Mitä filosofia perimmältään on?/ Filosofian uudistaminen/ Redusoituva emergenssi/ Tieteenfilosofinen naturalismi/ Naturalistisen käänteen taustat/ Kulttuurigeenit eli meemit/ Mielikuva-ajattelu ja kieli/
Mitä filosofia perimmältään on?
Filosofiaa sanotaan tieteiden äidiksi, josta kaikki erityistieteet ovat saaneet alkunsa. Viimeksi siitä itsenäistyi psykologia. Entä onko filosofia itse tiedettä? Ainakaan se ei vielä ole luonnontieteen kaltaista todellisuuden empiiriseen tutkimukseen perustuvaa tiedettä. Empiiristen kokeiden valjuna vastineena sillä on vain ajatuskokeet. Sitä ei voi myöskään ajatella matematiikan ja logiikan kaltaisena käsitteellisenä tieteenä, koska siltä puuttuu niiden formaali kuvaustapa. Filosofia onkin aina ollut ja on yhä vasta esitieteellisessä vaiheessa olevaa pohdiskelua. Se voi olla arvokasta ja hyödyllistä vain pyrkiessään irti metafyysisen järjen ja uskonnollisten dogmien ikeestä; tukeutuen niiden sijasta vain empiiristen tieteiden tuottamaan tietoon.
Filosofian uudistaminen
John Dewey vaati jo 1900 luvun alussa filosofian uudistusta, koska empiiriset kysymykset eivät sitä kiinnostaneet vaan se keskittyi vain filosofiasta itsestään nouseviin metafyysisiin ongelmin. Hänelle filosofian uudistus tarkoitti luopumista metafysiikasta; uskosta yleisiin puhtaalla järjellä tavoitettavissa oleviin periaatteisiin, joita ei voitu kokea, mutta jotka voitiin mystisesti todistaa puhtaalla järjellä. Filosofit Descartesista Kantiin ajattelivat näin ja alistivat empiirisen tiedon antiikkiseen metafysiikkaan perustuvalle a priorille tietoteorialle. Enemmistö filosofeista ajatteli silloin, että vaikka empiirinen tieto kenties onkin hyödyllistä, ei se alati muuttuvana kelpaa tietoteorian perustaksi. Deweyn mielestä tämä oli vain älyllistä unissakävelyä.
Vielä Eino Kailan aikaan psykologia eli “sielutiede” oli osa filosofiaa ja psykologian itsenäistyessä tietoteoria jäi osaksi metafyysistä filosofiaa. Willard V. O. Quine vaati tietoteorian palauttamista empiiriseen psykologiaan ja sen pohjalta myös filosofian naturalisointia. Hänen mukaansa myöskin filosofiaa on tutkittava ja sen kysymyksiin vastattava vain luonnontieteeseen perustuvilla menetelmillä. Naturalisoitu psykologia ja siitä johdettu filosofia on kestävä perusta myös humanistisille tieteille.
Redusoituva emergenssi
Kuten tämän juttusarjan ensimmäisessä osassa jo todettiin, kaikki teoriat, filosofiat, uskomukset ja koko kulttuuri (maailma 3) on objektiivisesti olemassa vain näennäisesti subjektiivisten fiktioiden horisonttina, josta jokaisella on oma käsitys (maailma 2). Subjektiivinen mieli on aivojen emergentin rakenteen ylläpitämä neuraalisten prosessien joukko, joka tuottaa meidän mielikuvien sekvenssit eli ajattelun.
Redusoituva emergenssi merkitsee entropian paikallista ja tilapäistä suunnan muutosta (eli järjestyksen kasvua, mutta vain ympäristön kustannuksella). Se luo mahdollistavan rakenteen uudelle toiminnalliselle tasolle. Esimerkiksi emergenssi fysikaalisten ja kemiallisten prosessien evoluutiossa (maailmassa 1) synnytti geneettisen koodin mahdollistaman biologisen elämän; fysikaalisten ja kemiallisten objektien vuorovaikutusten ylläpitämän biosfäärin. Biosfäärin emergenssi synnytti infosfäärin; subjektiivisten mielten maailman (maailma 2). Subjektiivisten mielten maailman emergenssi synnytti kulttuurin (maailma 3), joka on kuitenkin olemassa vain yksilöiden mieliin (maailma 2) hajautuneina käsityksinä ja on itsenäisenä olemassa vain näennäisesti.
