Artikkeli arkistot - Sivu 16 28:stä - Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Rahaf Mohammed: Kapinallinen – pako Saudi-Arabiasta vapauteen. Otava, 2022.

Tuntuu tyyten absurdilta ja surrealistiselta ajatella tilannetta, jossa pojanpoika voi lyödä isoäitiään, jos tämä kehtaa istuskella puutarhassa, tyttöä rangaistaan leikkimisestä ja nauramisesta, veli saattaa pahoinpidellä sisarensa, jos tämä on leikannut hiuksensa lyhyiksi: jossa tytär ei saa puhua lääkärille, vaan saattamassa oleva isä puhuu kaiken, nainen ei voi käydä kaupassa ilman veljeä tai muuta miespuolista sukulaistaan, holhoajaa, eikä tämä saa puhua kaupassa kenellekään, eikä maksaa kassalla, vaan holhoaja tekee sen. Jos vaimo suuttuu miehensä toisesta, kolmannesta tai neljännestä vaimosta, on se vakava rike. Mutta tällaisia kolkkia maailmassa on. Lähes kaikkialla Saudi-Arabiaa tämä on vallitseva tilanne. Ihmisoikeudet siellä eivät ole naisille. Rahaf Mohammed kertoo kirjassaan tästä.

”Laske katse alas ja ole hiljaa, niin näytät olevasi hyvä nainen. Hiero häntä (aviomiestä) ja pese hänen jalkansa. Suostu ryhmäseksiin miehesi ja hänen muiden vaimojen kanssa. Kaikki naiset, jotka haluavat ajaa autoa, ovat huoria.” Viimeksi mainittu Rahafin äidin toteamana. Kerran Rahaf kuuli, kun eräs tyttö mietti, millaista olisi suudella poikaa, jolloin toinen totesi toivovansa, että tämän perhe tekisi tälle ympärileikkauksen. Kulttuuri on erittäin sairas. Nykyinen hallitsija, prinssi bin Salman on kyllä suonut joitain vapauksia, kuten autolla ajo-oikeuden naisille, mutta nämä ovat näennäisiä ja lähinnä isoissa kaupungeissa. Toisaalta hän myös pidätytti naisia, jotka olivat vaatineet tuota oikeutta.

Maan uskonnolliset johtajat julistavat naisten typeryyttä ja miesten hyvyyttä. Sama pakkosyöttö tapahtuu myös tytöille tarkoitetuissa kouluissa ja paradoksaalisesti naisopettajien toimesta. Syrjinnästä on tullut naisillekin luonnonlainomainen automaatio ja maailmanjärjestys.

Uskonnot ovat valta- ja kontrollijärjestelmiä dogmeineen, harameineen ja halaleineen. Kristinusko on joutunut taipumaan muun yhteiskunnan kehittymisen myötä. Islam ikivanhoine perinnetapoineen, olivat ne miten julmia ja typerryttäviä hyvänsä, ei ole sen hallitsemissa maissa ja kulttuureissa. Saudi-Arabia on islamilainen teokratia, joka ei ole edes yhteiskunta, koska mikään ei ole yhteistä, koska koko maa on käytännössä aikoinaan vallan kaapanneen kuningasperheen omaisuutta. Islamilainen pakko kyllä on yhteistä, mutta pääasiassa naisille. Miehille se suo vapauksia: pukeutua länsimaalaisittain, ottaa halutessaan neljä vaimoa, viedä vaimonsa hankkiman omaisuuden omiin nimiinsä, käyttää väkivaltaa ja vaikka tappaa vaimo tai tytär, jos katsoo tämän häpäisseen perheen.

Puritaani wahhabistinen sunni-islam on islamin suuntauksista jyrkimpiä ja ehdottoman suvaitsematon. Kivittäminen, amputointi ja ruoskiminen ovat rangaistuksia vähän mistä vain, minkä miehet mielensä mukaan tulkitsevat rikkovan wahhabistista järjestystä. Oikeudenkäyntejä valamiehistöineen ei ole. Silmä silmästä -oikeutta harjoitetaan kirjaimellisesti vaikka kirurgisena toimenpiteenä.

Ihmisoikeuksissa Saudi-Arabia on häntäpäässä. Maailman sukupuolten tasa-arvoa mittaavassa ”Gender Gap Indexissä” Saudi-Arabia oli v. 2020 sijalla 141. Sorron kulttuuri on juurtunut myös naisiin. Kuitenkin aikoinaan profeetta Muhammedin vaimolla tiettävästi oli omia yrityksiä.

Kunniasäännökset kunniamurhineen ovat meille jo tuttuja. Saudi-Arabiassa tehdään suunnilleen samoja asioita, joita länsimaissakin tehdään ja kaikki tietävät sen. Mutta jos jää kiinni, on kunniatuomio armoton edelleen. Jos tyttö ja poika rakastavat toisiaan ja jäävät tästä kiinni, molemmat usein surmataan. Islamista luopuminen tai ateistiksi julistautuminen on silkka itsemurha. Saudi-Arabiassa on runsaasti ateisteja, mutta he ovat sitä vain omassa sisimmässään.

Länsimaailma USA:n johdolla on ummistanut silmänsä ihmisoikeuksien polkemiselle, koska maassa on öljyä ja se on upporikas. Puhumattakaan jo ökyrikkaista jalkapallotähdistä, joiden silmät kiiluvat rialmiljardien edessä. Naisten sorrolta ja ihmisoikeuksien polkemiselta voi ummistaa silmänsä, mutta rialeilta ja dollareilta ei.

Rahaf on kirjoittanut tarinansa toteavasti ja hyvin jäsennellysti, vaikka tapahtumat kattavat useamman vuoden, lapsesta parikymppiseksi. Esille tulee useita tyystin absurdeja, mutta järkyttäviä tilanteita. Kirjaa lukiessa ei voi välttyä tuntemasta ankaraa mutta voimatonta raivoa, ellei sitten ole jokseenkin tunnekylmä tai ole taipumus asettaa itsensä toisten yläpuolelle, kuten saudimiehillä valtapuolisesti on.

