Vapaa-ajattelijain Liitto ry

Vapaa-ajattelijain liitto ry

Uskonnottomien edunvalvonta-, oikeusturva- ja kulttuurijärjestö

Sananen toimitussihteeriltä – Jeesus teki oharit

Vapaa-ajattelijoiden logo. Pyöreä oranssinen tausta jossa kolme valkoista liekkiä päällekkäin.

Kävin joskus viime vuosituhannella transsendenttisen meditaation eli TM:n kurssin. Initiaatiotilaisuuteen Keravan Kestihovin hotellihuoneessa…

RISTO K. JÄRVINEN

Kävin joskus viime vuosituhannella transsendenttisen meditaation eli TM:n kurssin. Initiaatiotilaisuuteen Keravan Kestihovin hotellihuoneessa ei pitänyt liittyä mitään uskonnollista. Pieni epäilys kuitenkin heräsi, kun opettaja kääntyi minuun selin ja alkoi hymistä jotain sanskritin kielellä hinduhörhöltä näyttävän Maharishi Mahesh Yogin kuvan edessä. Hyminän lomassa hän kasteli pururadan metsiköstä matkalla poimimiani kieloja vesiastiassa ja roiskutti olkansa yli pisaroita päälleni. Lopuksi hän kääntyi ympäri ja kuiskasi korvaani salaisen mantrani.

Jäin koukkuun heti. Meditoin kaksikymmentä minuuttia kaksi kertaa päivässä noin vuoden ajan. Lopetin, kun luulin saaneeni selvänäkemisen kyvyn. Istuin junassa ja kuulin kahden pojan keskustelun. ”Arvaa, miten pitkälle onnistuin eilen napsauttamaan sormillani pullonkorkin?” poika kysyi. Kahdeksaantoista metriin, ajattelin. ”No?” pojan kaveri ynähti. Vastaus kuului: ”Kahdeksaantoista metriin.” Aloin tietää ennalta muitakin numeroita, esimerkiksi pakkaslukuja säätiedotuksissa. En enää uskaltanut kävellä hautausmaalla, sillä pelkäsin, että seuraavassa kivessä lukee minun kuolinpäiväni ja -kuukauteni.

Jälkeenpäin ymmärsin, että olin mielessäni alkanut arvailla numeroita kaikenlaisissa yhteyksissä pitkin päivää ja että arvasin lähes aina väärin. Tietysti muistin vain osumat, ja pian luulinkin olevani vähintään uusi Aino Kassinen.

Välillä menin meditoidessani niin syvälle ajatuksettomaan tilaan, että haltioiduin. Erään session jälkeen kävelin kadulla ja katsoin vastaantulevia myötämielisesti. Näin heidän kärsimyksensä ja minun teki mieli huutaa: ”Ei hätää, minulla on parannuskeino kaikkeen!”

Ymmärrän siis uskovaisia, joilla on valtava tarve levittää sanaa ja käännyttää ihmisiä Herran puoleen. Annan heille usein mahdollisuuden. Annoin esimerkiksi eräälle tuntemattomalla naiselle WhatsAppíssa luvan lähettää minulle Kalevi Lehtisen kirjan Löytöretkellä ja jopa luin siitä kohdat, jotka nainen oli merkannut. Kun hän kysyi, mitä pidin kirjasta, vastasin rehellisesti:

”On mielenkiintoinen ajatus, että Jeesus on jo elämässäni, vaikka en sitä huomaa. Ongelma on, että tämä ajatus ei konkretisoidu mitenkään, koska en Jeesuksen läsnäoloa mitenkään tiedosta. Enkä siten pysty asiaan edelleenkään uskomaan.”

Nainen ei antanut periksi: ”Tehdäänkö niin, Risto, että rukoilen joka päivä seuraavan kahden viikon ajan sitä, että Jeesus tulee sinulle osoittamaan itsensä. Ole sinä kuulolla, niin ei mene ohi. Näin tulee tapahtumaan. Ilmoittele sitten, kuinka hän sinulle ilmestyi, jos tahdot.”

Hän itse oli aikoinaan sanonut Jumalalle, että jos tämä ei ilmoita itsestään, hän ei vaivaa asialla päätään enää koskaan. Muutaman viikon kuluttua tapahtuma johti toiseen ja Jumala vihdoin ilmestyi. ”Oli helpotus tietää, että kuoleman jälkeen on elämää ja minullakin on merkitystä kaiken Luojalle!”

Suostuin ehdotukseen ja jäin odottamaan. Yritin pysyä kuulolla, ettei Jeesuksen tuleminen mene ohi. Nauratti, kun ajattelin, että Jeesus saapuisi niin hissukseen, etten häntä huomaisi. Näin myös uhkakuvan: kun odottaa Jeesukselta merkkiä, sellaisen helposti tulkitsee saaneensa vaikkapa kivestä kengässä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Ennen kuin kaksi päivää ennen määräajan umpeutumista. Televisio pauhasi kotona taustalla, sieltä tuli jumalanpalvelus, kuului tuttu laulu. Nytkö Jeesus viestittää, ajattelin. Ryntäsin olohuoneeseen. Tallensin ohjelman, sillä en ollut oikealla katselutuulella: minun piti keskittyä illan stand up -keikkaan parinvaihtobileissä Himoksella.

Katsoin tallenteen äsken. Se ei ollut jumalanpalvelus, vaan Yle TV1:n ohjelma Nojatuolikirkko, joka oli kuvattu helatorstaina Oulunkylän vanhassa kirkossa Helsingissä. Siinä keskusteltiin kärsimyksestä. Välillä bändi esitti biisejä, lopussa rukoiltiin ja tunnustettiin uskoa. Mikään juttu ei kolahtanut minuun, ei osoittautunut taivaalliseksi merkiksi, vaikka tuijotin ruutua tuntosarvet yliviritettyinä. Mainitsemani tuttu laulu kuultiin ohjelman lopussa, kun bändi esitti Jukka Leppilammen Vuorilaulun, jonka kertosäkeessä hoilataan neljä kertaa hallelujaa ja kerran amen ja sitten toistetaan sama. Mutta eipä kolahtanut sekään.

Kuuntelin Leppilampea ja Outi Terhoa joskus nuorena, etten sanoisi ironisesti, enkä voinut aavistaa, että vielä vuosikymmeniä myöhemmin Jeesus kiukuttelisi muinaisesta asenteestani. Vai johtuiko tyypin oharit siitä, että TM on kuulemma saatanasta? Vai eikö mitään Jeesusta ole, tule, eikä tilata?

Kuva Yle TV1:n ohjelmasta Nojatuolikirkko. Kaksi naista ja mies keskustelevat pyöreän pöydän ympärillä.

Pääsihteerin palsta: Someramadan

Vapaa-ajattelijoiden logo. Pyöreä oranssinen tausta jossa kolme valkoista liekkiä päällekkäin.

Suoraan sanottuna en ole suuri islamin ystävä. Muukalaiskammosta tai rasismista ei ole kysymys, olen kyllä utelias tutustumaan muihin kulttuureihin ja pidän suuresti esimerkiksi kiinalaisesta, intialaisesta, thaimaalaisesta, japanilaisesta, syyrialaisesta, kreikkalaisesta ja marokkolaisesta ruoasta, afrikkalaisista…

TIMO KARJALAINEN

Pääsihteerin palsta: kuvassa Timo Karjalainen

SUORAAN sanottuna en ole suuri islamin ystävä. Muukalaiskammosta tai rasismista ei ole kysymys, olen kyllä utelias tutustumaan muihin kulttuureihin ja pidän suuresti esimerkiksi kiinalaisesta, intialaisesta, thaimaalaisesta, japanilaisesta, syyrialaisesta, kreikkalaisesta ja marokkolaisesta ruoasta, afrikkalaisista rytmeistä ja Lähi-idän kansanmusiikista sekä arabialaisista ornamenttikuvioista.

Arvostus on kuitenkin ansaittava. Islamista on tullut vastaan kovin vähän kannatettavia tapoja tai ajatusmalleja.

Esimerkiksi islamilainen oppi talousasioista dogmaattisesti kieltää koron perimisen lainasta, mikä vaikeuttaa rahoitusjärjestelmän toimintaa. Koska koron konsepti on melko keskeinen talouden toiminnalle, kieltoa kierretään monimutkaisesti määrittelemällä lainalle jotain muuta vastiketta joka ei päällisin puolin ole ”korkoa”.

Yksi toistuva elementti islamilaisessa ajattelussa onkin äärimmäisyyksiin vietyjen, hatusta vedettyjen dogmien kiertäminen saivartelemalla. Sukupuoliasioissa islam on suorastaan kivikautisen kieltävä yhtään millekään seksuaalisuuteen vihjaavallekaan, ja se viedään äärimmäisyyksiin erottelemalla sukupuolet toisistaan kokonaan erilleen kaikkialla muualla paitsi kodin seinien sisäpuolella aviopuolisoiden kesken – mutta, jos nyt sattuu mieli tekemään satunnaista seksiä, niin olkoon miehellä (!) oikeus ottaa toinen vaimo puoleksi tunniksi.

Yksi islamissa äärimmäisyyksiin viety asia on ramadan, periaatteessa kaikille aikuisille pakollinen kuunkierron mittainen eli noin 29 vuorokauden ajanjakso jolloin syöminen on kielletty auringonnoususta auringonlaskuun, joka kahdestoista kuunkierto eli hiukan alle vuoden välein. Islamilaista kalenteria kun eivät kiinnosta sellaiset maalliset seikat kuin vuodenajat tai karkauspäivät, vaan ”vuosi” on nätti tusina kuunkiertoja, mistä johtuen islamilaiset kuukaudet ovat milloin mihinkin vuodenaikaan.

