Haastattelin huhtikuussa filosofi Tuukka Tomperia, joka on elämänkatsomustiedon opetuksen pioneereja. Tomperi on tutkija, tiedetoimittaja sekä oppija tietokirjailija, joka oli perustamassa filosofista niin & näin -aikakauslehteä 1990-luvun puolivälissä. Hän on erityisen kiinnostunut kriittisen ajattelun ja demokratiakasvatuksen sekä lasten ja nuorten filosofoinnin edistämisestä. Tomperi myös toimitti kirjan Akateeminen kysymys? Yliopistolain kritiikki ja kiista uudesta yliopistosta vuonna 2009.
Keskustelimme elämänkatsomustiedon ja filosofian opetuksen tilanteesta sekä tutkimushankkeesta Kohti parempaa yliopistomaailmaa.
Miten elämänkatsomustieto on vakiinnuttanut paikkansa niin opetuksessa kuin opetussuunnitelmassa? Miten elämänkatsomustiedon ja filosofian välistä rajanvetoa on toteutettu oppiaineen historian aikana?
Elämänkatsomustieto syntyi 1980-luvun alussa, ja sen jälkeen vakiintuminen ja kehittyminen on vaihdellut. Opettajia ja asiantuntijoita ei ole ollut kovin paljon ja oppiaineen luonne on sen historian varrella vaihdellut riippuen siitä, ketkä ovat oppiainetta kehittäneet ja esimerkiksi kirjoittaneet oppikirjoja.
Elämänkatsomustiedon syntyessä filosofia oli hyvin harvoissa lukioissa valinnaisena aineena ja sen opetus lähes kokonaan loppui. Tällöin elämänkatsomustieto otti sisäänsä paljon myös filosofista sisältöä. Rajanvedon ongelma näiden kahden oppiaineen välillä syntyi vasta 1994, kun filosofiasta tuli pakollinen oppiaine opetussuunnitelmiin.
Monet filosofian alan ihmiset olivat kiinnostuneita elämänkatsomustiedosta, kuten professorit Ilkka Niiniluoto, Timo Airaksinen ja Juhani Pietarinen, koska elämänkatsomustieto oli filosofialle portti kouluihin. Kun filosofiasta tuli pakollinen oppiaine, niin tilannetta jouduttiin miettimään uudestaan juuri rajanvedon kannalta.
Elämänkatsomustiedossa ovat vaikuttaneet alusta asti yleishumanistinen aatemaailma, ihmisoikeusetiikka ja ympäristökysymykset. 1990-luvulla tulivat mukaan myös kulttuuriperinnön teemat, joita UNESCO nosti esiin, ja niistäkin tuli elämänkatsomustiedolle ominaista sisältöä.
Entä rajaus käytännön opetustyössä ja opetussuunnitelmissa?
Tuhannen taalan kysymys. Usein on ajateltu, että elämänkatsomustieto on käytännönläheisempi ja oppilaslähtöisempi, henkilökohtaisen identiteetin ja maailmankatsomuksen rakentamista ja henkilökohtaisia eettisiä kysymyksiä pohtiva oppiaine, kun taas filosofia lähestyy abstraktimmin näitä kysymyksiä.
Mutta tällainen ajatus on ongelmallinen, koska se voi etäännyttää filosofiaa arjesta ja opiskelijoista. Hyvää vastausta tähän ei ole olemassa, mutta rajanvetoa on helpottanut se, että koko oppiaineiden olemassaolon ajan niillä on ollut yhteinen asiantuntijapiiri ja opetussuunnitelmatyöryhmät ovat tehneet yhteistyötä. Näitä asioita ratkotaan käytännön kysymyksinä, eikä kukaan puolusta omaa reviiriään. Eräs vastaus tähän kysymykseen on se, että filosofia on yksi tiede ja elämänkatsomustieto on monitieteinen oppiaine, joka yhdistää eri tieteitä, kuten antropologiaa ja uskontotiedettä, kulttuuri- ja yhteiskuntatieteitä, kasvatustiedettä ja psykologiaa. Mutta tämä kysymys ratkeaa vain käytännön opetustyöskentelyssä.
Jos elämänkatsomustieto ei houkuttele yo-kirjoituksissa niin, miten siihen voidaan vaikuttaa käytännössä?
