Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi; Naturalismin historia; Nykyaikainen naturalismi; Naturalismi ja tiede; Naturalistinen mielenfilosofia; Psykofyysisen ongelman ratkaisu; Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma; Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta
Sosiaalinen todellisuus ja naturalismi
Naturalismi on filosofinen kanta, jonka mukaan kaikki olemassa oleva — esineet, tapahtumat ja prosessit — voidaan selittää luonnollisilla syillä tai periaatteilla. Se hylkää kaikki transsendenssin muodot ja asemoi itsensä tieteen jatkumoksi.
Mieli on aivomaterian emergentin toiminnallisuuden tason prosessi, mutta miten sosiaalinen todellisuus ja kulttuuri on naturalistisesti olemassa? Näin ajattelen: kulttuurin itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä. Se on olemassa vain subjektiivisten mielten käsityksinä, eräänlaisena subjektiivisten käsitysten horisonttina.
Naturalismin historia
Jo stoalaiset ja atomistit — erityisesti Democritus ja Epikuros — kielsivät yliluonnolliset olennot; jumalat eivät voi vaikuttaa luontoon, elleivät ole itse sen osa. Myös sielun käsite joko hylättiin tai ”naturalisoitiin”. Stoalaiset perustelivat kausaalisuuden (nexus causarum) jo täysin deterministisesti. Baruch Spinoza määritteli ensimmäisenä selkeästi luonnon kaiken olemassaolon summana ja kielsi ulkoisten syiden käyttämisen maailman selityksessä.
Naturalismi on nyt noussut tärkeimmäksi filosofiseksi liikkeeksi maailmassa ja on käytännössä sulautunut osaksi analyyttistä filosofiaa, joka ”ontologisen käännöksen” jälkeen ei ole enää pelkkää kielen loogista analysointia, vaan laajaa argumentatiivista keskustelua maailmasta ja itseämme luonnontieteellisessä kontekstissa.
Nykyaikainen naturalismi
Nykyaikaisen naturalismin mukaan kaikki metafyysiset kokonaisuudet ja normit (loogiset, matemaattiset, eettiset tai kognitiiviset periaatteet) voidaan täysin redusoida luonnontieteeseen (fysiikka, biologia, psykologia jne.). Olemassa ei ole mitään tieteitä ylittävää tuonpuoleista transsendenttista näkökulmaa maailmaan, josta käsin voisimme tuntea maailman paremmin kuin tiede. Tämä vastaa Quinen näkemystä, ettei ole muuta tieteen totuutta korkeampaa kuin tiede itse; ei parempaa menetelmää kuin tieteellinen menetelmä tieteen teesien arvioimiseksi; eikä mitään tarvetta turvautua metafysiikkaan tai epistemologiaan niin sanottuna ”ensimmäisenä filosofiana”. Hänen työnsä ansiosta naturalismi on nyt ensisijaisessa asemassa ainakin anglosaksisten ja pohjoismaisten filosofien keskuudessa.
Naturalismin ontologinen pyrkimys on kehittää yhtenäinen täydellinen visio luonnosta tieteellisten teorioiden pohjalta. Ajatus kausaalisesti suljetusta maailmasta (ilman ulkoista syytä) on ollut filosofisen naturalismin keskeinen väite alusta alkaen: mikään tapahtuma maailmassa ei voi johtua luonnollisen maailman ulkopuolisesta syystä.
Naturalismi on filosofinen monismi, jolla on kaksi teesiä: 1. Olemista käsittelevän ontologisen periaatteen mukaan luonto on kaikki mitä on, eikä sen olemassaolo vaadi mitään yliluonnollista tai ulkopuolista syytä ja 2. Tietämistä tutkivan epistemologisen periaatteen mukaan mitään yliluonnollista tietolähdettä ei ole olemassa.
Naturalismi todellakin hylkää transsendenssin käsitteen. Maailmankaikkeus ja kaikki sen muodostavat olennot kattavat kaiken olemassa olevan, eikä sen vuoksi ole mitään yliluonnollisia olentoja eikä yliluonnollisia syitä, jotka kykenisivät sen selittämään. Myös ihminen on luonnontuote ilman muuta perustaa kuin luonnolliset syyt, jotka synnyttivät hänen olemassaolonsa.