Viimeksi islamilaisen kalenterin ramadan oli tänä keväänä 23.3.–20.4. Ramadan-uutisia kahlatessa juolahti mieleeni, että ramadanin ideaa päiväaikaisesta pidättäytymisestä voisi soveltaa terveellisemmin someen eli sosiaaliseen mediaan.

Ruoan saannissa säännöllisyys on terveellisintä, mutta somen kahlaamisesta pidättäytyminen voi olla hyvinvointia edistävä hiukan tipattoman tammikuun tapaan. Tiedetään, että somen selaaminen voi aiheuttaa ahdistusta. Ainakin se syö tehokasta työaikaa jos päivät (!) kuluttaa somea selaten.

Päätin kokeilla. Facebook kiinni päiväaikaan toimistolla. Illalla sitten kotona joutaa sitä selata.

Kuinkas sitten kävi? Huomasin selvää hyötyä, työhön keskittyminen tehostui. Valitettavasti en ole kovin harjaantunut näissä pidättäytymisjutuissa, joten lipsumista tapahtui. (Kuten jutun alusta saattoi huomata, ruokakin maistuu joka päivä.)

Terveyttä edistävän toiminnan yksi tunnusmerkki on, että sitä voi tehdä useamminkin kuin vuosittain. Aion jatkaa turhasta viihteestä työaikaan pidättäytymistä – kohtuudella, sillä tarkoitus on edistää hyvinvointia eikä tukehtua dogmiin.

Kannattaa suhtautua uusiin ajatuksiin analyyttisen rakentavasti.

Maistiaisia gallup ecclesiastica -kyselystä

ARVOSTELU

Kimmo Ketola: Uskonnonvapaus katsomuksellisesti moninaisessa valtiossa. Suomalaisten näkemykset kirkon ja valtion suhteesta ja uskonnonvapauden merkityksestä. Kirkon tutkimus ja koulutus. Ajankohtaisraportti 2/2023.

ESA YLIKOSKI

Kimmo Ketola: Uskonnonvapaus katsomuksellisesti moninaisessa valtiossa. Suomalaisten näkemykset kirkon ja valtion suhteesta ja uskonnonvapauden merkityksestä. Kirkon tutkimus ja koulutus. Ajankohtaisraportti 2/2023.

Evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä Kirkon tutkimuskeskus on saanut uuden nimen, Kirkon tutkimus ja koulutus. Sillä on pitkään ollut tapana tehdä neljän vuoden välein laaja Gallup Ecclesiastica -kysely. Kyselyn tuloksia on sitten julkaistu viiveellä muun muassa kirkon nelivuotiskertomuksessa seuraavana vuonna.

Laitoksen tutkija Kimmo Ketola julkaisi ja tulkitsi nyt maaliskuussa syksyn 2022 kyselyn tuloksia suomalaisten näkemyksistä, jotka koskevat kirkon ja valtion suhteita sekä uskonnonvapautta.

Artikkelin mukaan uskonnonvapaudessa arvostetaan erityisesti yksilönvapauksia, kuten ihmisten oikeutta vaihtaa uskontoa (86 %) ja solmia avioliittonsa omien katsomustensa mukaisesti (74 %). Myös oikeus uskontonsa mukaiseen ruokavalioon ja pukeutumiseen sai enemmistön tuen.

Kun uskonnonvapauden merkityksestä sai 10 vaihtoehdosta valita 3 tärkeintä, kärkeen nousivat ”vapaus valita oma maailmankatsomukseni” (61 %), ”vapaus valita uskonnollinen tai uskonnoton identiteetti” (47 %) ja ”erilaisten uskontojen ja katsomusten tasa-arvoista kohtelua lain edessä” (30 %). Vähiten kannatusta (3 %) sai vaihtoehto ”vapaus kritisoida valtaapitäviä uskonnollisin perustein”, mutta sitä kannatti 16 % ”muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan” kuuluvista.

Artikkelin mukaan 43 % kannatti jonkinlaista valtion tukea uskonnoille. Näkemykset jakaantuivat kuitenkin siinä, tuliko tuen kohdistua yhteen, harvoihin vai tasapuolisesti kaikkiin uskontoihin. Kummastustani herätti, miksi Ketola keskeisissä havainnoissaan mainitsee tässä vain uskonnot, vaikka mukana tässä 43 %:n ryhmässä on myös vaihtoehto, jonka mukaan ”valtion tulee tukea tasapuolisesti kaikkia uskontoja ja katsomuksellisia yhteisöjä” (13 %).

Tarkoitushakuisuutta

Katsomuksellisilla yhteisöillä voidaan ymmärtää myös tai nimenomaan uskonnottomien yhteisöjä. Näin se nähdään myös muissa pohjoismaissa. Jos vastaaja haluaa tukea tasapuolisesti myös uskonnottomien järjestöjä, sitä ei ole reilua tulkita vain valtion ”tueksi uskonnoille”.

Väitettä ”valtion ei tule tukea eikä rajoittaa mitään uskontoa” kannatti 29 % vastaajista. Vaihtoehdoiksi oli kehitetty myös kaksi varsin eriskummallista ”uskontoon kielteisesti suhtautuvaa mallia”, joita kannatti vain yhteensä 13 % vastaajista. Yhden mukaan ”valtion tulee aktiivisesti rajoittaa uskontoa julkisessa elämässä” ja toisen mukaan pitää rajoittaa ”sekä julkisessa että yksityiselämässä”.

”Julkista elämää” koskeva kysymys ja käsite ovat tarkoituksella epäselviä, koska ev.-lut. kirkko haluaa vastausten avulla saada luvan tehdä uskonnollista lähetystyötä esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa. Monetkaan eivät halua kieltää uskonnon julistamista julkisilla paikoilla, kunhan se tehdään häiritsemättä ohikulkijoita, mutta tämä kanta ei ole tarkoitettu ev.-lut. kirkon kulkuluvaksi kouluihin. Koulut ja päiväkodit eivät ole ”julkisia paikkoja”.

Mielestäni kysymysvaihtoehdot ja myös tulosten tulkinta olivat tarkoitushakuisia, kirkon tukemista. Vastaukset voisi summata myös niin, että kaikista vastaajista 55 % tuki joko tasapuolista tai kriittistä vaihtoehtoa (tasapuolisia 29 % + 13 % ja kriittistä 13 %). Kantansa ilmaisseista nämä osuudet olivat yhteensä 64 %.

Kaikista vastaajista vain 31 % valitsi uskontoja tukevat vaihtoehdot (15 % + 16 %). Lisäksi 12 % ei osannut valita ja 3 % sanoi, että ei mikään vaihtoehto ollut sopiva.

Kirkon julkisoikeudellisen erityisaseman lopettaminen ei ollut vaihtoehtona tässä kirkon kyselyssä. Eikä uskonnonvapauden ilmenemismuotojen kohdalla kysytty vapaudesta valita koulun katsomusaine taikka uskonnon opetuksen pakollisuudesta kirkon jäsenille.

Ajankohtaisraportti 2/2023: Uskonnonvapauden merkitykset suomalaisille uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden mukaan (%). GE 2022, N = 1 104. 
  Ajankohtaisraportti 2/2023: Uskonnonvapauden merkitykset suomalaisille uskonnollisen yhdyskunnan jäsenyyden mukaan (%). GE 2022, N = 1 104.[/caption]

Kommunistin evankeliumi

ARVOSTELU

Kun sekä Portugalin katolinen kirkko että Vatikaani ovat paheksuneet Jeesuksen Kristuksen evankeliumi -teosta (O Evangelho Segundo Jesus Cristo, 1991), niin eihän kirjaa voi olla suosittelematta. Paheksuneita myötäillyt Portugalin varapääministeri Cavaco Silva vaati jopa teoksen poistamista Euroopan Aristeion-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta, jolle se palasi kansainvälisten protestien myötä. Vatikaani myös tuomitsi…

ESA AALLAS

José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Tammi, 1998.

Kirjan kansi: José Saramago: Jeesuksen Kristuksen evankeliumi. Tammi, 1998.

Kun sekä Portugalin katolinen kirkko että Vatikaani ovat paheksuneet Jeesuksen Kristuksen evankeliumi -teosta (O Evangelho Segundo Jesus Cristo, 1991), niin eihän kirjaa voi olla suosittelematta. Paheksuneita myötäillyt Portugalin varapääministeri Cavaco Silva vaati jopa teoksen poistamista Euroopan Aristeion-kirjallisuuspalkinnon ehdokaslistalta, jolle se palasi kansainvälisten protestien myötä. Vatikaani myös tuomitsi kirjallisuuden Nobelin myöntämisen 1998 tuolle kommunistille. Kun José Saramago kuoli 2010, leppymätön katolinen kirkko kirosi: ”Uskonnon vastainen ideologi, ääripopulisti”.

Tunnettua legendaa Jeesuksen vaelluksesta ja kohtalosta omaperäisen luovasti kuvaava Saramago kyseenalaistaa ja maallistaa monia pyhiä tabuja ja uskomuksia, ironiaa kaihtamatta. Kuin kouluaineessa eräänä kylmänä ja sateisena talviyönä saapuu Nasaretin Marian taloon enkeli. Siivekäs kertoo Jeesuksen siinneen Herran siemenestä, jonka tämä oli käynyt vaivihkaa ohimennen sekoittamassa Marian puolison Joosefin siemeneen.