Mieli on neuronien (geneettisesti esiasetetun ja oppimisella täydentyvän) kytkeytymisen tuottama uusi emergentti toiminnan taso eli neuronaalisten prosessien joukko. Näiden prosessien toiminta pysähtyy ja mielen olemassaolo päättyy vasta aivokuolemaan, minkä jälkeen rakenteen objektit redusoituvat materian kiertokulkuun. Mitään ikuista sielua ei tarvita eikä sitä ole olemassa. Vain tämän emergentin rakenteen ja sen mahdollistaman prosessin osalta kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa. Emergentti materialismi, joka ei hyväksy tällaista reduktiota, on piilodualismia.
Tieteenfilosofinen naturalismi
Osa tämän luvun ajatuksista on reduktiivisen emergenssin mukaiseksi muokaten tiivistetty artikkelista Tieteenfilosofian naturalistinen käänne (Petri Ylikoski, niin & näin 3/96).
Naturalistinen käänne ja suuntautuminen erityistieteisiin ovat kaksi tärkeintä viimeisten vuosikymmenten tieteenfilosofian suuntausta.
Naturalismiin sisältyy useita erilaisia filosofisia oppeja: mielenfilosofinen naturalismi eli materialismi, joka kieltää ei-materiaaliset substanssit; metodologinen naturalismi, jonka mukaan myös yhteiskuntatieteiden tulee pitäytyä luonnontieteen menetelmissä; naturalistinen tieto-oppi, joka kieltää filisofian autonomian suhteessa tieteeseen; tieteenfilosofinen naturalismi, joka jatkaa Deveyn ja Quinen aloittamaa pragmaattista suuntausta siirtämällä huomion painopisteen tieteen kohteista sen tutkimusprosessiin eli keskittyy olemisen sijasta toimintaan.
Naturalismi on monistinen tieteenfilosofian suuntaus, jonka mukaan kaikki maailmassa voidaan ymmärtää osana luontoa ja selittää luonnontieteiden menetelmien avulla. Naturalismia on arvosteltu skientismistä, jonka mukaan tiede on maailman mitta. Esimerkiksi Quinea on arvosteltu siitä, että hän haluaa korvata filosofian luonnontieteellä, ontologian fysiikalla tai tietoteorian empiirisellä psykologialla. Arvostelun asemasta tämän voi nähdä hyvänä filosofian uudistamisohjelman pelkistyksenä.
Tieteenfilosofinen naturalismi tutkii tiedettä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen filosofisten pohdintojen pohjalta pitäisi olla. Ero entiseen on selkeä: aikaisemmin lähtökohtana oli filosofiset a priori -pohdinnat rationaalisuudesta, tieteen tavoitteista tai todellisuuden luonteesta; nyt naturalistit rakentavat filosofiaa lähtien liikkeelle tieteellisestä käytännöstä. Suunta on kääntynyt 180 astetta: pyrkimys sovittaa tiede a priori -perspektiiviin on vaihtunut pyrkimykseksi sovittaa normatiiviset väittämät empiiriseen deskriptiiviseen kehikkoon.
Aiemmin filosofian katsottiin olevan tieteen yläpuolella ja edeltävän sitä; kertovan mitä tieteilijöiden pitäisi tehdä tai mitä ei. Koska filosofia jo tiesi, mitä tieteen pitäisi olla, ei ollut tarvetta konsultoida tieteilijöiden tai ei-filosofisten tieteentutkijoiden näkemyksiä. Naturalistisesti suuntautuneet filosofit eivät nosta filosofiaa tällä tavoin etuoikeutettuun asemaan.
Tiivistäen voi todeta, että tieteenfilosofisen naturalismin lähtökohtana on tutkia tiedettä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen ehkä filosofisten pohdintojen pohjalta pitäisi olla. Nykyiset naturalistit lähtevät liikkeelle tieteellisestä käytännöstä ja yrittävät sen pohjalta sanoa jotain filosofista kyseisestä tieteestä tai tieteellisestä ongelmasta.
Aikaisemmin filosofeja kiinnosti lähinnä tieteen (lopullinen) sisältö. Erityisen mielenkiintoiseksi ei nähty sitä, miten teorioita tuotetaan tai miten niiden puolesta todellisuudessa argumentoidaan. Tärkeää oli analysoida lopputulosta (filosofisesti rekonstruoituna) ja tutkia sen periaatteellisia ominaisuuksia.
Tieteenfilosofisen naturalismin keskittyminen tulosten asemasta tutkimusprosessiin kytkee filosofian tieteellisten tutkimuskäytäntöjen jatkumoon. Siinä missä filosofit aikaisemmin katsoivat tutkivansa (tulevaisuuden) ideaalista tiedettä, tiedettä sellaisena kuin sen tulisi olla, naturalistien tutkimuskohteena on nykyinen tiede sellaisena, miten tiede toimii “oikeasti”; ei miten sen apriori oletusten mukaan pitäisi toimia.