Tämä on tarina, joka piti tulla kirjoitetuksi. Kirjoittamisessa auttoi Sally Armstrong. Sujuva suomennos on Elina Lustigin.

YKI RÄIKKÄLÄ

Olen allerginen uskonnolle. Papin ei tarvitse kuin kävellä huoneeseen, niin minä jo poistun. Tarkistan aina ennen mihinkään tapahtumaan lähtöä, ettei yhteistyökumppanina tai yhtenä järjestäjistä ole mikään seurakunta. Bonuslasten joulujuhlasta lähdin pois siksi aikaa, kun ohjelmassa oli Enkeli taivaan.

Pahimpia ovat yllätykset: Työpaikalle tulee tieto, että työkaveri on sairastunut syöpään. Joku kollegoista ehdottaa, että rukoillaan yhdessä sairastuneen puolesta. Karatako paikalta sanomatta mitään, vai pitäisikö sanoa vastaan? ”Eihän siinä mitään pahaa ole!” joku huudahtaa, ja sitten minä olen se pahis.

Kun kerron ihmisille uskontoallergiastani, seuraavaksi oletetaan, että olen kasvanut jossain herätysliikkeessä tai kultissa. Ei. Vanhempani toimivat ihan tavallisessa luterilaisessa seurakunnassa. Molemmat vain sattuivat olemaan ihmisiä, joilta olisi pitänyt ottaa lapset pois. Kotona olin aina hälytystilassa, sillä koko perhe eli isäni mielialojen mukaan. Jos hän oli huonolla tuulella, mustelmia syntyi.

Lapsuudestani muistan, kuinka oli tärkeää osata Isä meidän takeltelematta. Liian pitkä tauko tai sanoissa sekoaminen tarkoitti pahoinpitelyä tai pahempaa. Kun kirkossa pappi alkoi puhua helvetistä, isä kumartui puoleeni ja muisti aina sanoa: ”Sinne sinä olet menossa.”.

Kun seurakunnan kerhossa opetettiin kymmentä käskyä, kysyin neljännen kohdalla, pitääkö aina totella, mitä vanhemmat sanovat. Pappi oli vahvasti sitä mieltä, että poikkeuksia ei ole. Olin hämmentynyt. Minulla ei lapsena ollut sanoja kaikelle, mitä meillä kotona tapahtui. Jos olisi ollut, pappi olisi joutunut vastaamaan useaan tiukkaan kysymykseen, kuten: Jos on nähnyt isänsä paiskovan viimeisillään raskaana olevaa vaimoaan pitkin seiniä, vieläkö häntä pitää kunnioittaa?

Äitini pakeni työhönsä. Olimme paljon hoidossa, ja monesti hän tuli hakemaan meitä tunteja sovittua myöhemmin. Aina ei löytynyt hoitopaikkaa. On pitkä aika odottaa äitiä töistä kotiin, ja vielä pidempi se on, kun on nälkä. Joskus ruoka oli suklaalevy, jonka äiti tökkäsi käteen ennen kuin kaatui sänkyyn. Opettelin hoitamaan talon ja sisarukseni, ettei äiti väsyisi.

Ulkopuolisille vanhempani olivat kuin enkeleitä ja seurakunnassaan hyvin pidettyjä. Ehkä siksi äitini jaksoi. Hän kieltäytyi eroamasta, sillä avioero on synti. Näin siitä huolimatta, että miehensä tuhosi sekä perheemme että sen talouden.

Isäni ei käsittääkseni ollut pedofiili, hän teki mitä teki, koska nautti vallantunteesta. Jumalahan oli asettanut miehen perheen pääksi, joten hänen sanansa oli laki. Isälläni oli kuitenkin pedofiilikavereita, joille hän vuokrasi minua rahapulassaan. Sitä kautta kävin yhden absurdeimmista keskusteluistani. Uskoon tullut pedofiili kertoi minulle iloisena, kuinka helpottunut hän on nyt, kun on löytänyt Jeesuksen. Ennen häntä kuulemma ahdistivat kauheat omantunnontuskat, mutta nyt hän voi vain käydä sunnuntaina kirkossa, pyytää syntejään anteeksi ja taas on kevyt olla! Sitten hän raiskasi minut.

12-vuotiaana luin koko Raamatun, enkä löytänyt suurta viisautta, vain paljon ristiriitaisuuksia ja outoja lakeja. Riparilla pappi selitti minulle, kuinka olen perisynnin tahraama, ja vain Jumalan armo voi minut pelastaa. Uskoinkin, että vika on minussa, eikä perheessäni aina siihen asti, kunnes aloitin terapian.

Tie ateistiksi oli pitkä, vaikka olinkin vieraantunut uskonnollisuudesta jo nuorena. Vaikka meillä oli kotona hyllymetreittäin kirjoja, yhdessäkään ei mainittu uskonnottomuutta. Minulle tarjotut vaihtoehdot olivat kaikki uskontoja, sillä ”johonkinhan sitä pitää ihmisen uskoa!” Oli kauheaa, mutta samalla myös vapauttavaa sisäistää se ymmärrys, ettei ”tuolla jossain” ole kaikkitietävää jumalaa, joka rakastaa minua, mutta vahtii jokaista ajatustani ja tekoani heittääkseen minut helvettiin.

Kun yritän selittää ihmisille, miksi en siedä edes uskonnon mainitsemista, he tuijottavat minua kuin puhuisin hepreaa. ”En minä ole kokenut tuollaista”, he sanovat kuin kumotakseen kaiken kertomani. Olen saanut kuulla, että ”tapahtuman mainostaminen uskonnottomana syrjii uskovaisia” ja ”eihän se ketään satuta, jos lauletaan virsiäkin”.

Minua satuttaa. Syvälle.

VENLA PARANTAJA

Kristinuskon puolustukseen kuuluu, että vaikka veriretkiä ja ihmisoikeusrikoksia pahoitellaan, ”uskossa ja arvoissa ei ole vikaa, toteutus petti”. Kristilliset arvot on hankala käsite. Rakkautta edustaa moni muukin uskonto ja aate.

