Evankelis-luterilaisen kirkon ylläpitämä Kirkon tutkimuskeskus on saanut uuden nimen, Kirkon tutkimus ja koulutus. Sillä on pitkään ollut tapana tehdä neljän vuoden välein laaja Gallup Ecclesiastica -kysely. Kyselyn tuloksia on sitten julkaistu viiveellä muun muassa kirkon nelivuotiskertomuksessa seuraavana vuonna.

Laitoksen tutkija Kimmo Ketola julkaisi ja tulkitsi nyt maaliskuussa syksyn 2022 kyselyn tuloksia suomalaisten näkemyksistä, jotka koskevat kirkon ja valtion suhteita sekä uskonnonvapautta.

Artikkelin mukaan uskonnonvapaudessa arvostetaan erityisesti yksilönvapauksia, kuten ihmisten oikeutta vaihtaa uskontoa (86 %) ja solmia avioliittonsa omien katsomustensa mukaisesti (74 %). Myös oikeus uskontonsa mukaiseen ruokavalioon ja pukeutumiseen sai enemmistön tuen.

Kun uskonnonvapauden merkityksestä sai 10 vaihtoehdosta valita 3 tärkeintä, kärkeen nousivat ”vapaus valita oma maailmankatsomukseni” (61 %), ”vapaus valita uskonnollinen tai uskonnoton identiteetti” (47 %) ja ”erilaisten uskontojen ja katsomusten tasa-arvoista kohtelua lain edessä” (30 %). Vähiten kannatusta (3 %) sai vaihtoehto ”vapaus kritisoida valtaapitäviä uskonnollisin perustein”, mutta sitä kannatti 16 % ”muuhun uskonnolliseen yhdyskuntaan” kuuluvista.

Artikkelin mukaan 43 % kannatti jonkinlaista valtion tukea uskonnoille. Näkemykset jakaantuivat kuitenkin siinä, tuliko tuen kohdistua yhteen, harvoihin vai tasapuolisesti kaikkiin uskontoihin. Kummastustani herätti, miksi Ketola keskeisissä havainnoissaan mainitsee tässä vain uskonnot, vaikka mukana tässä 43 %:n ryhmässä on myös vaihtoehto, jonka mukaan ”valtion tulee tukea tasapuolisesti kaikkia uskontoja ja katsomuksellisia yhteisöjä” (13 %).

Tarkoitushakuisuutta

Katsomuksellisilla yhteisöillä voidaan ymmärtää myös tai nimenomaan uskonnottomien yhteisöjä. Näin se nähdään myös muissa pohjoismaissa. Jos vastaaja haluaa tukea tasapuolisesti myös uskonnottomien järjestöjä, sitä ei ole reilua tulkita vain valtion ”tueksi uskonnoille”.

Väitettä ”valtion ei tule tukea eikä rajoittaa mitään uskontoa” kannatti 29 % vastaajista. Vaihtoehdoiksi oli kehitetty myös kaksi varsin eriskummallista ”uskontoon kielteisesti suhtautuvaa mallia”, joita kannatti vain yhteensä 13 % vastaajista. Yhden mukaan ”valtion tulee aktiivisesti rajoittaa uskontoa julkisessa elämässä” ja toisen mukaan pitää rajoittaa ”sekä julkisessa että yksityiselämässä”.

”Julkista elämää” koskeva kysymys ja käsite ovat tarkoituksella epäselviä, koska ev.-lut. kirkko haluaa vastausten avulla saada luvan tehdä uskonnollista lähetystyötä esimerkiksi kouluissa ja päiväkodeissa. Monetkaan eivät halua kieltää uskonnon julistamista julkisilla paikoilla, kunhan se tehdään häiritsemättä ohikulkijoita, mutta tämä kanta ei ole tarkoitettu ev.-lut. kirkon kulkuluvaksi kouluihin. Koulut ja päiväkodit eivät ole ”julkisia paikkoja”.

Mielestäni kysymysvaihtoehdot ja myös tulosten tulkinta olivat tarkoitushakuisia, kirkon tukemista. Vastaukset voisi summata myös niin, että kaikista vastaajista 55 % tuki joko tasapuolista tai kriittistä vaihtoehtoa (tasapuolisia 29 % + 13 % ja kriittistä 13 %). Kantansa ilmaisseista nämä osuudet olivat yhteensä 64 %.

Kaikista vastaajista vain 31 % valitsi uskontoja tukevat vaihtoehdot (15 % + 16 %). Lisäksi 12 % ei osannut valita ja 3 % sanoi, että ei mikään vaihtoehto ollut sopiva.

Kirkon julkisoikeudellisen erityisaseman lopettaminen ei ollut vaihtoehtona tässä kirkon kyselyssä. Eikä uskonnonvapauden ilmenemismuotojen kohdalla kysytty vapaudesta valita koulun katsomusaine taikka uskonnon opetuksen pakollisuudesta kirkon jäsenille.