Artikkeli arkistot - Sivu 15 28:stä - Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Nuorisobarometrissä 2022 kysyttiin 15-29 -vuotiailta miten kiinteästi he tuntevat kuuluvansa erilaisiin yhteisöihin (sivu 64). Asteikko oli 0-5 ja tuloksista julkaistiin keskiarvot. Kaikkiaan pienimmät pisteet, 1,28, sai uskonnollinen yhteisö. Vertailuksi yhdistys sai luvun 1,66 ja nettiyhteisö peräti 3,42.

Iän kasvaessa yhteenkuuluvuus väheni puoleen, eli mahdollisesti rippikoulusta saatu vähäinenkin tunne seurakunnasta omana porukkana haihtui. Toinen tulkinta olisi uusien 15-19-vuotiaiden sukupolvien olevan aiempia uskonnollisempia, mutta se on ristiriidassa muun kehityksen kanssa.

Maalla uskonnollisiin yhteisöihin kuulumisen tunne oli suurempaa, kaupungeissa pienempää ja pääkaupunkiseudulla kaikkein vähäisintä. Tytöt/naiset kokivat hiukan enemmän kuuluvansa seurakuntaan tai vastaavaan kuin pojat/miehet. Nämä luvut noudattavat samaa kaavaa kuin esimerkiksi tilastot valtiokirkkojen jäsenyyksistä.

Jori Mäntysalo

Esitys Helsingin, Espoon ja Vantaan kasvatuksen ja koulutuksen lautakunnille.

Varhaiskasvatussuunnitelman ja peruskoulun opetussuunnitelman perusteiden mukaan kasvatuksen ja opetuksen tulee olla uskonnollisesti, katsomuksellisesti ja puoluepoliittisesti sitouttamatonta. Minkään uskonnollisen yhdyskunnan uskonnollisten tilaisuuksien, hartauksien tai kirkkojumalanpalveluksien liittäminen päiväkoti- ja koulupäivän ohjelmaan ei noudata sitouttamattomuuden vaatimusta. Uskonnollinen kasvatus ei kuulu varhaiskasvatuslain eikä perusopetuslain säätämiin tehtäviin.

Kuitenkin monien päiväkotien ja koulujen toiminnassa on yhä evankelisluterilaisen kirkon seurakuntien tarjoamia kirkkojumalanpalveluksia, hartaustilaisuuksia ja muita sitouttavia uskonnollisia tapahtumia, joille on pitänyt tai pitäisi järjestää vaihtoehtoista, kaikille sopivaa sitouttamatonta ohjelmaa. Käytännössä uskonnollista tilaisuutta vastaavan mielekkään vaihtoehtoisen tilaisuuden järjestäminen lankeaa koulun henkilöstön harteille.

Esitämme, että kasvatuksen ja koulutuksen piirissä päätetään selkeästi luopua uskonnollisten tilaisuuksien ja toimitusten sisällyttämisestä päiväkotien ja koulujen toimintaan. Tämän seurauksena lasten ja nuorten jakaminen kahteen tai jopa kolmeen rinnakkaiseen ohjelmaan loppuu. Siitä on monenlaista hyötyä.

■ 1. Rehtorin ja opettajien ei tarvitse laatia tiedotteita huoltajille valintatilanteesta eikä pyytää miettimään ja päättämään, osallistuuko lapsi kirkolliseen ohjelmaan taikka vaihtoehtoiseen ohjelmaan, eikä enää laatia oppilaista tapahtumakohtaisia tai koko lukuvuotta koskevia valintalistoja.

■ 2. Muutos parantaa perheiden arkaluontoisen tiedon yksityisyyden suojaa. Uskonnollinen tai uskonnoton vakaumus katsotaan arkaluontoiseksi tiedoksi, jota koskien Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksessään linjannut, että julkisen vallan ei tulisi pakottaa ketään ilmaisemaan vasten tahtoaan julkisesti katsomustaan.

■ 3. Päiväkodilta ja koululta poistuu riski ja huolehtimisvelvollisuus siitä, että uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuminen tai osallistumatta jättäminen vaarantaisi lasten ja nuorten yhdenvertaisen kohtelun taikka aiheuttaisi leimautumista tai muita haitallisia seuraamuksia.

■ 4. Opettajia ei tarvitse jakaa kirkollisen ohjelmaan valvojiin tai vaihtoehtoisen ohjelman suunnittelijoihin ja toteuttajiin. (Eikä kumpaankaan vaihtoehtoon osallistumattomien, esim. Jehovan todistajien valvontaan.) Vaihtoehtoisen tilaisuuden ohjelman järjestämisvelvoite on usein jakautunut epätasaisesti, mikä on koettu joihinkin opettajiin kohdistuvana ylimääräisenä rasitteena. Kouluille ei ole tarjolla muita, ev.-lut. kirkolle rinnasteisia ei-uskonnollisia tahoja, jolla olisi päivisin käytettävissään tuhansia henkilöitä maksuttoman ohjelman tuottamiseen päiväkoteihin ja kouluihin.

■ 5. Uskonnollisista ja niille vaihtoehtoisista tilaisuuksista luopuminen mahdollistaa joko päiväkodin ja koulun keskittymisen perustoimintaansa ja perinteisiin yhteisiin juhliin tai vapautuvan ajan käyttämistä uuden, kaikille sopivan ja kaikille tarkoitetun iloisen tapahtuman innovointiin ja järjestämiseen.