Kysymys on juuri nyt ajankohtainen, koska yliopistojen opiskelijavalinnan uusi pisteytysmalli oli sattumalta elämänkatsomustiedon kannalta edullinen perustuessaan kokonaiskurssimäärään, johon lasketaan niin pakolliset kuin valinnaiset kurssitkin. Tämä tulee nyt johtamaan siihen, että elämänkatsomustiedon kirjoittajien määrä hiukan nousee, vaikka pisteytystaulukko itsessään on ongelmallinen.
Uskonnon ja elämänkatsomustiedon kirjoittamisesta saa enemmän hyötyä kuin aikaisemmin. Olen ollut enemmän kiinnostunut kursseista, jotka ovat pakollisia kaikille oppilaille yleissivistyksen kannalta. Elämänkatsomustiedon kurssitarjontaa voi olla jatkossa enemmän, koska korona-aika on tuonut etäkursseja ja uusia opiskelun mahdollisuuksia. Tämä on kuitenkin kaksipiippuinen juttu, koska verkkokurssien tarjonta voi johtaa supistuksiin, joka taas voi johtaa siihen, että opettaja vain tarkistaa kokeet opiskelijoiden opiskellessa kotona.
Monet uskonnonopettajat ovat ”napsineet” itselleen elämänkatsomustiedon opettajan pätevyyksiä. Mitä riskejä siinä on, jos uskonnollinen uskonnonopettaja ryhtyy opettamaan elämänkatsomustietoa?
Monta kertaa kentältä 25 vuoden aikana on tullut negatiivisia esimerkkejä opettajista, jotka ovat täysin soveltumattomia tehtäväänsä, tai sitten opetus on sisällöltään hyvin uskonnollisiin aiheisiin painottunutta ja opetussuunnitelma on sivuutettu. Mutta sanoisin, että tällaiset tapaukset ovat onneksi selvästi vähentyneet. Kysymys on kuitenkin aina opettajakohtainen, eikä asiasta voida sanoa kategorisesti mitään. Et on laaja-alainen oppiaine, ja opettajan kiinnostuksen kohteet voivat nousta esiin painotuksina. Jos opettaja on kiinnostunut vaikkapa ihmisoikeuskysymyksistä tai ympäristöaiheista, niin tämä voi näkyä opetuksessa, eikä tämä ole huono asia.
Mutta se on täysin ehdotonta, että opetussuunnitelman tulee ohjata opetusta. Jos opettaja on uskonnonopettaja, niin hän ei voi opettaa uskontotietoa, vaan elämänkatsomustietoa, vaikka opettajan omat resurssit saavat näkyä opetuksessa edellä mainittuina painotuksina.
Tulisiko filosofia tuoda peruskouluihin omana oppiaineenaan?
Kannattaisin sitä, ja tein aloitteen siitä yli 10 vuotta sitten Hannu Juuson ja Eero Salmenkiven kanssa Opetushallitukselle. Yli 200 yliopistovaikuttajaa tuki aloitetta ja valtamediat noteerasivat sen. Mutta olen realisti. Tiedän kuitenkin miten mahdotonta on lisätä oppiaineita peruskouluun, mutta aloitteen voima oli lisätä tietoisuutta filosofiasta ja lasten ja nuorten filosofoinnista ja sen annista. Lasten ja nuorten filosofointia voidaan harjoittaa myös ilman omaa oppiainetta, sitä voidaan harjoittaa vaikka äidinkielessä ja matematiikassa ja reaaliaineissa.
Miten filosofian arvostusta voitaisiin lisätä opiskelijoiden parissa lukioissa?
Se on iso ja hyvä kysymys sinänsä. Oppiaineiden arvostukset ovat asioita, joihin koulu itsessään ei voi juurikaan vaikuttaa, vaan yhteiskunta ja kulttuuri määrittävät näitä mielikuvia ja arvostuksia. Oppiainejako esimerkiksi vaikuttaa tähän. Suomi on perinteisesti ollut vientiteollisuus- ja insinöörivetoinen yhteiskunta, jossa filosofialle tuntuu jäävän aikaa vasta näiden talouden kannalta tärkeinä pidettyjen asioiden jälkeen, tai näin kulttuurissamme ajatellaan. Esimerkiksi Esa Saarinen ja Timo Airaksinen tekivät filosofiaa näkyväksi julkisuudessa, mutta meillä ei välttämättä koskaan tule olemaan sellaista kulttuurista kenttää kuin Ranskassa, jossa lukiolaiset lukevat kahtena viimeisenä vuotenaan filosofian klassikoita ja jossa filosofia on osa julkista kulttuurista elämää.