Naturalismi ja tiede
Charles Darwin merkittävän työn vaikutuksesta luonnontiede selittäää nyt kaiken elollisen ilman yliluonnollista toimijaa tai älykästä suunnittelua: kaikki olemassa olevat elämänmuodot alimmasta aina korkeimpaan ovat lopulta peräisin elottomasta aineesta; sokean prosessin materiaalin muunnoksista ja organisoinnista.
Darwinismi on vastaus alkuperäkysymykseen, joka muodostaa filosofi Daniel Dennettille ja kaikille nykyaikaisille filosofeille autenttisen naturalistisen selityksen mallin. Se selittää elämän turvautumatta uskonnollisiin transsendenttisiin kokonaisuuksiin tai periaatteisiin elämän perusteluna.
Naturalistinen luonnontiede torjuu myös järjen intuition filosofisen pohdinnan lähtökohtana kahdella tavalla: 1. Kyseenalaistamalla introspektion pätevyyden ja 2. Hylkäämällä transsendenttisen (”Jumalan silmän”) näkökulman. Ensimmäinen kohta sijoittaa naturalismin, Spinozasta alkavaan anti-kartesiolaiseen perinteeseen hyläten ajatuksen, jonka mukaan olisi olemassa etuoikeutettu materiasta riippumaton ”minuus”. Toinen kohta anti-dogmatisoi naturalismin. A priori totuus hylätään; filosofian väitteitä pidetään vain alustavina totuuksina. Mikään tietämys ei ole pyhää tai materian objekteista ja prosesseista riippumatonta.
Vaikka filosofia ei ole perustutkimusta, se nähdään kuitenkin perustutkimuksen jatkumona; hyödyllisenä esitieteellisenä pohdiskeluna. Paras näkemys todellisuuteen on paras ja uusin luonnontiede. Quinen näkemyksen mukaan niiden välillä ei kuitenkaan ole todellista eroa, eikä filosofisessa pohdinnassa erityistä tai ainutlaatuista. ”Minä teen filosofiaa — tunnustaa Quine — molempien alueiden, näkökulmasta, enkä tiedä parempaa tapaa.”
Kun filosofia luopuu transsendenssista sekä epistemologiassa että ontologiassa, voi luonnontieteilijät pitää filosofiaa ja tiedettä kollektiivisena toimintana, joihin sovelletaan samoja perusstandardeja. Kun nämä toiminnot liittyvät toisiinsa, voi luonnontieteellinen tutkimus ja löydöt mahdollistaa myös filosofisen perinteen parantamisen tai tarkistamisen.
Naturalistinen näkökulma johtaa filosofian sovittamiseen luonnontieteiden tietoihin. Tämä edellyttää kolmentyyppisiä vaatimuksia filosofialle: 1. Tieteelliset tiedot on integroitava filosofiseen pohdintaan; 2. Filosofisten teesien on oltava yhteensopivia näiden tietojen kanssa; 3. Filosofinen kysymys on muotoiltava niin, että se voi saada vastauksen luonnontieteiltä.
Daniel Dennett tiivistää nämä vaatimukset määrittelemällä naturalismin, kannan, jota hän itse puolustaa: ”Perusnäkemykseni naturalismi on, ettei filosofiset tutkimukset ole ylempiä eivätkä edellä luonnontieteitä, vaan etsivät totuutta yhteistyössä, jolloin filosofien on annettava itselleen tehtävä selventää ja kehittää sekä yhdistää nämä usein ristiriitaiset näkökulmat niin, että ne voidaan yhdistää yhdeksi visioksi universumista. ”
Naturalismi antaa fysiikalle etuoikeutetun aseman tieteiden keskuudessa. Fyysiset selitykset vastaavat parhaiten tieteellisiä vaatimuksia. Koska syyt ja fyysiset lait hallitsisivat periaatteessa kaikkia ilmiöitä, niihin perustuvat fyysiset selitykset ovat ainoat, jotka voivat vaatia universaalisuutta. Naturalistisesta näkökulmasta fysikalistinen reduktionismi (tai fysikalismi ) sattuu olemaan paras tähän mennessä löydetty ontologinen kanta, esimerkiksi parempi kuin idealismi, vitalismi tai dualismi.
