Kuolemansurusta ja suremisen taidosta kirjoittavat Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen ovat lastensa kuolemaa syvästi surevia äitejä. Pulkkinen suree keskosten kuolemia 2017; Huttusen suru koskee hänen aikuisen lapsensa itsemurhaa 2016.
Heidän surukäsityksensä poikkeavat valtavirrasta. Heidän mielestään suru ei ole määräaikainen projekti, jonka yli pyritään surutyöllä. Surun ei tarvitse olla sankarillinen selviytymistarina eikä toipumista. Lohtukin voi etäännyttää surusta, jonka kanssa halutaan olla yhtä.
Huttunen protestoi: ”Suruni ei ole prosessi vaan vain surua. Suruni ei virtaa, vaan sen uoma on minussa ja minä siinä. Osaan elää surussani opettelemattakin. Elän tässä vaiheettomassa surussa. Surutyöni ei tekemällä lopu. Suruni ei ole muuttanut muotoaan, ja se on vanhempi kuin kuusi vuotta. Olen jäänyt suruuni, tämä suremiseni tapa on minulle ainoa oikea. Olen matkustanut surussani. Voin levätä surussani. Suruni lepää minussa. Muistaminen ei ole muistelemista. Surullani on enemmän resilienssiä kuin minulla. Minun elämäni jatkuu; kuolleella jatkuu kuolema.”
Hän jatkaa loppuun saakka: ”Toivo on viimeinen asia, mitä toivon. Itsemurhasurussa ei ole lohtua.”
Entäpä sitten suremisen taito? Ei ole hyvää surua ilman kuoleman hyväksymistä. On hyväksyttävä myös oman lapsen kuolema, on hyväksyttävä myös hänen itsemurhansa. On hyväksyttävä oma suru. On myös hyväksyttävä epäonnistuminen, jos mikään terapia ja saman kokeneiden vertaistuki ei tunnu auttavan.
Kirjoittajien uudissanalla suruhygienia viitataan suremisen edellytyksistä huolehtimiseen – että suru saisi olla mahdollisimman hyvää. Menetyksen kanssa eletään ilman tietoista yritystä ottaa siihen etäisyyttä, pyrkimystä kieltää kokemuksen merkityksellisyyttä. Tämä ei silti tarkoita, että surevan elämään ei mahtuisi muuta kuin menetys ja suru.
Kirjoittajat ovat menetystensä myötä tietoisesti tavoitelleet toisteisuutta jokapäiväiseen elämäänsä. Kirjoittajilla on myös ollut mahdollisuus surra työkseen, kirjoittaa surustaan, olla surun palveluksessa.
Mari Pulkkinen julkaisi vuonna 2016 kulttuurien tutkimuksen väitöskirjan Salattu, suoritettu ja sanaton suru: Läheisen menettäminen kokonaisvaltaisena kokemuksena. Huttusen koskettava esikoisteos Surun istukka ilmestyi kolme vuotta hänen 26-vuotiaan tyttärensä itsemurhan jälkeen.
Toisessa kirjassaan Mustaa valoa Huttunen kertoo surun kanssa elämisen rituaaleista, jossa keskeisellä sijalla on Helsingin Hietaniemen hautausmaa. Samalla saamme lukea paljon Hietaniemen kulttuurihistoriaa.
Huttusen tyttären tuhka on haudattu uurnassa kolumbaarioon, sisähautaan. Niitä oli jo antiikin Roomassa. Maatumaton keraaminen tai metallinen uurna on kätketty sisätiloihin, ja haudalla käynti tapahtuu sisätiloissa, jossa voi myös istua. Niitä on Suomessakin, mutta ei kovin paljoa.
Kolumbaariot ovat riippuvaisia krematorioista. Suomeen krematorioaate levisi kirkkoisien kiivaan ja vaikutusvaltaisen vastustuksen takia hitaammin kuin muihin pohjoismaihin. Kun Kuolleenpolttoyhdistys oli perustettu jo 1889, maamme ensimmäinen krematorio valmistui Hietaniemeen vasta vuonna 1926. Tai jo silloin, sillä se oli Suomen ainoa vuoteen 1964 saakka.
Kolumbaariossa käyntiin on Katriina Huttusella kuulunut ja kuuluu yhä myös kävely sinne ja takaisin hautausmaalla. Se on tuottanut paljon havaintoja, ajatuksia, muistiinmerkintöjä. Niitä on Mustan valon Muistiinpanoissa hautausmaalta liki 300, jokaisella oma sivunsa.
Kuolemansuruja ei tarvitse surra ”pois”, vaan niiden kanssa voi elää normaalia elämää. Se voi edistää myös luonnollista suhtautumista omaan kuolevaisuuteensa. Pablo Neruda suosittelee runossaan ottamaan joskus ”hautakylvyn”. Voisi ajatella, että sellaisen virkaa toimittaisivat myös rauhalliset kävelyt oman alueen hautausmaalla. Ja kävelyä Hietaniemen hautausmaalla voi suositella myös kaukaisemmille vieraille.
Esa Ylikoski
Katriina Huttunen ja Mari Pulkkinen 2021. Suremisen taito. Kirjoituksia kuolemansurusta. S&S. Katriina Huttunen 2020. Mustaa valoa. Muistiinpanoja hautausmaalta. S&S.
Katriina Huttunen 2019. Surun istukka. S&S.