Vuorisaarna on lainateksti, ei Jeesuksen idea. Hän harjoitti myös henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Kumpaakin edustaa helvetti, jonka hän itse toi Raamattuun, manasi vastustajat ikuiseen kidutukseen. Kreikkalaissatujen helvetti oli terapiaa.

Fyysistä väkivaltaa edustaa muun muassa se, kun Jeesus umpikujassa kehotti tarttumaan miekkaan. Ristiriitaisuus on helppo selittää – jokainen fanaatikko on ristiriitainen. Lisäksi tämä on huumorintajuton. Kirja Jeesus ja huumori saisi pelkät kannet.

Uskoa ja kirkkohistoriaa leimaavat viholliskuvat, vastakohtaparit, arvokonservatismi, nationalismi, syntikeskisyys ja ihmisen alentaminen syntisäkiksi, auktoriteettiusko maan päällä ja taivaissa ja pahankin esivallan kunnioitus, naisviha, vähemmistösorto juutalaisista homoihin ja palkkiomoraali: ”Tee näin ja ole nöyrä, perit taivasosuuden!”.

Juutalais-kristillinen jumala tappoi/tapatti Raamatun etnisissä puhdistuksissa noin miljoona ihmistä lapsineen ja kotieläimineen ja epäjumalanpalvojaisraelilaiset. Usko huipentuu makaaberissa veriuhritaikauskossa. Alun perin arvomaailmaltaan kiero oppi, kaikkien aikojen bluffi!

Valuviat alkavat Vanhan testamentin sotaperinnöstä ja Jumalan vihasta. Väliin mahtuvat kerettiläisvainot, rumat käännytysretket, orjakauppa ja muu kolonialismi.

Usko huipentuu uhrivereen: Jumalan syntivihan äidyttyä sietämättömäksi kelpasi lammas- ja sonniuhrien sijasta vain oma poika, teologian pelastusrengas. Siihen tarttui taivasosuuden toivossa kuoleman portilla jopa omaismurhaaja sotakeisari Konstantinus (keisarina 306- 337). Kristinuskon voittokulku valtiovallan tuella alkoi.

HANNU EKLUND

Vastaus Kalevi Höltälle ja Esa Ylikoskelle (Vapaa Ajattelija 4/22).

Kalevi Hölttä kyseenalaisti puheenvuorossaan ”Oikeusvaltio ja uskonto” uskonnon vapauden erityisyyden perusoikeutena. Esa Ylikoski kirjoitti uskonnonvapauslain mukaisista ikärajoista kirkosta erottaessa otsikon ”Uskonnonvapauslaki vs. yhdenvertaisuuslaki” alla.

Kumpikin kirjoitus sai ajattelemaan kirkkoon liitettävien vauvojen perusoikeuksia. Vauva ei pysty ilmaisemaan käsitystään, ikäkausitasoinen pätevä kuuleminen lienee mahdottomuus. Lasta pitäisi kuulla, mikä ei käytännössä onnistu. Kuultavan täytyy ymmärtää, mistä häntä kuullaan.

Vauvan kannalta tilanne on vaikea. Hänellä ei ole ilmaisunvapautta itseään koskevassa tulevaisuuteen ulottuvassa asiassa. Liittäminen kirkkoon sitoo häntä jopa aikuisuuteen. Hän ei saa kouluikäiseksi tultuaan kirkon jäsenenä valita ET-opiskelua, ja hän tulee jäsenyydellä kirkollisveron piiriin.

Vanhemmat päättävät vauvan omantunnon ja uskonnon vapaudesta, kun he liittävät tämän kirkkoon. Oikeastaan vanhemmat silloin päättävät lapsen (vauvan) ilmaisunvapaudesta pitkälle eteenpäin.

Vauva ei ole sama kuin vanhempansa (huoltajat), eivätkä huoltajat tai kirkko voi lapsen puolesta tietää, mikä tälle on vuosien saatossa ajatuksellisesti parasta.

Kirkko on kuuliaisuuskoneisto, jonne jäseniä halutaan mahdollisimman varhain. Koulu valitettavalla tavalla myötävaikuttaa kuuliaisuuteen sallimalla kirkon tehtävän sulautumisen itseensä erilaisin tilaisuuksin, jotka hämmentävät kaikkia yhteisössä ja työllistävät jopa valvontaviranomaisia. Vauvajäsenyys kirkossa tukee edellä olevaa. Koulun uskonnonopetus aikanaan hyötyy kirkon vauvajäsenistä. Oppitunnit turvataan.

Yksilöllisyyden yhä enemmän häivyttävässä yhteiskunnassa yhteisöön kuulumista pidetään usein hyvänä, vaikka se yksilölle tarkoittaisi kontrollia ja oman päätösvallan heikentymistä paitsi omantunnon ja uskonnon vapauden myös sananvapauden alueella. Yhteisöllisyys ei siten ole pelkkää plussaa vaan jopa päinvastaista ja arveluttavaa: vaikenemista, passiivisuutta.

Aikuisetkaan eivät yhteisön jäseninä aina tiedä, mitä auktoriteetin ohjeita heidän kuuluisi totella. Ei ehkä tunneta omia oikeuksia saati lapsen. Moneen ohjeeseen ja neuvoon alistutaan kyseenalaistamatta tai selvittämättä vaihtoehtoja. Tätä voi kutsua Lauri Rauhalan tarkoittamaksi massoittamiseksi. Kerettiläisen osa pelottaa joissakin yhteisöissä, esim. pikkupaikkakunnilla asuvia.

”Kuka sinut omistaa?” on Riitta Jalosen romaanin nimi. Siinä hän kuvaa fiktion kautta aikuisten tekemien päätösten vaikutusta lapseen ja tämän tunne-elämään. Jalosen lailla vauva voisi kysyä kirkkoon liitettäessä: ”Kuka minut omistaa?” Mutta hän ei osaa. Siksi jonkun on kysyttävä hänen puolestaan.

