisesti ”Valtio ja kirkko on erotettava toisistaan.” Toiselta reunalta löytyy Liberaalipuolue, jonka mukaan ”Kirkko ja valtio tulee erottaa toisistaan.” Nämä laidat siis käyttävät lähes samoja sanojakin.

SKP:n ohjelman mukaan myös ”Kaikkien uskontokuntien on toiminnassaan noudatettava Suomen valtion voimassa olevaa lainsäädäntöä esimerkiksi suhteessa saman sukupuolisten vihkimiseen.” Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että vihkimisoikeus jäisi vain pienelle Karhun kansa -yhteisölle. Ei ole nähdäkseni mielekästä ensin antaa uskontokunnille vihkimisoikeus ja sitten vaatia, ettei sitä saa toteuttaa omien uskonnollisten säädösten mukaan.

Äärioikealla Suomen Kansa Ensin (SKE) esittää ”Ev.lut-kirkon valtiokirkkostatus/jäsenmaksukeräysapu poistetaan.” SKE myös kumoaisi jumalanpilkkalain ja kieltäisi ympärileikkaukset. Oikea natsipuolueemme sinimustat sen sijaan haluaa tukea evankelis-luterilaista kirkkoa ja elvyttää suomalaista muinaisuskoa; he ovat Hitlerinsä ja Himmlerinsä lukeneet ja linja on sama.

Kristallipuolueesta riittänee lainata yhden aluevaaliehdokkaan esittely: ”Elän Jeesuksen, joogaperinteen ja kansanviisauksien yhtenevän mallin mukaan sen minkä kykenen”. Sen ja Perussuomalaisten väliin voinee sijoittaa Ano Turtiaisen Valta kuuluu kansalle -puolueen (VKK), jonka ohjelmassa uskonto on jo toisessa virkkeessä: ”Puolue pitää kristinuskon perinnettä länsimaisten yhteiskuntien syntymisessä ja kansojemme sivistämisessä historiallisesti erittäin tärkeänä ja myös nykyiseen arvopohjaamme oleellisesti vaikuttavana tekijänä.” VKK:sta eronnut Vapauden liitto sen sijaan mainitsee ainoana puolueena koskaan ohjelmassaan myös uskonnottomuuden vapauden, ja haluaisi muun muassa kumota jumalanpilkkalain; jos vain ja ainoastaan tästä näkökulmasta katsoisi, sitä voisi hyvin äänestää.

Vihreiden reunamille voinee sijoittaa Feministisen puolueen ja Eläinoikeuspuolueen. Ensimmäinen ”kyseenalaistaa normin suomalaisuudesta, joka perustuu – – kristilliseen perustaan”, toisen visiossa ”Millään uskonnollisella instituutiolla ei ole verotusoikeutta. Kaikkia uskontoja opetetaan kouluissa samanarvoisina ja yhdessä tunnustuksettoman elämänkatsomustiedon tunneilla.”

Kansalaispuolueen ohjelmissa ei näy mainintoja uskonnosta, ei myöskään Liike Nytin. Korjausliikkeen eli entisen Sinisen tulevaisuuden mukaan Suomi ”rakentuu kreikkalaiselle, roomalaiselle ja kristilliselle kulttuuriperinnölle”, mikä ei nähdäkseni sano mitään konkreettista.

Avoin Puolue totesi näin: ”Koulujen tulee saada järjestää vakaumuksellisia juhlia, mutta näihin osallistumisen tulee olla vapaaehtoista. Erillisestä uskonnon oppiaineesta luopumista tulee selvittää, koska tunnustuksellinen uskonnonopetus ei mielestämme kuulu kunnan tai valtion tehtäviin.” Piraattipuolue linjaa muun muassa: ”Kirkkoja ja uskonnollisia yhdyskuntia on kohdeltava liittymisen ja eroamisen osalta samalla tavalla kuin tavallisia yhdistyksiä. Pienten lasten liittämisestä virallisiksi jäseniksi kirkkoihin ja uskonnollisiin yhdyskuntiin on luovuttava. Tämä ei estä symbolisten kaste- ja vastaavien rituaalien suorittamista.”

Ketä tukea?

Jäseniämme toimii osassa näitä pienpuolueita. Jos ei Vasemmistoliitto ole tarpeeksi vasemmalla, Perussuomalaiset riittävän kansallismielinen, vihreidenkään kanta eläinsuojeluun riittävä ja niin edelleen, mitä tehdä? Tavoitteemme etenisivät ehkä paremmin, jos hyvin talousliberaalit jäsenemme tukisivat kokoomuksen Valtosta, laitavasemmiston väki vaikkapa Vasemmistoliiton Mustajärveä ja niin edelleen. Toisaalta olisiko sellainen taktikointi laskettava epärehellisyydeksi?

Ainakin toistaiseksi pienpuolueiden suora vaikutus on ollut marginaalista. Epäsuorasti arvioidaan, että Liike Nyt vei jopa kokoomuksen pääministeripaikan. Totta tai ei, isojen puolueiden erot äänimäärissä voivat jäädä pieniksi ja pienikin valuma toisaalle vaikuttaa.

Jori Mäntysalo

Vapaa Ajattelijasta 1/2020 alkanut puolueiden esittelysarja päättyy.

Kiitos FSD:lle

Tästä juttusarjasta saa pitkälti kiittää Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteellistä tietoarkistoa. Sen ylläpitämä Puolueohjelmien tietokanta POHTIVA kerää kaikkien puolueiden ohjelmia, ja niitä on tallessa 1800-luvun puolelta alkaen. Sivulla voi tehdä hakuja rajaten tuloksia vuoden, ohjelmatyypin ja puolueen mukaan.