Esittämämme päätöksen tekemisen ei pitäisi olla kovin vaikeaa, sillä myös Opetushallituksen esi- ja perusopetukselle päivitetyissä ohjeissa (19.9.2022) viitataan tähän: ”Opetuksen järjestäjä voi päätyä myös siihen, ettei koulun työsuunnitelmassa määriteltynä työaikana järjestetä uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia.” Oppilaiden ja opettajien kahtia jakamisesta luopumiseen kannustaa po. ohjeisiin päivitetty lisäys: ”Tähän ratkaisuun tulee päätyä myös silloin, kun esimerkiksi koulun tilat tai henkilöstöresurssit eivät käytännössä mahdollista järjestää uskonnollisia tilaisuuksia tai toimituksia taikka niille vaihtoehtoista ohjelmaa lakien ja näiden ohjeiden mukaisesti.”

Päätöstä pääkaupunkiseudulla helpottaa sekin, että Helsingissä ja Vantaalla ev.-lut. kirkon jäsenosuus on alle puolet väestöstä, ja Espoossakin 50 prosentin raja alittuu pian.

Evankelis-luterilaisen kirkon uskonnollisten tilaisuuksien siirtäminen koulupäivien ulkopuolelle ei riko uskonnonvapautta Suomessa. Muilla uskonnollisilla yhdyskunnillahan ei ole pyrkimystä eikä resursseja uskonnollisen ohjelman tuottamiseen vuodesta toiseen tuhansiin tai kymmeniin tuhansiin päiväkoti- ja koulupäiviin. Kirkolla samoin kuin muillakin uskonnollisilla yhdyskunnilla on vapaus tilaisuuksien järjestämiseen ja tarjoamiseen iltapäiväisin, iltaisin ja viikonloppuisin.

Toivomme että lautakunta antaa ohjeen kaikille päiväkodeille ja kouluille siirtymisestä myös käytännössä uskonnollisesti ja katsomuksellisesti sitouttamattomaan, kaikille sopivaan toimintaan.

Helsingin seudun vapaa-ajattelijat ry

Vapaa-Ajattelijain liiton ylläpitämä Uskonnonvapaus.fi-sivun vaalikone oli viidettä kertaa käytössä eduskuntavaaleissa. Näemme siis 16 vuoden muutoksen puolueiden kannoissa kirkon ja valtion eroon. Tai siis näkisimme, jos sellaista olisi.

Koneissa kysyttiin, tulisiko valtionkirkkojen verotusoikeus poistaa, ja yksi vaihtoehto oli: ”Pitää poistaa, ja valmistelu on aloitettava seuraavan neljän vuoden kuluessa.” Tämä oli harkittu muotoilu: ei voi vastata ”kyllä” tarkoittaen ”kyllä joskus”, eikä kiertää toteamalla, ettei asiaa ehdi yhdessä vaalikaudessa valmiiksi saada. Vaihtoehtoina tälle on nykytilanteen säilyttäminen, parissa viimeisessä koneessa myös verotusoikeuden laajentaminen muillekin uskontokunnille. Vuoden 2007 kysymys oli hiukan toisin muotoiltu, mutta siinäkin näkee, moniko halusi säilyttää nykyisen tilanteen.

Oletetaan, että kaikkien puolueiden valituksi tulleiden ehdokkaiden kannat jakautuisivat samoin kuin vaalikoneeseen vastanneista, siis painotetaan
tuloksia paikkamäärillä. Tällöin verotusoikeuden poistavia kansanedustajia olisi vuodesta 2007 lähtien 51, 41, 52, 45 ja nyt 42. Oletus tuskin pitää paikkaansa, mutta se lienee yhtä paljon väärin kaikkina vuosina. Pidän selvänä, että päätavoitteemme ei vieläkään lainsäätäjien puolella etene.

Muutokset puolueiden kannoissa ovat olleet vähäisiä. Vasemmistoliiton ja Vihreiden riveistä saamme tukea, Keskustasta emme juurikaan, Kokoomuksesta vähäsen ja SDP:ltä jonkin verran.

Vaalikone eduskuntavaaleihin 2023

Joissakin tavoitteissa edistystä

Tuleeko myös poikavauvojen ns. ympärileikkaus uskonnollisin perustein kieltää? Lukusarja on tässä paljon lupaavampi: 88, 146, 147, 163, 162. Kaikki luvut voivat olla liian suuria, mutta suunta on selvä: yhä harvempi sallii sukuelinten silpomisen uskonnon vuoksi.

Entä esimerkiksi koululaisjumalanpalvelukset? Vuodesta 2011 alkaen nämä lopettaisi 71, 78, 68 ja 72 edustajaa. Edistystä ei näytä tapahtuvan, mutta ainakin tätä kannattaa selvästi useampi kuin kirkon verotusoikeuden poistamista.

Hyvin laajaa kannatusta saavat myös rituaaliteurastusten kielto ja ET-opetuksen salliminen kaikille, paljon kannatetaan myös jumalanpilkkalain kumoamista.

Kovin suurta merkitystä toimintaan näille luvuille ei voi antaa. Vaikka esimerkiksi jumalanpilkkalain kumoamista periaatteessa kannatetaan, käytännössä se tapahtunee vain, jos rikoslakia muutenkin muutetaan. Pienempiäkin tavoitteitamme kannattaa pitää esillä, kenties painottuen vähän niihin, joille on enemmän kannatusta senhetkisissä hallituspuolueissa.

JORI MÄNTYSALO

TÄTÄ puheenjohtajapalstaa kirjoittaessa on kevät etelärannikolla jo pitkällä ja lumentulo on pohjoisessakin vähentynyt. Kevät vain ei oikein meinaa saada lämpöä aikaiseksi. Helsingin nurkilla ei yleensä äitienpäivän nurkilla raaputeta jäätä auton ikkunasta aamuisin.