Jeesus puolestaan menettää poikuutensa kädestä pitäen opettavan, kokeneen portto Maria Magdalenan kanssa. Heidän lemmenaktiaan kirjailija kuvaa kuuden sivun verran teoksistaan tutuilla, joskus sivun ja toisenkin mittaisilla välimerkittömillä, repliikkiviivoja ja lainausmerkkejä hylkivillä kappaleilla.

Jeesus alkaa elää vihkimättömänä porton kanssa tuoden vaelluksillaan esiin opetuslastensa evankeliumitarinoista tutut, uskomattomat kykynsä. Vaelluksillaan Jeesus kohtaa Jumalan ja paholaisen, entisen paimenensa veneessä.

”Perätuhdolla istui Jumala. Kookas vanha mies, rintaa peitti aaltoileva parta, pää paljaana tukka valloillaan, kasvot leveät ja voimakkaat, huulet paksut, eikä suu näyttänyt puheessa liikkuvan, vaatteet kuin rikkaalla juutalaisella… ”

Juutalaisten jumalana 4004 vuotta ollut Jumala kertoo tarvitsevansa Jeesuksen apua marttyyrina laajentaakseen vaikutuspiiriään. Jeesusta puistattaa ja hän tajuaa paholaisen hymyn, sillä myös tämän valta kasvaa, koska Jumalan rajat ovat myös paholaisen rajat.

Poika utelee Isältään, paljonko kuolemaa ja kärsimystä tämän voitto muista jumalista vaatii. Jumala latelee sivukaupalla vaadittavaa ääretöntä kärsimysten ja kyynelten merta. Aloittaen aakkosittain.

”Prahan Adalbert surmataan seitsenkärkisellä pertuskalla, Syyrian Aurea kuolee nauloja täyteen hakatussa tuolissa, kun veri vuotaa kuiviin, Rooman Beatrix kuristetaan kuoliaaksi, Castulus haudataan elävältä, Eliphius surmataan irrottamalla päänahka, Fabianus rautakarstoilla, Hadrianus vasaroidaan kuoliaaksi alasimen päällä, Jeanne d `Arc poltetaan elävältä…”

Kun Jeesus kysyy, oliko siinä kaikki, isänsä vastaa ei, lisää sodat ja verilöylyt sekä ristiretket pyhille paikoille. Ja sitten on vielä inkvisitio. Pyhän viraston tuomioistuin, välttämätön paha. ”Sen avulla tehdään loppu saastasta, jollaista sinun kirkkoosi joskus pesiytyy”, Jumala valistaa poikaansa. Ja vakuuttaa, ettei kaipaa kunniaa vaan valtaa.

Paholaisen mielestä täytyy olla Jumala, jotta voi noin kovasti mieltyä vereen. Paholainen ehdottaakin, että Jumala antaisi hänelle anteeksi ja lopettaisi pahan, jolloin Jeesuksen ei tarvitsisi kuolla. Jumala vastaa katoamalla veneestä sumun suojassa tuonpuoleisiin.

Jeesuksen jo kituessa ristillään Jumala ilmestyy ja jylisee mieltyneensä poikaansa. Tällöin poika käsittää, että hänet oli johdettu harhaan ja saa mieleensä kuvan siitä veren ja kärsimyksen virrasta, joka oli hänen jalkojensa juuresta tulviva yli koko maailman. Poika huutaa taivaassa lymyilevän isänsä perään: ”Ihmiset, antakaa hänelle anteeksi, hän ei tiedä mitä on tehnyt”.

Lehtihaastattelussaan kirjailija Saramago katsoi, ettei yksikään uskonto, ilman poikkeuksia, onnistu ikinä yhdistämään ihmisiä eikä saattamaan heitä sovintoon. Päinvastoin, hänen mielestään uskonnot ovat olleet ja tulevat olemaan syy sanoinkuvaamattomiin kärsimyksiin, verilöylyihin sekä hirviömäisiin fyysisiin ja henkisiin väkivallan tekoihin, joista koostuu yksi ihmiskunnan kärsimyshistorian pimeimmistä luvuista. (La Repubblica, 20.9.2001)

Avoimesti ateistisen vakaumuksensa esiin tuovan kirjailijan teoksen ääressä nousevat mieleen myös menneet ja nykyiset uskonnottomat hirmuhallitsijat. Surrealismia ja kuvitelmia teoksissaan suosiva tekijä kritisoi eräissä muissa romaaneissaan poliittisen vallan väärinkäyttöä. Kertomus näkevistä -teoksessa länsimainen demokratia on muuntumassa poliittisen eliitin diktatuuriksi, jossa 70 prosenttia vaaliuurnaan jätetyistä äänestyslipuista on tyhjiä.

”EN SYNTYNYT NOBELIA VARTEN”

José Saramago (1922 – 2010, Lanzarote) syntyi Azinhagan maalaiskylässä Portugalin koillisosassa Maria de Piedaden ja Josè Sousan maatyöläisperheeseen. Kirjailijan sukunimeksi Sousan sijaan vakiintunut Saramago merkitsee ruohokasvia, jonka lehtiä köyhät lisäsivät keittoihinsa.

Perhe muutti Lissaboniin Saramagon ollessa parivuotias. Isä työskenteli liikennepoliisina ja äiti kotiapulaisena. Vanhempien varattomuuden takia Saramago jätti 12-vuotiaana oppikoulunsa ja kävi ammattikoulun, josta valmistui sorvariksi.

Pari vuotta automekaanikkona työskennellyt Saramago meni vuonna 1944 naimisiin rautatieyhtiön konekirjoittaja Ilda Reisin kanssa, josta tuli sittemmin tunnustettu taidekaivertaja. Heille 1947 syntyneen Violante-tyttären aikaan Saramago toimi sosiaalihuollon virkailijana.

Kirjat alkoivat vetää puoleensa Lissabonin julkisissa kirjastoissa iltamyöhään viihtynyttä lukijaa. Vuonna 1947 valmistuneet pari novellia eivät vielä nostaneet uraa lentoon. Kirjallisuuden piiriin hänet vei 1950 alkanut toimensa Estúdios Cor -kustantamon kääntäjänä ja toimittajana. Vuonna 1968 Saramago rakastui kirjalliseen neuvojaansa, näytelmäkirjailija ja novellisti Isabe da Nóbregaan.

Hänelle José omisti teoksensa Baltatsar ja Blimunda (Memorial do convento, 1982) sekä Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis, 1984). Seurustelu jatkui vuoteen 1986. Ilda Reis ja Saramago erosivat 1970.

Portugalin sotilasdiktatuurin kieltämään kommunistipuolueeseen (Pardido Comunista Português) Saramago liittyi vuonna 1969 ollen vielä 1989 puolueen ehdokas paikallisvaaleissa. Vuonna 1921 perustettu PCP oli keskeinen, António de Oliveira Salazarin melkein viisi vuosikymmentä jatkuneen autokratian vastustaja. Vasta kevään 1974 neilikkavallankumous kaatoi Salazarin diktatuurin. Huhtikuusta marraskuuhun 1975 Saramago toimi lissabonilaisen, neilikkavallankumouksessa kansallistetun, entisen diktatuurin äänenkannattaja Diário de Noticias -sanomalehden varapäätoimittajana. Marraskuun 25. päivän epäonnistuneen vasemmistolaisen, armeijan kapinallisten laskuvarjojoukkojen tukeman vallankaappauksen jälkeen Saramago ja eräät toiset kommunistitoimittajat erotettiin lehdestä liian radikaaleina.

Eräiden arvioiden mukaan Saramago pettyi, kun vallankumous ei tehnyt maastaan sosialistista. Poliittisia, sosiaalisia ja uskonnollisia auktoriteetteja vastustanut kirjailija luonnehti kommunismiaan henkiseksi ja lojaaliksi asenteeksi ja mahdollisuudeksi. Neuvostoliiton sananvapauden rajoituksia hän kritisoi.

Vuodesta 1979 alkaen kirjailijan työhön keskittyneen Saramagon maine kasvoi kahdeksankymmentäluvulla. Vuonna 1988 hän solmi liiton toimittaja Pilar de Ríon kanssa. Kun 76-vuotiaalle Saramagolle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto ensimmäisenä portugalialaisena kirjailijana 1998, niin lissabonilaisen A Capitalan -lehden otsikon mukaan saaja itsekin katsoi, ettei ollut paras valinta. ”En syntynyt tätä varten.”

Nobel-puheessaan hän arvosteli epätasa-arvoisuuden ja kurjuuden kasvua. ”Sama skitsofreninen ihmiskunta, jolla on kyky lähettää välineitä planeetoille tutkimaan kallioiden koostumusta, kykenee kirjaamaan välinpitämättömyydellä miljoonien ihmisten nälkäkuoleman. Marsiin lento näyttää onnistuvan helpommin kuin käynti naapurissa.”

Saramago kuoli 87-vuotiaana 18. kesäkuuta 2010 Lanzarotella Kanariansaarilla. Sinne hän muutti 1992 protestina kohtelustaan Aristeion-kirjallisuuspalkintojupakassa. Kaksi päivää myöhemmin Lissabonissa pidettyä hautajaissaattoa seurasi ainakin 20 000 ihmistä. Heistä monet kantoivat Salazarin autokratian huhtikuussa 1974 kaataneen vallankumouksen symbolia, punaista neilikkaa. Surusaatosta poissaoleviin kuului oikeistolainen presidentti Aníbal Silva.