Ontologinen sitoutuminen fysiikkaan alkaa ajatuksesta, että universaalit ja fyysiikan teoriat erotetaan erityistieteiden teorioista, joiden sanotaan olevan erityisiä eikä yleisiä, koska ne koskevat rajallisia erityisalueita ja riippuvat perusfysiikan teorioista. Ne eivät voi itse asiassa kuvata ja selittää tieteenalansa kohteita vain omilla käsitteillään, vaan niidenn on pakko turvautua perusfysiikan käsitteisiin ja lakeihin. Esimerkiksi biologia on tieteen erityistapaus, joka käsittelee soluja ja eläviä organismeja. Biologisten kokonaisuuksien ja niiden syy-seurausten käyttäminen ei vielä riitä selittämään biologisten ilmiöiden kokonaisuutta, joten biologiset selitykset eivät voi olla täydellisiä selityksiä.
Sitävastoin, fysikaalisten teorioiden sanotaan olevan täydellisiä siinä mielessä, että mitä tahansa ilmiötä voidaan teoriassa kuvata syiden ja fyysisten lakien avulla. Fysiikan ”kausaalinen” (syiden kokonaisuutta koskeva) ja ”nomologinen” (lakien kokonaisuutta koskeva) täydellisyys oikeuttaa reduktionistisen naturalismin kannan, että fysiikan antamat kuvaukset maailmasta esittävät parhaiten sen, miten asiat ”todella” ovat.
Tieteellinen naturalismi suhtautuu optimistisesti mahdollisuuteen hankkia tietoa maailmasta. Vaikka sitä kutsutaan joskus ”metafyysiikaksi”, sillä ei tarkoiteta empiirisesti tavoitettamattomissa olevalla ulkopuolislla todellisuudella spekulointia, vaan yleisten kategorioiden kehittämistä empiirisen todellisuuden vangitsemiseksi. Todellisuus on kokemuksesta riippumaton, mutta siitä on mahdollista hankkia tietoa empiiristen luonnontieteiden menetelmillä. Ihminen ja koko maailmankaikkeus pystytään näin periaatteessa selittämään luonnontieteillä.
Naturalistinen mielenfilosofia
1600-luvun luonnontieteiden voimakkaan kehitysvaiheen aikana useat filosofit kuten Descartes tai Spinozan ehdottivat erilaisia tapoja ymmärtää ja sovittaa mieli fyysiseen maailmaan. Varsinainen mielenfilosofia syntyi 1950-luvulla, kun psyykkinen toiminta pyrittiin selittämään luonnollisten prosessien avulla. Pyrkimyksenä oli tunnistaa psykologiset tilat (käsitykset, tuntemukset, toiveet, uskomukset jne.) ja liittää ne neurofysiologisiin tiloihin tai aivojen prosesseihin. Tämä naturalistinen ja reduktionistinen käsitys nimettiin mieli-aivot identiteetti teoriaksi, jota useimmat neurotieteilijät kuten Antonio Damasio nyt kannattavat. Sitä on myös kritisoitu esimerkiksi kyvyttömyydestä huomioida psyykkisten ilmiöiden monitoteutuvuus, mikä on johtanut myös muihin ratkaisuihin kuten esimerkiksi funktionalismiin (Hilary Putnam) ja instrumentalismiin (Daniel Dennett). Näitä ja muita naturalistisen mielenfilosofiaan versioita kannattaa nyt joka tapauksessa valtaosa nykyaikaista filosofeista.
Psykofyysisen ongelman ratkaisu
Tieteen termipankki määrittelee emergentismin näkemykseksi, jonka mukaan alemman tason ilmiöt voivat synnyttää niistä huomattavasti poikkeavia ilmiöitä ylemmällä tasolla ja tarkentaa määrittelyä selitteellä: ”Emergentismin mukaan johonkin seikkaan liittyy emergenttejä piirteitä. Esimerkiksi mielenfilosofiassa emergentismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan mieli [emergoituu] ”nousee” aivoista, mutta mentaalisia ominaisuuksia ja mieleen liittyviä lainalaisuuksia ei voi palauttaa aivojen ominaisuuksiin tai neurologisiin lainalaisuuksiin.” Tämä jättää kuitenkin avoimeksi sen miten mieli on ontologisesti olemassa.