Eduskuntavaalit olivat ja menivät. Maahan ollaan muodostamassa katsomuksellisesti melko konservatiivista oikeistohallitusta, joka ei välttämättä kovin voimakkaasti tue tavoitteitamme. Tukeeko mikään hallitus, on kokonaan toinen asia.

Liiton edustajat olivat tapaamassa valtioneuvoston opetus- ja kulttuuriministeriön virkahenkilöitä yhteistyön ja asioiden selkeyttämisen hengessä huhtikuun loppupuolella. Tarkoituksena oli saada vaparit mahtumaan ministeriön budjettiesityksiin takaisin. Järjestö kun tarvitsee jäsen- ja aktiiviresurssien lisäksi myös taloudellisia resursseja toimiakseen valtakunnallisesti ja kattavasti.

Käypä hallitusohjelmassa tai budjetissa miten vain, Vapaa-ajattelijain liitto kuitenkin jatkaa joka tapauksessa työtään sekulaarin tapakulttuurin edistämiseksi ja yhdenvertaisen yhteiskunnan saavuttamiseksi.

Nuo mainitut seikat ovat mielessä, kun valmistaudumme marraskuun alussa Helsingissä pidettävään liittokokoukseen. Päätettävänä tuossa kokouksessamme ovat mm. tavoitteet ja strategia koko liittokokouskaudelle sekä ensi vuoden talous- ja toimintasuunnitelmat. Näiden lisäksi valitaan uusi liittovaltuusto ja sen puheenjohtaja, liittohallitus sekä liiton puheenjohtaja. Näiden asioiden valmistelu on käynnissä tällä hetkellä.

Tavoitteista ja strategiasta toivotaan vilkasta keskustelua yhdistyksissä ja liiton keskustelufoorumeilla. Sääntöjemme mukaan yhdistykset ja niiden henkilöjäsenet voivat myös tehdä esityksiä eli aloitteita liittokokoukselle, joka käsittelee ne liittohallituksen lausuntojen saattelemana.

Vuodet pandemian aikana eli käytännössä koko liittokokouskauden ajan ovat koetelleet liittoa ja sen jäsenjärjestöjä kaltoin. Vapaaehtoinen yhdistystoiminta tarvitsee läsnäolokokousten ja ihmisten henkilökohtaisten kohtaamisten iloa ja tunnetta yhteisestä tekemisestä ja asiasta. On kuitenkin hienoa havaita, että jäsenjärjestöihin on saatu uusia aktiiveja mukaan toimintaan. Samalla se tuo uusia ajatuksia ja lisää pontta järjestöille. Kiitos siitä kuuluu kaikille asioiden ympärillä toimineille sekä tietysti aktiiveille ja kaikille vapareiden jäsenille.

Edellisen liittokokouksen päätöksistä etäkokous ja ryhmätyömallien kehitys on käytännössä tullut pakon sanelemana liiton hallintoelimiin, nyt on jäljellä se haastavin osio. Pitäisi saada karttunut kokemus jaettua tiedoksi jäsenyhdistyksille joustavampien kokouskäytäntöjen mahdollistamiseksi tarvittaessa.

Kesän kynnyksellä on myös tapahtumakausi aluillaan. Kehotankin jäsenyhdistyksiä ottamaan osaa tapahtumiin. Vapareita tervehditään yleensä aina tervetulleeksi toivottaen. Itsekin aion touhuta kotikulmillani ainakin Maailma Kylässä -festivaalissa ja kenties kerkeän myös Helsinki Prideen.

Aurinkoista kesäaikaa kaikille vapareille!

Nähdään syksyllä sitten Helsingissä liittokokouksessa, kun taas lehdet puista putoavat.

JAPE LOVÉN

JOUKKUEURHEILUN yhteydessä puhutaan usein vahvuuksiin nojautumisesta. Varsinkaan turnauksissa ja ratkaisevissa otteluissa ei ole enää aikaa heikkouksien perusparannuksiin. Tämä ei tarkoita, ettei seuraavaan kauteen valmistauduttaessa huomio kohdistuisi myös heikompiin osa-alueisiin.

Vapaa-ajattelijoissa tapanamme on viestinnässä painottaa maallistumisen ja katsomusvapauden positiivisia kehitysaskelia: Että uskontokuntiin kuulumattomien määrä kasvaa ja etuoikeuskirkon jäsenmäärä laskee, siviiliavioliittojen osuus on jo reilusti yli puolet ja yhä useammat vauvat välttävät kirkkoon liittämisen. Että elämänkatsomustieto kasvaa. Ja että Protu-leirit ovat hyvin suosittuja ja palaute niistä samoin kuin Pro-Seremonioiden palveluista on hyvää.

Iloitsemme pienistäkin säädöstason saavutuksista: Että oikeuden todistajan ei tarvitse valita Lakikirjan ja Raamatun välillä, että lapsi voidaan liittää uskonnolliseen yhdyskuntaan vain molempien huoltajien suostumuksella ja avioliittolaki tasa-arvoistettiin, että kirkon pitää maksaa alkoholiveroa kirkkoviineistään. Ja että Digi- ja väestötietovirasto on vihdoin saanut aikaan sähköisen palvelun vauvan nimen ilmoittamiseen.

Nyt kysyn: Onko tämä positiivinen hypetys johtanut meidät ylimitoitettuun itsetyytyväisyyteen, jossa ajattelemme kehityksen vain soljuvan itsestään ilman, että tarvitsee toimia ja
suorastaan taistella uskonnottomien oikeuksien puolesta? Olemmeko jollain lailla sokeita jokapäiväisille vääryyksille, turtia uskonnottomien syrjinnälle sekä valtakirkon ja uskontojen epäreiluille etuoikeuksille? Eikö epäoikeudenmukaisuus olekaan sietämätöntä?

