Jukka Häkkinen on havaintopsykologian tutkija Helsingin yliopistossa, koulutukseltaan psykologian tohtori. Outojen kokemusten psykologian johdannossa hän kertoo, että kiinnostui ihmismielen oudoista kokemuksista jo toimiessaan Skepsis ry:ssä 1990- luvulla. Ihmiset kertoivat erikoisista kokemuksistaan Häkkiselle mm. messuilla.

Moni kertoja aloitti sanoilla ”En ole hullu, mutta…”. Siitä Häkkinen tajusi, että tieteellisten tulosten välittäminen on tärkeää. Tiede nimittäin on selvittänyt, että monet oudot kokemukset ovat aivojen meille tuottamia yllätyksiä, joiden perusteella ei ole syytä kyseenalaistaa kokijan mielenterveyttä tai rehellisyyttä.

Häkkinen on keskittynyt kirjoissaan sellaisiin outoihin kokemuksiin, joista löytyy uusia tutkimustuloksia ja teorioita. Häkkisen mukaan psykologit, neurotieteilijät ja lääkärit tutkivatkin nykyään outoja ilmiöitä, joten uusia selityksiä ilmiöiden aivomekanismeista on paljon. Molempien kirjojen tietopohjana onkin yli kolmenkymmenen sivun verran lähteitä ja viitteitä.

Outojen kokemusten psykologiassa Häkkinen käsittelee kuutta kokemusta; kehostapoistumista, De’ja vu-kokemusta, kuolemanrajakokemusta, unihalvausta, synestesiaa ja enteitä.

Kehostapoistumisesta Häkkinen tekee johtopäätöksen, että psykologian ja neurologian tutkimukset ovat osoittaneet, ettei ilmiössä ole mitään mystistä. Kokemus ei ole kehosta poistuva sielu, vaan aivojen normaalin toiminnan häiriintyminen. Kehostapoistuminen saadaan aikaiseksi esimerkiksi stimuloimalla aivojen ohimo- ja päälaenlohkon liitosaluetta.

De’ja vu – kokemuksenkin aivoperustaa on Häkkisen mukaan alettu ymmärtämään paremmin. Tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu, että kokemus tulee väsyneenä ja stressaantuneena helpommin. Aivojen otsalohkovaurioiden on havaittu aiheuttavan jatkuvia de’ja vu – kokemuksia. Nykyään tiedetään, että kokemus on osa aivojen arkista tiedonkäsittelyä, joka viestii tunnistusvirheistä.

Häkkinen esittelee kuolemarajakokemuksistakin lukuisia esimerkkejä. Niiden pohjalta hän pitää kokemusta aivoperäisenä ilmiönä, joka koostuu erilaisista osakokemuksista. Kokemukset vaihtelevat laajasti ja sen kokee vain 2-23 % kuoleman porteilla käyneistä. Aivojen ohimolohkon epätavallinen aktiviteetti on mukana tässäkin kokemuksessa. Ohimolohkon epätavallisesta toiminnasta on Häkkisen mukaan saatu muitakin kokemuskertomuksia. Esimerkiksi ohimolohkoepileptikot ovat kokeneet kohtauksensa aikana jumalan läsnäolon, kuulleet jumalan puhetta, tavanneet enkelin ja kokeneet mystisen kosmisen yhteyden.

Unihalvauksen on Häkkisen tietojen perusteella kokenut 7 % ihmisistä. Sillä tarkoitetaan unen ja valveen rajalla koettua halvaantumisen tunnetta, jossa ihminen näkee ulkopuolisia asukkeja ajatusmaailmansa mukaan. Ne voivat olla esimerkiksi keijuja, demoneja tai ufoja. Unihalvaus voi syntyä arkisista asioista, kuten stressistä, jet lagista, vuorotyöstä tai unenpuutteesta, mutta se voi liittyä myös mielenterveyden ongelmiin. Paniikkihäiriön, ahdistuksen ja posttraumaattisen stressihäiriön yhdessä unihalvaus on yleisempää.