Sanan- ja uskonnonvapaus ovat itsestään selviä tasa-arvoisessa yhteiskunnassa. Suojelupoliisi on esittänyt, että valeuutisten tahallinen levittäminen vieraan vallan puolesta tulisi kriminalisoida. Varmasti tarkoitus on hyvä ja se puolustaa paikkaansa sikäli, että valeuutiset tutkimustenkin mukaan leviävät juohevammin kuin faktoihin perustuvat tiedot, mikä johtuu monia vaivaavasta ylidramaattisesta maailmankuvasta. Faktojen maailma kun on ikävä ja lattea. Omia asenteita tukevat ”uutiset” ovat paljon jännempiä. Vahvistusharha on väkevä voima.

Supon apulaispäällikkö Teemu Turusen mukaan ”kyse olisi tilanteista, joissa henkilö itse tietää toimivansa ulkomaisen tiedustelupalvelun puolesta ja jatkaa toimintaa viranomaisten varoituksista huolimatta.” Mutta tässäkin voi olla ongelmana se, miten toimintaa tulkitaan ja kuka tulkinnan tekee. Mikä on sananvapautta ja, mikä vastuutonta harhauttamista? Venäjällä taas faktojen levittäminen on nyt kriminalisoitu.

Päivi Räsänen sai vapauttavan tuomion homopuheistaan ja tietystä tviitistään Helsingin käräjäoikeudelta, mutta juttu jatkuu hovioikeudessa. Räsänen on koko jutun käsittelyn ajan vedonnut uskonnonvapauteen. Päivi Räsänen itse, kuten hänen puolustajansa kantavat huolta siitä, että Raamatun lainaaminen kriminalisoitaisiin. Mutta kun ei. Uskonnonvapauteen asiassa ei ole puututtu, eikä puututa. Nämä huolestujat eivät ole ymmärtäneet kyseessä olevan vähemmistöihin kohdistunut toiseuttaminen ja sukupuoli-identiteetin loukkaus. Tai sitten he vain haluavat kääntää silmää oman agendansa edistämiseksi. Mutta uskonnolliset piirit eivät nähtävästi katso loukkaavaa tekstiä vihapuheeksi tai loukkaavaksi, koska se on pyhää sanomaa, Jumalan muuttamatonta sanaa. Uskonvapauden suojista syydetty herjaus on ihan ok, eikä edes herja, koska Pyhä Pyhä Pyhä!

Tviitissään sekä puheissaan Räsänen on selvästi määritellyt homoseksuaalit syntisiksi ja elämäntavoiltaan häpeällisiksi. Menneenä kesänä hän puuttui jälleen Prideen. Hän ilmoitti sen olevan osa ideologiaa, joka vahingoittaa ja on jo vahingoittanut lukuisia nuoria. ”Savuverhon takana ovat biologiselle todellisuudelle vieraat lakihankkeet”. Ei voi moittia Räsästä sinnikkyyden puutteesta, eikä pelkuruudesta. Oikeusjuttu käsitteli sitä ”synti ja häpeä” -tviittiä, jonka hän julkaisi 2019 Priden aikaan.

Räsänen on saanut melkoisesti tukea tahoilta, joiden taustassa on todennäköisesti hänen itsensäkin mielestä hieman epämukavia piirteitä. Eikä hän juuri olekaan julkisuudessa rummuttanut häntä tukeneita kansainvälisiä järjestöjä ja toimijoita, joista esimerkkeinä tässä pari.

Alliance Defending Freedom on järjestö, jonka agendalla on ollut muun muassa transsukupuolisten nuorten pääsyn estäminen koulujen sukupuolitettuihin WC-tiloihin, transseksuaalisten ihmisten pakkosterilisaatio ja homoseksuaalisuuden kriminalisointi. Sen osasto ADF International on jakanut ADF:n näkemyksiä Räsäsen oikeudenkäynnistä eri puolille maailmaa konservatiivisille ja uskonnollisille medioille, jotka niitä ovat edelleen jakaneet. Lobbaus on tehokasta, vuosien aikana siihen on käytetty satoja miljoonia dollareita.

Hazte Oír on espanjalainen oikeistopopulisteja lähellä oleva ultrakatolinen järjestö, joka kampanjoi nais- ja LGBTQI-järjestöjä vastaan nimittäen näitä ”homoinkvisitioiksi” ja ”gender-diktatuureiksi”. Järjestö lobbaa naisten sekä LGBTQI-yhteisön oikeuksia suojaavan lainsäädännön poistamiseksi. Sen alajaosto on kansainvälinen CitizenGO. Se pyrki taannoin valtakunnansyyttäjä Raija Toiviaisen toimistoon luovuttamaan adressin Räsäsen tueksi. Helmikuuhun 2022 mennessä nimiä adressissa oli 350 000.

Räsästä ovat tukeneet erilaiset uskonnolliset ja poliittiset toimijat myös Unkarissa ja Venäjällä, joissa sanan- ja uskonnonvapausasiat ovat tunnetusti ihan ok. Venäläinen Tsargrad TV on kanava, jossa räävitään jatkuvasti sukupuolivähemmistöjä. Sen omistaja, Konstantin Malofejev, rahoittaa CitizenGo:ta, kuten myös Venäjän rautateitä ennen johtanut oligarkki Vladimir Jakunin. Molemmilla on kiinteät suhteet patriarkka Kirilliin ja eurooppalaiseen äärioikeistoon. He ovat tukeneet eurooppalaista äärioikeistolaista anti-gender-toimintaa noin 200 miljoonalla dollarilla viimeisen kymmenen vuoden aikana. Malofejevin perustaman Venäjän suurimman ortodoksisen ”hyväntekeväisyysrahaston”, Pyhän Vasili Suuren säätiön edustaja istuu CitizenGO:n hallituksessa. Tällaisista tukijoista Suomen ja Päivi Räsäsen uskonvapaudesta huolestuneet eivät juuri ääntä pidä.