Joidenkin oppiaineiden arvoa nostaa niiden välinearvo, ja meidän on hyväksyttävä se, että filosofialla ei tule koskaan olemaan korostunutta välinearvoa. Filosofian arvoa yleissivistävänä oppiaineena on sen sijaan pidettävä yllä ja puolustettava, vaikka filosofian syvemmälle menevästä osaamisesta tulee kilvoittelemaan tässä yhteiskunnassa pienen pieni joukko.
Koulussa puhutaan kriittisen ajattelun taidoista nykyisen sosiaalisen median aikakaudella. Ne liittyvät vaikkapa ”totuudenjälkeisen” ajan ongelmiin suunnaten huomiota siihen, että koulun on tarjottava oppilaille näitä tietokriittisiä työkaluja, joiden käyttöä filosofia opettaa.
Voisin luopua filosofian yo-kirjoituksista, jos saisin filosofian yleissivistäväksi keskeiseksi oppiaineeksi, joka alkaa jo peruskoulusta. Oppilaiden käsityksiin voidaan vaikuttaa hyvillä oppimateriaaleilla ja tekemällä filosofointia lasten ja nuorten näkökulmasta mielekkääksi, ja filosofian pitää itse herättää kiinnostus. Filosofiasta ei voi tulla luma-aineiden tapaan taloudellisen ja teknologisen hyödyn vuoksi arvostettua oppiainetta, mutta sitä on syytä pitää yleissivistävänä ja itsessään arvokkaana.
Miten filosofian avulla voidaan murtaa kasvatuksen vahingollisia malleja kouluissa, joista esimerkiksi psykoanalyytikko Alice Miller ja filosofi Paulo Freire ovat kirjoittaneet?
Tässä päästään filosofian opettamisen tärkeyden ytimeen. Kaikin tavoin tarpeellinen itsereflektiivisyys lisääntyisi.
Filosofian tehtävä on auttaa tiedostamaan, miten ihminen itse ajattelee ja millaiset instituutiot meihin vaikuttavat, sekä herättää kulttuurista itsereflektiota sen suhteen, millaisissa olosuhteissa ihminen elää.
Filosofia tarjoaa täysin ainutlaatuisen mahdollisuuden pohtia kysymyksiä kasvatuksesta, kasvusta ja auktoriteetista tai kasvatussuhteesta. ”Mitä on kasvu?”, ”Mitä on ihmisyys?”, ”Mikä on ihmisyyden päämäärä?”
Nämä voivat olla filosofian opetuksen ydinkysymyksiä, jolloin syntyy tervetullutta puskuria kaikenlaista indoktrinaatiota ja manipulaatiota vastaan.
Filosofia tarjoaa näin ainoana oppiaineena tällaisia mahdollisuuksia yhteiseen reflektioon ja yhteiseen dialogiin ja kasvatuksen yhteiseen pohtimiseen. Samaan aikaan kuitenkin tiedän, että perinteisesti tällaiset teemat eivät ole olleet keskeisiä filosofian opetuksessa ja oppikirjoissa. Mutta lyhyesti sanottuna filosofialla voisi olla aivan keskeinen rooli kasvatuksen käsittelyssä ja tarkastelussa koulussa.
Miltä filosofian ja ET:n tulevaisuus näyttää, kun koko peruskoulujärjestelmä on murtumassa uusliberalistisen koulutuspolitiikan myötä?
Koulujärjestelmät ovat osoittautuneet aika sitkeiksi. En sinänsä usko, että mikään murtuu kovin äkkiä, vaan koulu voi pysyä vastavoimana kulttuurisille trendeille, vaikka painetta olisi toiseen suuntaan.
Mutta tehokkuusajattelusta olen huolissani. Välineellisistä, tietotaloudellista arvoista olen huolissani, mikä karsii oppilaita jo varhaisessa vaiheessa. Tämä uhkaa yleissivistystä, kun opintojen merkitys yhä enemmän nähdään vain työelämän näkökulmasta.
Kun koulu nähdään vain työelämän valmiuksien näkökulmasta, elämänkatsomustieto ja filosofia ovat väistämättä heikommassa asemassa. Mutta uskon, että koulu pystyy edelleen puolustamaan paikkaansa näistä huolimatta. Mutta paineita on koko ajan, erityisesti lukion suuntaan. Silloin kun Kokoomuksen Henna Virkkunen oli opetusministerinä, paineita oli siihen, että reaaliaineita tehtäisiin valinnaisiksi (jolloin oppilas voisi jättää joitain aineita kokonaan opiskelematta), jolloin erikoistuttaisiin yhä varhaisemmassa vaiheessa, ja tähän suuntaan myös kursseista moduuleihin siirtyminen viitoitti.
