Tulenkantajat -lehden (1932 – 39) ja Kirjailijan kustannusliikkeen vetäjä Erkki Vala (1902 – 1991) sai tuta 30 -luvun alkupuolen ummehtuneen, lapualaisnatsilaisen ilmapiirin.

Oikeusministeriö toimitti hänen niskaansa kolme jumalanpilkkaa koskevaa painokannetta. Valaa vainosi erityisesti oikeusministeriön hallitussihteeri Yrjö Orkamo. Hallitussihteeri näki heti punaista, jos jumalan nimi mainittiin väärässä paikassa.

Kanteista yksi koski Valan julkaisemaa suomennosta sata vuotta sitten ensi kertaa ilmestyneestä Jaroslav Haŝekin klassikosta Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa.

Niin kristillinen Kotimaa -lehti kuin IKL:n Ajan suunta kiinnittivät huomiota teoksen mielestään jumalanpilkkaa sisältäviin kohtiin. Etenkin kolmannen osan Halki Unkarin -lukuun, jossa kadetti Biegler matkaa taivaan porteille.

 

”Hla – hle – hlu – hla !”

”Tultuaan hutikkaan vänrikki Plescherin tarjoamista konjakkiryypyistä Biegler huutaa kumartuneena ulos vaunun ikkunasta yli aution seudun: Gottes Namen frisch drauf los! (Käykää päälle! Jumalan nimeen, käykää päälle!)”

Unessaan Biegler matkaa jo kenraaliksi ylennettynä autossa tarkastamaan haltuunsa uskottua prikaatia. Auton törmättyä vaununpyörän kokoiset tähdet vievät Bieglerin leijailemaan maailmankaikkeudessa, josta laskeutuu autonkuljettajan viereen. Kuljettaja kieltäytyy ajamasta taivaan portista sisään, koska paikalla on tungosta.

”Nyt vasta Biegler huomasi, että taivaan portilla tungeksijat olivat erilaisia invalideja, jotka sodassa olivat menettäneet jonkin ruumiinosansa, jota he kantoivat selkärepussa mukanaan – kuka päätä, kuka käsivarsia tai jalkoja.”

Portista päästettiin sisään ainoastaan tunnussanalla: jumalan ja keisarin puolesta. Sen Biegler kyllä muisti. Auto liukuu paratiisiin. Harjoituskentällä alokasenkeleitä opetetaan kiljumaan hallelujaa.

Taitamatonta alokasenkeliä opettava enkelikorpraali lyö tätä nyrkillä vatsaan ja karjuu.

”Etkö saa kitaasi auki, betlehemiläinen sika! Tuolla tavallako hallelujaa huudetaan, mitä? Tahtoisin tietää, kuka tolvana sinutkin on päästänyt paratiisiin, nauta! Koeta vielä kerran!”

”Hla-hle-hlu-hla.”

”Mitä, elukka, aitoko vielä paratiisissakin honottaa nenääsi. Yritä vielä kerran, sinä Libanonin seetri!”

Eteenpäin jatkavaan autoon kuului vielä takaapäin honottavan enkelialokkaan hätääntynyt: hla-hle-hlu-hla! Sekä enkelikorpraalin karjunta: hal-le-lu-ja, haal-lee-luu-jaa, Jordanin lehmä!

 

”Harjoituskentällä alokasenkeleitä opetetaan kiljumaan hallelujaa.”

 

Biegler näkee valonhohteen ympäröimän rakennuksen, joka oli yhtä suuri kuin Budĕjovicen Marian kasarmi.  Rakennuksen ympärillä lentelevien kahden koneen välissään kannattavaan jättiläiskokoiseen liinakankaaseen oli kirjoitettu suunnattoman suurin kirjaimin:

K. u. K. GOTTES HAUPTQUARTIER (Jumalan keisarillis-kuninkaallinen päämaja)

Kaksi kenttäsantarmin pukuun puettua enkeliä kiskoo Bieglerin autosta ja vie hänet päämajaan muistuttaen käyttäytymään siivosti herra jumalan luona.

Jumalan huoneen seiniä koristivat Franz Josefin, Wilhelmin, kruununperillisen Karl Frans Josefin, kenraali Viktor Danklin, arkkiherttua Friedrichin ja yleisesikuntapäällikkö Kondrad von Hötzendorfin valokuvat. Keskellä huonetta seisoi herra jumala.

Keskenjääneen teoksen neljännen osan Hengellinen lohdutus -luvussa venäläisen vihollisen sotilaspuvussa liikkunut, omiensa sotavangiksi joutunut Šveijk saa selliinsä vieraakseen hengellisen lohduttajan kenttäpastori Martinecin.