Pitäkööt vanhemmat kasterituaalinsa, mutta eikö valtion suorittama vauvan uskonnollinen rekisteröintileima väestötietoihin ole väärin? Eikö äidin painostaminen vauvan kastattamiseen ole härskiä? Siedämmekö ev.-lut. kirkon lähetystyötä päiväkodeissa ja peruskouluissa, vaikka se rikkoo indokrinaatiokieltoa ja perheiden yksityisyyden suojaa? Alistummeko ET:n syrjintään koulu- ja kuntatasolla sekä perusopetus- ja lukiolaissa, vaikka se rikkoo yhdenvertaisuutta ja lapsen oikeuksien sopimusta? Missä ihmeessä viipyy mahdollisuus erottaa lapsi kirkosta netissä?

Miten on mahdollista, että Suomessa ei ole tunnustuksettomia, monikäyttöisiä sisätiloja siviilihautajaisten saattotilaisuuksiin, vaikka meitä muita kuin valtiokirkollisia on 34 % väestöstä? Miten on käynyt niin, että uskonnottomia hautajaispuhujia ei niin vaan löydy uskonnottoman vainajan katsomusta kunnioittaviin hautajaisiin?

Kun seurakuntien hautausmaille viime vuonna haudattiin yli 16 500 uskontokuntiin kuulumatonta vainajaa, vain 5 500 heistä sai ei-kirkollisen hautauksen ja yli 10 000 siunattiin papin toimesta kappelissa. Kirkon hautausmaiden ulkopuolelle päätyi viime vuonna 9 % vainajista, pääosin tuhkana, mutta heistäkin moni oli siunattu ennen tuhkausta.

On siis ilmiselvä tarve hautajaistilaisuuksiin, joissa on ulkopuolisen hautajaispuhujan pitämä puhe. Uskonnottoman vainajan katsomuksen kunnioittaminen hautauksessa on lakisääteinen velvollisuus. Sen toteuttamiseen leskeä ja lähiomaisia on tarpeen tukea eikä syrjiä. On sekulaarin kulttuurin toimijoiden ja koko yhteiskunnan kannalta häpeällistä, että siviilihautajaisiin ei ole sopivia paikkoja eikä puhujia.

Vapaaehtoistoimijoista on kysyntää ja tarvetta kaikkialla kolmannen sektorin kentässä. Protu-leirien paikat täyttyivät alle tunnissa, ja hakijamäärä oli yli kaksinkertainen. Leirin lisääminen kysyntää vastaamaan on aikuisohjaajien määrän kasvusta kiinni. Nyt kirkkoon kuulumattomia nuoria osallistuu Protu-leirejä enemmän ev.-lut. kirkon rippileireille, ja viime vuonna heistä 1360 kastettiin kirkon jäseniksi. Olisitko Sinä ohjaajana ensi vuoden Protu-leireillä?

Hautajaispuhujana toimiminen on tärkeää, tunteellisesti vaativaa mutta myös antavaa ihmisten palvelemista. Yksilöllisestä neuvonnasta, valmistautumisesta ja itse puheesta on oikeus ja kohtuus saada myös palkkio. Noin 300 euron palkkio ei ole kuolinpesän hautajaiskuluista edes suurimmasta päästä. Tässä mielessä hautajaispuhujaksi ryhtymisessä ei ole enää kysymys vain vapaaehtoistyöstä.

Monissa Pohjois- ja Länsi-Euroopan maissa humanistijärjestöjen puhujatoiminta on paljon Suomea laajempaa. Kokonaisuutena kysymys on humanismin lisäksi taloudellisesta toiminnasta, jossa on mahdollisuuksia myös ainakin puoliammattilaisuuteen. Pro-Seremoniat on järjestänyt koulutusta puhujaksi ryhtymistä harkitseville. Olisitko Sinä uusi siviilihautajaisten neuvoja ja puhuja?

ESA YLIKOSKI

JOSKUS kymmenen vuotta sitten keikkamatkalla Vaasassa yövyin Airbnb-huoneessa omakotitalossa. Huoneen vuokraaja oli talossa asuva miellyttävä nainen. Kun kävin ennen nukkumaanmenoa vessassa, nainen näki minut ja viittoi käymään olohuoneessa. ”Haluatko istua viereeni?” hän osoitti tyhjää paikkaa sohvalla. Halusin. Istuin alas, tunsin hänen reitensä omaa reittäni vasten, en keksinyt puhuttavaa. Nainen sanoi: ”Voinko pyytää sinulta jotain?” Vedin henkeä. ”Voit”, kuiskasin. Nainen innostui: ”Saanko lukea sinulle Raamattua?”

Kun toimin palotarkastajana Helsingissä 1990-luvun alussa, eräs uskoon pamahtanut kollega sai houkuteltua minut Poliisien kristillisille päiville leirikeskukseen Jyväskylään. Iltanuotiolla kerroin, että en ole uskossa, olen etsijä. Se ei ollut poliiseille ongelma. ”Voinko rukoilla puolestasi?” kalju verkkaripukuinen poliisimies kysyi. ”Voit”, sanoin. Hän nousi seisomaan, laski kätensä pääni päälle ja alkoi rukoilla ääneen. Kaikki nuotiolla istuneet raavaat miehet nousivat myös ja siunasivat minua kädet pääni yllä. ”Tervetuloa uskovaisten joukkoon”, kollega onnitteli minua kädestä pitäen.