Yhtenäiskoulun murtuminen ei ole nähdäkseni läheisessä näköpiirissä, mutta yleissivistyksen ja välineellisen osaamisen välinen vastakkainasettelu tulee lisääntymään erityisesti lukioissa lähivuosina.
Myös yliopistoon kohdistuu paineita. Olit 11 vuotta sitten toimittamassa Akateeminen kysymys? -teosta. Mitkä teoksen peloista tai skenaarioista osoittautuivat todeksi?
Itse koen, että siellä havaittiin ja ennakoitiin nykyisiä kehityskulkuja. Voisi sanoa, että ”johan se siellä todettiin”, mutta kaikkia yksittäisiä muutoksia ei pystynyt ennakoimaan.
Peruslinja pystyttiin kuitenkin ennakoimaan ja analysoimaan. Joitakin asioita ei havaittu, mutta kyse oli lähinnä yksityiskohdista. Mitä lisäisin omaan analyysiini, on se, että korostaisin enemmän sitä, että yliopistojen rahoitusmalleista on tullut se keino, jolla hallitus ja valtio ohjaavat ja painostavat yliopistoja.
Tämä ei ole pelkästään talouden ylivaltaa, mutta rahoitusmalleilla ohjaaminen on johtanut siihen, että yliopistojen rooli näyttäytyy aiempaa kapeampana. Yliopistojen kriittistä ja yhteiskunnallista roolia on mahdotonta mitata rahoitusmallien määrällisillä indikaattoreilla, eli on hyvin vaikeaa sanoa ”nyt tämä yliopisto on tuottanut hyvää yhteiskuntakritiikkiä” tai ”nyt tämä yliopisto on tuottanut hyvää yleissivistystä kulttuuriimme”.
Yliopistojen rooli yleissivistävänä instituutiona siis kapenee. Yliopistojen tuloksen mittaaminen tulee saamaan keskeisen roolin.
Koska yhteiskuntakriittisyys, hitaasti etenevä perustutkimus ja yleissivistys ovat vaikeasti mitattavissa, nämä jäävät väistämättä heikompaan asemaan verrattuna nopeatempoiseen tutkimustuotantoon tai vaikka talouselämän kanssa tehtävään yhteistyöhön. Suomalaisten yliopistojen rahoitus on kansainvälisesti vertaillessa todella poikkeuksel lisessa mitassa tulosarvioivaa ja tulosperustaista. Rahaa jaetaan suoritus- ja tulosperusteisesti, kun taas muualla rahaa jaetaan ennakoivasti. Yliopistojen toimintaa mitataan todella aggressiivisesti, ja tällöin mitataan sitä, mitä yliopisto tekee.
Tällöin vain mitattavat asiat saavat painoarvoa.
Kertoisitko jotain Kohti parempaa yliopistomaailmaa -hankkeesta?
Se kohdentuu uuteen yliopistomalliin, mikä Suomeen syntyi vuonna 2009, eli säätiöyliopistomalliin. Tässä mallissa yliopistodemokratia (kolmikanta, jossa opiskelijat, henkilökunta ja professorit päättävät yliopiston hallitsemisesta) purettiin ja valtasuhteet muutettiin.
Malli antaa säätiöiden johdolle paljon valtaa yliopistojen hallinnon suhteen. Hankkeessa tutkitaan, miten malli on muuttanut yliopistojen kenttää ja miten yliopistojen kenttä on kokenut muutoksen. Tärkeää on, että teemme näkyväksi sen, miten säätiöyliopistomalli on vaikuttanut yliopistojen demokratiaan ja mitä on tapahtumassa ja miten yliopistojen henkilöstö kokee muutoksen ja tuo esiin kriittiselle keskustelulle tärkeitä elementtejä. Meitä on kiinnostanut, mitä on tieteen autonomia, opetuksen autonomia, itse yliopistojen autonomia ja mikä niiden suhde on tähän perinteiseen kolmikantaan. Tutkimusta tehdään siis siksi, jotta tiedettäisiin, mitä on tapahtunut, kun demokratiaa on purettu ja autonomia on heikentynyt ja, jotta voisimme tietää, onko suunta ollut oikea vai vahingollinen.
Eero K. V. Suorsa
Kirjoitus on julkaistu Vapaa Ajattelijassa 2/2021.