Näitä niin sanottuja perinteisiä perhearvoja puolustavia kristillisen oikeiston ja konservatiivisen uskonnollisuuden piiriin kuuluvia lobbausjärjestöjä ja nimilyhenteitä riittää ympäri maailmaa. Yhteistä näille kaikille on agenda uskonvapauden rajoittamisesta ahtaaseen näkemykseen oikeasta uskomisesta. Ja nämä lobbaavat ahkerasti, eikä resursseista ole puutetta.

Päivi Räsänen käväisi taannoin Unkarissa rukousaamiaisella, jossa hän kertoi Suomen uskonnonvapaustilanteesta ja omasta tulevasta oikeudenkäynnistään. Hänen mukaansa ”kristityt kohtaavat yhä vahvemmin sanan- ja uskonnonvapauden rajoitteita”. Mitään muuta sanojensa tueksi hänellä ei liene ollut esittää kuin saamansa (Suomen lakiin perustuvat) syytteet ja, että kristinuskon asema Euroopassa julkisessa keskustelussa on muuttunut ja että ihmiselämää ei arvosteta, mikä tietty liittyy aborttiasiaan.

Uskonnonvapaus näissä piireissä käsitetään niin, että pitää olla vapaus uskoa juuri niin kuin HE oikeaksi uskomiseksi katsovat. Muulla tavalla ei saisi uskoa. Ei ole ollenkaan harmitonta sellainen absoluuttinen uskonnonvapaus, joka sallii uskontoa käytettävän toiseuttavasti ja omalle uskontulkinnalle epämieluisia ryhmiä poissulkevasti. Ylidramaattinen maailmankuva vahvistaa ennakkoluuloja, ja jonkun tahon syöttämä subjektiivinen syntisyyden malli muuttuu näin absoluutiksi.

Päivi Räsänen kertoi vuonna 2019 HS:n haastattelussa, ettei hän polje kenenkään ihmisarvoa tai loukkaa ketään tai olisi minkäänlaisen fobian tai vihan vallassa. Hän päinvastoin koki jakavansa rakkautta homoseksuaaleja kohtaan, että he saisivat tietää ”totuuden Jumalan edessä”. Ehkä hän on vilpitön. Mutta jos on, ei hän näe toimintansa vahingollisuutta. Hän ei ilmeisesti tiedosta, että puheet usein edeltävät tekoja. Näin on tapahtunut aina kaikissa ideologioissa. Yleensä ne teot ovat olleet ja ovat väkivaltaisia.

Yki Räikkälä

lähde: Juha Meriläisen (teologian tohtori, yleisen kirkkohistorian dosentti Helsingin yliopistossa) artikkeli Kanava 2/22 -lehdessä.

Uskonnonvapauslaki 1923

Uskonnonvapauslaki säädettiin syksyllä 1922. Sen taustalla oli Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon (1919) keskeinen valmistelija K. J. Ståhlberg.

Uskontokuntien ulkopuolelle sai nyt siirtyä ja syntyä. Kirkosta eroamisen harkinta-ajaksi jäi yksi kuukausi.

Uskonnollisten yhdyskuntien perustamista ei enää rajattu kristillisen opin mukaisiin.

Vaikka hallitusmuoto takasi uskonnonvapauden, käytännössä tilanne yhteiskunnassa ei ollut hyvä. Kirkosta eronneita pidettiin monin paikoin epäilyttävinä eikä esimerkiksi mielellään otettu töihin.

Oppivelvollisuuden (1921) säätämisen yhteydessä uskonnonopetuksen vaihtoehdoksi kirkkoon kuulumattomille tuli ”uskonnon historia ja siveysoppi”. Siihen päästäkseen vanhempien tuli oma-aloitteisesti hakea vapautusta uskonnonopetuksesta. Syrjinnän pelossa aineen oppilasmäärät jäivät yleensä vähäisiksi tai opetusryhmää ei syntynyt. Uskonnottomat pitivät aineen sisältöä liian uskontopainotteisena.

Siviilirekisteriin kuuluvien yhdistykset vapaa-ajattelijain alkuna

1930-luvun alussa ja puolivälissä alkoi nousta siviilirekisteriin kuuluvien yhdistyksiä, ja 1937 perustettiin myös niiden valtakunnallinen liitto. Yhdistykset ja liitto vaativat oikeuksia ja palveluja. Ne olivat myös uskontokriittisiä, ja niitä leimattiin uskonnonvastaisiksi. Niitä myös lakkautettiin, minkä taustalla oli enemmän poliittisia kuin uskonnollisia syitä, sillä yhdistyksiä leimattiin kommunistisiksi. Liiton nimeksi muutettiin 1945 Vapaa-ajattelijain liitto.

Kirkon ja valtion vähittäistä erkaantumista

Kirkkohallitus, jolle tuli ennen valtioneuvostolle kuuluneita tehtäviä, perustettiin vuoden 1944 kirkkolailla. Se ja sitä seuraavakin vuoden 1964 kirkkolaki sisälsi silti edelleen määräyksen ”kirkon ylin hallitus koko maassa on valtakunnan hallituksen asia”. Tasavallan presidentti viime kädessä päätti piispoiksi valittavat.

Vuonna 1994 astui voimaan kirkkolaki, joka on pääosin voimassa edelleen. Suurin osa pykälistä siirtyi kirkon sisäiseen päätäntävaltaan, kirkkojärjestykseen. Maininta uskonopillisista tunnustuskirjoista jäi lakiin.

Vuonna 1994 kaikki kansanedustajat pääsivät päättämään kirkkolaista; aiemmin vain kirkkoon kuuluneilla oli ollut äänioikeus kirkkolakia käsiteltäessä.

Kasvatus ja koulutus

Vuoden 1973 päivähoitolaissa ei uskonnosta puhuttu mitään, mutta 1983 lakiin lisättiin päiväkodin tavoitteeksi ”tukea lapsen uskonnollista kasvatusta”. Käytännössä ei-kristillisten vanhempien oli oma-aloitteisesti huolehdittava siitä ”vapautuksen” saamisesta.