Vauvojen liittämisestä kirkkoon tulee luopua, ja lakeja on muutettava. Jokaisella on oltava valinta, mitä nykyään ei ole. Uskonnonvapauslain 3 §:n 1 momentti ei toteudu. Em. säännöksen nojalla jokaisella on oikeus päättää uskonnollisesta asemastaan liittymällä sellaiseen uskonnolliseen yhdyskuntaan, joka hyväksyy hänet jäsenekseen, tai eroamalla siitä.

Eduskuntavaaliehdokkaiden kanta vauvajäsenyyteen olisi saatava selville ennen vaaleja. Lupaus sitoo antajaansa.

PIRKKO EEROLA-PILVI

FILOSOFI Karl Popper havaitsi, että tieteelliselle hypoteesille tärkeä kriteeri on falsifioitavuus. Tämä tarkoittaa, että hypoteesista seuraa täsmällisiä ennusteita: millaiselta koetulosten tulisi näyttää, jos teoria on totta, ja minkälaiset tulokset puolestaan osoittaisivat sen virheelliseksi. Tieteellinen edistys tarkoittaa sitten sitä, että koetulokset osoittavat jonkin teorian virheelliseksi (falsifioivat sen) tai vaihtoehtoisesti vahvistavat teoriaa ollessaan sen ennusteiden mukaisia.

Malliesimerkki vahvasta tieteellisestä teoriasta on Einsteinin suhteellisuusteoria, jonka ennusteet ovat vuosikymmenestä toiseen tarkasti vastanneet mittaustuloksia tuhansissa kokeissa. Tällaisesta teoriasta tulee lähes varmasti totta, koska olisi hyvin epätodennäköistä, että tuhannet kokeet sattumoisin tuottaisivat tarkalleen teorian mukaisia tuloksia, jos se ei olisi tosi.

Ennen vanhaan uskontojen käsitykset Jumalasta ja maailmankaikkeudesta olivat melko konkreettisia. Uskottiin että Jumala ja enkelit asuvat fyysisen taivaankannen päällä olevassa taivaassa, että aurinko kiertää litteää maata, että Jumala loi kaikki eläinlajit hiljattain ja että Jumala itsekin on fyysinen ihmismäinen hahmo. Tällaiset hypoteesit ovat helposti falsifioitavissa ja totisesti ne ovat niin läpeensä falsifioitu, että vain vähemmistö kristityistäkään enää niihin uskoo.

Olisi ollut jo moneen otteeseen johdonmukaista kristinuskolta todeta ”väärässä oltiin” ja laittaa pillit pussiin. Mutta johdonmukaisuus ei ole koskaan kuulunut uskontojen vahvuuksiin. Niinpä tässäkin asiassa kristinuskon valtavirta on filosofisella kikkailulla tekohengittänyt uskontoaan: konkreettisista opeista on siirrytty askel askeleelta kohti epämääräisiä ja abstrakteja käsityksiä.

Nykyuskovaisen täytyy ajatella, että Jumala, taivas ja helvetti ovat abstrakteja ja näkymättömiä yliluonnollisia juttuja, kaikkien objektiivisten havaintojen ulottumattomissa, hilluen jossain mystisissä ulottuvuuksissa ajan ja avaruuden tuolla puolen. Jumala on muuttunut ihmisen kuvasta mystiseksi sumuiseksi alieniksi.

Tällainen abstrakti tuonpuoleinen Jumala-hypoteesi ei ole enää falsifioitavissa. ”Jumalan tiet” ovat muuttuneet totisesti mystisiksi ja tuntemattomiksi: Jos syöpä parani, niin se oli Jumala, mutta jos syöpä tappoi, niin siinäkin oli Jumala taustalla. Mitä vain maailmassa tapahtuu tai ei tapahdu ja havaitaan tai
ei havaita, voidaan sanoa, että Jumala jotenkin oli selityksenä. Kysykääpä nykypäivän uskovaiselta, minkälaiset havainnot voisivat osoittaa hänen uskonsa virheelliseksi, vastausta ei yleensä helposti löydy, koska aina voidaan keksiä joku selitys, joka pelastaa Jumalan falsifioinnilta.

Rationalistien johtopäätös tässä vaiheessa on yleensä, että tällaista falsifiointia pakenevaa Jumala-hypoteesia ei voida tieteellisesti tutkia. Näin toki onkin, mutta tämä on kovin laimea johtopäätös: ei kaduntallaajaa kiinnosta niinkään onko jokin väite tieteellinen vaan se, onko Jumala luultavimmin totta vai tarua. Onkin harmillista, että uskontoa ja falsifiointia käsittelevät artikkelit yleensä tyytyvät tähän lopputulokseen, vaikka on perusteltua edetä myös paljon vahvempaan johtopäätökseen.

Tämä johtuu siitä, että (1) kaikki hypoteesit ovat lähtökohtaisesti (ilman evidenssiä) epätodennäköisiä ja (2) vain evidenssi, joka on hypoteesin täsmällisten ennusteiden mukaista, voi nostaa hypoteesin todennäköisyyttä. Kaikkivaltias abstrakti mystinen vapaa Jumala voi tehdä tai olla tekemättä mitä vain, joten hypoteesista ei seuraa mitään täsmällisiä ennusteita, eikä siten mikään evidenssi voi nostaa sellaista Jumalaa alhaisen todennäköisyyden alhosta. Hajuttoman ja mauttoman Jumalan olemassaolo jää huikean epätodennäköiseksi ja uskovaisen käteen häviävä arpa.

Robert Brotherus

Kirkkolain erityinen säätämisjärjestys eli perustuslain 76 § ”rajoittaa merkittävästi eduskunnan lainsäädäntövaltaa kirkkolain alaan kuuluvissa asioissa ja on tässä suhteessa valtiosääntöoikeudellisessa järjestelmässämme hyvin poikkeuksellinen, eikä se ole valtiosääntöisesti ongelmaton”. Näin lausui perustuslakivaliokunta 16.2. (PeVL 104/2022 vp) käsitellessään uusittua ehdotusta kirkkolaiksi.