Toinen keskeinen muutos tieteenfilosofiassa on keskittyminen erityistieteisiin. Aikaisempi yleiseen tieteenfilosofiaan tai metodologiaan keskittyvä filosofityyppi on liki sukupuuttoon kuollut. Tieteenfilosofit ovat tänä päivänä ensisijaisesti fysiikan, biologian tai esimerkiksi vaikkapa taloustieteen filosofeja.
Siinä missä aiemmin tavoiteltiin kategorisia rationaalisuuden periaatteita, nähdään nyt ainoana mielekkäänä rationaalisuuden perustana instrumentaalinen rationaalisuus. Samoin siinä, missä aiemmin huomion kohde oli tieteen teoreettinen sisältö (filosofien itse aksiomatisoimana), on huomion kohteena nyt tieteellinen instituutio sosiaalisena prosessina, jonka tuotoksia ovat prosessissa jatkuvasti kehittyvät tieteelliset meemit ja toimijoina kognitiivisen evoluution muokkaamat yksilöt ja ryhmät.
Naturalistisen käänteen taustat
Tutkijoiden työssään käyttämät kognitiiviset resurssit eli intellektuaaliset työkalut (teoriat, tutkimusmenetelmät ja kysymyksenasettelut) vaikuttavat olennaisesti tutkimustuloksiin. Ne vaikuttavat siihen, mitä tutkitaan, mitä voidaan tutkia ja mitä pidetään mielekkäänä. Uusi naturalistinen käänne merkitsi myös muutosta tieteenfilosofien käyttämissä kognitiivisissa resursseissa.
Loogisen positivismin ja sen seuraajan loogisen empirismin työkaluna oli formaaliset välineet. Filosofien tavoitteena oli rekonstruoida tiede; sen normatiivisesti hyväksytty menetelmä (oli se sitten induktiivinen tai hypoteettisdeduktiivinen), käyttäen täsmällisiä välineitä, jotka vuosisadan alussa kehittynyt uusi logiikka tarjosi.
Tieteen rekonstruktio uskottiin voitavan saavuttaa tarkastelemalla tieteellisen tutkimuksen lopputuloksia. Itse tutkimusprosessi koettiin filosofisesti vähemmän mielenkiintoisena. Naturalistinen käänne nosti prosessin keskiöön. Nyt tavoitteena on tutkia miten tiede oikeasti toimii. Toinen loogisen positivismin ja loogisen empirismin ongelma oli, että formaalin ajattelun lähtökohdaksi otettiin rationaaliset eli puhtaan järjen ”itsestään selvät” metafyysiset aksioomat (Platonin ikuiset totuudet).
Instrumentalismin mukaan teorioiden havaintolauseet, jotka sisältävät teoreettisia termejä (esim. kvarkki), eivät vastaa mitään todellisuudessa ja siten ne eivät ole sen enempää totta kuin epätotta. Verifikationismin mukaan termeille on oltava vastine todellisuudessa, jotta teoria voidaan hyväksyä. Operationalismi taas vaatii, että teoreettiset lauseet on pystyttävä kääntämään havaintokielelle. Semanttisen holismin mukaan teorioiden termien merkitykset määrää se tehtävä, joka niillä on kokonaisteoriassa.
W. V. Quinen (1908-2000) filosofiaan perustuvan naturalistisen tieteenfilosofian mukaan totuuden vaatimuksesta on luovuttava ja pyrittävä pikemmin teorioiden yksinkertaisuuteen, hedelmällisyyteen ja suureen ennustettavuuteen. Totuuden käsite on korvattava todellisuuden ja teorian toiminnallisen yhtäpitävyyden vaatimuksella eli instrumentalismin totuus kriteerillä: totta on vain se mikä toimii.
Fiktionalismin mukaan teoreettiset käsitteet ovat vain fiktioita eli hyödyllisiä ajattelun apuneuvoja, joita ei ole olemassa missään muualla kuin mielessämme. Samalla mekanismilla mielemme voi mallintaa myös täysin hyödyttömiä fiktioita kuten uskontoja. Siksi fakta ja fiktio menevät helposti sekaisin.