Evankelis-luterilaisilla seurakunnilla oli tiivistä yhteistyötä päiväkotien ja koulujen kanssa, myös uskonnon harjoituttamista: aamuhartauksia/päivänavauksia, ”pikkukirkkoja”, jumalanpalveluksia kirkoissa, hartaustilaisuuksia myös iltapäiväkerhoissa.

Vuonna 2017 päivähoitolaki uudistui varhaiskasvatuslaiksi, ja sen sisällössä uskontokasvatuksen sijaan tuli tavoitteeksi ymmärtää lapsen “uskonnollista ja katsomuksellista taustaa”. Muutoksia päiväkotien toimintaan eri kunnissa on tullut vaihtelevasti, mutta uutta linjausta pyritään kiertämään.

Peruskouluihin ja lukioon tuli vuonna 1985 uusi oppiaine, elämänkatsomustieto (ET), joka korvasi uskontojen historia ja siveysoppi -nimisen aineen. Sisältö oli uudistettu olennaisesti, minkä taustalla oli YK:n ihmisoikeuskomitealle tehty kantelu.

ET:n opetusta saivat ainoastaan ne kirkkoon ja uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomat oppilaat (vähintään kolme), joiden vanhemmat ilmoittivat, että oppilaat eivät osallistu enemmistön uskonnon opetukseen (UE), jota koululaitos siis tarjosi ensisijaisena katsomusaineena myös uskonnottomille.

Vasta vuonna 2003 elämänkatsomustiedon asema parani periaatteessa merkittävästi sikäli, että se on nyt periaatteessa ensisijainen katsomusaine uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille, vaikka he saattavat osallistua myös uskonnonopetukseen. Käytännössä muutokseen tuli yhdeksän vuoden siirtymäaika, ja kouluviranomaisten sekä rehtorien taholta elämänkatsomustietoon suhtauduttiin paikoin kielteisesti ja suosittiin uskontoon osallistumista. Elämänkatsomustieto on yhä vajaakäytössä.

Vähittäisiä muutoksia 1990-luvulla

Korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus eivät enää lähetä edustajaa kirkolliskokoukseen (1996). Tuomiokapitulien menot on siirretty kirkon itsensä kustannettavaksi (1997). Piispanvaalin vahvistaminen jäänyt pois presidentin tehtävistä (2000).

Rukouspäiväjulistuksesta ei enää tehdä päätöstä valtioneuvoston yleisistunnossa, sitä ei julkaista säädöskokoelmassa, eikä sen antaminen kuulu tasavallan presidentin tehtäviin (2004). Eduskunnan niukka enemmistö äänesti tästä vastoin hallituksen esitystä (opetus- ja kirkkoministerinä Tanja Karpela).

Perusoikeusuudistus 1995/2000

Uskonnon ja omantunnon vapautta koskeva 11 § uudistui, selkeytyi ja laajeni merkittävästi. Nyt sanotaan selvästi myös uskonnottomuuden vapaus: ”Kukaan ei ole velvollinen osallistumaan omantuntonsa vastaisesti uskonnon harjoittamiseen.”. Vakaumuksen vapaus ilmaistiin positiivisena oikeutena: ”oikeus ilmaista vakaumus”.

Yhdenvertaisuus uskontojen ja vakaumusten suhteen vahvistui 6 §:ssä. ”Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan …uskonnon, vakaumuksen, … tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.”

Vuodesta 1923 voimassa ollut vanha uskonnonvapauslaki kumottiin kokonaan vuonna 2003, ja sen tilalle tuli 1.8.2003 voimaan uusi uskonnonvapauslaki (UVL). Isoja yksittäisiä muutoksia ei tapahtunut, mutta pieniä muutoksia tehtiin useita. Edelleen laki rajaa perustuslaillista uskonnonvapautta. Samalla muutoksia koululakeihin ynnä muihin.

Lapset

Vanhan UVL:n mukaan lapsi seurasi uskontokunnan osalta äitiään, elleivät vanhemmat kirjallisesti sopineet lapsen seuraavan isäänsä. Nyt UVL ei enää liitä vanhempien ja lasten uskonnollista asemaa toisiinsa. Kirkkoon kuuluvat vanhemmat voivat jättää lapsensa liittämättä kirkkoon ja kastamatta.

Lapsen kirkkoon liittämiseen jäi alle 1-vuotiaiden poikkeusmenettely: äiti voi yksinkin liittää vauvan johonkin uskontokuntaan, jos vauvaa ei vielä liitetty mihinkään uskonnolliseen yhdyskuntaan. Yli 1-vuotiaiden lasten liittämiseen tai erottamiseen eli uskonnollisen aseman muuttamiseen vaaditaan molempien huoltajien suostumus.

Uskonnollisten yhdyskuntien omat säännöt rajoittavat käytännössä tätä, esimerkiksi evankelis-luterilaiseen kirkkoon voi alle 12-vuotias liittyä vain, jos ainakin toinen vanhemmista on itsekin kirkon jäsen.

Lain mukaan 12-vuotiaalta tarvittiin nyt suostumus uskonnollisen aseman muuttamiseen, kun aiemmin rajana oli 15 vuotta.

Jo 15-vuotias voi lain mukaan itse vaihtaa uskonnollista asemaa, mutta vain molempien huoltajien suostumuksella. Näin sekä 12–14-vuotiaiden että 15–17-vuotiaiden eroamiseen tai liittämiseen tarvitaan lapsen/nuoren itsestä sekä molempien vanhempien/huoltajien suostumusallekirjoitus. Muutosilmoitus tehdään edelleen kirjallisesti eli paperilla Digi- ja väestötietovirastoon (DVV).