Synestesia on yksi Häkkisen esittelemistä oudoista kokemuksista. Se on automaattinen ja synnynnäinen ominaisuus, joka on myös perinnöllistä ja naisilla yleisempää kuin miehillä. Nykytiedon mukaan synesteetikkoja on 4 % ihmisistä. Synestesiaksi nimetään kokemusta, jossa henkilö näkee sävelet ja kirjaimet väreinä. Tietyn aistin aktivoituminen ärsyttää myös muita aisteja, eli esimerkiksi ääni synnyttää maku- ja näköaistimuksia. Mitä enemmän synestesiakokemusta tutkitaan, sitä erikoisempia muotoja löydetään. Häkkinen kirjoittaa, että synestesia on aiheuttanut turhaan häpeää ja salailua, sillä synesteetikolla on vain omanlaistaan aivotoimintaa

Enteitä kertoo nähneensä 23–36 % ihmisistä. Häkkisen keräämien tutkimustulosten mukaan vaikutelma unien ennustuskyvystä syntyy valikoivan muistin ja vahvistusvinouman seurauksena. Siinä yritetään etsiä asioita, jotka vahvistavat olettamusta eikä huomioida asioita, joissa ei ole yhteyttä olettamukseen. Ja intuitio enteen todellisuudesta on niin voimakas, että sitä on vaikea uskoa kognitiiviseksi illuusioksi. Enneunen merkitys syntyy vasta jälkikäteen, jolloin tapahtumia voidaan yhdistellä uneen.

Hallusinaatiot ovat aivojen poikkeava tapa prosessoida tietoa

Mielen oudot maisemat käsittelee hallusinaatioiden psykologiaa. Ensimmäisenä Häkkinen määrittelee hallusinaation. Se tarkoittaa harha-aistimusta, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Lisäksi hallusinaatio on yksityinen kokemus, jota muut eivät näe.

Hallusinaatiot ovat Häkkisen mukaan yllättävän yleisiä. Ne liitetään usein vakaviin mielenterveyden ongelmiin, alkoholiin tai huumeisiin. Näin ei kuitenkaan aina ole. Stressi, unenpuute tai suru läheisen kuolemasta voivat aiheuttaa voimakkaita aistiharhoja. Hallusinaatioita voivat aiheuttaa myös sairaudet kuten esimerkiksi Parkinsonin tauti, migreeni, silmäsairaudet, epilepsia, aivovammat, aivokasvaimet, Alzheimerin tauti ja monet muut.

Hallusinaatioita voi esiintyä tavallisilla ihmisillä arkisissa tilanteissa. Ne eivät kuitenkaan ole aivojen sekavaa satuilua, vaan taustalla on aivomekanismien kiehtovia muutoksia. Aistiharharhoista yleisimpiä ovat kuuloharhat, joiden aikana henkilö kuulee sanoja tai puhetta. Harhat voivat olla myös näkö-, tunto-, maku- tai hajuaistimuksia.

Häkkinen keskittyy kirjassaan hallusinaatioihin, joita voi tulla ihmisille surun, stressin tai väsymyksen seurauksena, aistiärsykkeiden puuttuessa tai näkövammaisuudessa. Niihin ei liity mielenterveyden ongelmia.

Ensimmäisenä Häkkinen kirjoittaa vainajahallusinaatioista. Hallusinaatio kuolleesta läheisestä on yleinen suruun liittyvä kokemus. Sen on kokenut 40 – 80 % surijoista. Taustalla on tunneside, joka ei katkea fyysiseen kuolemaan. Kokemukset voivat olla tuntemuksia vainajan läsnäolossa tai eri aistein välittyviä hallusinaatioita. Vainajahallusinaatiot ilmaantuvat useimmiten, kun henkilö on yksin ja katoavat, jos muita tulee paikalle.

Häkkinen jatkaa, että aivot eivät passiivisesti odottele aistien välittämää tietoa, vaan tekevät olettamuksia, jotka ohjaavat havaitsemista. Kun ajattelu keskittyy voimakkaasti menetettyyn henkilöön, voi hänen kasvonsa nähdä väkijoukossa. Kuulohallusinaatiotkin ovat yleisiä. Sureva ihminen voi kuulla kuolleen läheisensä askelia, hengitystä, laulamista tai naurua.