Kun Saramagon kuolemasta oli kulunut vuosi, tuotiin hänen tuhkansa synnyinkylästään Azinhagasta laskettavaksi satavuotiaan oliivipuun juurelle Lissaboniin José Saramago -säätiön Casa dos Bicos -talon aukiolle.

Saramagon tuotannosta on suomennettu 14 teosta vuosina 1982-2008 Tammen julkaisemana.

Tiede ei ole tylsää ja puuduttavaa

ARVOSTELU

Miten sisällyttää yhteen kirjaan pätevän tieteellisen selostuksen kaiken tuntemamme universumin alusta ensimmäisten atomien, molekyylien ja yksisoluisten ilmaantumisesta ihmisen kehittymiseen, ihmisjärjellä käsittämättömään satojen tuhansien valovuosien mittaisten…

YKI RÄIKKÄLÄ

Oskari Miettinen: Alkuräjähdyksestä uskomuksiin. Reuna, 2023.

Alkuräjähdyksestä uskomuksiin - kirjan kansikuva

Miten sisällyttää yhteen kirjaan pätevän tieteellisen selostuksen kaiken tuntemamme universumin alusta ensimmäisten atomien, molekyylien ja yksisoluisten ilmaantumisesta ihmisen kehittymiseen, ihmisjärjellä käsittämättömään satojen tuhansien valovuosien mittaisten galaksien mittaamattoman valtaisaan määrään ja siinä samalla käsitellä tämän universumin mitassa mikrobin kokoisen planeetan asukkaiden eeppisen mielikuvituksellisiin uskomuksiin eli todistetun tieteen vastaisiin käsityksiin? No, vaikka kuten Oskari Miettinen on tehnyt. Kirjoittaa kirjan, jossa vastaansanomattomista nykytieteen selvittämistä tosiasioista siirrytään sulavasti ihmiskuntaan historian saatossa pesiytyneisiin mitattoman absurdeihin uskomuksiin ja niin monien tosina pitämiin metafyysisisiin ilmiöihin ja entiteetteihin.

Alkuräjähdyksestä uskomuksiin on filosofian tohtori ja tähtitieteilijä Oskari Miettisen (s. 1982) ensimmäinen tietokirja. Ilmeisen intohimoisena tiedon levittäjänä hän on ottanut käsittelyyn niin tieteen selvittämät tosiseikat universumin alkuvaiheista tähtineen ja galakseineen, aurinkokunnan synnystä ja maapallon evoluutiosta sekä ikään kuin antiteesinä vuosituhansien vajavaisen tiedon aikana kehkeytyneet ja monien edelleenkin tosina pitämät mitä merkillisimmät uskomukset tästä kaikesta uskontoja myöten. Miettinen on kirjoittanut myös kolmisenkymmentä kansainvälistä tieteellistä artikkelia, joten pohjaa tällaisen kirjan koostamiselle on. Ja mitä sitä turhaan varovaisesti aloittaa.

Itse asiassa kirjasta voi halutessaan lukea vaikka näitä kahta osiota vuorotellen. Tähtitiede galakseineen ja tajuttomine mittasuhteineen sekä maapallon elämän kehitysvaiheet voivat olla pötkössä luettuna aika tanakkaa tavaraa, joten keveiksi välipaloiksi voi ottaa luvun kaksi uskomusosastosta. Kätevää. Ja sitä paitsi onhan aivan loogista käsitellä uskomuksia ja faktoja samassa yhteydessä. Liittyväthän nämä toisiinsa, vaikka maailmat ovatkin kaukana toisistaan kuin Andromedan galaksi Linnunradasta. Andromeda muuten lähestyy Linnunrataa 432000 km/t vauhdilla. Törmäystä saa silti odotella vielä 4–5 miljardia vuotta. Uudelle supergalaksille on jo annettu nimikin: Milkomeda. Uskontojen ennustukset ovat mitä ovat, mutta tieteessä varma miljardien vuosien päässä oleva tapahtuma on jo nimetty.

Vaikka kirjoittajan oma tyyli ei välttämättä vielä olekaan hioutunut, on kirjaa miellyttävä lukea, kun teksti on sujuvaa ja sopivan rentoa olematta vaivaannuttavaa. Esimerkiksi ”…joskus astrologiassa myös satunnaisilla ilmiöillä, kuten komeetan ilmestymisellä taivaalle, on jokin sanoma, kuten ilmoitus tulevasta suuresta onnettomuudesta. Tämän varmaan dinosaurukset voisivat allekirjoittaa.” Tai: ”Ensimmäiset kuivalle maalle ilmaantuvat eliöt näyttävät olevan leviä ja sieniä, jotka elävät vuorovesivoimien aiheuttamien nousu- ja laskuvesien alueilla – välillä meressä, välillä kuivalla maalla. Siten ne alkavat sopeutua myös kuivan maan elämäntavoille. Maassa maan tavalla siis.” Mielenkiintoinen teoria siitä, miten elämä siirtyi ”alkumerestä” maalle tuottaen lopulta ihmisen.

Mielenkiintoista on myös arvelu siitä, että nykyihminen oli osaltaan syyllinen neandertalin ihmisen häviämiseen – ja se, että tämä nykyihminen mahdollisesti myös keksi uskonnot, noin 32000 vuotta sitten. Tosin neandertalin ihminen saattoi harjoittaa jotain uskonnon kaltaista jo paljon ennen. Tuli tietooni sellainenkin asia, että vuonna 1998 keksitty ”pimeä energia” nimettiin aluksi ”hassuksi energiaksi”. Hassua. Tiede ei suinkaan ole tylsää ja puuduttavaa.

Kirja on tiedettä popularisoiva eli tavan kansalaisille suunnattu helppotajuinen, kuten takakannen esittelyssä mainitaan. Mutta nähtävästi fysiikasta ja tähtitieteestä ei juuri voi kirjoittaa käyttämättä monimutkaisia ja outoja termejä sekä vielä oudompia yhtälöitä. Arjessa ei usein tule vastaan hiukkasten baryoniluvut, termi ”Hadeeinen eoni”, millä kuvataan ihan oikeasti täällä ollutta ”maanpäällistä helvettiä”. Siitä on aikaa 4,6–4 miljardia vuotta, mutta fakta on, että täällä Telluksella on ollut oikea globaali tulijärvi. Syntisiä vain ei ollut vielä 4,5 miljardiin vuoteen. Mutta hankalistakin termeistä ja tiedon tiiviistä vyörytyksestä huolimatta kirjan helppolukuisuus tekee siitä käyttökelpoisen opetuskäyttöön vaikka lukioissa, ellei osin peräti protuleireilläkin. Ja sopii tämä vaikka kenelle vain. Tosin uskontojen käsittelyssä kirjoittajan oma näkemys niistä ei juuri jätä arvailujen varaa, mikä seikka ei ihan oppikirjan kriteereitä täytä.

Paljon turhempaankin voisi kyllä rahansa käyttää kuin tämän hankkimiseen. Suositteluni.

Puntarissa järki, tiede, humanismi ja edistys

ARVOSTELU

Valistusajan historia tähän päivään asti, sen tuottama massiivinen tietomäärä on monimutkainen, inspiroiva ja vaikea kokonaisuus, mutta Steven Pinkerin käsissä kuin sulaa vahaa, tieteen ja rationaalisuuden runoutta.

KUKKA KUMPULAINEN

Steven Pinker: Enlightenment Now. The Case for Reason, Science, Humanism, and Progress. Penquin Books / Viking, 2018

Valistusajan historia tähän päivään asti, sen tuottama massiivinen tietomäärä on monimutkainen, inspiroiva ja vaikea kokonaisuus, mutta Steven Pinkerin käsissä kuin sulaa vahaa, tieteen ja rationaalisuuden runoutta.

Steven Pinker: Enlightenment Now - kirjan kansikuva; pilvien peittämä tumma aaltoileva meri

1700-luvulla valistuksen aika ja tieteellinen vallankumous alkoivat juurtua yhteiskuntiin. Neljän teeman avulla – järkeily, tiede, humanismi ja edistys – matkataan valistusajan ajattelijoiden matkassa. Ne muuttivat todellisuutta pois tuntemattoman pelosta, vievät pois tietämättömyydestä ja taikauskoista kohti todellisuutta, joka pohjautuu tieteellisiin menetelmiin luotettavan tiedon saavuttamiseksi.

Asiat, joita pidämme yhteiskunnassamme nyt ”normaalina” ja itsestään selvinä, eivät olleet sitä 1700-luvulla – eikä aina 1900-luvullakaan. Vaikka valistuksen ajan tieteilijöiden ja ajattelijoiden tulokset olivat merkittäviä, Steven Pinker tuo samalla esiin, että he eivät olleet täydellisiä ihmisiä. Useat pitivät kiinni uskomuksista, joita pidämme kauhistuttavina, mutta siitä huolimatta heidän työnsä tasoitti tietä valistuksen ideoista moderniin käsitykseen.

Käsitellessään edistystä ja sen vastapuolta, edistyksen pelkoa, Pinker tuo esille optimismin paradoksin: henkilökohtaisten riskien suhteen olemme usein optimisteja, mutta maamme yhteiskunnallisen kehityksen suhteen olemme pessimistejä.

Rationaalisuuden ja humanismin valossa havaitaan, että monet asiat ovat edistyneet huimasti – terveys, elinikä, ravinto, tasa-arvoisuus… Ne auttavat ymmärtämään, että yhteiskunnalliset ongelmat ovat ratkaistavissa tieteen ja rationaalisuuden avulla.