Reduktiivisen emergentismin mukaan mielemme mallintaa samalla tavoin myös reaalitodellisuuden olioita, meillä on niistä vain subjektiivinen käsitys; toiminnallinen simulaatio. Todellisuuden mallintamisessa voimme käyttää myös teoreettisia käsitteitä, jos ne ovat hyödyksi empiirisen tietämyksen mallintamisessa. Reduktiivinen emergentismi eliminoi instrumentalismin (totta on se joka toimii) ja realismin (teoriat ovat tosia kuvauksia) vastakohtaisuuden, koska sekä reaalitodellisuuden objektien mallit että teoreettiset käsitteet molemmat ovat mielen luomia fiktioita, joilla mallinnamme todellisuuden toimintaa. Toisin sanoen tieteelliset teoriat on ymmärrettävä ei tosina vaan toimivina kuvauksia todellisuudesta.
Tähän saakka kaikki filosofiset suuntaukset ovat olleet viimekädessä kielen kuvauksia ja vieläpä niin, että kielelle on oletettu jokin yhteinen perusta. Tällaista perustaa ei ole. Kieliyhteisön jokaisella yksilöllä on oma subjektiivinen mielenkieli. Yhteisön jäsenten keskinäisessä kommunikaatiossa mielen kielet ja käsitykset todellisuudesta (maailma2) voivat lähestyä tai etääntyä toisistaan. Kaikkien jakama yhteinen käsitys todellisuudesta (maailma3) on objektiivisesti olemassa vain näennäisesti subjektiivisten käsitysten horisonttina. Se voidaan mieltää myös subjektiivisten mielten muodostamana infosfäärinä; dynaamisena systeeminä, joka koostuu subjektiivista mielistä ja toimii kuin hajautettu geneettinen algoritmi.
Ajattelu on joka tapauksessa pohjimmiltaan mielikuva-ajattelua. Se toimii edelleen kielellisen ajattelun taustalla. Sen selvittämiseksi, miksi ajattelemme kuten ajattelemme, on mallinnettava kuinka mielen neuraaliset prosessit toimivat. Todellinen filosofian naturalisointi edellyttää yhä syvemmälle käyvää uudistusta. Filosofian perusteiden asettamista fysiikan, kemian, biokemian, biologian, neurotieteen, psykologian ja sosiologian jatkumoon. Sen sijaan, että lähtökohdaksi otetaan ”itsestään selvät” aksioomat, on aloitettava sen selvittämisestä, miten aivot oikeasti toimivat. Miten neuraaliset prosessit tuottavat käyttäytymistä? Käyttäytymistä, johon luetaan mukaan (behaviorismista poiketen) myös ajattelu; materiaalisen mielen toiminta. Miten aivojen meemikone toimii? Tätä tutkii nyt kognitiivinen neurotiede.
Kulttuurigeenit eli meemit
Richard Dawkinsin kirjan “Geenin itsekkyys” ytimen voi tiivistää lauseeseen: olemme rakenteeltamme geenikoneita ja kulttuuriltamme meemikoneita. Geenit ohjaavat materiaalisen rakenteemme kehittymistä ja toimintaa myös aivojen eli meemikoneen perustoiminnot mukaan lukien. Meemit ovat ”infosfäärin” (maailma 2) eli ihmisaivojen (ja myöhemmin ehkä myös älykkäiden koneiden) meemikoneissa toimivia kopioitujia eli kulttuurigeenejä.
Geenien ja meemien analogia on vain metafora. Monista eroista mainittakoon esimerkiksi, että meemit ilmenevät ja välittyvät fenotyyppeinä, mutta tulkitaan ja koodataan aivoissa aina subjektiivisesti, joten niillä ei ole ”genotyyppejä”. Geenit periytyvät vain vanhemmilta jälkeläisille hedelmöityksessä. Sen sijaan meemien ”periytyminen” ei ole sukupolvisidonnaista. Sitä tapahtuu koko ajan sukupolvien sisällä ja välillä. Se on monensuuntaisessa vuorovaikutuksessa tapahtuvaa subjektiivisten mielten keskinäistä hedelmöittymistä.
Esimerkkejä meemeistä ja meemiplekseistä ovat: taide, teknologia, tiede, muoti, tavat, seremoniat, uskonnot ja ideologiat. Näistä kaksi viimeksi mainittua ovat myös tehokkaita vallan ylläpidon välineitä. Erityisesti organisoitunut kirkko arkkitehtuureineen, rituaaleineen, lakeineen, musiikkeineen ja kirjoitettuine perinteineen ylläpitää tehokkaasti vanhoja hierarkkisia valtarakenteita.