Valiokunta totesi nyt uudestaan, kuten jo 2020, että kirkkolain erityinen säätämisjärjestys on tarpeellista ottaa arvioitavaksi. Perustuslakivaliokunnan mielestä hallintovaliokunnan on syytä tehdä uudelleenarviointia edellyttävä lausumaehdotus eduskunnalle. Hallintovaliokunta päättikin 23.2. sen mukaisesti (HaVM 44/2022 vp) ja katsoi, että “valtioneuvoston tulee arvioida kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen ja kirkolliskokouksen aloiteoikeuden sääntely perustuslaissa ja kirkkolaissa”. Se kuitenkin lisäsi, että “arviointi tulee tehdä yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon kanssa”.

Eduskunnassa käsiteltävä kirkkolakiesitys oli ev.-lut. kirkon kirkolliskokouksen laatima. Kirkolliskokous halusi äänestyspäätöksellä, äänin 57-49, sisällyttää kirkkolakiin, mitä uskontunnustusta Suomen evankelis-luterilainen kirkko noudattaa. Vapaa Ajattelija taustoitti asiaa numerossa 1/2022. Aiheesta lisää tulevissa numeroissa.

Jori Mäntysalo

ET-oppilasmäärät ovat kasvussa. Silti koulu on entisestään avautunut kirkolle. Sanamuodot ”perusopetuksen yhteydessä uskonnollisia tilaisuuksia ja toimituksia” ovat esimerkkejä avautumisesta. Sanat ovat Opetushallituksen (OPH) ohjeista 19.9.2022. Opetuksen järjestäjä voi sallia OPH:n ohjeen mukaan uskonnolliset tilaisuudet ja toimitukset perusopetuksen yhteydessä.

Ohje yllättää sanamuodoillaan, joita ei selitetä. “Tilaisuus ja toimitus” ovat opetustoimen sanoina hämäriä. Tilaisuus ja toimitus eivät ole opetusta. Mutta mitä tarkoittaa opetuksen yhteydessä ”ilman opetusta”?

OPH:n ohjeita lukiessa hämmentyy. Perustuvatko ohjeet lakiin? Hallinnon kielen pitää olla selkeää ja hyvää.

OPH:n mukaan uskonnollisille tilaisuuksille on mahdollisuuksien mukaan järjestettävä vaihtoehto. Uskonnollisuus näyttää olevan lähtökohta, jolle vaihtoehto on alisteinen. Vaihtoehdon voi järjestää muulloinkin kuin uskonnollisen tilaisuuden aikana. Pidetäänkö vaihtoehtoinen tilaisuus silloin kenties koulun työjärjestyksen jälkeen ja koulutyön ulkopuolella vai onko sitä ollenkaan?

Tunnustukselliset tilaisuudet mainitaan ohjeissa ensin. Vaihtoehtoiselle tilaisuudelle riittää sisällöksi mielekkyys, se saa olla muunakin aikana.

Tunnustuksellisuutta opetussuunnitelma ei hyväksy. Sitouttavaa opetusta ei saa olla. Nimeämällä tunnustuksellinen sisältö tilaisuudeksi tai toimitukseksi tunnustuksellisuus tulee oppimisympäristöön, mikä myönnetään sanamuodolla “opetuksen yhteydessä”. Edellä mainitulla sanamuodolla tunnustuksellisuus lähenee koulua kirjastoa ja kerhoa lievemmin perustein, sillä niiden kohdalla edellytetään “läheistä liittymistä” opetukseen (perusopetuslaki 47 §).

Onko uskonnon vapaus perusoikeutena OPH:n ohjeissa lähes unohdettu? Yhdeksän vuotta vanha (2014) perustuslakivaliokunnan kanta on herätetty. Oppivelvollisuus on siitä laajentunut 1.8.2021, ja kulttuuriympäristö kiistatta yhteiskunnassa muuttunut.

Onko oppilailla velvollisuus totella ohjetta?

Oppilaan velvollisuuksista sanotaan perusopetuslain 35 §:ssä, että opetukseen tulee osallistua. Ulottuuko kurinpito siksi niihin, jotka eivät tottelisi eivätkä osallistuisi ei-opetukseen eli tilaisuuksiin ja toimituksiin?

Opetushallituksen ohjeessa on aukko. Siinä ei ole kohtaa kurinpidosta eikä oppilaan oikeudesta kieltäytyä tunnustuksellisista tilaisuuksista, jotka voivat sisällöltään ja muodoltaan olla välillä ahdistaviakin. Kuuluuko sellaisten tilaisuuksien ja toimitusten järjestämiseksi antaa koulutyön yhteydessä aikaa ja tilaa? Kurinpidon kohteeksi voisi silloin ajatella joutuvan ensisijaisesti opetuksen järjestäjän.

Kieltäytyminen lienee provokatiivisuudessaan ja kyseenalaistuksessaan nopea keino selvittää opetushallituksen ohjeiden (4. Uskonnolliset ja niille vaihtoehtoiset tilaisuudet) sitovuus. Voitaisiinko oppilasta rangaista, jos hän ei osallistuisi tilaisuuksiin perusopetuksen yhteydessä tai muuna aikana? Rangaistuksen täytyy perustua lakiin.

Entä, jos oppilaan mielestä vaihtoehtoinen tekeminen ei ole ”mielekästä” tai että hänellä olisi tilaisuutta ”mielekkäämpää” tekemistä tai että osallistuminen on vastoin hänen yksityisyyden suojaansa arkaluontoisessa omantunnon asiassa?

Kaiken julkisen toiminnan pitää perustua lakiin ja siellä lakia pitää noudattaa tarkoin (PL 2 § 3 mom). Perustuslaki on normihierarkiassa ylin. Uskonnon ja omantunnon vapaudesta säädetään perustuslaissa samoin kuin sananvapaudesta. Perusoikeudet koskevat kaikkia ilman ala- ja yläikärajaa. Asianosaisen kuuleminen on keskeinen perusoikeus.

Pitäisikö OPH:n selventää ohjeensa?