Populismi toimii vähemmistöjen oikeuksia ja hyvinvointia vastaan

Faktat, data ja tiede osoittavat, että taistelu paremmasta maailmasta toimii, että olemme jo ratkaisseet monimutkaisia ja suuria ongelmia. Samalla Pinker muistuttaa, ettei edistys etene suoraviivaisesti. Silti, vastoin epäilijöiden käsityksiä, olemme parantaneet ihmisten elämän edellytyksiä.

Äänioikeuden rajaaminen vain miehille, homoseksuaalisuuden kriminalisointi ja kuolemantuomiot ovat pääosin poistumassa kuin laillinen orjuus aikoinaan. Moraalimme on kehittynyt. Historialliset tosiasiat kertovat kehityksen jatkuvan, vaikka tiellä onkin yhä ongelmia.

Ekonomistit ovat heräämässä ja kehottavat meitä katsomaan bruttokansantuotetta eli BKT:tä pidemmälle, kun arvioimme varallisuutta. BKT toimi vehnän ja teräksen aikakaudella, mutta nykyään tarvitsemme toisenlaisia mittareita ja toisenlaista ymmärrystä yhteiskunnan hyvinvoinnista. Varallisuus ei ole vain rahaa ja fyysisiä tuotteita, vaan myös palveluita ja hyvinvointia.

Toinen vastaväite valistuksen aatteille on Pinkerin mukaan populismi. Populismi keskittyy heimoon yksilön sijaan. Se toimii vähemmistöjen oikeuksia ja hyvinvointia vastaan. Se vähättelee tietoa ja asiantuntijuutta, syyttää ”elitismiä”, syövyttää sananvapautta ja haittaa yhteiskunnan kehittämistä.

Populismia on Pinkerin mielestä niin vasemmalla kuin oikealla politiikassa: vasemmalla se on kilpailua taloudellisten luokkien välillä, oikealla se on taistelua kansakuntien tai etnisten ryhmien välillä. Molemmissa populismi katsoo menneisyyteen, idolisoi tasajakoa tai vanhanaikaista kulttuuria ja uskonnollisia arvoja. Se etsii muistoilla kullattuja aikoja, maatalouden ja tavaratuotannon paikallisuutta. Pinkerin mukaan mikään ei petä ihmiskuntaa paremmin kuin muisti.

Kirjan viimeinen luku Tulevaisuus tutkii ja pohtii populismin nousua syvemmältä. Pinker kuvaa vasta-ajattelua, iskuja valistusajan ideoita vastaan. Hän käy läpi tilastoja, joista näkee perimmäisiä syitä, miksi populismi nostaa päätään. Uusimman ajan ”luuserien” tunne siitä, että jää kehityksestä jälkeen uudistuvien ajatusten noustessa, ajaa ihmisiä populismin mentaliteettiin.

Pinter tuo lopuksi myös perusteluja sille, miksi emme ole ajautumassa takaisin pimeään keskiaikaan, vaan hitaasti mutta kuitenkin varmasti edistymme. Tulevaisuudessa on toivoa, mutta parempi yhteiskunta ei saavu ilman työtä. Työkalut meillä jo ovat tarjolla: järki, tiede, humanismi ja todistettu edistys.

Mielipiteen muuttamisen taidosta

ARVOSTELU

James O’Brien on palkintoja voittanut kirjailija, joka tällä hetkellä juontaa omaa jokapäiväistä radio show’ta. James on rakentanut alustalleen miljoonien kuuntelijoiden verkoston ympäri Euroopan. Radio-ohjelmassaan hän pilkkoo poliittisia ja kulttuurisia kysymyksiä ohjelmaan soittavien kuuntelijoiden kanssa. Ohjelma on kuunneltavissa …

KUKKA KUMPULAINEN

James O’Brien: How Not To Be Wrong: The Art of Changing Your Mind. WH Alle, 2021.

James O'Brien: How not to be wrong - kirjan kansikuva; O'Brien nojaa päätään oikeaan käteensä katsoen kameraan

James O’Brien on palkintoja voittanut kirjailija, joka tällä hetkellä juontaa omaa jokapäiväistä radio show’ta. James on rakentanut alustalleen miljoonien kuuntelijoiden verkoston ympäri Euroopan. Radio-ohjelmassaan hän pilkkoo poliittisia ja kulttuurisia kysymyksiä ohjelmaan soittavien kuuntelijoiden kanssa. Ohjelma on kuunneltavissa Global Playerissa tai YouTubessa, josta löytyy myös podcast Full Disclosure, jossa vieraana on ollut mm. George Takei. Jamesilta ilmestyi jo 2018 menestynyt kirja How To Be Right … In a World Gone Wrong.

”There is no point having a mind if you are not willing to change it” – ”Mielipiteessä ei ole mieltä, ellei ole valmis sitä muokkaamaan”

James kirjoittaa loistavasti perustaen oman päättelynsä epäonnistumisiin, leikkaa ne osiin partaveitsen terävyydellä. Hän antaa lukijalleen oivalluksen, miten voisi käyttää mahtavaa, mutta usein laiminlyötyä taitoa: muuttaa mielemme faktoilla. Jamesin henkilökohtaista kirjoitustyyliä ja älykästä päättelykykyä on ilahduttavaa lukea.

James tarjoaa ensimmäinen iskun toksista maskuliinisuutta kohtaan käyttäen omaa kokemustaan lapsuudesta aikuisuuteen. Hän avaa hyvin henkilökohtaisen tarinansa terapian aloittamisesta, sen matkasta ja miten sen avulla pääsi yli omasta toksisuudestaan, joka oli tulosta lapsuuden aikaisista traumoista.

Me kaikki altistumme jonkin verran traumaattisille kokemuksille, jotka johtavat meidät kehittämään suojauskeinoja ja muureja ympärillemme. Jamesin muureja ja suojauskeinoja tutkimalla näemme oman ihmisyytemme ja tien nähdä oman väärässä olon myöntämisen vahvuutena, ei heikkoutena.

Jos joku asia kuohuttaa yhteiskuntia globaalisti kerta toisensa jälkeen, se on rasismi. Ampumiset, tappamiset ja kulttuurilliset keskustelut. Jamesin henkilökohtainen tietämättömyys nousee esille, kun hänen radio-ohjelmaansa soittava tarjoaa omia kokemuksiaan stop and search -rutiineista. Esimerkiksi Englannissa poliisit pysäyttävät ja tutkivat mustaihoisia valkoihoisia enemmän, mikä pohjautuu rasismiin.

Hän painottaa, miten erilaisten kokemusten kuuntelu on tärkeämpää kuin kuunnella mielipiteitä ihmisiltä, joilla ei ole samaa kokemusta tai edes mahdollisuutta siihen. Se auttaa erottamaan oikean väärästä.

Radiouransa alussa Jamesin oma toksisuus oli korkealla, ja matkaamme hänen kanssaan, kun hän käy läpi kieltämisen, irrationaaliset uskomukset ja kauhean käytöksensä. Hänen ”fatty-fatty-fat-fats” -lausahduksensa oli hänen mielipiteensä ydin ylipainoisista, lausahdus, joka sai aikaan nauruja, mutta ei tuottanut sisältöä. Olen varma, että moni meistä pitää vieläkin kiinni ”syö vähemmän ja kuntoile enemmän” -mantrasta, mutta kuinka hyödyllistä se loppujen lopuksi on?

Ihmisarvon mitätöinti miltä tahansa ryhmältä on tietämättömyyden näyttämistä. Se kertoo luultavasti enemmän omista peloista, jotka usein lopulta ovat irrationaalisia. Astu siis Jamesin kenkiin ja anna mennä! Tunnelin päässä on valoa ja vieläkin monimutkaisempi aihe, transsukupuolisuus.

James käy läpi kanssamme molempien puolien huolet ja argumentit ja tutkii kulttuurista keskustelua perinteisistä perhearvoista. James purkaa soittajan irrationaalisen kannan, että perinteiset perhearvot ovat tuhoutumassa feminismin ja vähemmistöjen oikeuksien myötä. Miten irrationaalista olla vihainen tasa-arvosta? Jamesin sanoin: ”Tasa-arvo voi tuntua epäoikeudenmukaiselta, kun olet tottunut etuoikeuksiin.

Filosofian pallolaajennus – katse ”muualla ajatteluun”

ARVOSTELU

Puhun eri tavalla ja olen ”eri ihminen”, kun vaihdan ajatuksia marketin kassajonossa ja kun keskustelen filosofiystäväni kanssa. Kotioloissa puhun suoremmin kuin kyläillessä, vaikka ympärillä on tuttuja ihmisiä. Tämä muuntuminen on saanut miettimään, voinko puhua minuudestani, kun se on näin ailahtelevalla pohjalla ja muutun ”seuran mukaan”?

KARI HONGISTO

Julian Baggini:
Ajatteleva maailma, filosofian maailmanhistoria.
Suom. Tapani Kilpeläinen. Niin & näin, 2022.​

Julian Baggini - Ajatteleva maailma, kirjan kansikuva; yläosassa vuoristomaisema, alaosassa kaupungin profiili, molemat pilvien ympäröiminä
  • Julian Bagginin 400-sivuisessa filosofian maailmanhistoriassa riittää pureskeltavaa kenelle tahansa maailmankatsomuksellisesta pohdinnasta kiinnostuneelle.

