Me ihmiset olemme sosiaalisia olentoja. Meille on väliä sillä mitä muut ajattelevat meistä. Meille on tärkeää kokea kuuluvamme erilaisiin sosiaalisiin ryhmiin, olivatpa ne sitten perhe, suku, työporukka, kaveriporukka, poliittinen suuntaus, yhdistys – tai uskonto. Yhteenkuuluvuutta erilaisiin yhteisöihin osoitetaan joukolla yhdenmukaisia tapoja ja uskomuksia. Sosiaalinen paine olla samaa mieltä “oman” porukan kanssa voi olla suuri, jopa niin että erimielisyyden sattuessa voi sosiaalinen paine salata me erimielisyys ja näytellä olevansa samaa mieltä olla suuri.
Tätä sosiaalista mekanismia kuvaa mehevästi Hans Christian Andersenin 1837 julkaistu satu ”Keisarin uudet vaatteet”. Sadussa huijarit teeskentelevät osaavansa kutoa taikavaatteita, jotka ovat kauneudessa vertaansa vailla mutta näkymättömiä typeryksille. Kauniista vaatteista kiinnostunut keisari tilaa huijareilta puvun. Kun huijarit tulevat esittelemään valmista ”pukua” keisarille, huomaa tämä kauhukseen ettei näe heidän käsissään mitään. Mutta keisari ei halua kenenkään ajattelevan että hän olisi typerys, joten hän teeskentelee näkevänsä vaatteet ja ihailee lennokkaasti niiden kauniita värejä ja kuvioita. Koko hoviväki toimii samoin, joten loppujen lopuksi vaikka kukaan ei näe olemattomia vaatteita, kaikki luulevat kaikkien muiden näkevän ne ja näyttelevät mukana.
Samantyyppinen mekanismi selittää osaltaan uskontojen yleisyyttä. Uskovaiset ystäväni ovat kertoneet minulle, että heidän uskonsa on harvoin niin vahvaa kuin mitä he näyttävät ulospäin. Ei – heillä on kausittain epäilyjä, isoja ja syviä epäilyjä uskonsa todellisuudesta ja perusteista. Mutta tällaisia epäilyksiä ei haluta julkisesti paljastaa niitä ei ole sopiva paljastaa. Sillä muiden uskoa ei haluta häiritä epäilyillä – se on paheksuttavaa. Muiden uskoa on päinvastoin sopivaa tukea omalla vahvan uskon ilmaisulla – silloinkin kun se ei ole vahva. Niin kaikki horjuvat epäilyssä mutta luulevat kaikkien muiden olevan horjumattomia. Ja mitä pidempään on esittänyt uskovaisen osaa sitä nolommaksi käy tunnustaa tulleensa huijatuksi ja sitä vahvemmaksi paine vain jatkaa näyttelyä. Uskontojen epäilyn paheksuminen on ollut aikoinaan niin laajaa, että julkinen epäily herätti sosiaalista paheksuntaa jopa uskovaisten piirin ulkopuolella koko yhteiskunnassa. Uskontojen epäily oli tabu.
Keisarilla ei ole vaatteita. Uskonnot ovat väärässä. Jumalia ei ole olemassa. Jeesus ei pelastanut ketään, kuoli vailla toivoa eikä ole tulossa takaisin. Tämä elämä on ainoa, joka meillä on eikä sen jälkeen ole odottamassa taivasta tai helvettiä.
Andersenin satu päättyy toiveikkuutta herättävällä tavalla. Lopussa pieni viaton tyttö huutaa: ”Keisarilla ei ole vaatteita!” ja kaikki huomaavat tulleensa petetyiksi. Myös uskontojen suhteen ympäri maailman, Suomi mukaan lukien, nuoret ovat merkittävästi vähemmän uskonnollisia kuin edelliset sukupolvet. Ja ennen kaikkea nuoret näyttävät olevan paljon vapaampia uskontokritiikin tabusta: internetin suositut keskustelupalstat pursuavat uskontokriittistä huumoria, joka paljastaa keisarin olevan alasti.
Robert Brotherus