Eduskunnan oikeusasiamies ohjasi Opetushallitusta ja ministeriötä. Niiden on määräajassa ryhdyttävä toimiin perusopetuslain erityisopetusta koskevien säännösten selventämiseksi. (EOAK/3927/2021, https://www.oikeusasiamies.fi/r/fi/ratkaisut/-/eoar/3927/2021.)

Miksei ohjeita uskonnollisista ja niille vaihtoehtoisista tilaisuuksista voisi yhtä lailla sama laillisuusvalvoja ohjata lainsäädännöllä selvennettäviksi? Jonkun pitäisi sitä ennen uudesti ja uusien, muuttuneidenkin olosuhteiden takia sinne kannella.

Pirkko Eerola-Pilvi

Lähes kaikissa kouluissa ja päiväkodeissa järjestetään opetuksen ohessa uskonnollisia tilaisuuksia. Tällöin on Opetushallituksen ohjeen ja lukuisten viranomaisten antamien kanteluratkaisujen mukaan aina järjestettävä vaihtoehtoista kaikille sopivaa ohjelmaa, joka on
uskonnollista sisältöä lukuun ottamatta mahdollisimman samankaltaista uskonnollisen ohjelman kanssa.

Ohjeen mukaan toteutettunakin uskonnollisen ohjelman järjestäminen koulu- tai päiväkotipäivän aikana rikkoo helposti muun muassa julkisvallan neutraliteettiperiaatetta, jonka nojalla kunnan opetuksen järjestäjänä ei pitäisi suosia tai edistää yksittäistä katsomusta. Käytännössä niissä kouluissa ja päiväkodeissa, joissa ylipäänsä järjestetään uskonnollista ohjelmaa, sitä järjestetään useita kertoja vuodessa. Ja lähes poikkeuksetta, vuodesta toiseen, järjestäjäksi on valittu evankelis-luterilainen seurakunta. Tällöin edistetään valtiokirkon asiaa kaikkien muiden katsomusten kustannuksella.

Valinnan tekeminen uskonnollisen ja kaikille sopivan tunnustuksettoman tilaisuuden välillä saattaa paljastaa – ja usein niin myös käy – valinnan tekijän vakaumuksen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin todennut, että Euroopan ihmisoikeussopimus antaa oikeuden siihen, ettei kenenkään tarvitse paljastaa uskoaan tai uskonnollista vakaumustaan eikä käyttäytyä sellaisella tavalla, että siitä voidaan päätellä, onko hänellä sellaista vakaumusta. Tämän on todennut myös eduskunnan apulaisoikeusasiamies muun muassa koulujen uskonnollisia tilaisuuksia koskevassa päätöksessään (EOAK/2685/2017) ja siitäkin huolimatta käytäntö on edelleen katsottu sallituksi.

Vuonna 2018 voimaan tulleen Euroopan unionin tietosuoja-asetuksen (GDPR) myötä kaikkinainen arkaluonteisen henkilötiedon (GDPR käyttää termiä ”erityinen henkilötieto”) käsitteleminen on myös noussut esiin hyvin korostetusti. Tieto uskontokuntaan kuulumisesta tai katsomuksesta on arkaluonteinen henkilötieto. GDPR on sellaisenaan Suomeakin pakottavaa lainsäädäntöä, josta ei saada poiketa kansallisella lainsäädännöllä lievempään suuntaan – tiukennuksia toki olisi kansallisestikin mahdollista säätää.

GDPR rajaa arkaluonteisen henkilötiedon käsittelemistä hyvin tarkkaan ja listaa muutaman erityisen perusteen, joista jonkin on ehdottomasti täytyttävä, jotta arkaluonteinen henkilötieto saadaan kerätä ja rekisteröidä. Koulujen osalta ainoa mitenkään mahdollinen peruste on artiklan 9 kohta 2.g, jonka mukaan arkaluonteisen henkilötiedon rekisteröiminen on sallittua, jos

käsittely on tarpeen tärkeää yleistä etua koskevasta syystä unionin oikeuden tai jäsenvaltion lainsäädännön nojalla, edellyttäen että se on oikeasuhteinen tavoitteeseen nähden, siinä noudatetaan keskeisiltä osin oikeutta henkilötietojen suojaan ja siinä säädetään asianmukaisista ja erityisistä toimenpiteistä rekisteröidyn perusoikeuksien ja etujen suojaamiseksi

GDPR edellyttää siis tärkeän yleistä etua koskevan syyn olemassaolon, jotta koulu tai päiväkoti saisi rekisteröidä arkaluonteisen henkilötiedon siitä, kumpaan vaihtoehtoisista ohjelmista lapsi osallistuu. Tällaista syytä on mahdoton kuvitella, joten vastausten rekisteröiminen näyttää rikkovan lainsäädäntöä vastaan.

Kun koulu seuraavan kerran järjestää uskonnollista ohjelmaa kouluajalla, voi vedota kaikkiin edellä mainittuihin ongelmiin ja todeta, ettei oppilaan ja perheen katsomuksen paljastumista ja arkaluonteisen henkilötiedon rekisteröitymistä voi välttää muuten kuin vapauttamalla oppilas kummastakin ohjelmasta. Toisin sanoen oppilas jää pois koulusta tilanteen vuoksi.

Tämä keino on erityisen suositeltava jos, niin kuin valitettavan usein on, kaikille sopiva vaihtoehto ei ole mukavaa ja mielekästä, vaan pakon sanelemana tai jopa kiusamentaliteetilla toteutettua tylsää ajantäytettä.

Päiväkotien osalta kannattanee kuitenkin edelleen keskittyä vaatimaan laadukasta ja tasavertaista kaikille sopivaa vaihtoehtoa, mikäli uskonnollista ohjelmaa päiväkotipäivään liitetään, sillä henkilöresursseista johtuen niissä todennäköisesti ollaan vain tyytyväisiä, jos kaikille sopivaa vaihtoehtoa ei tarvitsekaan järjestää osallistujien puuttuessa.

Tältä kaikelta harmilta vältytään, kun koulut ja päiväkodit eivät enää sisällytä toimintaansa uskonnollisia tilaisuuksia.