Puhun eri tavalla ja olen ”eri ihminen”, kun vaihdan ajatuksia marketin kassajonossa ja kun keskustelen filosofiystäväni kanssa. Kotioloissa puhun suoremmin kuin kyläillessä, vaikka ympärillä on tuttuja ihmisiä. Tämä muuntuminen on saanut miettimään, voinko puhua minuudestani, kun se on näin ailahtelevalla pohjalla ja muutun ”seuran mukaan”?

Lukiessani Julian Bagginin massiivista teosta filosofiasta maailmalla huomaan näköjään pohtineeni aitoa probleemaa. Nyt tiedän, että buddhalaisuudessa yksi meditoimisen tehtävä on nähdä, ettei ole pysyvää minuutta, vaan vain ajatuksia ja tunteita, jotka pomppaavat pintaan ja sitten haihtuvat. Tämäkö pitäisi hyväksyä?

Bagginin mukaan itäaasialaisessa filosofiassa (Kiina, Taiwan, Japani, Korea), korostuneimmin japanilaisessa ajattelussa, keskeinen piirre on ajatus minuudesta suhteisena. Olemme keitä olemme, koska olemme tietynlaisessa suhteessa muihin. Mutta tämä ei pyyhi pois ihmisten eroja. Samaan tapaan muuten ajatteli Aristoteleskin. Jos siis olin ajatellut, että minuudessani on pysyvä olemus, tämä onkin illuusio. Jopas jotakin! Kuitenkin kun kotona luen tai kirjoitan, väitän olevani autonominen ja suuntautunut minuus – ja varsin kaukana buddhalaisuudesta!

Perinteen näkeminen

Ajattelua on ilmennyt siellä, missä ihmisiäkin, ei varmaankaan tarpeeksi eikä aina erinomaisin tuloksin, mutta kuitenkin. Väliin nykymaailman menoa seuratessa tuntuu siltä, että ajattelu on luontokadon ensimmäinen uhri. Psykologisoivaa onnellisuushöpötystä kutsutaan filosofiaksi, filosofiksi tituleeratusta jää enemmän mieleen hassu hattu kuin yksikään painava ajatus.

Silloin, kun ajattelussa pureudutaan perustavimpiin kysymyksiin, puhutaan filosofiasta. Mutta mistä silloin puhutaan? Eikö vain tulekin mieleen suuri kaari Antiikin Kreikan Platonin kirjoituksista Descartesin, Kantin ja valistuksen kautta Marxiin, fenomenologiaan, eksistentialismiin, aina postmodernismiin, Derridan kyseenalaistamisen filosofiaan ja feminismin, individualismin ja identiteettiajattelun kyllästämään nykypäivään saakka? Tradition ansioita ei parane moittia, mutta jotakin on jäänyt ulkopuolelle. Usein se ”muun maailman” ajattelu.

Raskaat verhot veti itseltäni sivuun aikanaan sukellus sellaisiin filosofian historian teoksiin kuten Gunnar Aspelinin Ajatuksen tiet, J.E. Salomaan kaksiosainen Filosofian historia ja Bertrand Russellin Länsimaisen filosofian historia I ja II. Karl Jaspersin radioesseisiin perustuva kirja Johdatus filosofiaan näytti polun pään ajattelun alkuperän omakohtaiselle etsinnälle, kirjoittajan sanoin filosofiaa ”ei voi johtaa mistään muusta”.

Filosofian avartava valo pääsi sisään, mutta juuri Russellin mainion teoksen nimessäkin korostuu eräs rajaus, rajaava sana länsimainen. Niinpä. Näkemyksemme filosofian historiasta on ollut vahvasti länsimainen.

Avartumista muualle

Filosofiaperinteen ulkopuolelle ovat unohtuneet tai jätetty monet idän vanhojen kulttuurien ajatustraditiot, Itä-Aasia, Intia, muslimimaailma (joista kukin edustaa noin neljännestä maailman ihmisistä)… Miten ajatellaan kungfutselaisittain, miten buddhalaisuudessa, taolaisittain, Vedanta-koulukunnassa, jainalaisuudessa, mikä on Upanisadien, Brahman ja Bhagavadgitan tai Vedojen ajatuksellinen sanoma jne. Onko Afrikassa ajateltu? Miten tällainen rajaus on päässyt käymään, onko ajattelu kaikkialla luettavissa filosofiaksi?

”Aristoteleelle ja useimmille hänen aikalaisistaan ja seuraajistaan ihmiset erottaa muista heidän rationaalisuutensa. Intialaisessa ajattelussa meidät erottaa kyky dharmaan, kyky erottaa väärä ja oikea ja elää sen mukaisesti.”

Julian Baggini

”Muualla ajattelun” on varmaankin nähty sekoittuvan uskontoihin, myytteihin ja hengellisiin sfääreihin, kulttuurin erikoisuuksiin, runouteen, metaforisiin keskusteluihin ja aforistiikkaan. Näin se on saatettu tulkita jotenkin hämäräksi. Sitä on vierastettu ”läntisen” tiukan loogisen, totuushakuisen ja käsitestriktin ajattelun perinteessä, jossa on luotettu järjen autonomiaan ilman yliluonnollisia apuja. Myös monien perinteiden kolossaalisuus on voinut nostaa kynnystä tarttua härkää sarvista.

Brittifilosofi Julian Bagginin teos filosofian maailmanhistoriasta, Ajatteleva maailma, haluaa laventaa kuvaa, vetää verhot syrjemmälle ”muun ajattelun” edestä. Hän on tarttunut isoon aiheeseen tavalla, jonka kautta mukaan pääsee, mutta ei ilman paneutuvaa työstämistä. Jo käsitteissä ja niiden juurissa, etymologiassa riittää purtavaa. Kirjoittajan omat kokemukset tapaamisista eri maissa ja keskusteluista moneen suuntaan ajattelevien kanssa tuovat omakohtaista tuntumaa tiedollisen panoksen ja lukeneisuuden oheen.

Totuus vai tie?

Maailman laitojen traditioita erottavat monet seikat, mutta niiden välille löytyy myös yhtymäkohtia. Vähemmän tutusta perinteestä avautuu eteen erilaisia tapoja ajatella asioita ja nähdä maailmaa, painottaa eri asioita. Ymmärtämisen yrittäminen saa olla alkupiste, oppimista ja omaksumistakin varmaan tapahtuu, mutta myös terve kriittisyys on paikallaan oman ajattelun puolustamisessa.

Ovatko kaikki ajatukselliset näkemykset kulttuureissa lainkaan filosofiaa, sivuavatko ne sitä vai tipahtavatko ulkopuolelle? Filosofian määrittely on jo filosofinen kysymys.

Hieman karkeistaen meille tutumpaa on loogis-argumentoiva ote, perimmäisen totuuden pyyteetön etsintä tavallisuuden takaa, filosofian näkeminen jotakuinkin tieteenä. Kauempana ajatellaan filosofiaa enemmän elämäntaitona, tienä, polkuna, jota kulkea, sinä, miten elämää tulisi elellä.

Käsitteet, kategoriat saavat erilaisia painotuksia: yksilöllisyys, yhteisöllisyys, autonomisuus, intiimiys, minuus ja toiset, tiedon ja hyveen suhde, ykseyden ajatus, suhde luontoon ja esteettisyyteen, sanojen painoarvo suhteessa elämäntapaan, perinteiden asema, keskitien kulkeminen, harmonia (kiinalaisen ajatteluperinteen ydin, mutta myös Afrikassa ilmenevä) jne.

”Ihmiset tekevät filosofiaa, hyvin tai huonosti, aina kun he ryhtyvät tutkimaan järjestelmällisesti maailman, minuuden, kielen, logiikan, arvon tai inhimillisen hyvän luonnetta, tiedon lähteitä ja oikeutuksia tai ihmisen järjen luonnetta ja rajoja. Kun tällaisia asioita käsitellään vain myytin tai dogmin avulla, harjoitetaan uskontoa ja kansanperinnettä, ei filosofiaa.”

Julian Baggini

Kysymykset intuition, meditaation, nirvanan, jopa taikuuden ja yliluonnollisuuden aiheista, karman ja jälleensyntymän vaikutuksista nousevat esiin. Baggini kuitenkin toteaa, että ”poikkeukselliset tilat saattavat olla väkevämpiä kuin tavalliset, mutta se ei todista, että ne paljastavat totuuden paremmin kuin todelliset”.

Maallisen järjen pätevyys ja luonnontieteen saavutukset tunnustetaan pääsääntöisesti lännessä, olipa uskonnollinen tai ei. Islamin kuvaan elämästä ja kosmoksesta tällainen ei sovi. Ennen ajanlaskumme alkua Kiinassa elänyt kungfutselainen Xunzi näki kuitenkin toisin, katsoi viisaan sikäli ainutlaatuiseksi, ettei hän ”pyri ymmärtämään taivasta”. ”Tie ei ole taivaan tie eikä se ole maan tie. Se on se, jota pitkin ihmiset kulkevat, ja se, jonka herrasmies ottaa tiekseen.”

Sekoittuminen uskontoon

Uskonnollisuutta todellakin sekoittuu eri kulttuureissa vahvasti mukaan, mutta onpa sekoittunut lännessäkin ja sen lannistavan vaikutuksen ajattelun historiassamme tunnemme. Mitä vahvempi on uskonnon ote ”muussa ajattelussa”, sitä tuskallisempaa sellaiseen on puhkaista filosofista sisäänpääsyä.