Wikipedian hakusana ”Popperin kolme maailmaa” kertoo: ”Popper jakoi todellisuuden kolmeen toisensa kanssa vuorovaikutuksessa olevaan maailmaan: / Maailma 1: fysikaalisten olioiden ja tapahtumien maailma, mukaan lukien biologiset entiteetit. / Maailma 2: mentaalisten olioiden ja tapahtumien maailma sekä ihmisissä että eläimissä. Siihen kuuluu muun muassa tietoisuus. / Maailma 3: ihmismielien ja ihmisyhteisöjen tuotteiden maailma. Siihen kuuluvat muun muassa sellaiset abstraktit entiteetit kuten väittämät, tieteelliset teoriat ja luonnolliset luvut, sekä kulttuuriset ja sosiaaliset tuotteet, kuten kertomukset, myytit, työkalut, sosiaaliset instituutiot ja taideteokset.”
Tämän mallin mukaan mielet sisältyvät maailmaan 2 ja naturalistisesti hyväksyttävä selitys esimerkiksi ihmisten mielten olemassaololle on, että ne ovat aivojen neuronaalisina prosesseja. Mentaalisten olioiden evoluution emergentti tapahtuma tuotti mahdollisuuden tässä ja nyt toimintaan mahdollistavien mielikuvien muisteluun mielikuvituksessa. Tämä taas teki mahdolliseksi harkita erilaisia kokemusten tuottamia toimintavaihtoehtoja ennen varsinaiseen toimeen ryhtymistä. Näin syntyi myös tarve tämän mielikuva-ajattelun kommunikointiin. Kun samaan aikaan tapahtui sopivia anatomisia muutoksia ääntöväylässä, aluksi kehittynyt symbolinen elekieli ja siihen liittyvä ääntely kehittyi puhekieleksi. Tämä käynnisti kulttuurin (maailma 3) kehityksen, joka pääsi todella vauhtiin kirjoitustaidon keksimisen jälkeen.
Kulttuurin ja ylärakenteen ontologinen ongelma
Edelleen jää kuitenkin puuttumaan naturalistisesti hyväksyttävä selitys sille, miten maailma 3 eli kulttuuri on ontologisesti olemassa. Sama ongelma liittyy myös marxilaiseen käsitteeseen ylärakenne.
Tieteen termipankki määrittelee käsiteparin alarakenne/ylärakenne näkemyksesi marxilaisuudessa, jonka mukaan yhteiskunnassa talousjärjestelmä määrittää sen kulttuurin ja tarkentaa selitteessä: ”Marxin ja Engelsin mukaan yhteiskunnallista järjestystä luonnehtiva tuotantojärjestelmä … toimii eräänlaisena alarakenteena, joka perustaa ja määrittää sen päälle rakennetun kulttuurillisen ylärakenteen ominaisuudet. Siten taloudellisen perustan dynamiikka määrittää meidän aatteemme. Myöhemmät marxilaiset … [täsmentävät], että myös kulttuuri voi vaikuttaa taloudelliseen alarakenteeseen.
Myös marxilaisessa kulttuuriteoriassa arvostellaan nykyään sitä, että perustan ja päällysrakenteen mallin perusta on ymmärretty tarpeettoman kapeasti, että myös symbolinen toiminta on osa perustaa. Tämä on yhteensopivaa reduktiivisen emergentismin kanssa. Kun maailmat 1 ja 2 samaistetaan perustaan, sisältyy siihen kaikki mitä on oikeasti olemassa. Mutta entä miten maailma 3 on ontologisesti olemassa?
Esitin blogissani Näin ajattelen (osa 1) oman ehdotukseni ratkaisuksi ja kuvasin sen Popperin kolmen maailman ontologiasta modifidun reduktiiviseksi emergentimiksi nimeämäni ontologian avulla. Reduktiolla tässä mallissa tarkoitetaan sitä, että mielen olemassaolo (maailma 2) päättyy ja ruumis (maailma 1) redusoituu materian kiertokulkuun. Väitin, että maailma 3 on ontologisesti olemassa vain näennäisesti. Todellisuudessa se on olemassa vain subjektiivisina käsityksiä ihmisten mielissä. Tämä ratkaisee ongelman myös marxilaisen käsiteparin alarakenne/ylärakenne osalta. Maailma 1 ja maailma 2 voidaan samaistaa (laajemmin ymmärrettynä) alarakenteeseen eli siihen mitä todella on olemassa ja maailma 3 ylärakenteeseen, joka on olemassa vain ihmisten subjektiivisina mielteinä. Maailma 3 on näin olemassa ihmisten mieliin hajautuneina käsityksiä, mutta ei näistä käsityksistä riippumattomasti; sen itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä.
Redusoituvan emergentismin ontologian maailmat (Popperin erillisistä olemisen piireistä poiketen) ovat sisäkkäisiä.