Vuonna 2009 ”paljastin” Skeptikko-lehdessä, että olen joskus uskonut Jumalaan, Jeesukseen ja jopa Pyhään Henkeen; että olen kaatunut kirkon alttarilla Seppo Juntusen ja Pirkko Jalovaaran käsittelyssä. Kirjoitin myös, että enää en usko Jumalaan; kaatuminen perustuu suggestioon ja rukousvastaukset valikoivaan muistiin. Muuan uskovainen nainen, josta sittemmin tuli kristillisen lehden toimittaja, lähetti minulle sähköpostia, jossa kiitteli, että olin avannut näkymää omaan etsintääni. Meistä tuli ystäviä. Kun hän viitisen vuotta sitten pyysi minut mukaansa Kallion kirkkoon kuuntelemaan kelttipyhimysten lauluja keskiajalta, suostuin. Myöhemmin ravintola Oivassa hän kysyi, voiko piirtää ranteeseeni pyhällä vedellä ristin, joka ei koskaan kulu pois. ”Voit”, vastasin.

Kirjassani ”Lasiinsylkijä” (Savukeidas, 2016) kirjoitan etsinnästäni: ”Raamatussa sanotaan, että koputtavalle avataan. Paskat. Mä koputin kaksi vuotta joka päivä, mutta Jeesus ei tullut ovelle, ei edes kurkistanut ovisilmästä.” Viime syksynä ilmeisesti kirjani lukenut tuntematon nainen kysyi WhatsApp’issa, voiko lähettää muutaman kuvan Kalevi Lehtisen kirjan ”Löytöretkellä” (Päivä, 1999) sivuista. ”Voit”, naputin. Kuvien pääsanoma oli, että jos kerran olen koputtanut Jeesuksen ovea, niin Jeesus on minussa, vaikka en sitä huomaisi. Jeesus ei luvannut, että kokisin suloisia tunteita, kun hän avaa oven. Hän lupasi, että ottaa elämäni haltuunsa. Kun ymmärtäisin tämän, elämäni muuttuisi ja tulisin säteilemään Jeesuksen rakkautta.

Lokakuussa ”Hengen ja tiedon” messuilla Helsingissä minut pysäytettiin käytävällä. Silmälasipäinen mies kysyi, voiko rukoilla puolestani. Minä kysyin hintaa. Ilmaista! ”Voit”, ilmoitin. Minut johdateltiin ”Healing Roomsin” luokkaan, jonka nurkkauksessa miehen seuraksi ilmestyi nainen. Kun sanoin, että en usko rukoukseen, mies vakuutti, että voin muuttua: hän itse oli vielä kaksi vuotta sitten marxilainen biologi ja ateisti, mutta ei ole enää. Nainen kertoi, että hänen miehensä luki 20 vuotta sitten Raamatun ja tuli uskoon. ”Miksei kaikille koputtaville avata?” kysyin. Sain kuulla, että esteeni ovat vapaa tahto ja saatana.

Ymmärrän hyvin, että jos ihminen on varma siitä, että on löytänyt tien taivaaseen, hän haluaa ohjata sinne muitakin. Minun ongelmani ei ole ottaa neuvoja ja rukouksia vastaan. Minun on helppo sanoa ”voin”. Ongelmani on se, että minulta puuttuu kyky tulla uskoon. Nuorena yritin täysillä olla uskovainen, mutta sisimmissäni tiesin, että huijaan itseäni. Lada nyki edelleen, kun ajoin poliisien leiriltä kotiin. Risti ranteessani hinkkautui vapareiden saunaillassa pois. Jeesuksen säteily sielussani puoliintui ja hajosi kokonaan ennen kuin sitä edes huomasin. En ole ateisti piruuttani. Se on ominaisuus, luonteenpiirre. Se ei ole ongelma. Se on ratkaisu.

RISTO K. JÄRVINEN

Viime aikoina on kohistu tekoälyprojekti ChatGPT:stä. Innokkaimpien mielestä tekoäly tekee suuresta joukosta ihmisiä työttömiä lähitulevaisuudessa tekoälyn alkaessa hoitaa heidän työnsä.

Kriittisiäkin ääniä kuitenkin kuuluu. Yhden luonnehdinnan mukaan ChatGPT on automatisoitu mansplainaaja eli miesselittäjä: ei vähäisintäkään käryä mistä puhuu, mutta täydellisen tietämättömyyden suomalla järkähtämättömällä itsevarmuudella vääntää yksityiskohtaista rautalankaa joka ei pidä paikkaansa alkuunkaan. Esimerkiksi kysyttäessä mikä on Janen äidin neljännen lapsen nimi, kun kolme heistä ovat Kevät, Kesä ja Syksy, tekoälyn mielestä neljännen on pakko olla Talvi, koska kolme ensimmäistä ovat vuodenaikoja ja vuodenaikoja on neljä. Ei pälkähtänyt tekoälyn järkeen että myös Jane on varmaan äitinsä lapsi.

Ei pälkähtänyt, koska tekoälyllä ei ole järkeä. Toistan: tekoäly ei sisällä älyä.

Eivät sen kehittäjät tosin ole väittäneetkään, että sisältäisi. ChatGPT on niinsanottu kielimalli, jolle on syötetty opetusaineistoksi suunnaton määrä internetistä imuroitua tekstiä. Syöttöaineistosta on analysoitu todennäköisyyksiä, miten erilaiset sanat useimmiten suhtautuvat toisiinsa. Kun tekoälyltä ”kysytään” jotain eli sille annetaan kehotteeksi kysymys, se kaivelee mallistaan millainen sanojen jono olisi parhaiten mallin mukainen annetun kehotteen pohjalta. Mihinkään tässä prosessissa ei sisälly minkäänlaista päättelyä tai järkeilyä. Siten ei pitäisi olla suuri yllätys, että lopputulos ei ole järjellinen.