Tietenkin on mukavampi tietää, miten uskonnollisissa traditioissa ajatellaan kuin vain luulla tietävänsä, mutta esimerkiksi islamin suhteen ainakaan oma ennakkokäsitykseni ei Bagginin tuoman tiedon myötä juuri muuttunut. Myös Intiassa kuten monissa muissakin perinteissä filosofiaa ja uskontoa ei eroteta selvästi, mutta islamin kokonaisvaltaisuudessa tämä korostuu.

Islamissa ihmisten kirjoittama Koraani on jumalan viimeinen sana. ”Muslimeille ei ole olemassa elämän osaa, joka olisi islamin ulkopuolella”, Baggini kirjoittaa. ”Maallisen ja pyhän erottelua ei käytännössä ole”, islam ”määrää, miten jokainen elämän aspekti tulisi elää, siitä, miten pesee, siihen, mitä syö. Koulutuskin on siksi lähtökohtaisesti uskonnollista”. Tämä selittää osaltaan sen, miksi ”islamissa ei ole selvää filosofian ja teologian erottelua”, Baggini kirjoittaa.

Hän siteeraa nykyajan islamilaisfilosofia Seyyed Hossein Nasria. Tämän mukaan islamin filosofinen perinne ”elää uskonnollisessa maailmankaikkeudessa, jossa horisonttia hallitsevat ilmoitettu kirja ja profetia tiedon lähteiksi ymmärrettyinä”. Baggini jatkaa: ”Koska Koraani on Jumalan kattava ja lopullinen ilmestys ihmiskunnalle, se on auktoriteetti, jota mikään maallinen järki ei voi haastaa.” ”Jopa minuuden määrittää ensi sijassa sen suhde Jumalaan.” Ykseyden ja yhteyden teema hallitsee koko islamilaisessa maailmassa.

Hyväksyä vaiko hylätä?

Itse ajattelen islamilaisen tulkinnan filosofialle mahdottomana. Filosofialle ei ole tilaa tai se on alennettu uskonnon kotiapulaiseksi totalitaarisia piirteitä muistuttavalla tavalla. Muutoksen tai  kriittisyyden mahdollisuutta ei suvaitsemattomuuden kehässä ole. Itse en voi kuin sanoutua irti. Baggini pyrkii hyväntahtoisesti silti uskomaan, ettei tämä filosofian kohtalo ole väistämätön ja että islamilaisessakin kulttuurissakin keskustellaan. Itse en olisi kovin toiveikas.

Baggini ei saarnaa eikä johdattele, vaan kuvailee mukaansatempaavasti ja armottomaan tietämykseen ankkuroituen ajattelevan maailman laajoja ulottuvuuksia. Miten me jotakin koemme tietävämme, miten maailma makaa, miten se ja osamme siinä missäkin päin maailmaa käsitetään ja miten kaiken tämän tuloksena elämää eletään ja miten pitäisi elää – siinä kysymykset, joihin eri mantereilla on vuolaasti vastailtu ja ovat filosofian ytimessä.

Kirjansa lopuksi Baggini pohtii, onko länsimaisessa ajattelussa utooppisuutta siinä mielessä, että ”se pyrkii avoimesti objektiivisuuteen, joka ylittää kaikki yksittäiset ajat ja paikat”. ”Ryhtymällä filosofisiksi tutkimusmatkailijoiksi voimme rakentaa kattavamman kuvan maailmasta ja objektiivisemman ymmärryksen siitä ottamalla monia näkökulmia.” Ja siis kaikkialta. Miten?

Baggini summaa kolme tapaa, joilla moninaisten näkökulmien omaksuminen voi antaa meille parempaa ymmärrystä. (1) Eri näkökulmat yhdistyvät antamaan enemmän informaatiota kuin mikään yksittäinen. (2) Se, minkä ensin oletimme yhdeksi kysymykseksi (esim. mitä minuus on?), kätkeekin useita lisäkysymyksiä (onko minuus pysyvää? mistä identiteetin tuntu tulee? miten suhteet toisiin sitä muotoilevat? jne). (3) Hyväksymme, että on enemmän kuin yksi tapa ymmärtää maailmaa tai rakentaa normeja. Mikään ylin arvo ei sovi jokaiseen aikaan ja jokaiseen paikkaan.

Baggini korostaa kuitenkin, että monien mahdollisten arvojen ja niiden yhdistelmien tunnustaminen ei tarkoita, että kaikki käy. Laiska relativismi ja kritiikittömyys ovat jotakin aivan muuta. Toisiin kulttuureihin voi tutustua niitä kunnioittaen, mutta niille alistumatta. Se voi ”auttaa meitä muuttamaan omaa filosofista maisemaamme”.

Kirjoittaja on Kaarinassa asuva,
filosofian harrastuksen koukuttama
toimittaja-kirjailija ja valtiotieteen maisteri.

 

Bagginilta on julkaistu vuonna 2003 (suomeksi 2005) Ateismi. lyhyt johdanto. Kirjaa on saatavissa Vapaa-ajattelijain liitosta.

Liittokokous Helsingissä marraskuussa

Liitto toimii

Vapaa-ajattelijain liiton kolmen vuoden välein pidettävä liittokokous järjestetään 4.-5.11.2023, tällä kertaa Helsingissä. Kokouspaikkana on Kalliolan setlementtitalon auditorio, Sturenkatu 11. Kokous on uusien sääntöjen mukaisesti ensimmäistä kertaa syksyllä. Vuoden 2022 tilinpäätöksen […]

Vapaa-ajattelijoiden liekkilogo. Kolme päällekkäistä valkoista liekkiä pyöreällä oranssilla taustalla.Vapaa-ajattelijain liiton kolmen vuoden välein pidettävä liittokokous järjestetään 4.-5.11.2023, tällä kertaa Helsingissä. Kokouspaikkana on Kalliolan setlementtitalon auditorio, Sturenkatu 11.

Kokous on uusien sääntöjen mukaisesti ensimmäistä kertaa syksyllä. Vuoden 2022 tilinpäätöksen ja toimintakertomuksen on jo käsitellyt liittovaltuuston kevätkokous. Yhdistykset valitsevat tai ovat jo valinneet edustajiaan marraskuun liittokokoukseen.

Kokous käsittele kolmivuotiskertomuksen, hyväksyy tavoitteet ja strategian vuosille 2023-26, valitsee liittovaltuuston ja liittohallituksen puheenjohtajat, jäsenet ja varajäsenet sekä hyväksyy vuoden 2024 toimintasuunnitelman ja talousarvion. Tämän lisäksi kokous käsittelee kokoukselle tehdyt esitykset.

Ennakkotietojen mukaan liittokokouksen valittavaksi tulevat uuden puheenjohtajan, pääsihteerin ja liittovaltuuston puheenjohtajan luottamustehtävät. Tietenkin kaikki hallituksen ja valtuuston paikat ovat avoinna sekä uusille että tehtävää hoitaneille.

Liittokokousesitykset

Esityksiä liittokokoukselle voi tehdä jäsenyhdistys, sen yksityinen jäsen ja liittohallitus. Esityksistä käytetään järjestökielessä usein myös sanaa aloite.

Esitykset on toimitettava liittohallitukselle viimeistään kesäkuun viimeisenä päivänä. Jos esityksiä tulee, liittohallitus tekee niistä erillisen asiakohdan liittokokoukseen, jolloin siitä mainitaan kokouskutsussa. Määräaikana lähetetyistä esityksistä on liittohallituksen annettava lausuntonsa ja lähetettävä se yhdessä esitysten kanssa jäsenyhdistyksille viimeistään kolmekymmentä (30) päivää ennen liittokokousta. Myös myöhemmin tulleesta esityksestä liittohallitus voi harkintansa mukaisesti antaa lausunnon ja lähettää sen muiden esitysten kanssa 30 päivää etukäteen jäsenyhdistyksille. Vapaa-ajattelijayhdistyksen hallitus voi päättää yhdistyksen esityksistä. Yhdistyksen esityksen lisäksi myös henkilöjäsen voi yksin tai yhdessä muiden henkilöjäsenten kanssa tehdä esityksen tai esityksiä liittokokoukselle. Yhteisen esityksen henkilöjäsen voi tehdä oman yhdistyksen tai toisten yhdistysten jäsenten kanssa.

Jos määräaika 30.6. olisi jostain syystä ylittynyt, kannattaa silti tehdä esitys kesän aikana. Liittohallitus alkanee käsitellä aloitteita ja vastauksiaan niihin vasta kesän lopulla tai syksyn alussa.

Tavoite- ja strategiakeskustelu

Vapaa-ajattelijain liiton tavoitteiden ja strategian valmistelu vuosille 2023-26 tarjoaa hyvän virikkeen keskustelulle ja yhteisen tietoisuuden – määrätietoisuuden – kehittymiselle. Keskustelua voi käydä sekä yhdistyksissä että liiton ja yhdistysten viestintäfoorumeilla.

Mitä uutta vuoden 2022-23 ohjelmaan? Mitä voi tiputtaa pois? Miten voi ilmaista selkeämmin ja tiiviimmin?

Tuleeko tavoitteissa ilmaista, nostaa selkeämmin esille sitoutuminen humanismiin? Olemmehan Humanists Internationalin jäsenjärjestö ja hyväksyneet vuonna 2022 uuden Modernin humanismin julistuksen.