Maailma 1 sisältää kaiken olevan (sen objektit ja prosessit) eli koostuu materiaalisista objekteista ja niiden ylläpitämistä prosesseista.
Maailma 2 eli subjektiiviset mielet (yksilöiden aivojen neuronaaliset prosessit) on maailman 1 prosessien osajoukko. Se on objektiivisesti olemassa yksilöiden aivojen subjektiivisina prosesseina. Se sisältää vain nämä prosessit (itse biologiset aivot sisältyvät maailmaan 1). Yksilöiden välinen kommunikaatio tapahtuu vain materiaalisen vuorovaikutuksen avulla; telepaattista vuorovaikutusta ei ole olemassa.
Maailma 3 eli kulttuuri on itsenäisesti olemassa vain näennäisesti. Siitä on jokaisella yksilöllä oma käsitys ja ne ovat olemassa vain maailman 2 subjektiivisiin mieliin hajautuneina. Maailma 3 voidaan ajatella näin myös maailman 2 osajoukkona. Kulttuurin materiaaliset muodostelmat sisältyvät maailman 1 ja kulttuurinen merkitys niille tulee vaasta subjektiivisten mielten tulkinnalla. Yksittäisen subjektin näkökulmasta kulttuurin näennäisesti subjektista riippumaton itsenäinen olemassaolo johtuu siitä, että kulttuuriobjektit ovat omalla tavallaan olemassa myös muiden yksilöiden subjektiivisina mielteinä.
Kulttuuri ymmärretään reduktiivisessa emergentismissä yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja aineellisten saavutusten kokonaisuudeksi, joka sisältää yhteisön omaksumat ja jakamat arvot, merkityksellistämisen, viestimisen ja tekemisen tavat sekä todellisuutta jäsentävät käsitykset, uskomukset ja tietojärjestelmät.
Kulttuurinen kilpailu hegemonia-asemasta
Modernit marxilaiset kulttuuriteoriat lähtevät yleensä liikkeelle tarkastelemalla väitettä, jonka mukaan on olemassa determinoiva eli määräävä perusta ja determinoitu eli määrätty päällysrakenne. Tämä on yhteensopivaa reduktiivisen emergentismin kanssa, koska kulttuurin itsenäinen olemassaolo on vain näennäistä. Se on olemassa vain yksilöiden subjektiivisina käsityksinä, mutta yhteisön muiden jäsenten käsitysten yhteisvaikutus heijastuu yksilöihin ulkoisena paineena, minkä yksilö kokee objektiivisesti olemassa olevana kaikkien jakamana kulttuurisena todellisuutena. Jokapäiväisessä elämässä ei tätä arkiajattelun asennetta ole tarpeellista edes problematisoida. Todellisuudesta kuitenkin jokaisella on oma subjektiivinen käsitys eikä itsenäisesti olemassa olevaa kulttuurista todellisuutta ole olemassa.
Kaikki ihmisten kulttuuriset kokemukset voidaan kuvata subjektiivisissa mielissä toimivien kulttuurigeenien eli meemien toiminnaksi, mikä ilmenee mielikuvien sekvensseinä. Kieli on kehittynyt tämän mielikuva-ajattelun täydennykseksi ja kommunikaatio välineeksi. Voimme kuvata mielen mekanismilla sekä todellisuutta että fiktioita kuten uskontoja. Mielten ulkopuolella tämä symbolijärjestelmä ja sen avulla kuvatut meemit ovat vain tahroja paperilla, bittejä tietojärjestelmistä tai fysikaalista signalointia. Merkityksiä niille tulee vain subjektiivisten mielten prosesseissa ja jokainen tulkitsee ne omalla tavallaan. Viime kädessä symbolinen viestintä kääntyy subjektiiviseksi mielikuva-ajatteluksi; tarinat herättävät mielikuvia ja mielikuvat sanallistetaan tarinoiksi. Meemit eli kulttuurigeenit on ymmärrettävä lähinnä metaforana. Ne eroavat geenien toiminnasta monella tavalla. Esimerkiksi meemit välittyvät vain fenotyyppeinä. Eikä niillä ei ole ”genotyyppejä” eli ne tallentuvat jokaisen mieleen omalla subjektiivisella tavalla.
