Olen kristillisen kulttuurin kasvatti, kuten suurin osa Suomessa syntyneistä. Kotona sain jotain opetusta, koulussa ja rippikoulussa lisää ja armeijassakin vielä tuli virsiä veisattua. Koulukavereissani oli muutama helluntaiseurakunnan jäsen, ja minäkin heidän innoittamanaan lähdin hihhuloimaan 17-kesäisenä, mutta se jäi lyhyeksi kokeiluksi, koska kielilläpuhuminen ja muu hurmahenkisyys alkoi nopeasti tuntua liian ekstriimiltä. Kiinnostus uskonasioihin jäi kuitenkin kytemään, ja armeijan jälkeen hain teologiseen tiedekuntaan.
Päästyäni teologiseen tiedekuntaan kiinnostuin erityisesti eksegetiikasta ja varsinkin Heikki Räisäsen luennoista. Eksegetiikka tuntui tervejärkiseltä ja tieteelliseltä. Teologian opiskelijana olin isosena rippikoululeireillä, ja minua ärsytti suunnattomasti, kun tajusin sen valtavan ristiriidan sen kanssa, mitä yliopistolla opetettiin Raamatusta verrattuna siihen, mitä riparilaisille opetettiin. Ihmettelin, miksi ei samoja asioita voi opettaa riparilaisille kuin teologian opiskelijoille eli puhua totta. 1980-luvulla Heikki Räisäsen Raamattutieto-oppikirja kiellettiin koululaisilta, vaikka samaan aikaan se oli teologisen tiedekunnan peruslukemistoa, taisi olla jopa pääsykoekirjana.
Myöhemmin minua alkoivat kiinnostaa muut uskonnot ja uskontotiede. Aloin hakea aktiivisesti muita polkuja uskontoon. Kristinuskon opit alkoivat tuntua kummallisilta, oudoilta ja jopa vastenmielisiltä. Helvetti ja Jumalan vaatima ihmisuhri, perisynti ja ehtoollisella nautittava ruumis ja veri, neitseestä syntyvä Jumalan poika ja niin edelleen – kaikki minkä ennen oli purematta niellyt, alkoi tuntua aina vain hullummalta, kun asioihin perehtyi syvällisemmin.
Ajattelin, että voisin hyvinkin toimia uskonnonopettajana, neutraalissa roolissa, kuten historianopettaja. Sitten tuli mahdollisuus opiskella elämänkatsomustietoa, jossa suoritinkin aineopinnot. Elämänkatsomustieto oli antoisa kokonaisuus, mutta joidenkin sattumien summana päätin kuitenkin lähteä yliopistolta. Ajattelin, että uskontoa ja Jumalaa koskevat pohdinnat saavat jäädä.
Toisin kuitenkin kävi, koska uskonto on niin vahvasti yhteiskunnassamme ja vaikuttaa myös poliittisiin päätöksiin, puhumattakaan siitä, miten uskonto on läsnä kaikessa maailmanpolitiikassa, viimeisimpinä räikeänä esimerkkinä se, miten Venäjän kirkon johtaja puolustaa Venäjän hyökkäystä Ukrainaan. Ristiretkellä kristillisten arvojen puolesta.
Olen ollut vapaaehtoisena Uskontojen uhrit ry:n palvelevassa puhelimessa. Monen puhelun jälkeen olen ihmetellyt sitä, miten on mahdollista nykyaikana elää pienessä yhteisössä, jossa saatetaan lukea raamatunkäännöksiä 1800-luvulta lähtien ainoana oikeana totuutena. Vaikka tietoa on netin välityksellä helposti saatavilla, voivat ihmiset silti elää täysin pimennossa.