Tietotekniikan ja tietoturvan asiantuntija Harri Hursti luonnehti Facebookissa ChatGPT:tä osuvasti paskanpuhujaksi.

Paskanpuhumisen ja valehtelun erohan on siinä, että valehtelija tietää kyllä kirkkaasti, mikä on totta, mutta pyrkii vakuuttamaan kuulijan jostain toisesta, nimenomaan totuudesta eroavasta väitteestä. Paskanpuhujaa taas ei kiinnosta, mikä on totta tai ei ole, vaan ainoastaan se, että kuulija vakuuttuu. Juuri näin ChatGPT toimii. Se yrittää ainoastaan laatia lauseita, jotka menisivät mahdollisimman täydestä ihmisen kirjoittamina. On sivuseikka, onko lauseessa mitään järkeä tai totuutta. Näennäistä järkevyyttä syntyy korkeintaan sivutuotteena siltä osin kuin opetusaineistona käytetty aito ihmisteksti on rakenteeltaan tolkullista.

Muinoin tietokoneiden kivikaudella tunnettiin jo puppugeneraattori: satunnaisesti valittujen sanojen yhdistely peräkkäin. Tällainen vitsi jaksaa naurattaa kerran, ehkä kahdesti, jos
menetelmää on onnistuneesti sovellettu uuteen aihealueeseen kuten IT-titteligeneraattori tai voima-aforismeja suoltava InspiroBot.

Puppugeneraattorin viihdearvon tuo nimenomaan se, että aiheen on jo entuudestaan tunnistanut höpökombinaatioiden puutarhaksi ja se, kuinka satunnainen sanahelinä muistuttaa tyylilajin aitoja ihmisten töräytyksiä. Kuten minun saamani titteli ”versionhallintasäveltäjä” taikka kuolemattoman viisas inspiraatiomietelmä ”Sydämesi on vain päättymätön merenneito”.

Vakavamielinen hyötyarvo näistä puppugeneraattoreista onkin sitten toinen asia. Yksi ehdotettu käyttötapa on generatiivinen kuvauksen toteutus, esimerkiksi ”piirrä musta auto, jossa on urheilullinen keula”. Tämän hyödyllisyys on toisaalta kyseenalainen. Mitään teknisiä rakenteita tuolla tavoin ei pystyisi sormia napsauttaen tuottamaan, vaan asiantuntevan ihmisen olisi tarkistettava lujuudet — tuotava äly paikalle. Vai haluaisitko matkustaa lentokoneella, jonka siipien kestävyyden takaa ohjelmisto, joka vastaa väärin kysymykseen ”kuinka vanha siskoni on nyt, kun minä olen 70 ja ollessani 6-vuotias siskoni oli puolet minun iästäni”? Niin, ChatGPT selittää itsevarmasti, että sisko on nyt 73. Niiden siipien kestävyyden puolesta en löisi vetoa.

Tekoälyä käytetään maailmalla jo esimerkiksi luottopäätöksissä jonkinlaisena ennustajaoraakkelina, kannattaako asuntolainan hakijalle antaa luottoa. Rahoituslaitos vetäytyy näin vastuusta ja kiistää syyllistyvänsä syrjintään luotonannossa, koska eihän kielteistä luottopäätöstä tehnyt ihminen. Tällaisessa tilanteessa teko”äly” kuitenkin helposti päätyy stereotyyppisten ihmiskuvien mukaisiin ratkaisuihin, jos sille syötetty data esimerkiksi kuvastaa syrjivien asenteiden synnyttämää yhteiskuntaa. Henkilö ei saa asuntolainaa, koska ”hänenlaisensa” eivät ennenkään ole asuntolainoja maksaneet – koska ”hänenlaisilleen” niitä ei ole ennenkään myönnetty. Näin ulkoistaessamme järjenkäytön auktoriteetille, jota ei kyseenalaisteta, tuotetaan samanlaisia haitallisia perinteisiä uskomuksia kuin uskonnoista aiheutuu.

Arkitodellisuutena Little Britain -komediasarjan ”computer says no” (”tietokone sanoo ei”) on varsin dystooppinen yhteiskuntakuva.

Aito äly kunniaan

TIMO KARJALAINEN

Kemin Vapaa-ajattelijat ja Kivalo-opisto järjestivät yhteisen luento- ja keskustelutilaisuuden aiheesta Elämänkatsomustieto – mitä se on. Luennoitsijana torstaina 16. helmikuuta Kemin kulttuurikeskuksessa oli professori Vesa Puuronen.

Puuronen tarkasteli elämänkatsomustiedon eli ET:n sisältöjä erityisesti elämäntaidon ja kansalaistaidon oppimisen näkökulmasta käyttäen aineistona opetussuunnitelmia, aiheen oppikirjoja ja aihetta opiskelleiden näkemyksiä. Hän tarkasteli erityisesti sitä, minkälaisia vaatimuksia elämäntaitojen opiskelu antaa kansalaisjärjestöissä toimimiseen.

Käydyssä keskustelussa tuli esille, että opetussuunnitelmat korostavat yksilökeskeistä toimintaa. Ne eivät kehota riittävän hyvin toimimaan yhdessä, ratkomaan tehtäviä esimerkiksi muutaman oppilaan yhteistyöllä ja kansalaisen roolissa, tai jopa kansalaisjärjestöissä.

Miksi opetussuunnitelmat ovat sitten näin yksilökeskeisiä? Niitä kirjoittavat keskiluokkaiset kansalaiset ja silloin korostuu heidän näkemyksensä opetussuunnitelmiin. Korostuu, mitä on hyvä elämä ja onnellisuus ja keille.