Šveijk luulee pappia vangiksi ja toivottaa tulijan tervetulleeksi selliinsä valittaen, ettei kykene antamaan papille hengellistä lohdutusta. Hölmistynyt kenttäpastori saa toinnuttuaan sanotuksi aikoneensa lohdutuspuheensa aluksi puhua siitä, että hirttokuolema oli helppo sille, joka oli täysin selvittänyt välinsä jumalan kanssa.

 

Orkamo hävisi

Raastuvan sijaan pyhiä pykäliä koskeva juttu meni suoraan Turun hovioikeuteen.

Oikeus tuomitsi Valan kahdeksi kuukaudeksi äänestyksen jälkeen vankeuteen. Tuomittu valitti korkeimpaan oikeuteen vedoten perustuslakiin.

– Suomihan on kaksikielinen maa ja ruotsinkielistä Švejkiä myytiin vapaasti. Lähetin ruotsinkielisen kappaleen ja kirjakaupan ostoskuitin oikeudelle ja kysyin, miksi kansan enemmistöltä kielletään se, mikä on vähemmistölle sallittua.”

Korkein oikeus katsoikin, ettei kyse ollut jumalanpilkasta vaan ote kuuluisasta teoksesta, ja syyte kumottiin.

– Minut vapautettiin. Tietääkseni tämä oli ainoa painokanne, jossa oikeusministeriö ja hallitussihteeri Orkamo hävisivät. (Kirjailijat puhuvat, Tulenkantajat. Toim. Ritva Haavikko, SKS 1976)

 

Toisen kanteen hallitussihteeri voitti

Tulenkantajat -lehdessä syksyllä 1933 ja talvella 1934 julkaistuista, Pohjanmaalla hyvin tunnettua Nivalan konikapinaa käsittelevistä Pentti Haanpään kirjoituksista, Pulamiehet puhelevat ja Pulamiehet lähtevät liikkeelle, langetettiin sekä kirjoittajalle että Valan kustantamolle sakkotuomiot.

Tuomittujen katsottiin halventavaa esitystapaa käyttäen, raamattua lainaamalla, halventaneen laillista yhteiskuntajärjestystä.

 

”Herra poltti huoneensa”

Kolmannen kanteen Vala sai lehtimies Vihtori Huhdan Tulenkantajat -lehdessä vanhoja painokannejuttuja käsittelevästä artikkelista. Siinä Huhta kertoo turkulaisen sosialisti Taavi Tainion tuomitun muutamaksi kuukaudeksi vankeuteen, kun oli otsikoinut uutisen salamaniskun tuhoamasta kirkosta: ”Herra poltti huoneensa”.

– Kun Huhta kertoi tästä, niin eikös Orkamo heti syyttänyt meitä rikoksen uusimisesta. Sain taas painokanteen tsaarinaikaisista jutuista. Suomen siinä välissä itsenäistyttyäkin, olisi luullut, että jutut olivat jo vanhentuneet. No, sakkoihin ne vain johtivat. (emt.)

Vankilaan Valan vei 30-luvun kohistuin oikeustapaus, ns. Toivo Antikaisen -juttu. Vala sai painokanteen, kun lainasi Tulenkantajat -lehdessä pohjoismaisten lehtien ja englantilaisen Guardian -lehden juttuja. Niissä varoitettiin Suomea ulkopoliittisesti arkaluontoisesta oikeusjutusta.

Lehdet kummastelivat virallisen Suomen asettumista puolustamaan rauhan aikana Neuvosto – Karjalaan tehtyä sotaretkeä. Puna-armeijan upseerina valkoisia vastaan 1922 sotineen Antikaisen suksimiesjoukko kukisti valkoiset joukot Vienan-Karjalassa.

Vala tuomittiin 1937 puoleksi vuodeksi vankeuteen. Vankilat olivat tuolloin niin täynnä, että 6 kuukauden tuomiosta saattoi selvitä viidesosa-ajassa pelkällä vedellä ja leivällä.

– Minä valitsin veden ja leivän ja olin sitten 36 vuorokautta Katajanokalla. Kestin kuurin melko hyvin. (emt)

Valan yhtenä esikuvanaan pitämä kristitty anarkisti Arvid Järnefeltkin (1861 – 1932) sai jumalanpilkkatuomion. Tolstoilainen Järnefelt saarnasi Kirkkomellakkana tunnetussa tapauksessa Helsingin kirkoissa touko-kesäkuussa 1917 asianajaja, anarkisti Jean Boldtin kanssa rakkauden, veljeyden ja tasa-arvon oppiaan.

