Äitini kuoli muutama kuukausi sitten. Hän oli jo varsin iäkäs ja ollut pitkään muistisairas. Itse olin jo jonkun aikaa ajatellut, ettei äitini elämä enää ollut ihmisen elämää. Sikäli kuolema oli itselleni ja sisaruksilleni helpotus, vaikka aina tuollainen yllättää. Olin eräitä lääkkeitä hänelle noutamassa, kun sain tiedon. Pääsin itse paikalle vain noin 15 minuuttia kuoleman jälkeen. Hän näytti rauhalliselta.

Äitini ei ollut uskossa. Olin sen jo pitkään tiedostanut, vaikka ei näistä puhuttu. Parin vuoden ajan kuljetin häntä kerran viikossa muistisairaiden päiväkerhoon ja kerran sitten tiedustelin häneltä hänen omien vanhempiensa uskoa. Kuten olin jo itse päätellyt, eivät he olleet uskovia. Kirkossa käytiin harvoin ja lähinnä vain suvun yhteydessä siirtymäriiteissä.

Kun kokoonnuimme sisarusteni kanssa, ehdotin, että järjestetään uskonnoton muistotilaisuus. Muut kolme olivat heti samaa mieltä ja vanhempi veljeni kysyi, josko minä selvittäisin käytännöt. Minä siihen, että ilman muuta. Meni pari päivää, ja sain häneltä viestin, jossa hän ”tarkemmin mietittyään” totesi, ettei se käy. Mitä sukulaisetkin ajattelisivat? Ja kun äitimme kuului kirkkoon koko elämänsä ajan, niin kyllä äitimme toivomus olisi, että papin sanoin siunataan. Äitini kun oli tapaluterilainen ja tottunut tiettyihin kaavoihin ja rituaaleihin, niin ehkä olisikin. En katsonut tarpeelliseksi tuoda omaa kantaani sen enempää esille, joten normaalit kristilliset siunausmenot vietettiin Porin isossa kappelissa (jonka salissa muuten ei uskonnotonta muistotilaisuutta voi viettää ilman papin läsnäoloa). Papin kanssa etukäteen keskustellessamme toin esille äitini uskonnottomuuden. Hän sivuutti sen neutraalisti, mutta totesi, että kun hän seurakuntaan oli kuulunut, niin kyllä siunaus kuuluu asiaan. En siihenkään puuttunut, mutta virsien kohdalla ilmoitin, että ei yhtäkään veisuuta ja tämä sopi.

Itse siunaustilaisuudessa pappi kävi läpi äitini elämää niin kuin oli sovittu ja luki normaalit kaavan mukaiset sanat ja loitsut. Lyhyt ja koruton tilaisuus. Itselläni oli ollut mielessä kysyä äidiltäni hänen toiveitaan, miten toimitaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta muistisairauden takia en voinut, eikä hän itse ollut maininnut sanallakaan näistä. Ainoa, mikä asiaan viittasi, oli hänen esittämänsä toiveensa päästä pian Matin viereen, kahdeksan vuotta sitten kuolleen isäni viereen. Tämä toteutuikin sitten 28.10. läheisten läsnä ollessa, kun laskimme uurnan hautaan. Suntio oli kytkeä ns. kuolinkellot päälle, mutta ilmoitin, ettei ollut tarpeen.

Papin ammatillisesta toiminnasta minulla ei ole mitään nurisemista. Mutta jos äitini poismeno olisi järjestetty hänen katsomuksensa mukaan, ei kristillinen siunaus olisi ollut paikallaan. Äitini puoleinen suku on enimmäkseen uskonnotonta. Äitini kasvoi uskonnottomaksi ja ominaisuus lienee ollut hänellä perimässään. Isotätini ilmoittikin aikanaan suoraan olevansa puolipakana ja inhoavansa pappeja. Puolipakana -sanalla hän lienee tarkoittanut agnostista uskonnotonta. Mutta niin vain hänetkin saatettiin papin loitsujen saattelemana hautaan. Ajat muuttuvat hitaasti ja luterilainen tapakulttuuri on vielä voimissaan ja kirkolla valta-asema kuoleman jälkeisissä proseduureissa. Porissa lähes kaikki uskonnottomat siunataan edelleen kristillisin menoin. On siis syytä tehdä hautaustestamentti ajoissa.

Yki Räikkälä