Keskustelussa tuli esille myös ET-opetuksen resurssipula. Koulutuslautakunnissa asia tulee ottaa esille ja saada korjaus aikaan. Tämä on hyvin tärkeätä, kun kuntien tehtäväksi on jäänyt opetuksen järjestäminen sosiaalitoimen siirryttyä uusille hyvinvointialueille.

PERTTI PERINIVA

Kai Sadinmaa: Tinkimätön kuolemaan saakka. Bazar, 2022.

Aseistakieltäytyjä Arndt Pekurinen ei tinkinyt aatteestaan edes seistessään teloittajansa edessä rintamalla 1941. 80 vuotta myöhemmin Kai Sadinmaa menetti pappisvirkansa, koska ei hyväksynyt kirkon oppeja; hän mm. kehotti ihmisiä hylkäämään piispat hengellisinä paimeninaan. Minä kiinnostuin Sadinmaan kirjasta lähinnä siksi, että hän vertaa siinä itseään Pekuriseen – hän siis tahtoo peilata itseään ja omaa loputonta taisteluaan kirkossa maamme tunnetuimman pasifistin kohtaloon. Kuulostaa suuruudenhullulta tai provokaatiolta.

Kävin stand up -kurssin Helsingissä 20 vuotta sitten. Kurssilla oli esiintymisoppia hakemassa myös Kai Sadinmaa, jonka takia olen pitänyt hänen toimintaansa enemmän huomionhakuisena kikkailuna kuin oikeana kritiikkinä kirkkoa vastaan. Tunnistan hänestä itseni: pienen pojan, joka haluaa hyväksyntää tai ainakin huomiota. Minä päädyin heikosti tunnetuksi stand up -koomikoksi, Sadinmaa Kallion kirkkoon liimaamaan teesejään Mannerheimin päiväkäskyn päälle.

Sadinmaan kirja tuntuu äärettömän rehelliseltä. Hän myöntää, että teloitetuksi joutuminen ja pappeudesta erottaminen eivät ole yhteismitallisia eivätkä toisiinsa rinnastettavissa. Hän kysyy, haluaako oikeastaan vain kirjoittaa itsestään, onko Pekurinen pelkkä tekosyy. Rehellisyys saa hänet tuntumaan paikoin sympaattiselta ja nöyrältä, mutta kohta hän taas kävelee Lapinlahden sairaalan pihalla kuvitellen olevansa Pekurinen tai tuumii, että pappeus oli hänen talvisotansa.

Stand up’iakin Sadinmaa kertoo kokeilleensa. Voin hyvin eläytyä hänen keikkaansa Pappisliiton illanistujaisissa Jyväskylässä, jossa hän mm. kysyi, onko kukaan ”pökkinyt” pölynimuria tai lämmintä lihapiirakkaa kaikilla mausteilla. Yleisö oli kuunnellut esitystä kuin seipään nielleenä.

Sadinmaa kirjoittaa eronneensa kirkosta tapanina 2021. Hän käytti suomi.fi-sivustoa, sillä pelkäsi, että Eroa kirkosta -sivustolla olisi muutaman päivän viive, jolloin hän olisi saattanut joutua maksamaan myös seuraavan vuoden kirkollisveron. Tämä pelko oli – ja on – aiheeton.

RISTO K. JÄRVINEN

Rutger Bregman: Hyvän historia. Ihmiskunta uudessa valossa. Atena, 2020.
Alkuteos: De meeste mensen deugen. De Correspondent, 2019. Kääntäjä: Mari Janatuinen.

Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Eino Leino jo aikoinaan totesi sen, minkä meistä monet hyvin ymmärtävät. Yleinen käsitys on kuitenkin, että ihminen on itsekäs, ahne ja vain omaa hyvää etsivä. Luterilaisuudessa on iskostettu ihmisen pahuuden eetosta. Kristinuskon mukaan olemme syntiinlankeemuksen hedelmiä ja syntyjämme pahoja, eikä meille hyvä heilu ilman taivaallista kaitselmusta ja jatkuvaa anteeksi anelemista. Helvetin tuli meitä odottaa teoistamme ja ajatuksistamme ilman parannusta.

On kirjoitettu Jeesuksellekin sanat: ”Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli”. Kun uskovalta kysyy, miksi hyvä Jumala sitten loi ihmisen alkujaankin pahaksi, ei saa muuta vastausta kuin Aatami ja Eeva.

Rutger Bregman osoittaa kirjassaan monin perustelluin esimerkein ja faktoin, ettei asia ole yksiselitteisesti niin. Ihmisen ajatteleminen itsekkäänä ja pahana on kyynistä. Kyynisyys on toinen nimi laiskuudelle, kuten Bregman toteaa. Ja näinhän se on: yleistäminen on laiskaa ajattelua.

Totuus oli jotain muuta

Stanfordin vankilakokeilu on monille tuttu. Vuonna 1971 yhdeksän nuorta miestä vietiin yliopiston kellariin pidätettyinä. Toiset yhdeksän opiskelijaa olivat vartijoina. Kokeen tarkoituksena oli osoittaa, että kenestä tahansa voi tulla julmuri, kunhan saa valtaa. Kokeesta tuli fiasko, mutta se jäi elämään osoituksena ihmisen perimmäisestä pahuudesta. Tutkimusta johti psykologi Philip Zimbardo. Myöhemmin osoittautui, että tämä oli manipuloinut koetta, antanut osallistujille ohjeita ja muutakin mätää on paljastunut. Kirjassa on siitä perusteellinen selvitys.