Monet puhelut tulivat aikuisilta ja iäkkäiltäkin ihmisiltä, jotka ovat lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokeneet henkistä väkivaltaa uskonnollisissa yhteisöissä tai kodin piirissä, mutta vielä aikuisinakin kipuilevat ja kärsivät traumoista. Monet ovat edelleen kiinni uskossa ja etsivät sitä ”oikeaa ja rakastavaa” jumalaa. Kuolema on ja jää minulle mysteeriksi, samalla tavoin kuin koko elämä. Että ylipäätään jotain on olemassa ja miksi ei ole ei-mitään on iso kysymys. En kuitenkaan hae siihen enää vastausta. Omasta kuolemastani ajattelen, että muutun atomeiksi tai tähtisumuksi, ja se on sitten siinä. Se ajatus tuntuu lohdulliselta verrattuna siihen, että joutuisin ”ikuiseen elämään” jossain pilven reunalla.
Ihmisiä on suvaittava, mutta yhtä lailla on tärkeää pitää puoliaan ja taistella omien arvojensa, ihmisoikeuksien ja uskonnonvapauden puolesta. On voitava olla uskonnoton ateisti tai pakana, eikä yhteiskunta saisi suosia mitään yhtä uskontoa ylitse muiden.
Järjen tasolla uskonto oli minulle helppo hylätä, koska se sotii ihan tavallista talonpoikaisjärkeä vastaan, eikä kestä mitään kriittisiä kysymyksiä tai loogista ajattelua. Tunnetasolla on kuitenkin ollut vaikea vapautua jonkinlaisesta pelosta ja turhasta kunnioituksesta uskontoja kohtaan.
Olen syyllistynyt itsesensuuriin, tukahduttanut omat mielipiteeni, pelosta, että loukkaisin jotakuta. Siitä arkuudesta eroon pääseminen on kestänyt kauan. Uskontojen edustajat, nykyään varsinkin islamin, vaativat kunnioitusta itselleen. Kunnioitus pitäisi kuitenkin ansaita, eikä vain automaattisesti edellyttää kunnioitusta, kun sanoo olevansa jonkin sortin uskovainen.
Meillä on poliitikkoja, jotka ajavat Raamattu kädessä meitä takaisin 1950-luvulle tai jopa kauemmaksi, pimeään keskiaikaan, jolloin oli uskottava Jumalaan tai jouduit kirkonkiroukseen, päädyit vankilaan kidutettavaksi tai roviolle. Esimerkkejä näistä taantumuksellisista poliitikoista löytyy maailmalta vaikka kuinka paljon, mutta on näitä omastakin takaa turhan paljon, muitakin kuin Päivi Räsänen. Seksuaalivähemmistöjen oikeuksia polkevat poliitikot, jotka haluavat myös muuttaa aborttioikeuksia, ammentavat oppinsa Raamatusta tai paavin puheista.
Luterilainen kirkko tuntuu olevan vaikeuksissa, kun se koettaa pitää rahavirrat auki ja kirkollisveron maksajat pysymään kirkon jäseninä. Kirkkoherra Kanalan seurakunnassa Paavalin kirkossa katsotaan jo jalkapalloa screeniltä. Kai siellä kohta pääsee saunomaan ja hyppäämään saarnastuolin ponnahduslaudalta uimaan. Houkuttelukonstit seurakunnan toimintaan muuttuvat, ennen olivat vain pingis ja lentopallo. Uskontunnustuksesta neitseestä syntymisineen ja ruumiin ylösnousemisineen ei kuitenkaan luovuta, eli se pohjimmainen taikauskoinen ja takapajuinen maailmankuva on edelleen vallalla.
Minun kohdallani vapaa-ajattelijana oleminen merkitsee sitä, että olen vapaa uskonnon kahleista. Minua paljon viisaammat ja asioihin vielä enemmän perehtyneet ajavat uskonnottomien asemaa pyrkimällä vaikuttamaan muun muassa lainsäädäntöön.
Vapaudet ja ihmisoikeudet eivät ole itsestään selviä. Niiden puolesta on taisteltava. Vapaa-ajattelijoiden perusperiaatteita ovat ihmisoikeuksien, ajatusten ja sananvapauden puolustaminen. Ne ovat mielestäni vapaa-ajattelun tärkeitä kulmakiviä.
Olkoon tämä ulostuloni pieni korteni tähän kekoon.
Jyrki Seppälä