Mistä juhlapuhe, siitä arkipuute

Sankari tuntuu olevan se, joka omaan suoritukseensa äärimmäisesti keskittyen ja itsensä voittaen juoksee maratonin ja tekee siitä asiankuuluvan näyttävät somepostaukset – eivät ne vapaaehtoiset, jotka maratontapahtuman järjestämällä tekevät sen mahdolliseksi.

Kansalaisyhteiskunnan ja vapaaehtoistyön tärkeyttä kehutaan kyllä juhlapuheissa esimerkiksi poliitikkojen suulla vuolaasti, mutta taitaa olla niin, että kyse on lähinnä niiden iltaruskon ihailusta. Eikä tämä ole vain suomalainen ilmiö, vaan näyttäisi koskettavan koko läntistä yhteiskuntaa. Vapaaehtoistyölle ei ole ihmisten arjessa aikaa, eikä siihen osallistumista [tosiasiassa] juurikaan arvosteta.

Nyky-yhteiskunnan sankari tuntuu olevan se, joka omaan suoritukseensa äärimmäisesti keskittyen ja itsensä voittaen juoksee maratonin ja tekee siitä asiankuuluvan näyttävät somepostaukset – eivät ne vapaaehtoiset, jotka maratontapahtuman järjestämällä tekevät sen mahdolliseksi niin hänelle ja kuin muillekin. Vapaaehtoisia pidetään nykyään lähinnä vähän hassuina, kun uhraavat kallista vapaa-aikaansa moiseen sen sijaan, että tekisivät jotain osaamistaan ja työkykyään kehittävää ja sopivan someseksikästä, kuten kunnon nykykansalaisen kuuluisi.

Sama huuto käy niin vapaa-ajattelijoissa, urheiluseuroissa kuin muissakin yhdistyksissä, niin Suomessa kuin ulkomaillakin: mistä uusia aktiiveja, mistä ihmisiä hoitamaan taloutta, vetämään ryhmiä, järjestämään tapahtumia? Aktiiviset eläkeläiset ovat useiden – elleivät jo useimpien – vapaaehtoistyöhön perustuvien järjestöjen kantavia voimia, ja ilman heidän panostaan toiminta lakkaisi monessa paikassa. Elävä ja kehittyvä järjestötoiminta tarvitsee kuitenkin aktiiveja monista eri ikäryhmistä, nuorista varttuneempiin.

Sikäli kuin nykyinen yhdistysmaailman kehityssuunta jatkuu, oma veikkaukseni on, että kaltaisemme pienet ja keskisuuret, vapaaehtoispohjalla toimivat aatteelliset järjestöt tulevat seuraavan 20 vuoden aikana pitkälti katoamaan. Yhdistyskentälle tullee jäämään lähinnä palkatun ammattihenkilöstön pyörittämiä suurjärjestöjä, näiden lisäksi joitakin erityistehtäviä hoitavia ja erillistä rahoitusta nauttivia toimijoita, ja tietenkin lyhytikäisiä, ajastaan perustajiensa myötä katoavia pienyhdistyksiä.

Ehkä heiluri kuitenkin jossain kohtaa taas kääntyy toiseenkin suuntaan, ja tähän voivat varmastikin vaikuttaa eniten järjestöt itse – toisin sanoen niiden jäsenet – omalla työllään.

Loppuvuodesta Vapaa-ajattelijain liitolla on jälleen edessään liittokokous, jonka yhtenä keskeisenä tehtävänä on valita liiton päättävien toimielinten – liittohallituksen ja liittovaltuuston – jäsenet seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Tämä toki sillä oletuksella, että tehtäviin löytyy riittävästi vapaaehtoisia; ilman heitä toiminta käy jo sääntöjenkin pohjalta mahdottomaksi.

Toiminnan jatkuvuuden varmistamiseksi liittohallitus on nykyisten sääntöjen mukaisesti nimennyt työryhmän vapaaehtoisia etsimään, ja se onkin jo aloittanut työnsä kysymällä nykyisten jatkohalukkuutta ja ehdotuksia jäsenyhdistyksiltä uusiksi – tai palaaviksi – kasvoiksi liittotason toimintaan. Lopullinen ehdokasasettelu ja valinnat tehdään toki vasta liittokokouksessa.

Toivonkin siis jokaisen jäsenemme miettivän, löytyisikö aikaa ja intoa järjestömme kehittämiseen ja tavoitteidemme eteenpäin viemiseen. Uusia ideoita, uutta osaamista, uusia avauksia kaivataan kipeästi, jotta emme jää kuihtuvien järjestöjen joukkoon.

Riippumatta siitä, miten liiton saamille valtiontuille seuraavalla vaalikaudella käy, se tosiasia ei tule muuttumaan, että niukin resurssimme ovat jatkossakin ihmiset, ja heidän toimintaamme antamansa aika. Ilman ihmisiä ei ole liittoakaan. Toivottavasti emme ainakaan joudu toteamaan, että viimeinen sammuttaa sitten liekkimaljat lähtiessään.

Antti Värri
Kirjoittaja on Vapaa-ajattelijain liiton varapuheenjohtaja