Vasta 1.3.2017 tuli voimaan lakimuutos, jonka mukaan äiti ei voi enää yksin liittää vauvaa kirkkoon, vaan liittämiseen tarvitaan molempien huoltajien yhteinen päätös. Tämä tarkoittaa, että vielä lukuvuonna 2022–23 peruskoulun aloittaa lapsia, joilla uskonto on pakollisena ja ET kielletty äidin yksipuolisen päätöksen seurauksena. Ilman korjausta vielä vuonna 2035 voi joku lukiolainen pakolla opiskella uskontoa tämän takia.

Mikä ei muuttunut

Uskonnollinen yhdyskunta on edelleen oma, rekisteröidyistä yhdistyksistä erillinen yhteisömuoto. Jonkin verran uskonnolliset yhdyskunnat lähenivät yhdistyksiä, kun UVL sisältää laajan viittauksen, jonka mukaan ”soveltuvin osin” sovelletaan yhdistyslakia monessa asiassa.

Rekisteröidyn uskonnollisen yhdyskunnan perustaminen vaatii edelleen 20 perustajaa, kun yhdistykseen riittää kolme.

Ennalleen jäivät uskonnonvapautta sivuavat Rikoslain uskonrauhan rikkominen ja uskonnonharjoituksen estäminen -pykälät. ”Jumalanpilkan” rangaistuksena on sakko tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Jumala mainitaan ensimmäisen tekotavan kuvauksen alussa eduskunnan lisäyksenä rikoslakiesitykseen.

Kirkosta eroamisen säätely, katumuskuukauden poisto

Vanhan uskonnonvapauslain mukaan uskonnollisesta yhdyskunnasta eroaminen tapahtui henkilökohtaisesti joko maistraatissa tai kirkkoherranvirastossa tai sitä vastaavassa muun uskontokunnan virastossa. Eroamiseen liittyi kuukauden harkinta-aika, eli eroaminen tuli voimaan vasta kuukauden kuluttua eroilmoituksen tekemisestä.

Uuden UVL:n mukaan 1 kk harkinta-aika eli niin sanottu katumuskuukausi poistui ja uskonnollisesta yhdyskunnasta voi erota kirjeellä. Kirje lähetettiin mihin tahansa maistraattiin – tätä nykyä Digi- ja väestötietovirastoon (DVV) – tai seurakunnan kirkkoherranvirastoon (tai vastaavaan toimistoon). Edelleen on myös mahdollista erota henkilökohtaisesti.

Laki mahdollisti eroakirkosta-palvelun avaamisen. Kun vielä laki sähköisestä asioinnista saatiin käytäntöön reilu vuosi myöhemmin, siirtyi eroaminen sähköiseksi.

Katsomusaineen opetus

Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomien oppilaiden osalta oletusarvo muuttui niin, että elämänkatsomustiedon opetus on oletusarvo, josta huoltajat voivat pyytää siirtoa enemmistön uskonnon opetukseen. Tätä uskonnonopetuksen mahdollisuutta on paikoin tyrkytetty uskonnottomille, kun lapsia ilmoitetaan koulun ensimmäiselle luokalle.

Evankelis-luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenten osalta lain termi ”tunnustuksellinen uskonnonopetus” muuttui muotoon ”oman uskonnon opetus”, mutta itse opetuksen sisältöä ei muutettu, mikä todettiin lain perusteluissa. Uskontoa saa kuitenkin opettaa myös sellainen, joka ei itse kuulu uskontokuntaan, jonka oppia opettaa.

Lakiin otettiin nyt suora viittaus siihen, että uskontoa opetetaan koulussa. Aiemmin tätä pidettiin niin itsestään selvänä, että laissa päinvastoin oli erillinen pykälä vapautuksen saamiseksi. Uskonnon opetus koulussa sinänsä on uskonnonvapaudesta riippumaton oikeus. Uskonnonvapaus toteutuu monissa maissa ilman, että koulussa on uskonnonopetusta.

Uskonnon harjoittamista koskevia pykäliä ei otettu peruskoulu- ja lukiolakeihin. Perustuslakivaliokunta poisti ne. Opetushallituksen ohjeesta jäi ensin pois vaihtoehtoisen ohjelman laatu, samankaltaisuusvaatimus on lisätty myöhemmin.

Hautaustoimi

Hautaustoimilain (2003) mukaan evankelis-luterilaisen valtionkirkon hautausmaat ovat yleisiä hautausmaita. Hautaustoimen maksujen on oltava samat kirkon jäsenille ja muille. Samalla lakiin kirjattiin valtion velvollisuus maksaa kirkolle korvaus hautaustoimesta, tosin viittaus jäi epämääräiseksi eikä siinä viitata mihinkään euromääriin. Muut hautausmaat on ohitettu valtionavustuksissa.

Kirkon yleisistä hautausmaista osa täytyy varata tunnustuksettomaksi alueeksi. Pyynnöstä vainajan on saatava hautapaikka tällaiselta alueelta. Tämä lain osa tuli voimaan vuoden 2007 alusta.

Samalla muun muassa tuhkan sirottelua rajoitettiin yhteen paikkaan. Osin syrjivänä pidetyn hautaustoimilain luvattu toimivuuden arviointi on tekemättä.

Vala ja vakuutus

UVL:n mukaan jokainen saa joko vannoa valan tai antaa vakuutuksen uskonnollisesta asemastaan riippumatta, kun sellaista lain mukaan vaaditaan. Lain tarkoittamia valoja olivat tässä vaiheessa esimerkiksi sotilasvala/sotilasvakuutus ja todistajan vala/vakuutus oikeudessa sekä ministerin vala/vakuutus.

Vakaumuksen vapauden kannalta uskonnollinen vala ei kuuluisi valtion tehtävissä kenenkään lausuttavaksi. On olemassa myös ei-uskonnollisia valoja, kuten lääkärin vala ja hoitajien vala, sekä tietenkin ei-uskonnollisia vakuutuksia, kuten eduskunnan puhemiehen ja tasavallan presidentin vakuutus.