Dawkins pohti tarkemmin Jumala-meemiä. Miten se tuottaa itsestään niin tehokkaasti kopioita ja miksi sillä on niin suuri kyky säilyä hengissä? Hänen mukaansa Jumala-meemin suuri kyky säilyä hengissä ja suuri tarttuvuus perustuu meemin antamaan lupaukseen oikaista kaikki tämän maailman epäoikeudenmukaisuudet seuraavassa tuonpuoleisesta elämässä. ’Kaikkivaltius’ on kuin lääkärin potilaalle antama plasebo se tehoaa, vaikka perustuu puhtaaseen fiktioon.
Erityinen uskonnon määräysten noudattamista edistävä meemi on kirkon oppi helvetintulesta: uhkaus kammottavista kuolemanjälkeisistä kärsimyksistä ellei uskonnon määräyksiä noudata, mikä on aiheuttanut suurta tuskaa aina keskiajalta nykypäivään saakka. Dawkins pohtii voisiko tämän rinnastaa papiston tarkoitukselisesti suunnittelemiin Macchiavellin oppien mukaisiin syviin psykologisiin indoktrinaation tekniikoihin, mutta ei usko pappien olleen siihen kyllin fiksuja.
Sokea usko on tärkeä uskonnollisen meemipleksin osatekijä. Se tarkoittaa sokeaa luottamusta todisteiden puutteista tai jopa selvistä vastakkaista todisteista huolimatta. Sokean uskon meemi varmistaa jatkuvuutensa sillä yksinkertaisella tiedostamattomalla keinolla, ettei se rohkaise tekemään kriittisiä kysymyksiä.
Fiktionalismin mukaan myös empiirisen tiedon mallit ovat fiktioita. Ne voi erottaa fiktiivisestä uskoon perustuvasta ”tiedosta” vain empiirisesti. Mielen prosesseihin ne tallentuvat molemmat samoilla mekanismeilla. Siksi fakta ja fiktio menevät niin helposti sekaisin.
Mielikuva-ajattelu ja kieli
Meemit ovat ihmisten mieliin iskostuneita ja iskostettuja ajattelutottumuksia; mielikuvaketjuja tuottavia simulaatioita todellisuudesta ja fiktioista. Realismi on ymmärrettävä niin, että todellisuus on sellainen kuin se on. Mutta emme kuitenkaan koe sitä suoraan, vaikka se meistä siltä tuntuu. Kokemuksemme syntyy mielen subjektiivisten todellisuutta simuloivien dynaamisten mallien eli meemien toiminnasta.
Primääristi ajattelu on mielikuva-ajattelua, joka toimii edelleenkin sen päälle kehittyneen kielellisen ajattelun taustalla. Kieli herättää kokemuksellisen mielikuva-ajattelun ja mielikuvat puetaan kommunikointia varten kielelliseksi viestinnäksi.
Kielellä symbolisen kommunikaation välineenä ja primäärin mielikuva-ajattelun kuorrutuksena on taipumus objektivoida maailman 3 fiktiivisiä prosesseja. Vaikka käsitykset sosiaalisista instituutioita ovat viimekädessä yksilöllisiä, ne muokkautuvat intersubjektiivisissa prosesseissa riittävän yhdenmukaisiksi, että niitä voi käytännössä ajatella olemassa olevina objekteina.
Ihmisen kokemuksen muotoutumiseen vaikuttaa niin kulttuuriset, sosiaaliset kuin biologiset prosessit. Lapsille useimmat asiat tulevat kieleen puettuina, eivät paljaina havaintoina. Tämä väistämättä indoktrinoi hänet läheistensä uskomuksiiin. Hän omaksuu ne tosiasioina, jotka sulautuvat hänen mielen malleihin omien kokemustensa lisäksi. Nämä mallit ovat yhdistämisen ja yhtenäiseksi tekemisen kategorioita Kantin kategorioiden tavoin, mutta empiirisiä; eivät mytologisia.
Filosofia ja humanistiset tieteet roikkuvat valitettavasti yhä metafyysisessä yläpilvessä. Niillä ei ole vielä tukevaa luonnontieteellistä perustaa. Tämän perustan rakentamisen eturintamassa toimii kognitiivinen neurotiede. Sen tuloksena voi myöhemmin olla psykologian ja tietoteorian naturalisointi, mistä saadaan sitten naturalistinen perusta myös filosofialle ja humanistisille tieteille.
Kirjoittajan tarkoituksena on kritisoida luutuneina pitämiään ajatustottumuksia ja provosoida vapareita keskustelemaan ja väittelemäänkin olemisen perimmäisistä kysymyksistä. Henkimaailman olettaminen on tarpeetonta. Jatketaan keskustelua vaparien discod kanavalla #perusteelisemmat-pulinat.