Lauri Ojala

Ovatko koulut avointa, julkista tilaa papeille ja imaameille tulla pitämään uskonnollisia tilaisuuksiaan lapsille? Ei, annetaan koulujen keskittyä kaikille oppilaille sopivaan uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitouttamattomaan, perusopetuslain, -asetuksen ja opetussuunnitelman mukaiseen toimintaan. Miten tämä sitouttamattomuus toteutetaan? Aletaan noudattaa lakia.

Perusopetuslain säätämiin koulun tehtäviin ei kuulu yhdenkään uskonnon jumalalanpalvelusten ja hartauksien järjestäminen. Lain nojalla tehdyissä perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa on linjattu opetuksen ”uskonnollinen, katsomuksellinen ja puoluepoliittinen sitouttamattomuus”. Perusopetusasetuksen mukaan myös muiden tapahtumien tulee olla yhteisiä.

Tällä perusteella koulutyöpäivästä ei pidä lohkaista aikaa minkään uskonnollisen yhdyskunnan tarjoamille uskonnollisille tilaisuuksille. Koulujen opetuksen ja muiden tapahtumien tulee olla kaikille sopivaa.

Näin menettelemällä vältetään kouluissa ja kodeissa suuri määrä ylimääräistä työtä, vaivaa, mieliharmia, stressiä ja ahdistusta, joka on aiheutunut siitä, että koulupäiviin on liitetty evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien uskonnollisia tilaisuuksia, kuten jumalanpalveluksia ja hartauksia. Näiden tilaisuuksien vuoksi koulujen on pitänyt järjestää samanaikaista ei-uskonnollista ohjelmaa, tiedottaa tästä ohjelmasta oppilaiden huoltajille ja oppilaille, tiedustella jo lukukauden alussa ja joka kerta erikseen huoltajilta, kumpaan ohjelmaan, oppilas osallistuu, kirkon uskonnolliseen tilaisuuteen vai kaikille sopivaan sitouttamattomaan ohjelmaan.

”Se olisi suuri helpotus.” Näin huokaisi erään helsinkiläisen koulun rehtori, kun häneltä kysyttiin, mitä tapahtuisi, jos seurakunnan jumalanpalvelukset jätettäisiin pois lukuvuoden ohjelmasta. Hän toi kuitenkin esiin, että rehtorit pelkäävät uskonnollista painostusta.

Selkeintä ja yksikertaisinta olisi, että kunnissa kasvatuksen ja koulutuksen lautakunnissa tehtäisiin selkeä, helpottava päätös, että kunnan kouluissa pitäydytään vain uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamattomassa toiminnassa.

Tällä ratkaisulla vahvistettaisiin myös oppilaiden huoltajien yksityisyyden suojaa, sillä uskonto ja katsomus katsotaan arkaluontoiseksi tiedoksi, eikä huoltajia pitäisi pakottaa tuomaan esille lastensa kautta uskonnollista tai uskonnotonta katsomustaan.

Perustuslakivaliokunnan näytösoikeudenkäynti

Tätä yksinkertaista ja selkää asiaa sotkee kuitenkin perustuslakivaliokunnan tekemä interventio ylimpien laillisuusvalvontaviranomaisten vuosikertomuksien käsittelyn yhteydessä. Näitä oikeuskansleria (PeVM 2/2014 vp) ja eduskunnan oikeusasiamiestä (PeVM 16/2021) koskevia päätöksiä on luonnehdittu eräänlaisiksi poliittisiksi näytösoikeudenkäynneiksi.

”Valiokunta ei pitänyt uskonnon ja omantunnon vapauden kannalta ongelmallisina myöskään vuotuisia, esimerkiksi juhlapyhien viettoon liittyviä jumalanpalveluksia tai muita vastaavia uskonnon harjoittamiseksi katsottavia tilaisuuksia, joista tiedotetaan etukäteen ja joihin osallistuminen on kaikille vapaaehtoista.”

Vaikka syrjintä uskonnon tai vakaumuksen vuoksi on kielletty, asiaa ei käsitelty ihmisten yhdenvertaisuuden kannalta eikä arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojan kannalta. Uskonto tai uskonnottomuus katsotaan arkaluontoiseksi tiedoksi, jota yksityisyyden suoja koskee niin kuin puoluepoliittista kantaakin (vaalisalaisuus). Myös indoktrinaatiokieltoa ja julkisen vallan neutraalisuusvaatimusta ei painotettu, kun vaikka käytännössä on kyse vain yhden uskonnollisen yhdyskunnan eli ev.-lut. kirkon seurakuntien uskonnonharjoitustilaisuuksista.

Nämä perustuslakivaliokunnan kommentit ovat johtaneet siihen, että Opetushallitus on perustuslakivaliokunnan mielipiteeseen viitaten antanut oppilaitoksille ohjeita, jotka ovat ristiriidassa perusopetuslain, perusopetusasetuksen sekä lakiin nojaavien opetussuunnitelman perusteiden kanssa. Uskonnollisia tilaisuuksia saa liittää koulupäiviin, kunhan samaan aikaan on tarjolla sille vaihtoehtoinen ohjelma.

Vallitsee oikeudellisesti eriskummallinen tilanne, joka rikkoo vallan kolmijako-oppia. Laki ja siihen nojaavat säädökset ohitetaan toimeenpanovallan piirissä perustuslakivaliokunnan kommenttien perusteella.

Opetushallituksen ohjeen sallima kahden rinnakkaisen tilaisuuden malli on paitsi periaatteessa myös käytännössä ongelmallinen. Tämä on tullut esiin mm. Kantelupukin toiminnassa, uskontokuntaan kuulumattomien vanhempien fb-ryhmässä sekä Vapaa-ajattelijain koulutyöryhmän avoimessa kyselyssä.

