En itse asiassa tiennyt, minkälaisen kirjan valitsin arvioitavakseni pelkästään nimen Shamaanimatkalla perusteella. Poimin sen Basam Booksin valikoimasta vaihtoehtoiseksi arvioitavaksi Pia Rendicin Pakotettu naimaan -kirjalle. Kustantamon valikoimaa silmäillessä Shamaanimatkalla -teoksen eetos ja sisältö tulee selväksi. Basam on riippumaton yleiskustantamo, mutta se julkaisee paljon ns. hyvinvointikirjallisuutta. Muutama nimike: Unelmakartta, Ajattelun tuolle puolen, Mestari Eckhart. Eckhart Tolle – Arjen hengellisyyttä etsimässä, Mindfulness, Avoimen mielen meditaatio. Tälle lajille ei ole loppua.

Shamaanimatkalla on kahdentoista shamanistisen maailmankuvan omaavan henkilön kirjoitusten kokoelma. Yhteistä on usko henkimaailmaan, energioihin yms. sekä animistinen ajattelutapa. Mukana on korkeakouluttautuneitakin. Kirjan toimittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori. Kirjoituksessaan hän toteaakin, ettei nuorena olisi uskonut vielä kirjoittavansa shamanismista ja omista ”matkoistaan”. Tieteellisrationaaliseen maailmankuvaan eivät kuuluneet transsendenttiset ja reaalitodellisuuden ylittävät ilmiöt.

Mielenkiintoisesti hän toteaakin, että tutkittu tieto on tärkeää, mutta se on vain yksi tiedon laji muiden joukossa. Ja näinhän vaihtoehtoisten hoitojen ja kiinalaisen ”lääketieteen” kauppaajat omaa huuhaataan markkinoivat. Ja usein näkee väitettävän, että ”kaikki mielipiteet ovat yhtä arvokkaita”.

En tiedä, kumpi minusta on absurdimpaa, usko energioihin, värähtelyihin, enkelikanavointiin, ”yliseen ja aliseen maailmaan” jne. vaiko se, että uskovat kristityt kavahtavat niitä pimeyden voimina ja demonin kutsuna. Eräs kirjan kirjoittaja jälkimmäistä ihmetteleekin. Mutta henkimaailmaan uskominen yhdistää heitä. Rituaalit vain ovat erilaisia. Ei silti ole kumma, jos kristitty näkee shamanistisessa rituaalissa epäilyttäviä piirteitä: kynttilöitä, salviaa, taikaesineitä, mystisillä symboleilla koristeltuja ”noitarumpuja” ja transsia.

Muistan modernin shamanismin nousun joskus 80-luvun loppupuolella, mutta vaikka olin aikoinani varttihippi, ei se minua kiehtonut. Nykyshamanismi lienee harmitonta ja viatonta, mutta itselleni, kun minkäänlaista uskoa metafyysiseen maailmaan tai olemukseen ei ole suotu, jää shamanismi vieraaksi. En ole ns. ”auki” sille (shamanistinen termi). Kuten Saara Metsäranta toteaakin: ”Mielikuvitus ja luova kuvittelu ovat niitä ihmismielen ja kehon välineitä, joilla shamanistista tietoa saadaan ja omaksutaan.” Epäilemättä näin on.

Tosin, jos nämä nykyiset shamaanit alkavat uskoa omaavansa parantajan voimia, kuten muinaisissa kulttuureissa, ja joku kuvittelee saavansa avun, voi harmiton ja kiva harrastus muuttua fataaliksi. Joissain teksteissä parantamiseen vihjataankin. Shamanismi antaa varmasti sen harrastajille sisältöä ja mielenrauhaa, ja vaikka rationalistihumanisti voi laskea sen hoopoksi ja häröilyksi henkineen ja voimaeläimineen, on siinä hyvää se, että sen harrastajat kunnioittavat luontoa ja haluavat edistää sen suojelua.

Tosin ”voimaeläin” ei edusta luonnonsuojelua. Se on toteemieläin, mielikuvituksellinen auttaja, joka tavataan ”matkalla” shamanistisessa rituaalissa. Kirjassa on kertomuksia voimaeläinten tapaamisista. Eräs kysyi käärmeeltä, onko tämä hänen voimaeläimensä. Ei ollut, sen sijaan raivokas jänis tuli pelastamaan käärmeen otteesta. Voimaeläin olikin se jänis. Teksteistä näkee, ettei ainakaan mielikuvituksesta ole puutetta.

Kirja on mielenkiintoinen lukukokemus. Kertomukset limittyvät sulavasti toisiinsa. Sisällöt ovat varsin saman kaltaisia. Jotkut ovat saattaneen nähdä ”turismishamanismin” harjoitusta, mutta itse shamanistisesta elämäntavasta siinä ei ole kyse. Siihen tämä kirja tuo valaisua. Tai ”valaistumista”. Useista kirjoituksista tulee esiin se, mikä on ilmeistä: länsimainen elämäntapa ahdistaa, koetaan eksyksissä oloa, on kaipuu vastauksiin, vaikka vain kysymykseen ”kuka minä olen?”.

Kysymyksen eräs kirjassa esittääkin. Uskoon tulemiseen liittyy usein joku kriisi. Niin näyttää olevan shamanistisessa heräämisessäkin. Kertomukset kertovatkin niiden kirjoittajista enemmän kuin itse shamanismista. Rituaalit vievät pois arjesta ja ne tehdään oman ”löylyn” vahvistamiseksi. Löyly tarkoittaa ”kehomieltä”.

Mutta kirja on kuin omakustanne: kritiikitöntä, shamanismin mystisiin voimiin, energiavärähtelyihin, ”männiäisiin” ja henkimaailmaan uskovaa asian käsittelyä. Kuin kustannustoimitus puuttuisi. Kielioppivirheitä on jäänyt ja paikoin teksti on kiusallisen naiivia. Usein ajatukset junnaavat paikoillaan tai kiertävät kehää. Vähän kuin shamaanirummun kehää.

Shamaanirumpu onkin keskeinen objekti ja instrumentti kyseisessä asianharrastamisessa kuten kirjassakin. Eräässä tarinassa ”vanha ja väsynyt” rumpu päästettiin pois tästä maailmasta rituaalimenoin, joihin oli kysytty neuvoa shamaanimatkoilla transsitilassa.

Kirjasta saa kyllä kuvan shamanistisesta ajattelusta ja ihmiskäsityksestä, mutta sen ymmärtämiseen ei kirja auta. Kirja ei ole varsinainen tietokirja, vaikka tieto-osuus shamanismin historiasta, harjoittamistavoista ja levinneisyydestä sekä käsitteistö mukana onkin. Lyhyesti todetaan se, että saamelaisalueilla kristinuskon levittäjät 1700-1800-luvuilla pyrkivät tukahduttamaan shamanismin vedoten ”oikeaan” uskoon. Papit muuten tuhosivat Lapista kaikki shamaanirummut niin tyyten, että museoihin niitä on täytynyt hankkia jostain Siperiasta.

Tässä tieto-osuudessa on myös lyhyt kritiikinpoikanen nykyshamanismista länsimaisen individualistisen ja hedonistisen kulutuskulttuurin ilmentymänä, siis jos shamanismia harrastetaan oman individualismin toteuttamiseksi. Muuten kirja on, kuten siellä todetaankin, ”tarinoita toisista todellisuuksista”. Kaikkeen, mikä on kirjaksi painettu, ei tarvitse uskoa.