Järnefelt tuomittiin kirkkopuheet sisältävästä kirjastaan jumalan, raamatun ja kirkollisten tapojen halventamisesta kahden kuukauden vankeuteen. Tosin valtionhoitaja Mannerheim armahti hänet 1919.

 

Esa Aallas

BOHEEMI SATIIRIKKO, ANARKISTI JA KOMMUNISTI

Itävalta-Unkarin imperiumiin kuuluneessa Prahassa 1883 syntynyt Jaroslav Hašek osallistui jo koulupoikana kansallismielisiin mielenosoituksiin. Räyhääjänä pidetty nuorukainen erotettiin 1898 koulusta.

Äitinsä sai hankittua pojalleen apulaisen paikan apteekista. Apteekkari havaitsi pojan lahjakkaaksi ja kehotti äitiä jatkamaan poikansa opintietä. Jaroslav kävi toisen asteen kauppaopistoa 1899 -1902, vaikka vihasi sen periaatteita.

Kesti vain kuusi kuukautta, kun hän sai työstään pankkivirkailijana potkut.

Ensi juttunsa ilmestyi prahalaisessa lehdessä 1901. Siitä se lähti: satiiriset, kujeilevat tarinansa kävivät kaupaksi. Boheemiin elämäntyyliinsä kuului oluttuoppien tyhjentäminen ja kujeilu hengenheimolaisten kanssa Prahan kapakoissa sekä vaeltelu kotimaassaan nuuskimassa jutun juurta. Autokratiaa, monarkiaa ja niitä mielistelevää kirkkoa vihannut satiirikko kirjoitti myös anarkistilehteen ja laati lakkoilevien kaivostyöläisten lentolehtisiä.

Tammikuussa 1915 Itävalta – Unkarin armeijaan kutsuttu Hašek osoittaa haluttomuutensa taistella kotimaansa miehittäneen monarkian puolesta ja joutuu toistamiseen arestiin. Tyrmään joutuu myös veijarihahmonsa, prahalainen koirankaupustelija Josef Švejk, joka tekee verkalleen matkaa byrokratian ja sodan pyörteissä rintamalle ehtimättä sinne.

Syksyllä 1915 Hašek jää – onnekseen – vihollisen, tsaarin armeija vangiksi. Mutta pääsi pian tsaarin armeijan rinnalla sotineeseen tshekkoslovakialaiseen legioonaan. Sen tavoitteena oli itsenäinen Tshekkoslovakia.

Lokakuun vallankumouksen alettua Venäjällä oman maansa työväenluokkaa merkityksellisempänä itsenäisyysvoimana kuin legioonaa pitänyt Hašek liittyi bolshevikkiryhmään. Anarkistista tuli puna-armeijan riveissä propagandaa toimittanut kommunisti.  Hän puolustaa Samaran kaupunkia puna-armeijan riveissä. Jo antikommunistisen tshekkilegioonan vallattua kaupungin, Hašekin onnistuu paeta legioonalaisia, joiden aie oli teloittaa hänet petturina.    (Venäjä-vuosistaan on julkaistu toimitettu teos The secret history of my sojourn in Russia, 2017.)

Keväällä 1920 Jaroslav solmi kuolemaansa saakka kestäneen siviililiiton Alexandra Lvovan, Shuraksi kutsutun venäläisnaisen kanssa, vaikka sulho ei ollut virallisesti eronnut prahalaisen Jarmila Mayerin kanssa 1910 solmimastaan avioliitosta.

Puna-armeijan 5. armeijakunnan sivistystyön komissaariksi ylennyt Hašek oli jo asettumassa pysyvämmin Neuvostoliittoon, kunnes hänet vasten tahtoaan lähetetään tukemaan kotimaahansa kommunisteja. Jaroslav palasi Prahaan kera Shuran marraskuussa 1920.

Kommunistien kansanousuyritys kuitenkin epäonnistui neljä päivää ennen paluutaan. Viisi vuotta kotimaastaan poissa olleen Hašekin pettymys purkautui juopotteluna. Prahassa hän sai myös tuta olevansa monille persona non grata.

Hašek muuttaa Shuran kanssa Lipinicen pikkukaupunkiin sanellen sairasvuoteeltakin Švejkin seikkailuja niitä ylös panneelle opiskelijalle. Keskenjääneitä kertomuksia ehti kertyä 750 sivua sittemmin kymmenille kielille käännettyyn klassikkoonsa ennen menehtymistään tuberkuloosiin 39 -vuotiaana tammikuussa 1923. (EA)