Oikeuden todistajan vala poistettiin vuonna 2016 ja tuomarin vala vuonna 2017. Kaikki antavat katsomuksellisesti neutraalin vakuutuksen. Todistajan osalta lain perustelussa viitattiin yksityisyyden suojaa ja tuomarien osalta tehtävän maalliseen luonteeseen.

Tulevaisuus?

Kehityssuuntana voi olla valtiokirkollisen etuoikeusaseman osittainen/selvä purku ja/tai lisää oikeuksia kaikille uskonnollisille yhdyskunnille ja muillekin katsomuksellisille ryhmille. Näköpiirissä on ainakin evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamisen jatkuminen, lapsikasteiden vähentyminen, yleinen maallistuminen (sekularisaatio) ja maahanmuuttajien mukana tulevien uskontojen laajempi vaikutus. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomia yli 1,6 miljoonaa.

Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan 2010-luvulla on tapahtunut merkittävää evankelis-luterilaisen kirkon jäsenten katsomuksellista yksilöllistymistä ja erkaantumista uskontunnustusten opinkappaleista.

EU-jäsenyyden myötä Suomikin on osa monia eri uskontoja edustavaa unionia, jossa on myös uskonnottomuus selvemmin esillä säädöksissä. Myös Euroopan Neuvosto on todennut vuonna 2007 kirkon ja valtion eron olevan Euroopan yhteisiä arvoja (artikla 4).

Yksityisyyden suoja Euroopan ihmisoikeus-tuomioistuimen EIT:n uusissa ratkaisuissa:

yksilön oikeus olla tuomatta esiin omaa vakaumustaan

”valtio ei saa luoda sellaista tilannetta, jossa yksilöt ovat velvoitettuja joko välittömästi tai välillisesti tuomaan esille, etteivät he ole uskossa. Tämä on EIT:n mukaan sitäkin tärkeämpää, jos tällainen velvoite tapahtuu jonkin tärkeän julkisen tehtävän yhteydessä kuten tässä tapauksessa koulutus.”

Julkisen vallan neutraliteettiperiaate, tunnustuksettomuus (valtion ja kunnan), vrt. Ranskan Laïcité on nostettu esiin myös suomalaisessa keskustelussa.

Esa Ylikoski

Yhdenvertaisuuslaki 8 §

Syrjinnän kielto:
”Ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.

Välittömän ja välillisen syrjinnän lisäksi tässä laissa tarkoitettua syrjintää on häirintä, kohtuullisten mukautusten epääminen sekä ohje tai käsky syrjiä.”

”Jumalanpilkan” rangaistavuus rikoslaissa

Rikoslaki 17. luku 10 § ”Uskonrauhan rikkominen

Joka

1) julkisesti pilkkaa Jumalaa tai loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/1922) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta muutoin pitää pyhänä, tai

…

on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.”

Kristinusko tuotiin Suomeen ristiretkien ja lähetystyön tuloksena 1100-luvulta alkaen. Kirkollisen ja maallisen vallan yhteistyöllä alueen asukkaat saatiin hallinnan ja verotuksen piiriin. Vallitsi kaiken kattava uskontopakko, uskonnonvapauden nollapiste.

Ihmiset pakotettiin siirtymään perinnäisten uskomustensa piiristä katolisen – ja idässä osin ortodoksisen – kirkon opin alle. Kaikille ei kristinuskoon kääntyminen ollut vapaaehtoista ja haluttua. Hämeenlinnan Katumajärven kerrotaan saaneen nimensä suomalaisten huuhdeltua siinä kasteen pois.

Aluksi yhteisöissä ilmeni myös rinnakkaineloa vanhojen suomalaisten uskomusten kanssa, mutta kirkko kävi sinnikkäästi taistelua niitä vastaan. Palvontapaikkoja hävitettiin ja kirkko rakennettiin keskelle kylää.

Vuonna 1551 Mikael Agricola maalittaa suomalaisten luonnonjumalia näin: ”Epäjumalia monia tässä, muinoin palveltiin kaukana ja läsnä. Hämäläisten: TAPIO, AHTI, VÄINÄMÖINEN, RAHKO, LIEKKIÖ, ILMARINEN, TURSAS, KRATTI. Karjalaisten: RONGOTEUS, PELLONPEKKO, VIRANKANNOS, ÄKRÄS, KÖNTYS. Sekä UKKO, RAUNI, KEKRI, HIISI, VEDENEMÄ, NYYRIKKI, HITTAVAINEN. PIRU, MENNINKÄISET, TONTTU, KAPEET, KALEVANPOJAT.” Kokonaan ne eivät kansan suusta ja mielestä kadonneet.

Katolisella kirkolla oli oma verotusoikeus, ja viime kädessä tämän järjestelmän perua on nykyinen kirkollisverojärjestelmä.

Luterilaisuuden aika

Kustaa Vaasan 1500-luvulla johtaman ”uskonpuhdistuksen” myötä luterilaisuus toi myös Suomeen aiempaa selvemmän valtiokirkon. Kuninkaalla oli suuri valta kirkossa, ja aluksi kirkon omaisuutta takavarikoitiin Ruotsin sotapolitiikan tarpeisiin. Missään Euroopassa kirkkoa ja valtiota ei vielä nähty toisistaan selvästi erillisinä.

Puhdasoppisuuden aikana 1600-luvulla opin puhtautta varjeltiin tarkasti, ja tapahtui muun muassa noitavainoja. Myös kansanuskomusten poisjuuriminen jatkui.

Kun Ruotsi valloitti alueita idässä, vuoden 1617 rauhansopimuksessa taattiin alueen ortodoksiselle väestölle oikeus harjoittaa omaa uskontoaan. Käytännössä oikeus ei aina toteutunut, ortodokseja pakotettiin osallistumaan luterilaisiin jumalanpalveluksiin, ja suuri joukko pakeni Venäjälle. Toteutettiin myös luterilaista asutustoimintaa Suomenlahden perukalle, Inkerinmaalle.