Samoin myös tunnetusta Milgramin sähköiskukokeesta. Siinä asetelma oli, että oli ”opettaja” ja ”oppilas”. Jos oppilas vastasi väärin, oli opettajan annettava sähköisku. Iskut kovenivat sitä mukaa, mitä enemmän tuli vääriä vastauksia. Oppilaat olivat tietysti näyttelijöitä eikä oikeita sähköiskuja annettu. Milgram pyrki osoittamaan, että me kaikki noudatamme sokeasti määräyksiä. Mutta kaikki ei ollut kuten tarina kertoo. Kirjasta selviää paitsi kokeen asetelmallisuus ja falskius myös moraalivaje.

Pääsiäissaari Moai-patsaineen on sekin tunnettu, kuten tarinat, että saaren asukkaat aikoinaan sotivat keskenään, harjoittivat kannibalismia, kaatoivat metsän ja tuhosivat kaiken. Thor Heyerdahlin Aku-Aku -kirja oli yksi tällaisen misinformaation levittäjä. Jälleen totuus oli jotain muuta. Maantieteilijä Jared Diamond sortui hänkin vääriin johtopäätöksiin saaren historiasta. Kirjassa on vakuuttavat todisteet siitä, että Pääsiäissaaren asukkaat eivät olleet vastuussa tappamisista ja puiden hävittämisestä. Asialla olivat aivan muut.

Tositarina päättyi onnellisesti

Luin aikoinaan William Golding Kärpästen herra -kirjan, jossa poikajoukko haaksirikkoutuu autiolle saarelle. Nopeasti tapahtuu hierarkioituminen ja jakaantuminen ristiriitoineen. Romaani pyrkii osoittamaan, että näin ihmisessä piilevä pahuus helposti nousee esiin ja että tarina olisi allegoria toisia sortavien ja muureja pystyttävien rakenteiden synnystä. Vuonna 1977 tapahtui oikeastikin Kärpästen herran tapaus. Poikia haaksirikkoutui autiolle saarelle, mutta he käyttäytyivätkin tyyten päinvastoin kuin kirjassa. Tositarina päättyi onnellisesti. Golding kirjoittikin kirjassaan lähinnä itsestään ja kyynisestä ihmiskäsityksestään.

Mielenkiintoinen on sekin havainto, että ulkoiset palkkio- ja hallintamenetelmät heikentävät yksilön sisäisen motivaation muodostumista ja siten
vaikka taloudellista tuottavuutta. Tämä ei tunnu ollenkaan oudolta, kun tarkastelee suuryritysten ja valtionyhtiöiden johdon käsittämättömiä palkkoja ja bonuksia. Missään ei ole osoitettu, että nämä palkitsemiset olisivat kehittäneet ja edistäneet yritystä. Monesti aivan päinvastoin.

Kyynisyys ei ole realismia

Kaikki kokeet, joita on tehty ihmisluonteen piirteiden ja ”sivistyksen ohuen kuoren” selvittämiseksi, ovat osoittautuneet tarkoitushakuisiksi ja manipuloiduiksi tai ainakin tulosten tulkinnat ovat päin mäntyä. Tämä on erittäin tärkeää tiedostaa, jos niihin haluaa vedota argumenttina ihmisen pahuudesta.

Bregman esittää ihmiskunnan uudessa valossa. Dokumentoitujen faktojen määrä ja monipuolisuus on vakuuttavaa. Asioista ei kerrota kaikkea tai niitä vääristellään. Hyvät uutiset eivät myy. Pahuus ei ole vain yksiselitteistä pahuutta, vaan usein pahuuksia tehdään, ja jotkut kykenevät pahoihin tekoihin vain uskottaessa tekojen tuottavan itse asiassa hyvää. Väärinkäsitykset ja uskomukset tuottavat onnettomuutta. Psykopaatit ovat sitten eri juttu.

Bregman on kirjoittanut aiemmin mm. kirjan Ilmaista rahaa kaikille ja muita ideoita, jotka pelastavat maailman. Häntä voisi pitää idealistina, mutta hänellä on vankat perustelut ajatuksilleen. Hyvän historia vyöryttää esiin perusteltuja seikkoja, jotka osoittavat kyynisen ihmiskuvan olevan yksioikoinen ja suorastaan väärä. Toisaalta idealismin dissaaminen on kyynistä, mikä siis on toinen sana laiskuudelle.

Nuoresta iästään huolimatta Bregmanilla on runsaasti näkemystä siitä, miten maailma toimisi ainakin vähän paremmin. Kyynisyys ei ole realismia. Realistista on olettaa ihmisten olevan hyvää tarkoittavia.

Yki Räikkälä

Vapaa-ajattelijain liitto ry

Uskonnottomien edunvalvonta-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Harva nuori tuntee kuuluvansa uskonnolliseen yhteisöön

Päiväkotien ja koulujen toiminta kaikille sopivaksi

Esitys Helsingin, Espoon ja Vantaan kasvatuksen ja koulutuksen lautakunnille.

Vaalikoneet 2007-2023: kirkon verotusoikeus säilyy

Joissakin tavoitteissa edistystä

Kohti tulevaa liittokokousta

Huomio myös heikkouksiin

KOP KOP KOP, AVAA HAKAS!

VALE, EMÄVALE, TEKOÄLY

OPETUSSUUNNITELMAT LIIAN YKSILÖKESKEISIÄ

HUOMIONHAKUA KUOLEMAAN SAAKKA?

KUKA HYVÄÄ KYLVÄÄ, SE HYVÄÄ KORJAA

Totuus oli jotain muuta

Tositarina päättyi onnellisesti

Kyynisyys ei ole realismia

Vapaa-ajattelijain Liitto ry

uskonnonvapaus.fi