Ongelmatapauksia on tullut esiin kymmenittäin tai jopa satoja. Lukuisia kanteluita on tehty. Aluehallintoviranomaisten ja muiden oikeudenvalvojien lukuisia hyviä päätöksiäkään ei aina noudateta asianmukaisesti tai ainakaan päätöksen linjaukset eivät leviä käytäntöön samankaan koulutuksen järjestäjän muissa oppilaitoksissa. Uskonnottomien oikeuksien kannalta tilanne vaikuttaa olevan loputon suo.

Mahdollisuuksiin kannattaa tarttua

Silti kunnissa ja kouluissa tulisi nyt tarttua Opetushallituksen esi- ja perusopetukselle päivitetyissä ohjeissa (19.9.2022) esitettyyn mahdollisuuteen: ”Opetuksen järjestäjä voi päätyä myös siihen, ettei koulun työsuunnitelmassa määriteltynä työaikana järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia.” Käytännössä kyse on evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntien tarjoamista kirkkojumalanpalveluksista ja hartaustilaisuuksista.

”Tähän ratkaisuun tulee päätyä myös silloin, kun esimerkiksi koulun tilat tai henkilöstöresurssit eivät käytännössä mahdollista järjestää uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia taikka niille vaihtoehtoista ohjelmaa lakien ja näiden ohjeiden mukaisesti.”

Ohje myös velvoittaa huolehtimaan, ”ettei uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistumisesta tai osallistumatta jättämisestä aiheudu oppilaalle leimautumista tai muita haitallisia seuraamuksia”. Leimautumisen välttäminen ei ole kuitenkaan mahdollista, jos perheitä velvoitetaan ilmaisemaan suhtautumistaan uskonnolliseen tilaisuuteen tai sen vaihtoehtoon lastensa kautta. Velvoite katsomuksensa paljastamiseen rikkoo arkaluotoisen tiedon yksityisyyden suojaa ja on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen linjauksen vastainen.

Näin ollen on perusteltua antaa koulujen keskittyä kaikille oppilaille sopivaan uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitouttamattomaan, perusopetuslain, -asetuksen ja opetussuunnitelman mukaiseen toimintaan. Aletaan noudattaa lakia.

Näin kehitämme ihmisten yhdenvertaisuutta, uskonnon ja omantunnon vapautta sekä yksityisyyden suojaa. Kirkolla samoin kuin muillakin uskonnollisilla yhdyskunnilla on edelleen vapaus omien tilaisuuksiensa järjestämiseen ja tarjoamiseen iltapäiväisin, iltaisin ja viikonloppuisin.

Edellä kouluista sanottu pätee mitä suurimmassa määrin varhaiskasvatukseen, päiväkotien toimintaan. Kaikki lapset ovat indoktrinaatiolle haavoittuvassa asemassa, ja alle kouluikäiset lapset ovat sitä mitä suurimmassa määrin.

Esa Ylikoski

Liittokokous syksyllä 2023

Vapaa-ajattelijain liitto pitää sääntömääräisen liittokokouksensa loppusyksyllä. Yhdistykset valitsevat kokoukseen edustajansa. He päättävät liiton henkilövalinnoista ja toimintaa ohjaavista päätöksistä.

Kokous käsittelee kolmivuotiskertomuksen sekä tavoitteet ja strategian seuraavalle liittokokouskaudelle. Uusien sääntöjen mukaan kokous hyväksyy myös vuoden 2024 toimintasuunnitelman ja talousarvion. Jäsenyhdistys tai sen henkilöjäsen voi myös tehdä esityksiä kokoukselle.

Kokouksen ajankohtaa ja paikkaa ei ole vielä päätetty. Keskusteluissa esillä on ollut marraskuun ensimmäinen viikonvaihde, joka on usein ollut vapaa-ajattelijain syksyisten kokoontumisten ajankohtana,

Sekulaari syystapaaminen 2022

Informaation vaihdon lisääminen ja tapahtumien ajankohtien koordinointi. Nämä olivat keskeisimmät johtopäätökset viime syksynä pidetyssä sekulaarissa tapaamisessa. Paikalla oli Pro-Seremonioiden, Protun eli Prometheus-leirin tuen, Skepsiksen, Suomen humanistiliiton, Uskontojen uhrien tuen UUT:n ja Vapaa-ajattelijain liiton edustajia.

Rationaalista ja tiedepohjaista maailmankuvaa, ajatuksen, uskonnon ja katsomuksen vapautta, humanismia sekä uskonnoista riippumatonta kulttuuria edistävissä järjestöissä koetaan ongelmana ja haasteena tiedevastaisuuden, valetiedon, disinformaation ja vihapuheen lisääntyminen. Järjestettävien tapahtuminen hyödyntämistä voidaan lisätä tiedotuksella.

Merkittiin tiedoksi, että elokuussa alussa 2023 pidetään Kööpenhaminassa Maailman humanistikongressi, joka kokoaa humanisteja, rationalisteja, sekularisteja, skeptikkoja, vapaa-ajattelijoita, ateisteja ja uskonnottomia eri puolelta maailmaa keskustelemaan ja oppimaan toisiltaan.

Toimitus

Vapaa-ajattelijain liitto ry

Uskonnottomien edunvalvonta-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

PAKO MAASTA, JOSSA IHMISOIKEUDET EIVÄT OLE NAISILLE

USKONNOLLA VOI SATUTTAA SYVÄLLE

HYVÄÄ KRISTINUSKOA EI OLE

VAUVOJEN OIKEUKSIEN PUOLESTA

Vastaus Kalevi Höltälle ja Esa Ylikoskelle (Vapaa Ajattelija 4/22).

HAJUTON MAUTON JUMALA

Kirkkolaki ”ei valtiosääntöisesti ongelmaton”

Koulu on uskonnollistunut – OPH:n ohjeet sekavia

Onko oppilailla velvollisuus totella ohjetta?

Pitäisikö OPH:n selventää ohjeensa?

Lapset vapaalle koulujen uskonnollisen ohjelman ajaksi

Uskonnolliseen ja katsomukselliseen sitouttamattomuuteen kouluissa

Tapahtumia ja tapaamisia

Liittokokous syksyllä 2023

Sekulaari syystapaaminen 2022

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

uskonnonvapaus.fi