Säädöstason uskontopakko Ruotsiin ilmaistiin 1634 Hallitusmuodon alkusanoissa näin: ”Yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa on arwollisen, sopuisan ja pysywäisen hallituksen wahvin perustus – -”

Jos se ei sopinut, piti lähteä maasta, kotoaan. Muut kuin luterilaiset – käytännössä siis katoliset – tuli karkottaa maasta. Tämän taustalla olivat uskonsodat, erityisesti 30-vuotinen sota (1618-48) Saksassa. ”Kenen maa, sen uskonto” (”Cuius regio, eius religio”) -periaate sisälsi mahdollisuuden muuttaa pois.

Kirkonmenoihin osallistuminen oli pakollista. Rangaistuksena laiminlyönnistä mm. jalkapuuhun pano kirkon pihassa. Tämä jatkui 1800-luvun loppupuolelle.

Valtion yhtenä toimielimenä oli piispojen ja pappien muodostama ryhmä. Valtio ja kirkko olivat yhtä, mikä on enemmän kuin valtiokirkko. Tämä jatkui vuoteen 1869 saakka. Koko valtion käsite oli ikään kuin jumalallinen, ylhäältä tullut rakennelma, ei kansalaisista lähtevä ja kansalaisten vapautta turvaamaan luotu organisaatio.

1700-luvun alussa maahan saapui pietismi, kristillinen suuntaus joka korosti henkilökohtaista uskoa yhteisöllisen vastakohtana. Aatteen vaikutuksesta alkoivat konventikkelit, maallikkojen johtamat pienet hartauskokoukset. Valtiovallan suhtautuminen oli kielteinen. Vuonna 1726 konventikkelit kiellettiin ns. konventikkeliplakaatilla, ja 1735 tätä täydennettiin uskontosäännöllä.

Uskontopakon rakoilu alkaa

Ensimmäinen liikahdus kohti uskonnonvapautta tapahtui 1741, jolloin ulkomaalaisille annettiin lupa harjoittaa muuta reformoitua uskontoa kuin evankelis-luterilaista Ruotsissa (Ruotsi-Suomessa).

Vuonna 1781 tämä ulkomaalaisten oikeus laajennettiin kaikkiin uskontoihin. Talouselämän tarpeista ulkomaalaisia haluttiin Ruotsiin. Muutosta ajoi voimakkaasti Kokkolan kirkkoherra Anders Chydenius, jonka laatiman uskonnonvapausmuistion esitys meni läpi pappissäädyn pääosan vastustuksesta huolimatta.

Venäjän valloitettua Suomen Ruotsilta 1809, keisari Aleksanteri I myönsi Suomelle autonomisen, itsehallinnollisen suuriruhtinaskunnan aseman. Ortodoksinen Venäjä salli luterilaisen kirkon valta-aseman jatkumisen ilmaisulla ”tahtoneet vahvistaa ja kiinittää Maasa olevan Christillisen Opin”.

Ortodoksien kohteluun tuli parannuksia 1812 samalla kun ns. Vanha Suomi liitettiin suuriruhtinaskuntaan eli raja siirtyi Kymijoelta Terijoelle. Heille tuli ymmärrettävästi täydet kansalaisoikeudet. Ortodoksikylien kohtelusta oli ollut mainintoja jo Pähkinäsaaren ja Stolbovan rauhansopimuksissa.

Kuitenkin uskontopakkoon tuli pieniä poreita vasta 1800-luvun puolivälin jälkeen. Aleksanteri II:n aikana Suomi sai 1860-luvulla joukon suuria uudistuksia: kunnallisasetus 1865, kansakouluasetus 1866, kirkkolaki 1869. Konventikkeliplakaatti kumottiin 1869; hartaustilaisuuksia sai alkaa järjestää.

Vuosien 1865-1869 aikana syntyi kirkko, oma valtiosta erillinen organisaatio. Kehitys alkoi kunnallisasetuksella 1865, jolla maalliset ja kirkolliset asiat erotettiin toisistaan. Vastuu köyhäinhoidosta alkoi siirtyä kunnille.

Vuonna 1866 seurasi kansakouluasetus, jolla alkeiskoulutus piti siirtyä pois kirkollisilta viranomaisilta. Käytännössä siirtymä oli vähittäistä, sillä kansakouluja perustettiin hitaasti ja kirkon kiertokoulut säilyivät pitkään 1900-luvun puolelle. Vasta vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki toi kansakoulun kaikille.

Suuri muutos tapahtui, kun vuonna 1869 säädettiin uusi kirkkolaki. Sen mukaan kirkkolain muutosten valmistelu tuli nyt kirkon oman elimen, kirkolliskokouksen, tehtäväksi. Toisaalta uusi valtiopäiväjärjestys määräsi, että valtiopäivämiehen tuli olla kristitty, ja että muut kuin evankelis-luterilaiset eivät saaneet osallistua kirkkolain käsittelyyn.

Eriuskolaislaki

Vasta vuonna 1889 omat kansalaiset saivat kääntyä toiseen uskonsuuntaan, mutta vain johonkin protestanttiseen, mutta ei edes katolilaisuuteen, saati ei-kristityksi. Käytännössä vain metodistit ja baptistit rekisteröityivät. Evankelis-luterilaisesta kirkosta eroamiseen säädettiin 2 kuukauden harkinta-aika ja pakollinen puhuttelu.

Tätä vaatimatonta uudistusta edelsi pitkäaikainen vääntö. Vaikka jo vuoden 1869 kirkkolakiin kirjattiin oikeus erota kirkosta, käytännössä kirkosta eroaminen ei ollut mahdollista teknisistä syistä. Evankelis-luterilainen kirkko oli ainoa väestörekisterin pitäjä, eikä naimisiinkaan päässyt kuin papin edessä. Uskonnonvapautta loukkasi lisäksi valtion virkoihin vaadittu pakko käydä ehtoollisella ja mm. oikeudessa sallittiin ainoastaan uskonnollinen vala.