Vaikka reduktiivisen emergentismin mukaan päällysrakenne on vain näennäisesti itsenäisesti olemassa oleva yhteinen jaettu käsitys yhteisön tavoitteista, vallitsevista käytännöistä ja normista, vaikuttaa tämä fiktiivinen päällysrakenne (muiden käsitysten yhteisvaikutus) perustaan eli yhteisön kunkin jäsenen käsityksiin ja toimintaan psykologisina paineina ja rajoituksina.
Perustan toimijuus (subjektiiviset mentaalisen maailmat) käsittää yhteisön yksilöiden toisiinsa suhteissa olevat kulttuuriset käytännöt (subjektiiviset ajattelu- ja toimintatottumukset), joiden mukaan ihmiset toimivat yhteiskunnallisissa ja taloudellisissa suhteissaan. Niihin sisältyy perustavia ristiriitoja ja muunnelmia, joten nämä memeettisen evoluution kohteet (dynaamiset prosessit) ovat jatkuvassa muutostilassa. Yhteiskunnan todellisuus koostuu näin suuresta määrästä enemmän tai vähemmän yhteensopivia yhteiskunnallisia käytäntöjä, jotka sekoittuvat toisiinsa mitä mutkikkaimmilla tavoilla. Kun tämä myönnetään merkitsee se sitä, että samalla luovutaan eräässä väittämästä, jonka mukaan näihin käytäntöihin liittyisi väistämättömiä determinatioiden prosesseja.
Reduktiivisen emergentismin mukaan tulkittuna hegemoniassa yhteisön mentaalisen maailman (maailma 2) subjektiivisia käsityksiä dominoi enemmistön todellisuudeksi kokemat valtavirran käsitykset, joihin myös toisinajattelijat alistetaan yhteisön luoman paineen avulla. Vallitseva regulaatio ja tavat antavat hallitsevalle eliitille ylivallan ylläpitää tätä olotilaa. Se perustuu kuitenkin vain yhteisön subjektiivisiin käsityksiin ja on muutettavissa näitä käsityksiä muuttamalla. Kulttuuristen systeemien toimijoita ovat vain ja ainoastaan subjektien mielet.
Systeemillä itselläni ei ole mitään toimijuutta. Tämä ei kuitenkaan estä kehittämästä kulttuurisille systeemeille ylemmän tason malleja kunhan pidetään mielessä, että ne eivät ole enää yksin luonnonlakien kaltaisia, koska niihin sisältyy subjektien mieliin kehittyneitä teleologisia pyrkimyksiä. Regulaation ja käytäntöjen muuttuessa muuttuu myös systeemin ”lainalaisuudet”. Erityisesti taloustieteessä tätä ei ole oivallettu, vaan on fiksaannuttu lähes uskonnon omaisesti toimimattomaksi osoittautuneeseen uusliberalistiseen traditioon.
Traditio on yksi filosofisella, teoreettisella ja historiallisten käytäntöjen tasolla, vaikuttava subjektiivisiin mieliin hajautunut prosessi, joka levittää omia meemejä eli mielen geenejä yhteisön jäsenten välillä samalla niitä uudelleen tulkiten, muuntaen ja uusintaen kaikissa yhteisön yksilöiden välisissä yhteistyö ja vuorovaikutus tilanteissa. Yhteiskunnan jäsenet jakautuvat aina useisiin enemmän tai vähemmän toisistaan poikkeavien traditioihin. Kaikki traditiot kamppailevat omien käytäntöjen ja merkitysten levittämiseksi sekä muita uudelleen tulkiten niin, että ne saataisiin tukemaan omien traditioiden ja merkitysten pääsyä vallitsevaan asemaan. Kun perhe, koulutus, instituutiot, työ ja teoreettinen valikoiva traditio punoutuu kokemuksellisesti osaksi elämäämme, syntyy vallitseva kulttuuri. Kulttuurin muodostavat meemit tallentuvat kuitenkin jokaisella yksilöllä omalla tavallaan kyvyiksi, jotka mahdollistavat aiemmin koettuja vastaavien mielikuvien tuottamisen uudelleen saman tyyppisistä virikkeistä. Meemeillä ei siten ole ”genotyyppejä”; niillä on vain ”fenotyyppi” eli tapa ilmentyä, välittyä ja hedelmöittyä sosiaalisten käytäntöjen intersubjektiivisissa prosesseissa. Sosiaalinen todellisuus on ja elää subjektiivisina mielikuvia ja sitä voidaan kehittää näihin mielikuviin vaikuttamalla.
Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.