Tuleeko strategiassa painottaa selkeästi edunvalvonnan rinnalla palvelujen tuottamista uskonnottomille, erityisesti seremoniapalveluja nimiäisistä hautajaisiin? Kun vuosittain kuolee yli 15 000 uskontokuntiin kuulumatonta ihmistä, miten voimme auttaa heidän läheisiään huolehtimaan siitä, että lakisääteinen velvoite vainajan katsomuksen kunnioittamisesta hautauksessa voi ilman kohtuuttomia ponnistuksia toteutua hautajaisissa?

Kun vuoden 2020-23 ohjelmassa painopisteenä olivat selkeästi lapset ja nuoret, heitä ei uudella kaudella ole syytä jättää syrjään. Miten voisimme päiväkotien ja koulujen, kasvatuksen ja oppiaineiden lisäksi kohdistaa huomiota 14-15-vuotiaiden leiri- ja harrastustoiminnan tukemiseen?

Esimerkiksi Protu-leirien kysyntä on suurta, mutta laajentamista jarruttaa uusien aikuisohjaajien puute. Samaan aikaan kirkon rippileirit vetävät uskonnottomien kotien nuoria puoleensa, vieläpä liittymään kirkon jäseniksikin.

Iso kysymys kautta linjan on vapaaehtoistoiminnan ja toimijoiden arvostuksen uusi nousu. Arvokkaalle vapaaehtoistyölle on tarvetta kaikenikäisille lapsista ja nuorista vanhuksiin ja saattohoitoon – sekä viimeiseen palvelukseen hautajaisissa.

PItäisikö teemojen painotusta myös aikatauluttaa? Tehostaisivatko teemavuodet 2024, 2025 ja 2026 toimintaa myös yhdistyksissä?

 

Esa Ylikoski

Pakkoavioliitot ovat kunniaväkivaltaa

ARVOSTELU

”Ensimmäinen kämmenen sivallus osuu kasvoihini. Tunnen iskun aiheuttaman kuumotuksen ja kivun poskellani, mutta pysyn hiljaa. Tiedän, että tämä on vasta alku. Sairas esileikki ennen varsinaista pahoinpitelyä, jonka kestosta tai syystä minulla ei ole mitään käsitystä. Tunnen, miten jo niin tutuksi tullut pelko alkaa jähmettää ruumistani, lamauttaa jäseniäni yksi kerrallaan. Pakeneminen ei ole vaihtoehto, ei edes puolustautuminen. Katson edessäni seisovaa aviomiestäni, jonka kasvoilta heijastuu halveksunta ja julmuus.”

YKI RÄIKKÄLÄ

Pia Rendic: Pakotettu naimaan – Saliman tie pakkoavioliitosta vapauteen. Basam Books, 2022.

Pakotettu naimaan -kirjan kansi. Hunnutettu nainen katsoo kohti.

”Ensimmäinen kämmenen sivallus osuu kasvoihini. Tunnen iskun aiheuttaman kuumotuksen ja kivun poskellani, mutta pysyn hiljaa. Tiedän, että tämä on vasta alku. Sairas esileikki ennen varsinaista pahoinpitelyä, jonka kestosta tai syystä minulla ei ole mitään käsitystä. Tunnen, miten jo niin tutuksi tullut pelko alkaa jähmettää ruumistani, lamauttaa jäseniäni yksi kerrallaan. Pakeneminen ei ole vaihtoehto, ei edes puolustautuminen. Katson edessäni seisovaa aviomiestäni, jonka kasvoilta heijastuu halveksunta ja julmuus.”

Jo ensimmäiset sanat putoavat armottomina ja tekevät selväksi, mistä kirjassa on kyse. Käsittämättömästä ja periaatteessa tyyten irrationaalisesta naisvihasta ja kulttuurista, jossa naisella ei ole mitään omaa, ei asemaa, ei valintaa, ei omaisuutta jota hallita, ei edes henkilöpapereita. Sellaisesta ilmiöstä, jonka olemassaolon on tiedostanut, mutta jota ei oikein ole käsittänyt. Eikä sitä kaiketi voi käsittääkään, ellei sitä itse ole kokenut.

Kirjanuskontoihin on aina liittynyt patriarkalismi ja siihen liittyvä naisviha. Nämä uskonnot pyhine kirjoituksineen ovat vinoutuneen kulttuurin tuotoksia. Naisilla on ollut lähinnä esinearvo. Palvelija, lastenhoitaja, orjatar, panopuu – ja kunniamerkki. Jos kunniamerkki tahraantuu, on se kunniamerkin oma syy ja tästä hankkiudutaan eroon. Lähes kaikissa islamilaisissa kulttuureissa naisten asema on heikko tai vielä heikompi.

Mutta kristinuskon piirissäkin tätä esiintyy. Muistettakoon vain Suomessakin vapaasti myytävä Raamattu ja siinä Paavalin julistus: ”Teidän tulee kuitenkin tietää, että jokaisen miehen pää on Kristus, naisen pää on mies ja Kristuksen pää on Jumala. … jos nainen on avopäin, kun hän rukoilee tai profetoi, hän häpäisee päänsä, sillä sehän on samaa kuin hän olisi antanut ajaa hiuksensa pois. … Miehen ei pidä peittää päätään, koska hän on Jumalan kuva ja heijastaa hänen kunniaansa. Nainen taas heijastaa miehen kunniaa… jne. Ja nainen olkoon vaiti seurakunnassa ja jos ei jotain ymmärrä, kysyköön kotona mieheltään.”

Saliman tarina kertoo pakkoavioliitosta ja sen myötä orjan asemaan joutumisesta. Tosin orjiakin lienee kohdellun paremmin kuin Saliman mies tätä. Salima on keksitty nimi, eikä hänen taustojaan, eikä lähtömaataan paljasteta. Kirjassa vuorottelee Saliman oma tarina avioliittonsa vaiheista sekä lähtömaassaan että täällä Suomessa ja Pia Rendicin faktatietous ylipäätään pakkoavioliitoista naisiin kohdistuvan sorron ja väkivallan muotona. Tosin voi miettiä, voiko pakkoavioliitto ollakaan muuta kuin sortoa. Saliman aviomies kohdisti väkivallan myös heidän lapsiinsa. Esimerkkinä tapahtuma, jossa tämä oli köyttänyt poikansa roikkumaan katosta ja polttanut tämän jalkoja kuumennetulla lusikalla.

Pakkoavioliitot ovat yksi ilmiö edelleenkin useissa kulttuureissa esiintyvässä naisten sorrossa. Ne ovat yksi muoto sairaasta kunniaväkivallasta. Sitä tapahtuu siis täällä Suomessakin. Viranomaiset eivät tunnista tapahtumia ennen kuin ne kärjistyvät. Keväällä uutisoitiin tapauksesta, jossa mies oli pahoinpidellyt naisiaan ja lopulta ampunut toista. Kantasuomalaisissakin perheissä kyllä esiintyy väkivaltaa, johon liittyy näitä vinoutuneita kunniakäsityksiä. On myös välinpitämättömyyttä. Yksikään lääkäri ei pysähtynyt kysymään Saliman vammoista, viranomaiset eivät kyseenalaistaneet perheen omituisia käytäntöjä, naapurit eivät puuttuneet. Tosin Salima ei olisi itse uskaltanut kertoa asioista. Kunnes liika oli liikaa.

Merkillistä on, että Suomi on ainoa Pohjoismaista, jossa pakkoavioliittoa ei ole kriminalisoitu omana rikosnimikkeenään. Teko siis voi tulla rangaistavaksi ihmiskauppana. Kriminalisointia on muutaman vuoden vasta selvitelty. Nyt pakkoavioliiton uhrit Suomessa eivät tiedä, mitä tehdä tilanteessaan. Jos uhri vie asian rikosprosessiin, jää hän helposti yksin viranomaisten pohtiessa, mitä tehdä. Tilanteen tunnistaminenkin voi olla hankalaa.

Pia Rendic on teologisen koulutuksen saanut pappi ja hänellä on kristillinen vakaumus. Kirjan tekstissä tämä ei näy. Rendic keskittyy faktoihin, asiantuntijalausuntoihin, ihmisoikeuksiin ja oikeudellisiin seikkoihin. Niinkin perusteellisesti, että se välillä puuduttaa. Sikäli ratkaisu, jossa Saliman tarina vuorottelee, on hyvä. Saliman henkilökohtainen usko tulee kerran pari esille. Rendic ei myöskään epäröi tuoda kirjassa esiin suomalaisissa kristillisissä yhteisöissäkin, lähinnä lestadiolaisten ja jehovien piirissä, esiintyvää vinoutunutta kulttuuria suhtautumisessa naisiin. Myös romanien piirissä esiintyy Suomessakin vähintään järjestettyjä avioliittoja, joissa nainen on varsin nuori.

Kirjan lopussa on luku Saliman loppusanat. Kuten kirjassa olevat Saliman kertomukset elämästään, on myös tämä loppuluku tekstiä, joka kertoo älykkäästä, ilmaisuvoimaisesta ja luovasta ihmisestä. Hän olikin kirjan kirjoittamisen aikana v. 2022 korkeakouluopiskelija. Hieman oudolta tuntuu kuitenkin toteamuksensa ”Allah voi antaa kovimman taistelun vain vahvimmalle soturille”. Vaikuttaa kuin hän antaisi oikeutuksen kokemalleen väkivallalle, joka nousee patriarkalistisen uskonnon muovaamasta kulttuurista. Ja miten voi uskoa jumalaan, joka ei näy eikä kuulu kaikkein hirveimmilläkään väkivallan hetkillä, ei auta missään, edes lasten kohdalla, ja jonka nimissä on tehty ja tehdään jatkuvasti kauheuksia?