Pykälän muotoilu ei varsinaisesti rohkaissut siirtymään toiseen kirkkoyhdyskuntaan: kun pappi oli ensin yrittänyt opetuksella ja varoituksella ohjata ”harhaoppista”, todettiin että jos erohaluinen ”- – pysyy erehdyksessään ja haluaa vakaumuksensa nojalla erota tämän kirkon yhteydestä ja siirtyä toiseen kirkkoyhdyskuntaan, älköön kirkko häntä siitä estäkö.”

Uskonnonvapauden parantamista myös vastustettiin voimakkaasti. Vuoden 1882 valtiopäivillä eriuskolaislaki kaatui pappis- ja talonpoikaissäädyn vastustukseen. Sanottiin myös vuoden 1869 lain menneen liian pitkälle.

Samaan aikaan oli myös ryhmä vaikuttajia, jotka ajoivat maallista lainsäädäntöä, johon uskonnot eivät liittyisi. Jälkimmäiset ehdottivat esimerkiksi avioliittoa solmittavaksi maallisen viranomaisen edessä, ts. siviiliavioliittoa, ensimmäiset muillekin uskontokunnille vihkimisoikeutta.

Esimerkiksi kirjailija Minna Canth 1887 oli mukana perustamassa Suomen Uskonvapaus- ja Suvaitsevaisuusyhdistystä, joka ajoi muun muassa valtion ja kirkon erottamista toisistaan sekä vapautta eri uskontojen kannattajille. Yhdistys ei kuitenkaan saanut senaatilta toimilupaa.

Loppujen lopuksi säädettiin vaatimaton eriuskolaislaki 1889, ja perusratkaisuksi maallisemman lainsäädännön sijaan tuli uskontokuntien lisääminen. Säädös oli virallisesti ”Asetus niistä kristityistä uskontokunnista Suomenmaassa, jotka ovat muuta protestanttista uskonoppia kuin evankelis-lutherilaista”.

1900-luvun alun kuohunta

Kansalaismielipide alkoi muuttua jo 1800-luvun lopulla, kun uskonnollisesti sitoutumattomien kansalaisjärjestöjen toimintaa syntyi ja kehittyi. Luonnontieteellisen maailmankuvan ja oppi evoluutiosta alkoi levitä tietoisuuteen sekä myös vaihtoehdoksi Raamatun opeille ja uskonnolliselle maailmankatsomukselle.

Kirkon etuoikeutettu asema ja koulujen uskonnonopetus nousivat kriittisesti ja yllättävän voimakkaasti esille 1900-luvun alkuvuosina, kun ns. radikaali sivistyneistö ja marxilainen työväenliike nousivat. Äänessä olivat myös baptistit ja teosofit.

Sosialidemokraattisen Puolueen Forssan kokouksen 1903 ohjelma: ”Uskonto on julistettava yksityisasiaksi. Kirkko on erotettava valtiosta ja kirkolliset sekä uskonnolliset yhdyskunnat katsottava yksityisiksi yhdistyksiksi, jotka itse järjestävät sisälliset asiansa. Uskonnonopetus on poistettava kouluista.”

Puolue sai laajan kannatuksen ensimmäisistä eduskuntavaaleista 1907 alkaen. Valtion ja kirkon ero ei toteutunut, toisin kuin Ranskassa, mutta nyt lähinnä uutena ryhmänä profiloituneet uskonnottomat vaativat valtiota säätämään lakeja jotka laajensivat uskonnonvapautta.

Sivistyneistön liikehdintää ilmensi myös sekularismia, humanismia ja liberalismia ajavan Prometheus-seuran toiminta Edvard Westermarckin johdolla. Ilmeni myös kansalaistottelemattomuutta. Jotkut elivät tahallisesti ”susipareina”, minkä vuoksi oikeus tuomitsi heidät avioliittoon. Myös lapsia jäi kastamatta ja pois kirkonkirjoista.

Tämän ongelman ratkaisuksi syntyi sittemmin siviilirekisteri, tosin vasta vuoden 1918 alusta. Muodollinen ehtoollispakko oli poistunut jo aiemmin. Vasta vuonna 1918 juutalaiset eli ”mooseksanuskoiset” saivat kansalaisoikeudet ja näin ei-kristitylle ryhmälle tuli ensimmäistä kertaa oikeus todistaa oikeudessa.

Vaikka kansalaismielipiteessä ja poliittisessa keskustelussa tapahtui suuria muutoksia, 1890-luvun ja 1900-luvun alun kirkkokriittinen liikehdintä ei juurikaan johtanut säädöstason uudistuksiin.

Vuosisadan alkuvuosien vaatimukset kirkon ja valtion täydellisestä erosta olivat aikaansa nähden rajuja. Toisaalta rajuja muutoksia Suomessakin tapahtui; kansanedustuslaitos muuttui lähes Euroopan vanhoillisimmista säätyvaltiopäivistä maailman nykyaikaisimpaan, jonka vaaleissa äänioikeus oli kaikilla naisilla ja miehillä varallisuuteen katsomatta.

Ranskassa vuonna 1905 kirkko ja valtio erotettiin, ja teoriassa sama olisi voinut tapahtua Suomessakin. Käytännössä historia ja kulttuuri olivat kuitenkin erilaisia esimerkiksi 1700-luvun valistuksen ajan aatehistorian vaikutuksen laajuudessa ja syvyydessä.

Uskontopakosta siirryttiin uskonnonvapauteen vasta vuoden 1923 alusta voimaan tulleen uskonnonvapauslain myötä. Sen synty olkoon oma tarinansa, samoin uskonnonvapauden jatkokehitys.

Jori Mäntysalo ja Esa Ylikoski

Lähteitä:

Kirjoitus perustuu Jori Mäntysalon artikkeliin Uskonnonvapauden historia Suomessa.