Häkkisen mukaan vainajahallusinaatioiden hermostollisia mekanismeja ei tunneta, mutta viitteitä mahdollisista mekanismeista on esitetty. Ajattelun keskittyminen kaipauksen kohteeseen virittää aivojen alueita, jotka liittyvät kaivatun henkilön ulkonäköön, persoonallisuuteen ja puhetapaan. Koska havaitseminen perustuu olettamuksille, tutuissa paikoissa aivot odottavat asioiden jatkuvan kuten ennen ja täydentävät puuttuvia asioita.

Univajeen ja rasituksen tuottamista hallusinaatioista Häkkinen esittelee useita esimerkkejä, joissa ihmiset ovat väsyneenä ja rasittuneena saattaneet nähdä lohduttavan ja opastavan olennon. Vaikka olento vaikuttaa yliluonnolliselta enkeliltä, voidaan se Häkkisen mukaan jäljittää aivotoiminnan mekanismeihin. Kuten monissa muissakin tilanteissa aivojen tuottamille oudoille kokemuksille luodaan kulttuuriseen viitekehykseen sopiva tulkinta. Kukaan unilaboratorion koehenkilöistä ei kuvaillut enkeliä tai kuollutta omaista, joka olisi tullut auttamaan valvomiskoettelemuksessa.

Lyhyet nukkumishetket, mikrounet, lisääntyvät selvästi univajeen aikana. Eikä väsynyt ihminen huomaa 2-3 sekuntia kestäviä mikrounia. Häkkinen kirjoittaa, että unessa, vilkeunen aikana, aivot tuottavat todellisuuden kaltaista univirtuaalitodellisuutta. Jos valvominen kestää yli 50 tuntia, niin hallusinaatiot muuttuvat monimutkaisemmiksi. Samalla henkilö alkaa uskoa, että hallusinaatiot ovat todellisia. Pitkäkestoinen unen puute ajaakin ihmisen psykoosia muistuttavaan harhaiseen tilaan.

Aistieristyksen tuottamien hallusinaatioden tutkimuksissa on selvinnyt, että ihminen sietää huonosti täydellistä aistieristystä. Aistieristyskokeisiin osallistuneet koehenkilöt kokivat hallusinaatioita jo 30–70 tunnin kuluttua kokeen alkamisesta. Ensimmäiset selkeät hallusinatoriset muodot olivat näkökentän keskellä olevia yksinkertaisia kuvioita: valopisteitä, viivoja, ympyröitä, kolmioita, neliöitä tai verkkoja. Monille kokijoille kuviot säteilivät valoa.

10–30 tuntia yksinkertaisten hallusinaation jälkeen näyt monimutkaistuivat. Koehenkilöt näkivät esimerkiksi maisemia. Myös muiden aistikanavien hallusinaatioita alkoi esiintyä. Mitä pidemmälle aistien eristys eteni, sitä voimakkaampia hallusinaatiot olivat. Lopulta koehenkilöt alkoivat uskoa hallusinaatioiden todellisuuteen.

Häkkinen kertoo myös Charles Bonnet – oireyhtymästä. Bonnet oli ensimmäinen, joka kirjallisesti kuvaili näkövammaisuuteen liittyviä hallusinaatioita. Häkkisen mukaan lähes mikä tahansa näkökykyä heikentävä sairaus voi aiheuttaa niitä; silmänpainetauti, silmän infektiot, silmän verenvuoto, verkkokalvon rappeutuminen tai irtoaminen. Ilmiö on yleinen. Jos henkilö sokeutuu täysin, hallusinaatiokokemukset usein loppuvat.

Loppusanoissa Häkkinen toteaa, että hallusinaatiot liittyvät olennaisesti aivojen tapaan prosessoida tietoa. Hallusinaatiot eivät ole merkki aivojen sekoamisesta, vaan muutoksista normaalissa tiedonkäsittelyssä. Koska hallusinaatioiden syyt ovat niin moninaisia, ei niitä kannata pelätä, vaan oudoista kokemuksista kannattaa puhua avoimesti.

Häkkisen kirjat olivat mielenkiintoisia, koska ne avasivat aivoavaruutemme ihmeitä tieteellisen tiedon pohjalta. Odotan innolla lisää aivotutkijoiden ja psykologien tutkimustuloksia. Toivottavasti niiden avulla erilaiset uskonnolliset “ihmeet”, enkeleiden ilmestymiset ja jumalan puheet tulevat aikanaan ymmärretyksi aivotoiminnan häiriöiksi.

 

Risto Puumalainen