TV:stä tuttu juontaja Jenni Pääskysaari kuvailee ”Mielen maantieteessä” lapsuus- ja nuoruusvuosiaan 1975-1991. Vantaan Korsossa kasvanut Jenni kertoo pelottavasta koulumatkasta betonisen alikulun läpi, Kiss-bändistä ja Gene Simmonsista, koviksista ja kunnon pojista. Suhteestaan uskontoon hän kertoo tavalla, johon moni voi helposti samaistua.
Kahdeksanvuotiaana Jennin luokanopettajana oli syvästi uskonnollinen ortodoksi. Hänen johdollaan Jennistä tuli hurskas tokaluokkalainen, jonka päivät alkoivat ja päättyivät rukouksella. Kolmannella luokalla Jenni vaihtoi koulua, ja ihmetteli kun luokkatoverit eivät nousseetkaan aamulla pulpetin viereen seisomaan ja ottaneet kasvoilleen teennäisen harrasta ilmettä.
Jennin luokalla oli Maija, jonka perhe oli ”hellareita” eli aktiivisia helluntaiseurakuntalaisia. Kun Maijan äiti kaatoi huumorimielessä mehua Maijan päähän, Jenni päätti ryhtyä taas itsekin uskovaiseksi.
”Pyysin vanhemmiltani oman pienen Raamatun ja vaadin saada julistaa jouluaattona kaksiomme olkkarissa jouluevankeliumin. Äiti ja iskä eivät vaikuttuneet paatoksellisesta tulkinnastani, vaikka minä olin joulun todellisen sanoman äärellä ja feikkiuskossani järkkymätön.”
Jenni palasi pian potentiaalisesta raamattupiiriläisestä takaisin Suosikki-lehden Bees&Honey -palstan lukijaksi.
Viisitoistavuotiaana hän löysi itsensä keväisenä sunnuntaiaamuna Korson kirkon takarivistä vuoroin torkkumasta ja tirskumasta. Hänen oli käytävä jumalanpalveluksissa ja kerättävä leimoja riparipassiin. Motivaatio ei ollut tapissaan, sillä hän ei ollut uskossa.
”Olin menossa leirille, koska ei ollut muutakaan tekemistä, perheemme kuului kirkkoon eikä vaihtoehtoisten itsensäetsimisleirien ja siirtymäriittien olemassaolosta oltu Korsossa kuultukaan. Vaihtoehdot olivat rippikoulu tai -leiri.”
Leirikeskus sijaitsi parin tunnin bussimatkan päässä Korsosta. Leirillä Jenni tunsi itsensä huijariksi.
”Tajusin, että ripari oli minulle vain leikkiä ja lavastetta, ja olin täällä tuhlaamassa muiden aikaa. Olin väärässä paikassa, aivan vääristä syistä ja tarkkailin kaikkea jotenkin ulkopuolisena. Niin varmasti suurin osa muistakin leiriläisistä, mutta ei siitä kukaan puhunut. Kuuliaisesti haukottelimme ja tärisimme syväjäässä kartanon pihan lipunnostossa ennen kukon pieraisua ja tekonauroimme iltanuotioilla ’rennolle’ nuorisopastorille, joka vaikutti löytäneen todellisen kutsumuksensa, puskasketsihuumorin. Kukaan meistä ei kapinoinut eikä kysynyt kertaakaan Miksi?.”
Kymmenestä pitkästä tekopyhästä päivästä Jennin käteen jäi vain pari uutta ystävää, ripariraamattu, pussillinen vadelmakarkkeja ja leirin ”Hanipuppelin” titteli.
”Kotiin palattuani pohdin vakavasti, menisinkö lainkaan konfirmoitavaksi ja ehtoolliselle tunnustamaan olematonta uskoani seurakunnan eteen. Hiljensin sisäisen skeptikkoni uskottelemalla, että leirikaverini tuskin miettivät asiaa niin syvällisesti. Heitä tuntui lähinnä kiinnostavan, maistuuko öylätti sipsiltä ja tuleeko ehtoollisviinistä känniin.”
Jenni kertoo tekohymyilleensä koko päivän muiden mukana. Hän tarkkaili toimintaa kirkon katosta, eikä tunnistanut itseään.
”Useita vuosia jatkuneesta teatteriharrastuksesta oli kerrankin hyötyä, ja ainakin lahjasekkien markkamäärien perusteella koko show meni sukulaisille täydestä.”
Kiva, pieni kirja. Suosittelen.